VI.

Bulevardilla soi kaikkien suussa kaksi nimeä: "Emma Helsson" ja

"Montrosé". Mitä enemmän lähestyttiin oopperaa, sitä enemmän kuultiin

niitä toistettavan. Suunnattoman suuret Morrissin patsaisiin liimatut

ilmoitukset muuten lennättivät ne ihmisten silmiin, ja illan ilmassa

väikkyi merkkitapauksen tunnelma.

Tuo raskas rakennus, jota kutsutaan "musiikin kansallisakatemiaksi"

kyykistyneenä mustan taivaan alle, näytti sen eteen kerääntyneelle

yleisölle uhkeata ja vaaleata julkisivuansa ja pylväskäytävänsä

marmoripatsaita, joita näkymättömät sähkövalolaitteet valaisivat kuin

näyttämökoristeita.

Torilla ratsastavat poliisit ohjasivat liikennettä, ja lukemattomia

ajoneuvoja saapui kaikista Parisin kulmista näyttäen vilahdukselta

eteenlaskettujen lasioviensa takaa heleänvärisiä pukuja ja kalpeita

päitä.

Suljetut kuorimattaan ja avonaiset vaunut asettuivat riviin

varattuihin holvikaareihin ja pysähtyen muutamiksi hetkiksi laskivat

maahan arvaamattoman kalleisiin turkisten, höyhenien ja pitsien

reunustamiin iltaviittoihin puettuja hienoston naisia ja muita,

kallisarvoinen ruumis jumalallisesti koristettuna.

Pitkin kuuluisia oopperan rappuja näytti tapahtuvan kuin

taikamaailman herääminen, niitä pitkin nousi lakkaamatta naisia,

puettuina kuin kuningattaret, kaula ja korvat säteillen välkähtävistä

jalokivistä, ja pitkä hame laahustaen portailla.

Sali täyttyi aikaisin, sillä ei tahdottu menettää yhtään

ääntä kuuluisien taiteilijoiden esityksistä; ja koko laajassa

amfiteatterissa, katon komeasta kruunusta säteilevässä, loistavassa

sähkövalossa, vilisi paikalleenasettuvia ihmisiä, kohisten kuin meren

maininki, ja äänten hälinä täytti huoneen.

Näyttämöaitiosta, jossa jo olivat herttuatar, Annette, kreivi,

markiisi, Bertin ja herra de Musadieu, ei nähty muuta kuin kulissit,

joissa ihmisiä jutteli, juoksi, huuteli: puseroon puettuja

koneenkäyttäjiä, hännystakkipukuisia herroja ja erilaisissa puvuissa

esiintyviä näyttelijöitä. Mutta suuren alaslasketun esiripun takaa

kuultiin voimakasta ihmisjoukon hälinää ja pauhua, tunnettiin, että

siellä oli paljon liikkuvia ja kovin kiihoittuneita olentoja, joiden

levottomuus näytti läpäsevän verhon levitäkseen näyttämökoristeisiin.

Esitettäisiin "Faust".

Musadieu kertoi juttuja tämän teoksen ensimäisestä esityksestä

Theater-Lyriquessä, silloisesta puolimenestyksestä ensimäisinä

iltoina, joita seurasi loistava riemuvoitto, ensi esitysten

näyttelijöistä, heidän tavastaan laulaa joka kappale. Annette,

puoleksi kääntyneenä häneen päin kuunteli sillä ahnaalla ja nuorella

uteliaisuudella, jolla suhtautui koko maailmaan, ja aika-ajoittain

hän loi sulhaseensa, joka muutamien päivien perästä tulisi hänen

mieheksensä, lempeä uhkuvan katseen. Hän rakasti tätä nyt niinkuin

rakastavat yksinkertaiset sydämet, se on hän rakasti markiisissa

tulevan ajan toiveitaan. Elämän ensimmäisten juhlien päihtymys ja

hehkuva onnellisenaolemisen tarve, saivat hänet vavahtamaan ilosta ja

odotuksesta.

Ja Olivier, joka näki kaikki, joka tiesi kaikki, joka oli laskeutunut

kaikki salaisen, voimattoman ja mustasukkaisen rakkauden asteet, aina

inhimillisen kärsimyksen tulilieteen saakka, jossa ihmissydän tuntuu

palaa räiskyvän kuin liha hiilillä, seisoi aition taustassa suunnaten

kumpaankin heistä kuolemaantuomitun katseita.

Kolme pientä iskua kuului, ja yhtäkkiä, orkesterin johtajan

naputtaessa hiljalleen jousellaan nuottitelineeseen, pysähtyivät

äkkiä kaikki liikkumiset, yskä ja mumina; sitten lyhyen ja

täydellisen hiljaisuuden jälkeen kohosivat ensimmäiset johdannon

tahdit, täyttivät salin, musiikin näkymättömin ja vastustamattomin

mysteerioin, jotka leviävät läpi ruumiiden, hurmaavat hermot ja

mielet runollisella ja aineellisella huumeella sekoittaen kirkkaaseen

ilmaan, jota hengitetään, sointuvan aallon, jota kuunnellaan.

Olivier istui aition takatuulilla tuskallisen liikutuksen vallassa,

aivan kuin nämä soinnut olisivat koskettaneet hänen sydämensä haavoja.

Mutta esiripun kohottua, hän nousi uudestaan seisomaan ja näki

näyttämöllä esitettävän alkemistin työhuonetta sekä tohtori Faustin

siellä mietiskelemässä.

Jo parikymmentä kertaa hän oli kuullut tämän oopperan, jonka hän

tunsi melkein ulkoa, ja hänen tarkkaavaisuutensa jätti kohta

kappaleen sekä kiintyi saliin. Hän ei nähnyt siitä kuin pienen

nurkan sen näyttämön kehyksen takaa, joka peitti hänen aitionsa,

mutta tämä nurkka, joka ulottui aina permannolta paratiisiin, näytti

hänelle kokonaisen ryhmän yleisöä, jossa hän tunsi monta päätä.

Orkesterin läheisyydessä valkearusettisia herroja, jotka istuivat

rivissä toistensa vieressä ja näyttivät kokoelmalta tuttavallisia

kasvoja, -- maailmanmiehiä, taiteilijoita, sanomalehtimiehiä, --

kaikkia niitä herrasmiehiä, jotka eivät koskaan olleet poissa sieltä,

mihin koko hienosto menee. Parvekeaitioissa hän nimitti itsekseen

ja merkitsi mielessään huomatut naiset. Kreivitär Lochrist, eräässä

etunäyttämöaitiossa oli todellakin ihastuttava, samalla kun vähän

kauempana muudan äsken naimisiin mennyt markiisitar d'Ebelin sai jo

kiikarit kohoamaan aitiotansa kohti. "Kaunis alku," sanoi itsekseen

Bertin.

Kuunneltiin erittäin tarkkaavaisesti ilmeisen myötätuntoisesti tenori

Montroséta, joka lauloi valituksia elämästä.

Olivier ajatteli: "Miten mainiota lorua! Kas tuolla on Faust, tuo

salaperäinen ja ylevä Faust, joka laulaa kauheata kaiken inhoa ja

mitättömyyttä, ja tämä ihmisjoukko kysyy itsekseen levottomasti, onko

Montrosén ääni muuttunut." -- Sitten hän kuunteli niinkuin toisetkin,

ja libreton jokapäiväisten sanojen, takaa, musiikin läpi, joka

herätti sielun pohjassa syviä sisäisiä havaintoja, hänelle selvisi

jollain tavalla, mitenkä Goethe oli kuvitellut Faustin sydämen.

Hän oli ennen aikaan lukenut tämän runoelman, jonka hän arvosteli

hyvin kauniiksi, ilman että se häntä olisi suuresti liikuttanut, ja

nyt yhtäkkiä hän aavisti sen pohjattoman syvyyden, sillä hänestä

tuntui, että, sinä iltana, hän itse tuli Faustiksi.

Vähän eteenpäin kumartuneena aition reunan yli Annette kuunteli hyvin

tarkkaavaisesti; ja tyytyväisyyden muminaa alkoi kuulua yleisössä,

sillä Montrosén ääni oli puhtaampi ja voimakkaampi kuin ennen!

Bertin oli sulkenut silmänsä. Noin kuukauden ajan jo teki hän

kaikesta, mitä näki, kaikesta, mitä tunsi, kaikesta mitä kohtasi

elämässä, välittömästi jonkinlaisen lisäseikan rakkauteensa. Hän

käytti kaikki ihmiset ja itsensäkin tämän piintyneen ajatuksen

vaatimuksia tyydyttämään. Kaikki, mitä hän huomasi kaunista,

harvinaista, kaikki, mitä hän kuvitteli viehättävää, sen hän tarjosi

heti kohta mielessään pienelle ystävättärelleen, ja hänellä ei

ollut enää yhtään ajatusta, jota hän ei olisi asettanut yhteyteen

rakkautensa kanssa.

Nyt hän kuunteli olemuksensa pohjassa Faustin valituksien kaikua;

ja kuoleman halu kohosi hänessä, halu lopettaa nämä murheensa ja

tämän loppumattoman lempensä koko kurjuus. Hän katseli Annetten

hienoa profiilia ja näki markiisi de Farandalin, joka istui hänen

takanaan, myöskin nuorta tyttöä katselevan! Hän tunsi itsensä

vanhaksi, ikälopuksi, menneeksi mieheksi! Ah! kun ei ole enää mitään

odotettavana, ei mitään toivottavana, kun ei ole edes oikeutta

kaivata, kun tuntee itsensä säädystään syrjäytetyksi, hiljaisuuteen

vetäytyneeksi, niinkuin yli-ikäinen valtionvirkamies, jonka virkaura

on päättynyt, niin miten sietämättömästi se kiduttaa ihmistä.

Käsientaputukset alkoivat kuulua, Montrosé vietti jo riemuvoittoansa.

Ja Méphisto Labarrière ponnahti esiin maasta.

Olivier, joka ei ollut koskaan ennen kuullut häntä tässä osassa,

tuli uudestaan tarkkaavaiseksi. Muistellessaan bassoäänistä

d'Aubinia, joka näytteli niin hyvin, sitten de Faurea, joka viehätti

erinomaisella baritonillaan, hän tuli hetkeksi aikaa hajamieliseksi.

Mutta sitten yhtäkkiä, muudan Montrosén laulama lause

vastustamattomalla voimalla liikutti häntä sydämenpohjaan. Faust

sanoi saatanalle:

Minä tahdon aarteen, mi sisältää kaikki,

tahdon nuoruuden.

Ja tenori ilmestyi silkkipuserossaan, miekka kupeella,

höyhenkoristeinen poimulakki päässä, hienona, nuoren ja kauniina

oopperanäyttelijän teennäiseen tapaan.

Äänten sorina kohosi. Näyttelijä esitti hyvin ja miellytti naisia.

Olivier sitävastoin vavahti pettymyksestä, sillä Goethen draamallisen

runoelman sydäntäsärkevä esiinloitsiminen häipyi tämän ulkonaisen

muodon vaikutuksesta. Hänellä ei ollut enää silmiensä edessä muuta

kuin taikanäytelmä, joka oli täynnä sieviä laulettuja palasia, ja

eteviä näyttelijöitä, joiden ääntä hän vain kuuli. Tuo puseroonpuettu

mies, tuo sievä juoksutusten laskettelija, joka näytteli reisiään ja

ääntään, ei häntä miellyttänyt. Se ei ollut oikea vastustamaton ja

synkkä ritari Faust, se, joka tulisi viettelemään Margareetan.

Hän istuutui uudestaan ja tuo äsken kuulemansa lause palasi taas

hänen mieleensä:

Tahdon aarteen, mi sisältää kaikki, tahdon nuoruuden.

Hän mutisi sitä hampaittensa välissä, hän hyräili sitä tuskallisesti

sydämensä pohjasta ja silmät yhä kiinnitettyinä Annetten vaaleaan

niskaan, joka pisti esiin, aition neliönmuotoiseen aukkoon, hän tunsi

itsessään tämän toteutumattoman kaipuun koko katkeruuden.

Mutta Montrosé oli juuri lopettanut ensimäisen näytöksen niin

täydellisellä taidolla, että innostus puhkesi esiin. Useampia

minuutteja kättentaputusten, jalkojentöminän ja hyvähuutojen melu

vyöryi läpi salin kuin rajuilma. Nähtiin kaikissa aitioissa naisten

taputtelevan hansikoituja käsiään, samalla kuin miehet seisoen heidän

takanansa, huusivat, osoittaen myöskin suosiotaan.

Esirippu putosi, ja kohosi kaksi kertaa, ilman että innostus

laimeni. Kun sitten verho oli laskeutunut kolmannen kerran,

eroittaen yleisöstä näyttämön ja sisäaitiot, herttuatar ja Annette

jatkoivat vielä jonkun hetken käsiensä taputtamista, ja heitä kiitti

erikoisesti tenori, lähettäen pienen, hillityn tervehdyksen.

-- Oi, hän näki meidät, sanoi Annette.

-- Mikä ihmeteltävä taiteilija.

Ja Bertin, joka oli kumartunut eteenpäin, näki kiihtymyksen ja

halveksimisen sekaisella tunteella suosiota saaneen näyttelijän

häviävän kulissien väliin, käyden, vähän vetkutellen, sääri

ojennettuna, käsi lanteilla, teatterisankarin vakiintuneessa

asennossa.

Alettiin puhua hänestä. Hänen menestyksensä aiheutti yhtä paljon

melua kuin hänen kykynsä. Hän oli kulkenut kaikissa pääkaupungeissa,

naiset olivat olleet haltioituneita häneen, ja kun he edeltäpäin

tiesivät hänet vastustamattomaksi, heillä oli jo sydämentykytystä

nähdessään hänen astuvan näyttämölle. Hän näytti muuten vähän

välittävän, sanotaan, tästä tunteellisesta hourailusta ja tyytyi vain

musikaalisiin voittoihin. Musadieu kertoi hyvin peitetyin sanoin

Annetten vuoksi, tämän kauniin laulajan elämästä, ja herttuatar, joka

oli hullaantunut häneen, ymmärsi ja hyväksyi kaikki mielettömyydet,

mitä hän olisi voinut aiheuttaa, sillä niin viehättävänä, hienona,

erinomaisena ja poikkeuksellisena taiteilijana hän piti tätä

näyttelijää. Ja hän lopetti nauraen:

-- Muuten, mitenkä voi vastustaa tätä ääntä!

Olivier suuttui ja oli katkera. Hän ei voinut käsittää, että

voitaisiin mieltyä tähän teeskentelijään, tähän ihmistyyppien

alituiseen esittämiseen, tyyppien, jommoisia ei ollenkaan ole,

tähän haaveiltujen ihmisten kuviteltuun olennoimiseen, tähän yöllä

esiintyvään ja kauniisti maalattuun puunukkeen, joka näyttelee

kaikkia osia niin monena iltana.

-- Te kadehditte häntä, sanoi herttuatar. Te maailmanmiehet, ja

taiteilijat, te olette kaikki vihoissanne näyttelijöille, koska

heillä on enemmän menestystä kuin teillä.

Sitten kääntyen Annetteen, hän virkkoi:

-- No, pienokainen, sinä, joka vasta astut elämään ja joka katselet

tervein silmin, miten sinusta on tämä tenori?

Annette vastasi vakuutetun näköisenä:

-- Minun mielestäni hän esiintyy erittäin hyvin.

Kolme naputusta kuului, toisen näytöksen alkamisen merkkeinä, verho

kohosi, ja markkinoiden esitys alkoi.

Hellssonin esitys oli suurenmoinen. Hänenkin äänensä näytti

laajentuneen entisestään ja hän tuntui käyttelevän sitä yhä

täydellisemmällä varmuudella. Hän oli todellakin tullut suureksi,

oivalliseksi ja erinomaiseksi laulajattareksi, jonka maine maailmassa

kilpaili Bismarckin ja Lessepsin maineen kanssa.

Kun Faust syöksyi häntä kohti, kun hän lausui Margaretalle lumoavalla

äänellään nuo viehätystä uhkuvat sanat:

-- _Sallittehan, kaunis neitoseni, minun tarjota teille käsivarteni

saattaakseni teitä_.

Ja kun vaaleanverinen ja niin sievä ja niin liikuttava Margareta

hänelle vastaa:

-- _En, hyvä herra, minä en ole neiti, enkä ole kaunis enkä minä

tarvitse saattajaa, niin koko sali joutui kuohuksiin ja vavahteli

äärettömästä mielihyvästä_.

Esiinhuudot verhon laskeuduttua olivat kauhean voimakkaat ja Annette

paukutteli käsiään niin kauan, että Bertiniä halutti tarttua niihin

saadaksensa hänet lopettamaan. Hänen sydäntänsä kiersi nyt toinen

vaiva. Hän ei puhunut ollenkaan väliaikana, sillä hän seurasi

piintyneellä ajatuksellaan, joka oli tullut vihamieliseksi, kulissien

väliin tuota inhoittavaa laulajaa, -- joka näin kovasti kiihoitti

tätä lasta, -- aina hänen pukuhuoneeseensa saakka, jossa hän näki

tämän vetävän valkeata väriä poskilleen.

Sitten väliverho kohosi ja "puutarhanäytös" alkoi.

Heti paikalla levisi jonkunlainen lemmenkuume saliin, sillä ei

koskaan ollut tämä musiikki, joka ei näyttänyt olevan muuta kuin

suudelmien henkäystä, tavannut kahta tällaista tulkitsijaa. Ne eivät

olleet enää kaksi kuuluisaa näyttelijää Montrosé ja Helsson, ne oli

kaksi ihanteellisen maailman oliota, tuskin kaksi oliota, vaan kaksi

ääntä; rakastavan miehen ikuinen ääni; ja antautuvan naisen ikuinen

ääni; he huokasivat yhdessä koko inhimillisen lemmen runouden.

Kun Faust lauloi:

_Anna minun, anna minun katsella kasvojasi_, niin oli hänen suustaan

lähteneessä äänessä sellainen jumaloiminen, haltioitumisen ja

rukoilemisen sointu, että todellakin rakkaudenkaipuu saattoi hetkeksi

kaikki sydämet kuohumaan.

Olivier muisteli, että hän oli itsekin hyräillyt tätä lausetta

Roncièresin puistossa linnan ikkunoiden alla. Tähän saakka hän oli

pitänyt sitä vähän jokapäiväisenä, ja nyt se tuli hänen suuhunsa kuin

viimeinen intohimon huudahdus, viimeinen rukous, viimeinen toivo ja

viimeinen armonosoitus, jota hän voi odottaa tässä elämässä.

Sitten hän ei kuunnellut mitään, eikä kuullut enää mitään. Liian

voimakas mustasukkaisuuden puuska raateli häntä, sillä hän oli juuri

nähnyt Annetten vievän nenäliinan silmilleen.

Hän itki! Siis hänen sydämensä heräsi, innostui, kiihtyi, hänen pieni

naisen sydämensä, joka ei tietänyt vielä mitään. Tuolla, aivan hänen

lähellään, ilman että Annette ajattelikaan häntä, nuorelle tytölle

oli äkkiä selvinnyt millä tavalla rakkaus voi myllertää ihmisolennon,

ja tämän selvenemisen ja tämän käsittämisen oli hänelle aiheuttanut

tuo kurja, laulava teeskentelijä.

Ah! Hän ei ollut enää ollenkaan suutuksissaan markiisi de

Farandalille, tuolle tyhmyrille, joka ei ymmärtänyt mitään! Mutta

kuinka hän inhosi tuota tiukkaan trikooseen puettua miestä, joka

herätti tietoisuuden nuoren tytön sielussa.

Häntä halutti syöksyä Annetten luo, niinkuin syöksytään kun

pillastunut hevonen on ruhjomaisillaan ihmisen, tarttua hänen

käsivarteensa, viedä pois hänet, laahata pois hänet, ja sanoa

hänelle: "Lähtekäämme pois! lähtekäämme pois! Rukoilen teitä!"

Kuinka Annette kuunteli, kuinka hän värähteli! Ja kuinka hän, Bertin

kärsi! Hän oli jo usein kärsinyt näin, mutta ei näin julmasti. Hän

muisteli itsekseen, sillä kaikki mustasukkaiset tuskat heräävät

uudestaan aivankuin jälleen aukeavat haavat. Hän muisti nyt, että

hän Roncièresissa palatessaan hautausmaalta tunsi ensimmäisen

kerran Annetten luisuvan hänestä erilleen, ettei hänellä ollut

mitään valtaa tähän nuoreen tyttöön, riippumattomaan, kuin nuori

eläin. Mutta siellä, kun Annette kiihoitti häntä, jättäessään hänet

poimiakseen kukkia, hän tunsi erittäinkin väkivaltaista halua

pysähdyttää hänen hyppelemisensä, pidättää hänen ruumiinsa luonaan;

nyt sitävastoin pakeni häneltä Annetten sielu, niin että sitä oli

mahdoton siepata kiinni. Ah! Tätä, tätä kalvavaa ärsytystä, jota

hän oli juuri tuntenut, sitä oli hän kokenut usein, kaikissa niissä

pienissä kolhauksissa, joita ei voi tunnustaa, jotka näyttävät

tuovan lakkaamattomia ruhjevammoja rakastaville sydämille. Hän

muisteli kaikkia niitä vähäpätöisen mustasukkaisuuden kiusallisia

vaikutelmia, joita hän sai vähitellen pitkin päiviä. Joka kerran

kun Annette oli huomannut, ihaillut, rakastanut, halunnut jotakin,

oli hän, Bertin, mustasukkainen huomaamattomalla tavalla kaikelle,

mikä anasti nuoren tytön aikaa, katseita, huomiota, iloisuutta,

hämmästystä ja kiintymystä, sillä kaikki se riisti hiukan Annettea

häneltä. Hän oli ollut mustasukkainen kaikelle, mitä Annette teki

ilman häntä, kaikelle mitä hän, Bertin, ei tietänyt, mustasukkainen

hänen huvikävelylleen, hänen lukemalleen kirjallisuudelle, kaikelle,

mikä näytti miellyttävän häntä, mustasukkainen eräälle upseerille,

joka oli haavoittunut sankarina taistellessaan Afrikassa, ja

josta Pariisi puhui viikon ajan, erään hyvin ylistetyn romaanin

kirjoittajalle, tuntemattomalle runoilijalle, jota Annette ei

ollut koskaan nähnyt, mutta jonka säkeitä Musadieu lausui ääneen,

ja vihdoin kaikille ihmisille, joita ylistettiin Annetten kuullen

vieläpä aivan jokapäiväisesti, sillä, kun rakastaa jotakin naista,

ei voi kärsimättä sietää, että tämä ajatteleekaan edes toista miestä

näennäisellä mielenkiinnolla. Sydämessä on käskevä tarve olla

yksin maailmassa hänen silmiensä edessä. Tahdotaan, ettei hän näe,

ettei hän tunne, ettei hän pidä arvossa ketään muuta kuin häntä.

Heti paikalla, kun hän näyttää kääntyvän tarkastamaan jotakuta

taikka tekemään tuttavuutta jonkun miehen kanssa, syöksytään hänen

katseittensa eteen, ja jollei voi kokonaan kääntää tai suunnata niitä

toisaalle päin, niin kärsitään sielun pohjaan saakka.

Olivier kärsi näin katsellessaan tätä laulajaa, joka näytti

levittävän lempeä oopperasaliin ja poimivan sitä sieltä, ja hän

oli vihoissaan kaikille ihmisille tämän tenorin riemuvoitosta,

naisille, jotka hän näki haltioituneina aitioissaan, miehille, noille

houkkioille, jotka ylistivät tuota itserakasta narria.

Hänkö taiteilija! Hän kutsui itseänsä taiteilijaksi, suureksi

taiteilijaksi! Ja hänellä oli menestystä, tuolla ilveilijällä,

joka kuitenkin tulkitsi vierasta ajatusta niin, että sen tekijä ei

olisi sitä koskaan tuntenut. Ah! tämähän oli sitä maailman ihmisten

oikeudenmukaisuutta ja älyä, näiden tietämättömien ja vaateliaiden

taiteenharrastajien, joita varten työskentelevät kuolemaansa saakka

inhimillisen taiteen mestarit. Bertin näki heidän paukuttelevan

käsiään, huutavan ja hurmaantuvan, ja tuo entinen vihamielisyys,

joka oli aina kiehunut hänen, nousukkaan, ylpeän sydämen pohjassa,

äityi, tuli hurjaksi raivoksi näitä tyhmyreitä vastaan, jotka olivat

mahtavia yksin syntyperänsä ja rahansa voimalla.

Esityksen loppuun saakka hän oli vaiti, ajatustensa raatelemana,

sitten, kun loppuinnostuksen myrsky oli laimentunut, hän tarjosi

käsivartensa herttuattarelle, samalla kun markiisi otti Annetten

käsivarren. He astuivat suuria portaita alas keskellä mies- ja

naistulvaa, jonkunlaisessa, suurenmoisessa ja verkalleen vierivässä,

paljaiden olkapäiden, uhkeiden hameiden ja mustien hännystakkipukujen

jatkuvassa vesiputouksessa. Sitten herttuatar, nuori tyttö, hänen

isänsä ja markiisi nousivat samoihin avonaisiin vaunuihin, ja Olivier

Bertin jäi yksin Musadieun kanssa oopperatorille.

Yhtäkkiä hän tunsi sydämessään eräänlaista kiintymystä tähän

mieheen taikka pikemmin tuota luonnollista vetovoimaa, jonka huomaa

omistavansa kaukaisessa maassa kohtaamaansa maanmieheen, sillä hän

tunsi nyt itsensä yksinäiseksi tässä vieraassa, välinpitämättömässä,

meluavassa väentungoksessa, sen sijaan että hän Musadieun kanssa

vielä voi puhua Annettesta. Hän tarttui siis tämän käsipuoleen.

-- Tehän ette mene heti kotiinne, virkkoi hän. Ilma on kaunis,

kävelkäämme hiukan.

-- Mielelläni.

He menivät Madeleinelle päin keskellä tätä yöllä vaeltavaa

ihmisjoukkoa, tuossa lyhyessä ja voimakkaassa keskiyön hälinässä,

joka kuohuttaa bulevardeja teatterinäytösten loputtua.

Musadieulla oli päässään tuhansia asioita, kaikki hänen sen päivän

keskustelunaiheensa, jota Bertin kutsui hänen "ruokalistakseen," ja

hän päästi sanatulvansa irralleen kahdesta tai kolmesta aiheesta,

jotka häntä enimmän huvittivat. Maalari antoi hänen pauhata,

kuuntelematta häntä, kulkien yhä hänen käsikoukussaan, varmana siitä,

että kohta johtaisi hänet puhumaan Annettesta ja kulki näkemättä

mitään ympärillään rakkautensa kahlehtimana. Hän astui, tuon

mustasukkaisuuden kohtauksen uuvuttamana, joka oli murjonut häntä

kuin korkeudesta maahan putoaminen, masentuneena siitä varmuudesta,

ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä maailmassa.

Hän kärsisi näin yhä enemmän ja enemmän mitään odottamatta. Hän

kulkisi näin läpi tyhjien päivien, toisen toisensa perästä, katsellen

Annettea, joka eläisi kaukana, onnellisena, rakastettuna ja kai myös

itsekin epäilemättä rakastaisi. Saisiko hän ehkä rakastajan! Kenties

hänellä tulisi olemaan sellainen, niinkuin hänen äidilläänkin oli

ollut. Taiteilija tunsi itsessään niin lukuisia, niin erilaisia ja

pulmallisia kärsimyksen lähteitä, sellaisen onnettomuuksien tulvan,

niin paljon sydänsuruja, joita ei voinut välttää, hän tunsi itsensä

siihen määrin menneeksi mieheksi, siihen määrin joutuneensa tästä

lähtien kuvittelemattomaan sieluntuskaan, ettei hän voinut edellyttää

kenenkään kärsineen niin kuin hän. Hän ajatteli yhtäkkiä niiden

runoilijoiden poikamaisuutta, jotka ovat keksineet Sisyphuksen

hyödyttömän työn, Tantaluksen ainaisen janon, ja Prometheuksen

kotkan raateleman sydämen. Oh! Jos he olisivat aavistaneet, jos he

olisivat syvästi tutkineet vanhan miehen mieletöntä rakkautta nuoreen

tyttöön, kuinka he olisivat ilmaisseet sellaisen olennon kauhean ja

salaisen tuskan, jota ei voida enää rakastaa, hedelmättömän kaipuun

kidutukset, ja kauheamman kuin korppikotkan, pienet, vaaleat kasvot,

jotka repivät palasiksi vanhan sydämen.

Musadieu puhui yhä ja Bertin keskeytti hänet mutisten melkein

tahtomattaan piintyneen päähänpistonsa valtaamana:

-- Annette oli viehättävä tänä iltana.

-- Niin, oli kyllä, suloinen... Maalari lisäsi estääksensä Musadieuta

jatkamasta katkaistua ajatustensa kulkua:

-- Hän oli sievempi kuin hänen äitinsä on koskaan ollut.

Toinen hyväksyi hajamielisesti hokien useampia kertoja: "Kyllä, k...

kyllä... kyllä..." ilman että hänen mielensä kiintyi erityisesti

tähän uuteen ajatukseen.

Olivier ponnisteli voimiaan saadakseen hänet siinä pysymään ja

käyttäen oveluutta, kiinnittääkseen hänet siihen eräällä Musadieun

mieliajatuksella, hän jatkoi:

-- Hänen salonkinsa tulee olemaan ensimmäisiä salonkeja Parisissa

naimisiin mentyään.

Tämä riitti, ja tuo hieno maailmanmies, vakuutettuna siitä, että hän

oli kaunotaiteiden tarkastaja, ryhtyi taitavasti tarkastamaan sitä

asemaa, joka markiisi de Farandalilla tulisi olemaan Ranskan hienossa

seurapiirissä.

Bertin kuunteli häntä ja oli jo näkevinään Annetten suuressa komeasti

valaistussa salongissa naisten ja miesten ympäröimänä. Tämä näky

vielä teki hänet mustasukkaiseksi.

He kulkivat nyt Malesherbesin bulevardia. Kun he sivuuttivat

Guilleroyn talon, kohotti maalari silmänsä. Hän näki ikkunaverhojen

raosta, että huoneet olivat valaistuja. Hänessä heräsi epäluulo, että

herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat ehkä kutsutut juomaan kupin

teetä. Ja raivo närkästytti häntä ja aiheutti hänelle taas kovaa

kärsimystä.

Hän kulki yhä Musadieun käsipuoleen lujasti kiinni pusertuneena,

vilkastutti toisinaan vastaväitteellään tämän mielipiteitä nuoresta

tulevasta markiisittaresta. Tämä jokapäiväinen ääni, joka puhui

tytöstä, sai hänen kuvansa väikkymään yössä heidän ympärillään.

Kun he olivat saapuneet de Villiersin kadulle, maalarin oven eteen,

kysyi Bertin: -- Astutteko sisään? -- En kiitos, on myöhäistä, menen

nukkumaan.

-- No, tulkaa nyt puoleksi tunniksi, juttelemme vielä hiukan.

-- En. Todellakaan en. On liian myöhäistä.

Ajatus saada jäädä yksin niiden iskujen jälkeen, joita hän oli

kestänyt, täytti Olivierin sielun kauhulla. Kun hänellä oli joku

mukanaan, niin pitäisi hän sen myöskin.

-- Tulkaahan, minä annan teidän valita harjoitelman, jonka olen

tahtonut jo kauan tarjota teille.

Musadieu, joka tiesi, että maalarit eivät aina ole anteliaalla

tuulella, ja että lupauksia muistetaan vain hiukan aikaa, otti

tilaisuudesta vaarin. Kaunotaiteidentarkastajana hän omisti

taidekokoelman, joka oli valikoitu taitavasti.

-- Seuraan teitä, sanoi hän.

He astuivat sisään.

Kamaripalvelija, joka herätettiin, toi grogit; ja keskustelu

kulkea kituutti jonkun aikaa kosketellen maalausta. Bertin näytti

harjoitelmiaan pyytäen Musadieuta ottamaan sen, mikä häntä enimmän

miellyttäisi; Musadieu epäröi, sillä häntä hämmensi kaasun valo, joka

saattoi hänet erehtymään värisävyistä. Lopulta hän valitsi ryhmän

pikku tyttöjä, jotka hyppivät nuoraa katukäytävällä; ja melkein heti

paikalla hän tahtoi lähteä tiehensä vieden lahjan.

-- Minä annan sen toimittaa teille, sanoi maalari.

-- Ei, minä otan mieluummin sen mukaani ihaillakseni sitä tänä iltana

ennen maatamenoani.

Ei mikään voinut häntä pidättää, ja Olivier Bertin tapasi itsensä

taas vielä kerran yksinään asunnossaan, tuossa muistojensa ja

tuskallisen levottomuutensa vankilassa.

Kun palvelija astui seuraavana aamuna huoneeseen tuoden teetä

ja sanomalehden, löysi hän isäntänsä istumassa vuoteessaan niin

kalpeana, että häntä pelotti.

-- Onko herra pahoinvoipa? sanoi hän.

-- Ei se ole mitään vaarallista, vähän päänkipua.

-- Eikö herra tahdo, että menen hakemaan jotakin.

-- En. Minkälainen ilma on?

-- Sataa vettä, herra.

-- Hyvä, se riittää.

Asetettuansa tavalliselle pienelle pöydälle teetarjottimen ja päivän

sanomalehdet, poistui palvelija.

Olivier otti Figaron ja avasi sen. Pääkirjoitus oli nimeltään:

"Nykyaikaista maalaustaidetta". Se sisälsi intomielisen neljän tai

viiden nuoren maalarin ylistyksen, jotka olivat tosin lahjakkaita

koloristeja, mutta liiottelivat tässä suhteessa aikaansaadakseen

suurempaa vaikutusta, ja olivat esiintyvinään vallankumouksellisina

ja nerokkaina taiteenuudistajina.

Niinkuin kaikki vanhemmat, Bertinkin oli harmissaan näitä uusia

tulokkaita vastaan, häntä ärsytti heidän pannaanjulistuksensa, hän

vastusti heidän oppejansa. Hän ryhtyi siis lukemaan tätä kirjoitusta

jo alusta alkaen vihan vallassa, josta nopeasti värähtelee

hermostunut sydän, sitten, heittäen katseensa alemmaksi hän huomasi

oman nimensä; ja nämä muutamat sanat lauseen lopussa iskivät häntä

kuin nyrkillä keskelle rintaa: "Olivier Bertinin muodista joutunut

taide..."

Hän oli aina ollut hyvin herkkä arvostelulle ja herkkä ylistykselle,

mutta syvemmässä tietoisuudessa hän huolimatta oikeutetusta

turhamaisuudestaan, levottomuutensa vuoksi itsestään, jota hänen

epäröimisensä aina olivat lisänneet, kärsi enemmän siitä, että

hänen ansioitaan kiellettiin, kuin hän nautti siitä, että häntä

ylistettiin. Ennen aikaan kuitenkin, hänen riemuvoittojensa

aikana, ylistyssuitsutukset olivat olleet niin lukuisat, että ne

saattoivat unhoittamaan neulanpistokset. Nyt sitävastoin kun yhä

uusia taiteilijoita ja uusia ihailijoita lakkaamatta ilmaantui,

tulivat onnittelut harvinaisemmiksi ja mustaaminen syyttävämmäksi.

Hän huomasi itsensä sijoitetuksi vanhojen, lahjakkaiden maalarien

joukkoon, joita nuoret eivät ollenkaan kohdelleet mestareina;

ja kun hän oli yhtä älykäs, kuin tarkkanäköinen, niin kärsi hän

nyt vähemmistäkin salavihjauksista, yhtäpaljon kuin suorista

hyökkäyksistä. Ei koskaan kuitenkaan ollut mikään hänen

taiteilijaylpeyteensä isketty haava näin vuotanut verta. Hän jäi

istumaan läähättäen ja luki uudestaan kirjoituksen ymmärtääkseen sen

pienimmätkin vivahdukset. He olivat heitetyt romukoppaan, muutamat

hänen toverinsa ja hän, luontevasti herjattuina; ja hän nousi

mutisten itsekseen näitä sanoja, jotka jäivät hänen huulilleen:

"Olivier Bertinin muodista joutunut taide."

Ei milloinkaan ollut tällainen surullisuus, tällainen mielenmasennus,

tällainen kaiken lopun tunne, sekä fyysillisen että henkisen

olemuksen lopun tunne, ollut syössyt häntä näin epätoivoiseen

sielunmurheeseen. Hän jäi kokonaista kaksi tuntia nojatuoliin uunin

eteen, jalat ojennettuina tulta kohti, omaamatta enää voimaa liikkua

tai tehdä mitään. Lohdutuksen saamisen tarve syntyi hänessä, tarve

saada puristaa hartaiden ystävien käsiä, nähdä uskollisia silmiä,

hankkia itsellensä sääliviä, auttavia, helliviä, ystävällisiä sanoja.

Hän lähti siis, kuten aina, kreivittären luo.

Kun hän astui salonkiin, oli Annette yksin siellä, seisoen selkä

käännettynä oveen päin, kirjoittaen nopeasti kirjeen osotetta.

Pöydällä hänen vieressään oli avattuna Figaro. Bertin näki

sanomalehden samaan aikaan kuin nuoren tytön ja joutui suunniltaan

uskaltamatta astua eteenpäin. Oh! jos hän oli lukenut sen. Annette

kääntyi ympäri ja omissa mietteissään, kiireissään, mieli täynnä

naisen huolia, hän virkahti taiteilijalle:

-- Ah, hyvää päivää, herra maalari, suotte kai minulle anteeksi,

että jätän teidät. Minulla on ompelija tuolla ylhäällä ja se vaatii

minun läsnäoloani. Tehän ymmärrätte, ompelijatar, naimisiinmenemisen

aikoina, se on tärkeä henkilö. Mutta minä lähetän teille äitini,

joka puhelee ja keskustelee minun ompelijattareni kanssa. Jos minä

tarvitsen äitiä, niin lähetän häntä hakemaan muutamaksi minuutiksi.

Ja hän riensi pois juosten hiukan, näyttääkseen paremmin kiirettään.

Tämä äkillinen lähtö, ilman yhtään sydämellistä sanaa, ilman yhtään

hellää katsetta Olivierille, joka rakasti häntä niin suuresti... niin

suuresti... jätti maalarin aivan ymmälle. Hänen silmänsä pysähtyi

silloin uudestaan Figaroon ja hän ajatteli: "Hän on lukenut sen!

minua pilkataan, minut kielletään. Hän ei enään usko minuun. Minä en

ole enää mitään hänelle."

Hän astui kaksi askelta sanomalehteä kohti, niinkuin astutaan

vihamiehen luo antaakseen sille korvapuustin. Sitten hän sanoi

itsekseen: "Ehkei hän kuitenkaan ollut lukenut sitä. Hänellä on

tänäpäivänä niin paljon muuta miettimistä, mutta siitä puhutaan

hänen läsnäollessaan tänä iltana, päivällispöydässä, ilman mitään

epäilystä, ja hänessä herätetään halu lukea sitä!"

Itsestään syntyneellä liikkeellä, melkein harkitsematta, hän oli

ottanut lehden numeron, oli sulkenut sen, taivuttanut kokoon, ja

pujahuttanut taskuunsa varkaan vikkelyydellä.

Kreivitär astui huoneeseen. Heti nähtyänsä Olivierin kalman kalpeat

ja vääntyneet kasvot hän arvasi, että tämä oli joutunut kärsimyksen

äärimmäisille rajoille.

Hän riensi nopeasti hänen luokseen, koko sieluparkansa täynnä

hehkuvaa tunnetta, tuo sielu, joka myöskin oli niin raadeltu, joka

samoin kuin hänen ruumiinsakin oli niin murjottu. Painaen kätensä

hänen olkapäilleen, ja keskittäen katseensa hänen silmiensä pohjaan

hän virkkoi Bertinille:

-- Oh, kuinka te olette onneton.

Taiteilija ei enää kieltänyt tällä kertaa. Ja kurkku vavahdellen

suonenvedon tapaisesti, hän sopersi:

-- Niin, olen... Niin, olen... Niin olen...

Kreivitär tunsi, että taiteilija alkaisi itkeä, ja hän veti hänet

salongin synkimpään soppeen, kahdelle nojatuolille, jotka olivat

piilossa vanhasta silkistä tehdyn irtoseinän takana. Tänne he

istuutuivat tämän kirjaillun, hienon muurin taa, myöskin sateisen

päivän, harmaan varjon verhoamina.

Kreivitär jatkoi, säälien häntä erittäin, ja itsekin tämän tuskan

kovasti liikuttamana:

-- Olivier parkani, kuinka te kärsitte!

Hän nojasi valkean päänsä ystävättärensä olkapäähän.

-- Enemmän kuin te luulettekaan, sanoi hän. Kreivitär kuiskasi niin

surullisesti:

-- Oh! minä tiesin sen, minä olen tuntenut kaikki. Minä olen nähnyt

sen syntyvän ja kasvavan.

Bertin vastasi, niinkuin kreivitär olisi syyttänyt häntä:

-- Ei se ole minun vikani, Any.

-- Tiedän sen hyvin... Minä en moiti teitä mistään.

Ja hiljaa, kääntyen hiukan, kreivitär painoi suunsa Olivierin

silmään, josta hän löysi katkeran kyyneleen.

Hän säpsähti, aivankuin hän olisi juonut epätoivon pisaran ja hoki

useita kertoja:

-- Ah! ystävä parka... ystävä parka... ystävä parka! Sitten hetken

vaiettuaan hän lisäsi:

-- Sehän on sydämiemme syy, jotka eivät ole vanhentuneet, minä tunnen

omani niin eläväksi.

Bertin koetti puhua eikä voinut, sillä nyyhkytykset tukehduttivat

nyt häntä. Kreivitär kuunteli vasten hänen rintaansa kaikuvia

läkähdyttäviä ääniä Bertinin povessa. Sitten itsekkään rakkauden

tuskan uudestaan valtaamana, joka jo niin kauan oli häntä kalvanut,

hän sanoi sillä raatelevalla äänensävyllä, jolla todetaan kauhea

onnettomuus:

-- Jumalani! kuinka te rakastatte häntä.

Taiteilija tunnusti vielä kerran:

-- Ah! niin, minä rakastan häntä. Kreivitär tuumi hetkisen ja jatkoi:

-- Te ette ole minua koskaan noin rakastanut, minua?

Taiteilija ei kieltänyt ollenkaan, sillä hän eli nyt hetkeä, jolloin

sanotaan koko totuus, ja hän kuiskasi:

-- En, olin silloin liian nuori!

Kreivitär ällistyi.

-- Liian nuori. Miksi?

-- Koska elämä oli liian suloinen. Vasta meidän iässämme rakastetaan

epätoivoisesti.

Kreivitär kysyi:

-- Onko se, mitä te tunnette hänen läheisyydessään sen kaltaista,

mitä te tunsitte minun läheisyydessäni.

-- On ja ei ole... Ja se on kuitenkin melkein sama asia. Minä olen

rakastanut teitä, niin paljon kuin voi rakastaa naista. Häntä minä

rakastan niinkuin teitä, koska hän on juuri te; mutta tämä rakkaus on

tullut minulle joksikin vastustamattomaksi, hävittäväksi, lujemmaksi

kuin kuolema. Minä olen samassa suhteessa siihen kuin palava talo

tuleen!

Kreivitär tunsi säälinsä laimentuvan mustasukkaisuuden puuskan

vaikutuksesta ja muuttaen äänensä lohduttavaksi hän sanoi:

-- Ystävä parkani! Muutaman päivän perästä hän on naimisissa

ja lähtee pois. Kun te ette häntä enää näe, niin te parannutte

epäilemättä.

Taiteilija pudisti päätään.

-- Oh, minä olen vallan hukassa!

-- Mutta ette suinkaan! ette suinkaan! ette suinkaan! Kolmeen

kuukauteen te ette tule häntä näkemään. Se on riittävä. Teillehän on

riittänyt kolme kuukautta rakastuaksenne häneen, enemmän kuin minuun,

jonka te tunnette jo kaksitoista vuotta.

Silloin Bertin rukoili häntä äärettömässä murheessaan.

-- Any, älkää hyljätkö minua!

-- Mitä voin minä tehdä, ystäväni!

-- Älkää jättäkö minua yksin.

-- Tulen teitä tervehtimään, niin usein kuin tahdotte.

-- Ei. Pitäkää minut täällä, niinpaljon kuin mahdollista.

-- Silloin te tulette olemaan hänen läheisyydessään.

-- Ja teidän.

-- Te ette saa nähdä häntä ennen hänen naimisiinmenoaan.

-- Oh! Any!

-- Tahi ainakin hyvin vähän.

-- Saanko minä jäädä tänne tänäiltana?

-- Ette, siinä tilassa, jossa olette. Teidän täytyy hakea

virkistystä, mennä klubiin, teatteriin, minne tahansa, mutta te ette

saa jäädä tänne.

-- Minä rukoilen teiltä sitä.

-- Ette, Olivier, se on mahdotonta. Ja sitäpaitsi minulla on

päivällisillä ihmisiä, joiden läsnäolo vielä kiihoittaisi teitä.

-- Herttuatar ja hänkö?

-- Niin.

-- Mutta minähän vietin eilisen illan heidän kanssaan.

-- Puhukaa vielä siitä! Ja te voitte siitä hyvin tänään!

-- Minä lupaan olla rauhallinen.

-- Ei, se on mahdotonta.

-- Siis, minä menen pois.

-- Miksi teillä on niin kiire?

-- Tarvitsen liikuntoa.

-- Niinpä niin, kävelkää paljon, kävelkää yöhön saakka, väsyttäkää

itsenne perinpohjaisesti ja sitten nukkukaa.

Bertin oli noussut.

-- Hyvästi Any.

-- Hyvästi, rakas ystävä. Tulen huomenaamuna teitä tervehtimään.

Tahdotteko, että teen suuren varomattomuuden niinkuin ennen, että

olen syövinäni aamiaista täällä kello 12, ja että sitten syönkin

teidän luonanne kello 1.15.

-- Kyllä, tahdonpa kernaasti, te olette hyvä.

-- Se johtuu siitä, että rakastan teitä!

-- Minäkin rakastan teitä!

-- Oh, älkää puhuko enää siitä!

-- Hyvästi, Any.

-- Hyvästi, rakas ystävä. Huomiseen!

-- Hyvästi.

Bertin suuteli hänen käsiänsä, kerta toisensa perästä, sitten hänen

ohimoitaan, sitten hänen huuliensa kulmaa. Nyt hänen silmänsä olivat

kuivat ja hänen kasvoillaan oli päättävä ilme. Juuri lähtiessään hän

tarttui kreivittäreen, sulki hänet kokonaan syliinsä ja asettaen

suunsa hänen otsalleen, hän näytti juovan, hengittävän hänestä kaiken

rakkauden, mitä tässä naisessa oli häneen. Ja hän poistui hyvin

nopeasti kääntymättä ympäri. Kun kreivitär oli yksin, vaipui hän

istuimelle ja nyyhkytti. Niin, hän olisi jäänyt siihen asemaan yöhön

saakka, ellei Annette olisi tullut häntä hakemaan. Kreivitär vastasi

hänelle, saadaksensa aikaa kuivata punaiset silmänsä: -- Minulla on

hiukkasen kirjoitettavaa, lapseni. Mene sinä takaisin, minä tulen

sinne muutaman silmänräpäyksen perästä.

Iltaan saakka hänen piti askarrella Annetten kapioiden

hankkimishommissa.

Herttuatar ja hänen veljenpoikansa olivat Guilleroylla

perhepäivällisillä.

Oli juuri istuuduttu pöytään ja puhuttiin vielä eilisestä

oopperaesityksestä, kun talon isäntä astui sisään tuoden kolme

äärettömän suurta kukkakimppua.

Rouva de Mortemain hämmästyi.

-- Hyvä Jumala, mitä se on?

Annette huudahti:

-- Kukahan ne on lähettänyt.

Äiti vastasi:

-- Olivier Bertin, epäilemättä.

Hänen lähdöstään saakka kreivitär ajatteli häntä. Taiteilija oli

näyttänyt hänestä niin synkältä, niin perin surulliselta, hän näki

niin selvästi tämän onnettomuuden, josta hän ei päässyt ulos, hän

tunsi itsessään niin kovasti tämän tuskan vastavaikutuksen, hän

rakasti tätä miestä suuresti, niin hellästi, niin täydellisesti, että

hänen sydämensä oli surullisten aavistusten järkyttämä.

Noissa kolmessa kukkakimpussa oli todellakin kolme maalarin

nimikorttia. Hän oli kirjoittanut jokaiseen lyijykynällä

kreivittären, herttuattaren ja Annetten nimet.

Rouva de Mortemain kysyi:

-- Onko ystävänne Bertin sairas? Minusta hän näytti eilen niin

huonolta.

Ja rouva de Guilleroy virkkoi:

-- Kyllä, hän huolestuttaa minua hiukan, vaikkei hän valitakkaan.

Hänen miehensä lisäsi:

-- Oh! Hän tekee niinkuin mekin. Hän vanhenee. Vieläpä hän vanhenee

lujasti tähän aikaan. Minä luulen muuten, että naimattomat miehet

pikaisesti menehtyvät. Heidän luhistumisensa tapahtuu äkillisemmin

kuin toisten. Hän on todellakin paljon muuttunut.

Kreivitär huokasi:

-- Oh! Niin kai!

Farandal lakkasi äkkiä kuiskailemasta Annetten kanssa sanoakseen:

-- Tämänaamuisessa Figarossa oli hänelle hyvin epäedullinen kirjoitus.

Jokainen hyökkäys, jokainen arvostelu, jokainen vihjaus, joka oli

epäedullinen Bertinin taiteilijamaineelle, saattoi kreivittären aivan

suunniltaan.

-- Oh! hän virkkoi. Bertinin arvoisten miesten ei tarvitse välittää

sellaisista törkeyksistä.

Guilleroy hämmästyi:

-- Kas, Olivierille epäedullinen kirjoitus, mutta minä en ole sitä

lukenut. Millä sivulla?

Markiisi ilmoitti hänelle sen.

-- Ensimmäisellä, yläpäässä, otsikolla: "Nykyaikaista

maalaustaidetta" ja edustaja lakkasi kummastelemasta:

-- Aivan oikein, minä en vaan lukenut sitä, koska oli kysymys

maalaustaiteesta.

Hymyiltiin, sillä kaikki tiesivät, että ulkopuolella politiikkaa ja

maanviljelystä herra de Guilleroy ei ollut huvitettu paljon mistään.

Sitten keskustelu läksi liitelemään toisiin aiheisiin, kunnes mentiin

salonkiin juomaan kahvia.

Kreivitär ei kuullut, vastasi tuskin, kokonaan huolestuneena

siitä, mitä Olivier mahtoi tehdä. Missä hän oli? Missä oli syönyt

päivällistä! Missä hän laahasikaan tällä hetkellä parantumatonta

sydäntään! Hän tunsi nyt kirvelevää katumusta sen johdosta, että

oli päästänyt hänet menemään, ettei ollut pitänyt häntä luonaan;

ja hän arvasi hänen irtolaisena kuljeskelevan pitkin katuja, niin

surullisena, yksinäisenä paeten murheensa taakkaa.

Aina herttuattaren ja hänen veljenpoikansa lähtöhetkeen saakka hän

ei puhunut enää mitään epämääräisten ja taikauskoisten aavistusten

ahdistamana, sitten hän meni vuoteeseensa, lepäili siinä silmät auki

pimeässä ajatellen häntä! Hyvin pitkä aika oli kulunut, kun hän kuuli

talon ovikellon soivan. Hän hätkähti, istuutui, kuunteli. Toisen

kerran väräjävä soitto kaikui yössä.

Hän hyppäsi vuoteestaan ja painoi kaikin voimin sähkökelloa, jonka

piti herättää hänen kamarineitonsa. Sitten kynttilä kädessä hän

juoksi eteiseen.

Oven läpi hän kysyi:

-- Kuka siellä? Tuntematon ääni vastasi:

-- Täällä olisi kirje.

-- Kirjekö? Keneltä?

-- Lääkäriltä.

-- Miltä lääkäriltä?

-- En tiedä, se koskee onnettomuustapausta.

Enää epäröimättä kreivitär avasi oven ja näki edessään pika-ajurin

vahakangaslakki päässä. Hänellä oli kädessään paperi, jonka hän

ojensi kreivittärelle. Tämä luki: "Hyvin kiireellinen. Herra kreivi

de Guilleroy --".

Käsiala oli tuntematon.

-- Astukaa sisään, ystäväni, sanoi kreivitär; istuutukaa, ja

odottakaa minua.

Hänen miehensä huoneen edessä hänen sydämensä alkoi lyödä niin

kovasti, ettei hän voinut huutaa häntä nimeltä. Hän kolkutti ovea

kynttilän metallijalalla.

Kreivi nukkui eikä kuullut.

Silloin hän kärsimättömänä, hermostuneena potki ovea ja kuuli unisen

äänen kysyvän:

-- Kuka siellä? Mitä kello?

Kreivitär vastasi:

-- Minähän se olen. Minulla on teille annettavana kiireellinen kirje,

jonka ajuri on tuonut, joku onnettomuus on tapahtunut.

Kreivi sopersi vuoteen verhojen keskeltä:

-- Odottakaa, nousen. Tulen.

Ja minuutin kuluttua hän näyttäytyi yöviitassaan. Samalla aikaa kuin

hän juoksi myös paikalle kaksi palvelijaa, jotka kellonsoitto oli

herättänyt. He olivat kauhistuneita ja aivan pyörällä, huomattuaan

ruokasalissa vieraan istuvan tuolilla.

Kreivi oli ottanut kirjeen ja käänteli sitä sormissaan:

-- Mitähän se on? Minä en arvaa.

Kreivitär sanoi kuumeisena:

-- Mutta lukekaahan toki!

Kreivi repi kotelon auki, oikasi paperin, päästi

hämmästyksenhuudahduksen ja katseli sitten vaimoansa säikähtynein

silmin.

-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut, kysyi kreivitär. Herra de

Guilleroy sopersi, sillä hän voi tuskin puhua, koska hänen mielensä

oli niin kovin järkytetty.

-- Oh! mikä suuri onnettomuus... Suuri onnettomuus... Bertin on

joutunut vaunujen alle.

Kreivitär kirkasi:

-- Kuollutko!

-- Ei, ei, sanoi kreivi, katsokaa itse.

Kreivitär tempasi hänen käsistään kirjeen, jota hän ojensi hänelle ja

luki:

"Hyvä herra, suuri onnettomuus on tapahtunut. Ystävämme kuuluisan

taiteilijan on kaatanut kumoon omnibus, jonka pyörä kulki hänen

ruumiinsa yli. En voi vielä lausua varmaa ajatusta mahdollisista

seurauksista, sillä se voi olla vähemmän vakava, samoin kuin se

myöskin voi välittömästi tuottaa kuoleman. Herra Bertin pyytää

teitä hartaasti ja rukoilee rouva kreivitär Guilleroyta tulemaan

hänen luokseen heti. Toivon, hyvä herra, että rouva kreivitär

ja te tahdotte hyväntahtoisesti noudattaa yhteisen ystävämme

toivomusta, sillä hän voi olla lakannut elämästä ennen päivän

koittoa.

T:ri de Rivil".

Kreivitär tuijotti mieheensä suurin, liikkumattomin, kauhun täyttämin

silmin. Sitten hän yhtäkkiä sai aivan kuin sähköiskun, sellaisen

rohkeuden puuskan, joka tekee naiset toisinaan kauhunhetkinä mitä

uljaimmiksi olennoiksi.

Kääntyen kamaripalvelijansa puoleen hän virkkoi:

-- Pian, tahdon pukeutua.

Palvelija kysyi:

-- Minkä puvun tahtoo rouva kreivitär?

-- Yhdentekevä. Minkä haluatte. Kääntyen mieheensä hän virkkoi sitten:

-- Jacques, olkaa valmiina viidessä minuutissa. Palatessaan

huoneeseensa mieli kuohuksissa, hän huomasi ajurin, joka yhä odotti

ja sanoi tälle:

-- Teillähän on vaununne mukana?

-- Kyllä, rouva.

-- Se on hyvä, me käytämme sitä.

Sitten hän juoksi huoneeseensa.

Hurjana, hätäisin liikkein hän heitti ylleen, kiinnitti hakaset,

soljet, solmi ja sitoi miten sattui vaatteensa, sitten peilin

edessä kohotti päälaelle hiuksensa miten sormista läksi, katsellen,

ajattelematta tällä kertaa sitä, kalpeita kasvojansa ja hurjana

tuijottavia silmiään.

Saatuaan vaipan harteilleen, hän syöksyi miehensä huoneustoon; tämä

ei ollut vielä valmiina. Kreivitär laahasi hänet mukanaan.

-- Lähtekäämme, sanoi hän, ajatelkaahan toki, hän voi kuolla.

Kreivi, joka oli suunniltaan, seurasi häntä kompastellen, hapuroiden

jaloillaan pimeissä rapuissa, koettaen eroittaa portaita, ettei

putoaisi.

Lyhyt matka taiteilijan asuntoon ajettiin äänettöminä. Kreivitär

vapisi niin kovasti, että hänen hampaansa kalisivat, ja hän

näki vaunun ovesta sateenverhoamien kaasulamppujen kiitävän

ohi. Katukäytävät kiilsivät, bulevardi oli autio, yö synkkä. He

huomasivat, saapuessaan perille, maalarin oven jääneen auki ja

ovenvartijan asunnon valaistuksi ja tyhjäksi.

Portaiden yläpäässä, tohtori de Rivil, pieni, harmahtava, lyhyt,

pyöreä, hyvin siisti, hyvin kohtelias, tuli heitä vastaan. Hän

tervehti erittäin kohteliaasti kreivitärtä, sitten ojensi kätensä

kreiville.

Kreivitär kysyi häneltä huohottaen, aivankuin portaiden nouseminen

olisi tyhjentänyt ilman hänen kurkustaan:

-- No, tohtori?

-- Niin, rouva, kreivitär, toivon, että se on vähemmän vakava, kuin

olin luullut ensi hetkellä.

Kreivitär huudahti:

-- Eihän hän vain kuole?

-- Ei. Ainakaan en usko sitä.

-- Vastaatteko te siitä.

-- En. Minä sanon vain, että toivon tässä olevan kysymyksessä

tavallisen mahalaukun loukkauksen ilman sisäisiä vioittumia.

-- Mitä te kutsutte vioittumiksi?

-- Repeämiä.

-- Mitenkä tiedätte, ettei niitä ole?

-- Minä otaksun.

-- Ja jos niitä olisi?

-- Ooh, silloin se olisi vakavaa.

-- Ja hän voisi kuollakin?

-- Niin.

-- Hyvin nopeasti?

-- Hyvin nopeasti. Muutamassa minuutissa ja vieläpä muutamassa

sekunnissa. Mutta rauhoittukaa rouva. Olen vakuutettu siitä, että hän

on parantunut parissa viikossa.

Kreivitär oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisesti saadaksensa tietää

kaikki, ymmärtääkseen kaikki. Hän jatkoi:

-- Mikä repeämä voisi olla?

-- Maksarepeämä esimerkiksi.

-- Olisiko se hyvin vaarallinen?

-- Kyllä... mutta minä tulisin yllätetyksi, jos nyt ilmaantuisi jokin

muu tauti lisäksi. Menkäämme hänen luokseen. Se tekee hänelle hyvää,

sillä hän odottaa teitä kovin kärsimättömänä.

Mitä hän ensiksi näki astuessaan huoneeseen, oli kalpea pää valkealla

pieluksella. Muutamat kynttilät ja lieden tuli valaisivat sitä,

hahmoittelivat profiilin ja tekivät varjot huomattaviksi; ja näissä

kalmankalpeissa kasvoissa kreivitär havaitsi kaksi silmää, jotka

näkivät hänen tulevan.

Koko hänen rohkeutensa, koko hänen tarmonsa, koko hänen

päättäväisyytensä loppuivat, sillä niin paljon muistuttivat nämät

sisäänpäin painuneet ja vääntyneet kasvot kuolevan kasvoja. Tämä

mies, jonka hän oli äsken juuri nähnyt, oli muuttunut tuollaiseksi

aaveeksi! Hän mutisi huuliensa välitse: "Oh, hyvä Jumala," ja alkoi

kulkea häntä kohti kauhusta hytkähdellen.

Bertin koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä. Ja tämän yrityksen

aiheuttama irvistys oli peloittava.

Kreivitär! oli aivan lähellä vuodetta, hän asetti molemmat kätensä

hiljaa Olivierin kädelle, joka oli suorana ruumiin vieressä, ja

sopersi:

-- Oh! ystävä parkani!

-- Ei se ole mitään, sanoi tämä hiljaa liikuttamatta päätään.

Kreivitär katseli häntä nyt epätoivoissaan tästä muutoksesta.

Taiteilija oli niin kalpea, ettei hänellä näyttänyt olevan

pisaraakaan verta ihonsa alla. Hänen ontot poskensa olivat kuin

kasvojen sisäänpäin imemät, ja hänen silmänsä olivat myös niin

painuneet, kun olisi joku lanka vetänyt niitä sinne päin.

Sairas näki hyvin ystävättärensä kauhun ja huokasi:

-- Niin, minä olen somassa tilassa nyt.

Kreivitär sanoi yhä häneen tuijottaen:

-- Kuinka tämä tapahtui?

Bertin teki puhuakseen suuria ponnistuksia, ja hänen kasvonsa

vavahtelivat tuon tuostakin hermostuneesta puistatuksesta.

-- Minä en katsellut ympärilleni... minä ajattelin muuta. Jotakin

vallan muuta. Oh! niin... ja muudan omnibus kaasi minut kumoon ja

kulki vatsani yli...

Kuunnellessaan häntä kreivitär näki mielessään tapahtuman, ja sanoi

yhä jatkuvan kauhun vallassa:

-- Vuosiko teistä paljon verta?

-- Ei. Minä vain hiukan ruhjouduin ja tulin kolhituksi.

Kreivitär kysyi:

-- Missä se tapahtui?

Bertin vastasi aivan hiljaa:

-- Enpä tiedä liioin, se oli hyvin kaukana.

Lääkäri vieritti nojatuolin, johon kreivitär vaipui. Kreivi jäi

seisomaan vuoteen jalkapäähään, hokien hampaittensa välistä:

-- Oh, ystävä parkani... ystävä parkani... mikä kauhea onnettomuus!

Ja hän tunsi todellakin suurta surua, sillä hän piti paljon

Olivierista.

Kreivitär jatkoi:

-- Mutta missä se tapahtui?

Lääkäri vastasi:

-- Minäkään en tiedä siitä kovin paljoa, taikka pikemmin en ymmärrä

siitä mitään. Sanotaan sen tapahtuneen Gobelinien luona melkein

ulkopuolella Parisia. Ainakin ajuri, joka toi hänet takaisin,

vakuutti minulle ottaneensa hänet sen kaupunginosan apteekista, johon

hänet oli viety kello 9 illalla.

Sitten kääntyen Olivierin puoleen hän virkkoi:

-- Onko totta, että onnettomuus tapahtui Gobelinien luona?

Bertin sulki silmänsä, aivan kuin muistellakseen, sitte kuiskasi:

-- En tiedä?

-- Mutta mihin te menitte?

-- En muista enää. Kuljin vaan eteenpäin.

Vaikeroiva huokaus, jota ei enää voinut pidättää, pääsi kreivittären

huulilta; sitten hetkisen huohotettuaan, jolloin häneltä muutaman

sekunnin ajan hengitys tuntui salpautuvan, hän veti nenäliinan

taskustaan, peitti sillä silmänsä ja alkoi hirveästi itkeä.

Hän tiesi, hän arvasi! Jotakin sietämätöntä, masentavaa laskeutui

nyt juuri hänen sydämelleen: omantunnontuskat siitä, ettei ollut

säilyttänyt Olivieria luonaan, että oli ajanut hänet ulos, heittänyt

kadulle, jossa hän oli joutunut murheensa hämmentämänä näiden

ajoneuvojen alle.

Bertin sanoi hänelle sillä soinnuttomalla äänellä, joka hänellä nyt

oli:

-- Älkää itkekö, se raatelee minua.

Tavattomalla tahdonponnistuksella kreivitär lakkasi nyyhkyttämästä,

paljasti silmänsä, suuntasi ne häneen aivan suurina, rypistämättä

hituistakaan kasvojaan, joilla kyyneleet yhä verkalleen valuivat.

He katselivat toisiaan liikkumattomina molemmat, kädet yhdistettyinä

vuodeliinalla. He katselivat toisiaan tietämättä enää, että siellä

oli muita ihmisiä, ja heidän katseensa siirsi sydämestä toiseen

yli-inhimillistä tunnetta.

Heidän molempien mielessä heräsi nopeasti, mykkinä ja kaameina kaikki

heidän entiset muistonsa, koko heidän lempensä, joka myöskin oli

murskautunut, kaikki se, mitä he olivat tunteneet yhdessä, kaikki se,

mikä oli yhdistänyt ja liittänyt heitä tässä elämässä toisiinsa siinä

hurmiossa, joka heidät antoi toinen toisilleen.

He katselivat toisiaan, ja toisilleen puhumisen tarve, tarve saada

kuulla noita tuhansia heille läheisiä ja surullisia asioita, joita

heillä oli vielä toisilleen sanottava, kohosi heidän huulilleen

vastustamatta. Kreivitär tunsi, että hänen täytyy mistä hinnasta

tahansa saada poistetuksi nuo kaksi miestä, jotka olivat hänen

takanaan, että hänen täytyi keksiä keino, juoni, ajatus, hänen, joka

oli neuvokas nainen. Ja hän alkoi ajatella silmät kiinnitettynä

Olivieriin.

Hänen miehensä ja tohtori keskustelivat hiljaisella äänellä. Oli

kysymys siitä, miten sairasta oli hoidettava. Kääntäen päänsä sanoi

kreivitär lääkärille:

-- Oletteko tuonut vartijan?

-- En, minä pidän parempana lähettää tänne sisäoppilaan, joka voi

paremmin valvoa tilannetta.

-- Lähettäkää kumpikin. Ei koskaan voi olla liian varovainen.

Voitteko lähettää ne vielä tänä yönä, sillä ajattelen, että te ette

jää tänne aamuun saakka.

-- Niin, itse asiassa minä aijon mennä kotiin. Olen ollut täällä jo

neljästä saakka.

-- Mutta kotiin palatessanne te lähetätte vartijan ja sisäoppilaan.

-- Se on jokseenkin vaikeaa keskellä yötä, mutta tahdon kuitenkin

koettaa.

-- Täytyy. He ehken lupaavat, mutta he eivät tule.

-- Mieheni seuraa teitä ja tuo heidät, joko mielihyvällä taikka

väkisin.

-- Ettehän te voi jäädä yksin tänne, rouva.

-- Minäkö... lausui kreivitär, aivankuin huudahtaen, äänensävyllä,

joka ilmaisi uhmaa ja joka sisälsi närkästyneen vastalauseen

kaikkea hänen tahtonsa vastustamista vastaan. Sitten hän esitti,

niin määräävin sanoin, ettei niitä voinut vastustaa, tilanteen

välttämättömyyden. Täytyi tunnin kuluessa saada paikalle sisäoppilas

ja vartija kaikkien onnettomuuksien varalle. Saadaksensa ne oli

heidät otettava vuoteesta ja tuotava tänne. Hänen miehensä yksin

voi tehdä sen. Sillä aikaa jäisi hän sairaan luo, hän, jonka sekä

velvollisuus että oikeus se oli. Hän täytti yksinkertaisesti vaan

ystävättären ja vaimon tehtävän. Muuten hän tahtoi, että asia niin

järjestettiin, eikä kukaan voisi häntä kehoittaa luopumaan tästä

päätöksestä.

-- Hänen todistelunsa oli järkevä. Kaikkien täytyi myöntää se ja

päätettiin seurata sitä.

Kreivitär oli noussut kokonaan ajatellen näiden miesten lähtöä,

haluten kiireesti tuntea heidän olevan poissa ja jäädä yksin. Nyt,

ettei tekisi mitään taitamattomuuksia heidän poissaollessaan, hän

kuunteli koettaen hyvin käsittää, säilyttää kaikki mielessään,

olla mitään unhoittamatta lääkärien huomautuksista. Maalarin

kamaripalvelija, joka seisoi hänen vieressään, kuunteli myöskin

ja hänen takanansa tämän vaimo, keittäjätär, joka oli auttanut

ensimäisiä siteitä pantaessa, osoitti päännyökkäyksin, samaten

käsittäneensä. Kun kreivitär oli toistanut äänen aivan kuin läksyn,

kaikki nämä ohjeet, hän kiirehti molempia miehiä lähtemään, toistaen

miehelleen:

-- Palatkaa vain nopeasti, palatkaa nopeasti.

-- Minä vien teidät vaunuissani, sanoi lääkäri kreiville. Se kulettaa

teidät takaisin nopeammin. Te tulette tänne ainakin tunnin kuluttua.

Ennen lähtöä lääkäri tutki uudestaan kauan haavoittunutta, tullakseen

vakuutetuksi siitä, että hänen tilansa pysyi tyydyttävänä.

Guilleroy epäili vielä. Hän sanoi:

-- Ettehän vain pidä varomattomana sitä, mitä teemme?

-- En. Ei ole vaaraa. Hän tarvitsee vain lepoa ja rauhaa. Rouva de

Guilleroy suvaitsee estää häntä puhumasta ja itse puhuu hänelle niin

vähän, kuin mahdollista.

Kreivitär tuli alakuloiseksi ja virkkoi:

-- Siis ei saa puhua hänelle?

-- Oh, ei rouva. Ottakaa nojatuoli ja pysykää hänen läheisyydessään.

Hän ei tunne olevansa yksin ja voi siitä hyvin; mutta ei millään

tavalla saa rasittaa häntä, ei antamalla hänen puhua, eikä edes

ajatella. Minä tulen tänne kello 9 tienoilla aamulla. Hyvästi rouva!

Saan kunnioittaen sanoa teille jäähyväiset.

Hän läksi tervehtien kohteliaasti, kreivin seuraamana joka hoki:

-- Älkää olko huolissanne, rakkaani. Ennenkuin tunti on lopussa, olen

takaisin ja te voitte palata kotiin.

Heidän lähdettyään kreivitär kuuli alaoven paukahtavan kiinni, sitten

vaunujen vierivän yhä kauemmaksi kadulla.

Palvelija ja keittäjätär olivat jääneet vielä huoneeseen, odottaen

määräyksiä. Kreivitär lähetti heidät pois:

-- Voitte poistua, sanoi hän heille, minä soitan, jos tarvitsen

jotakin.

He läksivät myöskin pois ja kreivitär jäi yksin sairaan luo.

Hän oli tullut aivan hänen vuoteensa lähelle, ja asettaen molemmat

kätensä tyynyn molemmille reunoille, tämän rakkaan pään molemmille

puolille, hän kumartui katsellaksensa sitä, sitten hän kysyi, niin

lähellä kasvoja, että hän näytti puhaltavan sanat hänen kasvoilleen:

-- Tekö itse heittäydyitte omnibussin alle? Bertin vastasi, koettaen

yhä hymyillä:

-- En, se syöksyi minun päälleni.

-- Se ei ole totta, te heittäydyitte.

-- En, vakuutan teille, että vaunu syöksyi päälleni.

Jonkun hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen, näiden hetkien, jolloin

sielut näyttävät kietoutuneen katseisiin, kreivitär kuiskasi:

-- Oi, rakas, rakas, Olivierini. Ja kun ajattelen, että päästin

teidät lähtemään, etten pitänyt teitä luonani.

Sairas vastasi vakaumuksella:

-- Se olisi kuitenkin tapahtunut minulle ennemmin tai myöhemmin.

He katselivat toisiansa vielä koettaen nähdä salaisimmat ajatuksensa.

Bertin jatkoi:

-- En luule tästä toipuvani. Kärsin liiaksi.

Kreivitär sopersi:

-- Te kärsitte kovin.

-- Oh, niin kovin!

Kumartuen hiukan enemmän kreivitär hipaisi hänen otsaansa, sitten

hänen poskiansa hitain, kevyin, ja hellin suudelmin, aivan kuin hän

olisi hoidellut häntä. Hän kosketteli sairasta tuskin huuliensa

päillä ja silloin kuului heikko hengähdyksen kuiske, jonka

aikaansaavat lapset, jotka suutelevat. Ja se kesti kauan, hyvin

kauan. Sairas otti vastaan tämän suloisten ja pienten hyväilyjen

sateen, joka näytti häntä rauhoittavan, häntä virkistävän, sillä

hänen vääntyneet kasvonsa vavahtelivat vähemmän kuin sitä ennen.

Sitten Bertin sanoi:

-- Any?

Kreivitär lakkasi suutelemasta kuullakseen.

-- Teidän täytyy antaa minulle lupaus.

-- Lupaan teille kaikki, mitä tahdotte.

-- Jollen ole kuollut ennen päivän tuloa, vannokaa minulle tuovanne

tänne Annetten yhden kerran, ei muuta kuin yhden ainoan kerran.

Niin mielelläni haluaisin, etten kuolisi jälleennäkemättä häntä...

Ajatelkaahan että... huomenna... tähän aikaan... olen ehkä... olen

epäilemättä sulkenut silmäni ainaiseksi ja etten minä enää tule

näkemään koskaan... en teitä... enkä häntä...

Kreivitär pysähdytti hänet, sydän raadeltuna:

-- Oh! vaietkaa... vaietkaa... kyllä, kyllä, lupaan hänet tuoda.

-- Te vannotte sen.

-- Minä vannon sen, ystäväni...

-- Mutta vaietkaa, älkää puhuko enää. Te aiheutatte minulle kauheata

tuskaa, vaietkaa...

Kaikki sairaan piirteet kouristuivat äkkiä kokoon; sittenkun tämän

oli mennyt ohi, virkkoi hän:

-- Jos meillä ei ole enää kuin muutamia hetkiä ollaksemme yhdessä,

niin älkäämme niitä ollenkaan menettäkö, käyttäkäämme niitä

hyväksemme sanoaksemme toisillemme jäähyväiset. Olen teitä niin

suuresti rakastanut. Kreivitär huokasi:

-- Ja minä... kuinka minä yhä rakastan teitä! Sairas sanoi vielä:

-- Minulla ei ole ollut onnea, kuin vain teidän kauttanne. Ainoastaan

viimeiset päivät ovat olleet vaikeita... Se ei ole ollenkaan teidän

vikanne... Ah! Any parka! Kuinka elämä välistä on surullista ja

kuinka on vaikeata kuolla.

-- Vaietkaa, Olivier, rukoilen teiltä sitä. Sairas jatkoi

kuuntelematta häntä:

-- Olisin ollut onnellinen ihminen, jos teillä ei olisi ollut tytärtä.

-- Vaietkaa!... hyvä Jumala! vaietkaa!

Bertin näytti pikemmin ajattelevan kuin puhuvan.

-- Ah! se, joka on keksinyt tämän elämän, ja tehnyt ihmiset, on ollut

hyvin sokea tai hyvin ilkeä.

-- Olivier, minä rukoilen teitä... jos koskaan olette rakastanut

minua, vaietkaa, älkää puhuko enää niin.

Sairas katseli kreivitärtä, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, niin

perin kalpeana itsekin, että hän näytti myöskin kuolevalta, ja hän

vaikeni.

Kreivitär istuutui silloin nojatuoliin aivan vuoteen viereen, ja otti

uudestaan hänen kätensä, joka oli ojennettuna lakanalle.

-- Nyt minä kiellän teitä puhumasta, älkää liikahtako enää, ja

ajatelkaa minua, niinkuin minä ajattelen teitä.

Ja he alkoivat uudelleen katsella toisiansa liikkumattomana,

liittyneinä toisiinsa, ruumiinsa polttavalla kosketuksella. Kreivitär

puristi pienin nykähdyksin tuota kuumeista kättä, jota hän piti, ja

sairas vastasi näihin tunteenilmauksiin sulkien hiukan sormiansa.

Jokainen näistä puristuksista puhui heille jotakin, herätti eloon

sirpaleen heidän loppunutta entisyyttään, liikahutti heidän

muistissaan heidän lempensä seisahtuneita muistoja. Jokainen niistä

oli kätketty kysymys, ja jokainen niistä oli salainen vastaus,

surullisia kysymyksiä ja surullisia vastauksia, noita vanhan

rakkauden "muistuuko mieleenne?"

Heidän sielunsa kulkivat tässä sairauskohtauksessa, joka ehkä tulisi

olemaan viimeinen, läpi heidän rakkautensa koko historian vuodet; ja

huoneessa kuultiin vain tulen räiskettä.

Sairas sanoi yhtäkkiä, aivan kuin havahtuen unesta, säpsähtäen

pelosta:

-- Teidän kirjeenne!

Kreivitär kysyi:

-- Mitä? Minun kirjeenikö?

-- Olisin voinut kuolla hävittämättä niitä.

Kreivitär huudahti:

-- Oh! yhdentekevä! Tietäähän sen, että on kuitenkin kysymys siitä.

Löydettäköön ne ja luettakoon, minä en välitä.

Sairas vastasi:

-- Minä en tahdo. Nouskaa, avatkaa kirjoituspöytäni alalaatikko, se

suuri, siellä ne ovat kaikki, kaikki. Täytyy ottaa ne ja heittää

tuleen.

Kreivitär ei hievahtanut ja jäi närkästyneeksi, aivankuin sairas

olisi neuvonut suorittamaan jotakin raukkamaista tekoa.

Sairas virkkoi yhä:

-- Any, minä rukoilen teitä. Jollette tee sitä, niin te tulette

huolestuttamaan minua, hermostuttamaan ja raivostuttamaan minua.

Ajatelkaa, että ne voisivat joutua kenenkä tahansa käsiin, jonkun

notaarion, jonkun palvelijan taikka vaikkapa teidän miehenne. Minä en

tahdo sitä.

Kreivitär nousi, epäröi vielä ja toisti:

-- Ei, se on liian kovaa, se on liian julmaa. Minusta tuntuu, että te

käskette minun polttamaan meidän sydämemme.

Sairas rukoili, kasvot yhä tuskan vääntäminä.

Nähdessään hänet noin kärsivänä, kreivitär alistui ja meni pöydän

luo. Avatessaan laatikon hän huomasi sen olevan reunoja myöten

täynnä kirjeitä, jotka paksuna joukkona olivat kasaantuneet toinen

toisensa päälle; ja hän tunsi kaikilla kuorilla ne kaksi osoitteen

riviä, jotka hän ennen oli niin usein kirjoittanut. Hän tunsi ne,

nuo kaksi riviä -- miehen nimi ja kadun nimi -- yhtä hyvin kuin oman

nimensä, yhtä hyvin kuin voidaan tuntea ne muutamat sanat, jotka ovat

edustaneet elämässämme kaikkea toivoa ja kaikkea onnea. Hän katseli

niitä, noita pieniä, neliönmuotoisia esineitä, jotka sisälsivät

kaikki, mitä hän oli voinut sanoa rakkaudesta, kaikki, mitä hän

oli voinut saada irti itsestään rakkautta antaakseen hänelle,

kirjoittamalla hiukan musteella valkealle paperille.

Sairas oli koettanut kääntää päätään pieluksella nähdäkseen

kreivittären ja hän sanoi vielä kerran:

-- Polttakaa ne hyvin nopeasti.

Silloin kreivitär otti niitä kaksi kourallista ja piti ne jonkun

hetken käsissään. Se tuntui hänestä raskaalta, tuskalliselta, sekä

elävältä että kuolleelta, sillä niin paljon oli siinä erilaisia

asioita, tällä hetkellä loppuneita, niin suloisia, tunnettuja ja

haaveiltuja. Se oli hänen sielunsa sielua, hänen sydämensä sydäntä,

hänen rakastamansa olennon sisintä ydintä, jota hän juuri piti

kädessään; ja hän muisti millä hurmiolla hän oli töherrellyt niistä

joitakuita, miten haltioituneena, miten täynnä huumaavaa halua elää,

jumaloida jotakin, ja sanoa se. Olivier toisti:

-- Polttakaa ne, polttakaa ne, Any! Molempien käsiensä liikkeellä

kreivitär heitti pesään nuo kaksi paperipakettia, jotka hajaantuivat

pudotessaan puiden päälle. Sitten hän tempasi toisia kirjeitä

kirjoituspöydän laatikosta ja heitti ne päälle, sitten vielä

toisia, nopein liikkein, kumartuen ja taas nousten ripeästi pian

lopettaakseen tämän inhoittavan tehtävän.

Kun uuni oli täynnä ja laatikko tyhjä, jäi hän seisomaan odottaen

ja katsellen melkein tukehtunutta liekkiä, joka alkoi kiivetä

kirjekuorivuoren molemmille syrjille. Se hyökkäsi niiden kimppuun

sivuilta, kalvoi niiden kulmat, juoksi paperin reunoja pitkin,

sammui, yltyi uudestaan, suureni. Kohta oli koko valkean pyramiidin

ympärillä kirkas, voimakas tulivyö, joka täytti huoneen valolla ja

tämä valo, joka valaisi tämän seisovan naisen ja makaavan miehen,

se oli heidän palava rakkautensa, se oli heidän rakkautensa, joka

muuttui tuhkaksi.

Kreivitär kääntyi ja tämän loimuavan liekin valossa hän huomasi

ystävänsä kumartuneena sängyssä, silmät hurjasti tuijottaen vuoteen

reunalla.

Sairas kysyi:

-- Onko kaikki siinä?

-- Kyllä on kaikki.

Mutta ennenkuin kreivitär palasi hänen luokseen, hän loi tähän

hävitykseen viimeisen katseen, ja paperijoukon pinnalla, joka jo

puoleksi oli palanut ja joka käpristyi ja tuli mustaksi, hän näki

virtaavan jotakin punaista. Olisi luullut, että se oli veren pisara.

Ne näyttivät tulevan itse kirjeiden sydämestä, jokaisesta kirjeestä

niinkuin haavasta, ja ne liukuivat hiljalleen liekkiä kohti jättäen

purppuraisen jäljen.

Kreivitär tunsi sielussaan aivankuin olisi kauhistunut jotakin

yliluonnollista, ja hän peräytyi aivankuin olisi nähnyt tapettavan

jotakuta, sitten hän ymmärsi yhtäkkiä, että hän oli nähnyt vain

sinettien sulavan lakan.

Silloin hän kääntyi uudestaan haavoittuneen puoleen ja kohottaen

hiljaisesti hänen päätään, asetti sen varovaisesti keskelle tyynyä.

Mutta sairas oli liikahtanut ja tuskat lisääntyivät. Hän läähätti

nyt, ja kasvot kovien kärsimysten kouristamina hän ei näyttänyt enää

tietävän, että hän voisi sanoa vielä jonkun sanan. Kreivitär kysyi

vihdoin:

-- Te kärsitte kovasti? Sairas ei vastannut mitään.

Kreivitär kumartui hänen puoleensa ja asetti yhden sormen hänen

otsalleen pakoittaakseen hänen katsomaan. Bertin avasikin todella

silmänsä, mielettömän näköiset, älyttömät silmänsä.

Kreivitär toisti kauhistuneena:

-- Onko teillä kipuja?... Olivier, vastatkaa minulle. Tahdotteko että

kutsun... tehkää ponnistus, sanokaa minulle jotakin:...

Hän luuli kuulevansa sairaan sopertavan:

-- Tuokaa hänet... Te olette minulle vannonut.

Sitten hän alkoi liikkua peitteen alla, ruumis alkoi kiemurrella,

kasvot kouristuneina ja vääntyneinä.

Kreivitär hoki:

-- Olivier, hyvä Jumala! Olivier, mikä teidän on? Tahdotteko, että

kutsun...

Sairas oli kuullut häntä tällä kertaa, sillä hän vastasi:

-- En... ei se ole mitään.

Hän näytti todellakin rauhoittuvan, kärsivän vähemmän, vaipuvan

uudestaan jonkinlaiseen uneliaaseen tylsyyteen. Toivoen että hän

alkaisi nukkua, kreivitär istuutui uudestaan hänen vuoteensa viereen,

tarttui hänen käteensä ja odotti. Sairas ei enää liikahtanut, leuka

rinnalle painuneena, suu puoliavoinna lyhyen hengityksen vuoksi, joka

näytti raapivan hänen kurkkuansa läpikulkiessaan. Hänen sormensa vain

liikkuivat aika-ajoittain levottomina, vastoin hänen tahtoansa, ne

nytkähtelivät hiljaa, niin että kreivitär tahtoi ruveta huutamaan.

Ne eivät olleet enää noita pieniä, haluttuja puristuksia, jotka

kertoivat väsyneiden huulien sijasta kaikki heidän sydämensä surut,

ne olivat hiljentymättömiä suonenvetoja, jotka puhuivat vain ruumiin

kauheista kivuista.

Nyt kreivitär alkoi pelätä, hirveästi pelätä, ja hurja halu mennä

pois, soittaa, kutsua ihmisiä, syntyi hänessä. Mutta hän ei

uskaltanut hievahtaa, ollakseen häiritsemättä hänen lepoaan.

Ajoneuvojen kaukainen kolina kadulla kuului läpi seinien ja kreivitär

kuunteli, pysähtyikö pyörien rätinä oven eteen, tuliko hänen miehensä

häntä vapauttamaan, päästämään hänet vihdoin tästä surullisesta

kahdenolosta.

Kun hän koitti vapauttaa kättänsä Olivierin kädestä, niin puristi

tämä sitä päästäen voimakkaan huokauksen! Silloin kreivitär tyytyi

odottamaan, ettei tekisi häntä levottomaksi.

Tuli alkoi sammua liedessä kirjeiden mustan tuhkan alla. Molemmat

kynttilät olivat loppuun palaneet, jokin huonekalu narahti.

Asunnossa oli kaikki kuin mykkää, kaikki näytti kuolleelta, paitsi

käytävässä korkea flaamilainen seinäkello, joka säännöllisesti löi

tunnin, puolentunnin, ja neljännestunnin, lauloi yössä ajan kulkua,

soittaen sitä vaihtelevin soinnuin.

Kreivitär, joka pysyi liikkumattomana, tunsi sielussaan lisääntyvän

sietämättömän kauhun. Kamalat mielikuvat ahdistivat häntä; pelottavat

ajatukset sekottivat hänen mielensä, ja hän oli huomaavinaan, että

Olivierin sormet kylmenivät hänen sormissaan. Oliko se totta? Ei,

epäilemättä. Mistä oli sitten hänelle johtunut tämä selittämätön ja

jäätävä kosketuksen aistimus? Hän nousi, aivan kauhusta mielettömänä,

katsellakseen Bertinin kasvoja. Olivier lepäsi siinä tunteettomana,

hengettömänä, välinpitämättömänä kaikesta kurjuudesta, yhtäkkiä

ikuisen unhoituksen rauhoittamana.