IV.

Hitain askelin Olivier palasi kotiinsa, aivan ymmällä, ikäänkuin jos

olisi saanut tietää häpeällisen perhesalaisuuden. Hän koetti tutkia

sydäntään, nähdä selvästi itseensä, lukea noita sisäisen kirjan

salaisimpia sivuja, jotka näyttävät toisiinsa kiinni liimatuilta,

ja joita ainoastaan toisinaan vieras sormi voi kääntää eroittaen

ne toisistaan. Epäilemättä hän ei luullut olevansa rakastunut

Annetteen. Kreivitär, jonka luulevainen mustasukkaisuus ei lakannut

olemasta varuillaan, oli edeltäpäin aavistanut kaukaa vaaran, ja

ilmoittanut sen jo, ennen kuin se oli olemassa. Mutta voiko tämä

vaara olla olemassa huomenna, ylihuomenna, kuukauden perästä?

Tähän suoraan kysymykseen hän juuri tahtoi vilpittömästi vastata.

Totisesti tuo pienokainen liikutti hänen helliä vaistojansa, mutta

ne ovat niin lukuisia miehessä, nuo vaistot, ettei pitänyt sekoittaa

pelottavia vaarattomiin. Samaten hän rakasti eläimiä, erittäinkin

kissoja, eikä voinut nähdä niiden silkinhienoa turkkia, ilman että

hänet valtasi vastustamaton, aistillinen halu silitellä niiden

koukertelevaa ja pehmeää selkää, suudella niiden sähköistä karvaa.

Vetovoima, joka kiinnitti hänet nuoreen tyttöön, muistutti vähän

näitä epämääräisiä ja viattomia haluja, jotka kuuluvat ihmisen

hermojen lakkaamattomiin ja rauhoittumattomiin värähdyksiin. Hänen

taiteilijan ja miehensilmiänsä viehätti tuon puhtaan, kirkkaan,

kauniin elämän viehkeys ja purkautuminen, tuo nuoruudenvoima,

joka ilmeni Annettessa; ja hänen sydämensä, joka oli täynnä

muistoja hänen pitkästä suhteestaan kreivittäreen, huomasi tässä

tyttären erinomaisessa äidinnäköisyydessä hänen rakkautensa alussa

hänessä vallinneiden entisten, sittemmin vaimentuneiden tunteiden

uudestaanheräämisen, ja se vavahti ehkä hiukan tämän heräämisen

todetessaan. Heräämisenkö? Niin! Sitäkö se juuri oli? Tämä ajatus

toi hänellä selvyyttä. Hän tunsi heränneensä vuosikautisesta unesta.

Jos hän olisi rakastanut tytärtä aavistamatta sitä, niin olisi hän

tuntenut hänen läheisyydessään sitä koko olemuksen nuortumista,

joka luo miehen erilaiseksi, heti kun hänessä syttyy uuden kaipuun

liekki. Ei, tämä lapsi ei ollut tehnyt muuta, kuin puhaltanut

entiseen hiillokseen! Äitiä hän kai yhä vieläkin rakasti, mutta

hiukan enemmän kuin ennen, epäilemättä tyttären vuoksi, tämän

hänen itsensä uudistumisen vuoksi. Ja hän puki tämän toteamisen

seuraavaan vakuuttavaan sofistiseen muotoon: -- rakastetaan vain

yhden kerran! Sydän voi tulla liikutetuksi usein kohdatessaan toisen

olennon, sillä jokainen vaikuttaa toiseen joko puoleensa vetäen

taikka poistorjuen. Kaikki nämä vaikutelmat synnyttävät ystävyyttä,

oikullisia, äkillisiä lemmen puuskia, omistamisen halua, voimakasta

ja ohimenevää innostusta, mutta eivät todellista rakkautta. Tämän

rakkauden olemassaoloon tarvitaan, että kaksi olentoa olisi siihen

määrin syntynyt toisiansa varten, olisi niin monin kohdin takertunut

toisiinsa, niin monin yhtäläisin haluin, niin monin ruumiin, sielun

ja luonteen sukulaisuusominaisuuksin, että he tuntevat itsensä niin

monenlaisten seikkojen yhteenliittämiksi, että tämä kaikki muodostaa

sidekimpun. Mitä rakastetaan lopultakin, se ei ole niin paljon rouva

X... tahi herra Z... vaan se on nainen, tahi mies, se on nimetön

olento, luonnosta lähtenyt, suuri naissuvun edustaja elimineen,

muotoineen, sydämineen, sieluineen ja olemistapoineen, jotka vetävät

puoleensa niinkuin timantti meidän elimiämme, meidän huuliamme,

sydäntämme, ajatustamme, kaikkea, aistillisia ja älyllisiä halujamme.

Rakastetaan tyyppiä, se on: yhdessä ainoassa henkilössä kaikkien

niiden inhimillisten ominaisuuksien yhdistelmää, jotka voivat

viehättää meitä erikseen toisissa.

Hänelle kreivitär Guilleroy oli ollut tämä tyyppi, ja heidän

suhteensa kestävyys todisti hänelle sen varmalla tavalla. Nyt,

Annette oli ruumiillisesti sen näköinen, mitä hänen äitinsä

oli ollut, silmiä pettävässä määrässä. Ei ollut siis mitään

kummastuttavaa siinä, että hänen miehensydämensä vähän tuli

yllätetyksi, hurmautui. Hän oli jumaloinut yhtä naista! Tästä

naisesta syntyi toinen, melkein samanlainen. Hän ei voinut

todellakaan kieltäytyä siirtämästä tähän toiseen ensimäistä kohtaan

tuntemansa intohimoisen rakkauden lievää jäännöstä. Eihän siinä ollut

mitään pahaa; eihän siinä ollut mitään vaaraa. Hänen katsettaan

ja hänen muistoaan saattoi vain harhaan tämän jälleenheräämisen

ilmestys; mutta hänen vaistonsa ei erehtynyt, sillä hän ei ollut

koskaan tuntenut nuorta tyttöä kohtaan vähintäkään kaipuun

levottomuutta.

Kuitenkin kreivitär moitti häntä siitä, että hän oli mustasukkainen

markiisille. Oliko se totta? Hän tutki uudestaan ankarasti

omaatuntoansa ja totesi, että hän todellakin oli hiukan

mustasukkainen hänelle. Mitä kummallista siinä oikeastaan oli? Eikö

olla joka hetki mustasukkainen miehille, jotka liehakoivat ketä

naista tahansa? Eikö tunneta kadulla, ravintolassa, teatterissa

pientä vihamielisyyttä jokaista herrasmiestä kohtaan, joka kulkee

ohi taikka astuu sisään kaunis tyttö käsipuolessa? Jokainen naisen

omistaja on kilpailija. Se on tyydytetty urospuoli, voittaja,

jota toiset urokset kadehtivat. Ja sitten, käymättä sen pitempiin

fysioloogisiin tutkistelemuksiin, jos oli normaalia, että hän tunsi

Annettea kohtaan hiukan liiaksi kiihkeää sympatiaa hänen hellyytensä

vuoksi äitiä kohtaan, niin eikö käynyt luonnolliseksi, että hän

tunsi itsessänsä heräävän hiukan eläimellistä vihaa tulevaa puolisoa

vastaan? Hän kyllä hillitsisi vähällä vaivalla tämän ruman tunteen.

Syvemmällä hänessä pysyi kuitenkin tyytymättömyyden katkeruus sekä

häntä itseänsä että kreivitärtä kohtaan. Eikö heidän jokapäiväinen

suhteensa häiriytyisi siitä epäluulosta, jonka hän tuntisi

kreivittäressä vallitsevan? Eikö hänen pitäisi valvoa pikkumaisella

ja väsyttävällä tarkkaavaisuudella kaikkia sanojansa, kaikkia

tekojansa, katseitansa, pienintäkin käyttäytymistään, nuoreen tyttöön

nähden, sillä kaikki, mitä hän tekisi, kaikki, mitä hän sanoisi,

näyttäisi äidistä epäilyttävältä. Hän palasi kotiinsa kärtyisänä

ja alkoi polttaa paperosseja, kiihkeänä kuin hermostunut mies

ainakin, joka käyttää 10 tulitikkua sytyttääkseen tupakkaansa. Hän

koetti turhaan työskennellä, hänen kätensä, hänen silmänsä ja hänen

ajatuksensa näyttivät vieraantuneen maalaustaiteesta, niinkuin ne

olisivat sen unohtaneet, niinkuin ne eivät olisi koskaan tunteneet

eivätkä harjoittaneet tätä ammattia. Hän oli ryhtynyt lopettamaan

erästä pientä alottamaansa taulua: -- kadunkulmaus, jossa lauloi

sokea, -- ja hän katseli sitä voittamattoman välinpitämättömänä,

niin kykenemättömänä jatkamaan sitä, että hän istuutui sen eteen,

paletti kädessä, ja unhoitti sen, yhä katselemistaan katsellen sitä

tarkkaavaisen ja kuitenkin hajamielisen kiinteästi.

Sitten yhtäkkiä kärsimättömyys siitä, ettei aika kulunut ja

etteivät minuutit loppuneet, alkoi kalvaa häntä sietämättömällä

kuumeellaan. Aina päivälliseensä saakka, jonka hän söi klubissa --

mitä tekisi hän, koska hän ei voisi työskennellä? Kadulle menemisen

ajatus väsytti häntä jo edeltäpäin, se täytti hänet katukäytävien,

ohikulkevien, ajoneuvojen ja puotien inholla; ja se ajatus taas, että

hän menisi sinä päivänä vierailemaan kenenkä luo tahansa, herätti

hänessä hetkiseksi vihan kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tunsi.

Siis, mitä hän tekisi? Kiertelisikö hän ateljeessaan pitkin ja

poikin, katsellen joka kerran palatessaan kellon luo sen viisaria,

joka oli siirtynyt muutaman sekunnin? Ah! Hän tunsi nuo vaellukset

ovelta koruesineitä sisältävän kaapin luo! Lennokkaan ja vauhdikkaan

innoituksen, hedelmällisen ja helpon työnsuorituksen hetkinä

tarjosivat suloisia virkistyshetkiä nuo edestakaisin kävelyt tuossa

isossa, työn ilahduttamassa, elähdyttämässä ja lämmittämässä

huoneessa; mutta kykenemättömyyden ja kyllästymisen hetkinä, noina

onnettomina hetkinä, jolloin ei mikään näyttänyt hänestä ponnistuksen

eikä liikkumisen arvoiselta, oli se kopissaan kiertelevän vangin

kurjaa kävelyä. Olisipa edes voinut nukkua, ei muuta kuin tunnin

sohvalla. Mutta ei, hän ei nukkuisi, hän heittelehtisi levottomana,

kunnes vapisisi raivosta. Mistähän hänelle johtuikaan tämä äkillinen

synkkämielisyyden puuska? Hän ajatteli: Tulen kovin hermostuneeksi,

koska joudun tuollaiseen tilaan niin mitättömästä syystä.

Silloin hän arveli ottaa jonkun kirjan. Légende des Siècles'in osa

oli jäänyt sille rautatuolille, johon Annette sen oli asettanut. Hän

avasi sen, luki pari sivua säkeitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän ei

ymmärtänyt niitä enemmän, kuin jos ne olisivat olleet kirjoitetut

vieraalla kielellä. Hän alkoi itsepäisesti uudestaan todetakseen

vaan yhä, ettei hän todellakaan päässyt perille ajatuksesta. "Siis",

sanoi hän itsekseen, "näyttää siltä, että olen lähtenyt ulos."

Mutta äkillinen päähänpisto vakuutti hänelle, että vielä oli kaksi

tuntia murentamalla kulutettava päivälliseen saakka. Hän lämmitytti

itsellensä kylvyn ja loikoi siinä haalean veden veltostuttamana ja

lauhduttamana, kunnes hänen palvelijansa toi lakanan ja herätti hänet

puoliunesta. Silloin hän läksi klubiin, johon olivat kokoontuneet

hänen tavalliset toverinsa. Hänet otettiin vastaan avosylin ja

huudahduksin, sillä häntä ei oltu nähty muutamaan päivään.

-- Palaan maalta, sanoi hän.

Kaikki nämä miehet, maisemamaalari Maldantia lukuunottamatta,

ilmaisivat syvää maaseudun halveksimista. Rocdiane ja Landa menevät

sinne tosin metsästämään, mutta he eivät nauttineet tasangoilla ja

metsissä muusta huvista, kuin siitä että näkivät kuulistaan kaatuvan,

höyhenmyttyjen tavoin, fasaaneja, viiriäisiä ja peltopyitä, taikka

pienien kaniinien, kuolleiksi ruhjottuina, tekevän klovnien tavoin

4 tai 6 kertaa peräkkäin kuperkeikan päänsä yli näyttäen joka

keikahduksella häntänsä valkean karvatöyhdön. Paitsi näitä syksyn ja

talven huveja he pitivät maaseutua sietämättömän ikävänä. Rocdiane

sanoi: "Minä pidän pikku naisia pieniä herneitä parempina."

Päivällinen oli, niinkuin se aina oli, meluava ja hilpeä; heitä

kuohutti keskustelut, joissa ei mitään odottamatonta ilmestynyt.

Bertin puhui paljon vilkastuakseen. Häntä pidettiin lystikkäänä;

mutta juotuansa kahvinsa ja pelattuansa 60 pistettä biljaardia

pankkiiri Liverdyn kanssa, hän läksi ulos, astuskeli hiukan

-- Madeleinesta saakka Taitbout-kadulle, -- meni kolme kertaa

Vaudevillen ohitse itsekseen kysellen menisikö sisään, oli

ottamaisillaan ajurin ajaakseen hippodromiin, muutti mieltään ja

kääntyi uudelle sirkukselle päin, sitten teki äkkiä puolikäännöksen

ilman perustetta, ilman suunnitelmaa tai tekosyytä, kulki takaisin

Malesherbes-bulevardia ja hidastutti askeleitaan lähestyessään

kreivitär de Guilleroyn asuntoa: "Hän pitää sitä ehkä omituisena, kun

näkee minun palaavan tänäiltana" ajatteli hän. Mutta hän rauhoittui

ajatellessaan, ettei siinä ollut mitään kummallista, jos hän toisen

kerran tiedusteli kreivittären vointia.

Kreivitär oli yksin Annetten kanssa, pienessä taemmaisessa

salongissa, ja valmisteli yhä köyhien peitettä.

Hän sanoi yksinkertaisesti nähdessään Bertinin astuvan sisään:

-- Kas, tekö se olette, ystäväni?

-- Niin, olin huolissani, tahdoin nähdä teitä. Mitenkä voitte?

-- Kiitos, jotenkin hyvin.

Hän odotti jonkun hetken, lisäsi sitten, huomattavalla tarkoituksella:

-- Ja te?

Bertin alkoi nauraa huolettoman näköisenä, vastaten:

-- Oh, minä, vallan hyvin, vallan hyvin. Teidän pelkoonne ei ollut

vähintäkään aihetta.

Kreivitär kohotti silmänsä lakaten neulomasta ja loi taiteilijaan

hitaasti hehkuvan, rukoilevan ja epäilevän katseen.

-- Niin, aivan totta, sanoi Bertin.

-- Sitä parempi, vastasi kreivitär hiukan väkinäisesti hymyillen.

Bertin istuutui, ja ensimäisen kerran tässä talossa vastustamaton

pahoinvointi valtasi hänet, jonkinlainen ajatustoiminnan seisahdus,

vielä täydellisempi kuin se, joka oli vallannut hänet päivällä

taulunsa edessä.

Kreivitär sanoi tyttärelleen:

-- Sinä voit jatkaa, lapseni; se ei häiritse häntä.

Taiteilija kysyi:

-- Mitä hän sitten teki?

-- Hän harjoitteli erästä fantasiaa.

Annette nousi mennäkseen pianon ääreen. Bertin seurasi häntä

katseellaan ajattelematta sitä, samaten kuin hän aina teki pitäessään

häntä sievänä. Silloin hän tunsi itseensä kohdistuvan äidin katseen,

ja äkkiä hän käänsi pois päänsä, aivan kuin hän olisi hakenut jotakin

salongin pimeästä nurkasta.

Kreivitär otti työpöydältään pienen kultarasian, jonka hän oli saanut

taiteilijalta, hän avasi sen, ja ojentaen Bertinille paperosseja

virkkoi:

-- Polttakaa, ystäväni, te tiedätte, että pidän siitä näin ollessamme

yksin täällä.

Taiteilija totteli, ja piano alkoi soida. Se oli vanhanaikuista

musiikkia, siroa ja kevyttä, tuota musiikkia, johon taiteilija

näyttää saaneen aiheen erittäin lämpimänä, kuutamoisena kevätiltana.

Olivier kysyi:

-- Kenen säveltämä se on?

Kreivitär vastasi:

-- Schumannin, se on vähän tunnettu ja viehättävä.

Hänessä kasvoi halu katsella Annettea, ja hän ei uskaltanut. Hänen

ei olisi tarvinnut tehdä kuin pieni liike, hiukan kääntää kaulaansa,

sillä hän huomasi, syrjästä partituuria valaisevien kynttiläin kaksi

liekkiä, mutta hän arvasi niin hyvin, hän havaitsi niin selvästi

kreivittären vaanivan katseen, että hän pysyi liikkumattomana,

silmät kohotettuina suoraan eteenpäin, huvitettuina, kuten näytti,

ainoastaan tupakasta lähtevän harmaan savun suunnan tarkastamisesta.

Rouva de Guilleroy kuiskasi:

-- Siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanomista?

Bertin hymyili:

-- Ette saa olla minulle pahoillanne. Te tiedätte, että musiikki

minua hypnotisoi, se juo minun ajatukseni. Puhun hetken perästä.

-- Kuulkaahan, sanoi kreivitär, olin harjoitellut jotakin teitä

varten ennen äitini kuolemaa. Te ette kuitenkaan ole saanut sitä

kuulla, ja minä soitan sen teille kohta, kun tyttäreni on lopettanut;

te tulette näkemään miten omituista se on!

Kreivittärellä oli todellista taipumusta ja hieno käsityskyky

sävelissä ilmenevistä tunteista. Se olikin voimakkaimpia keinoja,

joilla hän vaikutti maalarin herkkätuntoiseen mieleen.

Kun Annette oli lopettanut Méhulin maalaissinfonian, kreivitär

nousi, kävi hänen paikalleen, ja kummallinen sävel heräsi hänen

sormiensa painellessa koskettimia, sävel, jonka kaikki osat näyttivät

valituksilta, erilaisilta valituksilta, vaihtelevilta, lukuisilta,

joita keskeytti yksi ainoa ääni, lakkaamatta palaava, laulujen

keskelle tipahtava, niitä katkaiseva, niitä jakava, niitä särkevä,

aivan kuin lakkaamaton, vainoava, yksitoikkoinen huuto, ahdistuksen

rauhoittumaton kutsu.

Mutta Olivier katseli Annettea, joka oli istuutunut häntä vastapäätä,

ja hän ei kuullut mitään, hän ei käsittänyt mitään.

Hän katseli tyttöä, ajattelematta, nauttien kylläkseen hänen

näkemisestään, kuten tavallisesta ja hyvästä asiasta, joka oli

häneltä riistetty, juoden terveydekseen, niinkuin juodaan vettä

janoissaan.

-- No! sanoi kreivitär, onko se kaunis? Taiteilija huudahti

heränneenä:

-- Ihmeteltävän ihana, kenen se onkaan säveltämä?

-- Ettekö te tiedä sitä?

-- En.

-- Kuinka, te ette tiedä sitä, te?

-- Ei, en totisesti tiedä.

-- Schubertin.

Bertin sanoi syvästi vakuutetun näköisenä:

-- Se ei minua ollenkaan kummastuta, sehän on uhkea! Te olisitte

erinomaisen hyvä, jos alkaisitte sen uudestaan.

Kreivitär alkoi uudestaan, ja Bertin, kääntäen päänsä, alkoi jälleen

katsella Annettea, mutta kuunteli myöskin; musiikkia, nauttiakseen

yhtaikaa kahdesta huvista.

Sitten, rouva de Guilleroyn palattua entiselle paikalleen, taiteilija

noudatti yksinkertaisesti miehen luonnollista viekkautta eikä antanut

silmiensä enää kiintyä nuoren tytön vaaleaan profiiliin, hänen

neuloessaan vastapäätä äitiänsä toisella puolen lamppua.

Mutta jollei hän nähnyt Annettea, niin hän nautti hänen läsnäolonsa

suloisuudesta, niinkuin tunnetaan lämpimän lieden läheisyys; ja halu

antaa katseidensa liukua nopeasti häneen ja sitten taas siirtää

takaisin kreivittäreen, kiusasi häntä, tuo koulupojan halu kiivetä

kadun ikkunaan heti kun opettaja kääntää selkänsä.

Bertin Iäksi pian pois, sillä hänen puheensa oli yhtä lamauksissa

kuin hänen ajatuksensa, ja hänen yhtämittainen vaikenemisensa voi

antaa aihetta selityksiin.

Heti kun hän oli tullut kadulle, valtasi hänet kuljeskelemisen tarve,

sillä kaikki kuultu musiikki jatkui hänessä kauan, johti hänet

mietteisiin, jotka näyttivät sävelten haaveillulta ja tarkemmalta

jatkolta, tuo muutamansävelinen laulu palasi aika-ajoittaisena

ja haihtuvana, tuoden mukanansa irrallisia, heikentyneitä ja

kaukaisia tahteja kuin kaiku; sitten se vaikeni, näytti antavan

ajatukselle tilaisuuden keksiä merkityksen aiheelle ja lähteä

hakemaan jonkinlaista sopusointuista ja hellää ihannetta. Hän

kääntyi vasempaan ulkobulevardille, huomatessaan Monceaun puiston

lumoavan ihanan valaistuksen, ja astui sähkölamppujen alla kehässä

kulkevalle keskikäytävälle. Muudan vartija kuljeskeli hitain askelin;

toisinaan ajoi ohi myöhästynyt ajuri; eräs mies luki sanomalehteä

istuen penkillä voimakkaan sinertävän valon virrassa, pronssisen

lyhtypatsaan juurella, joka kannatti häikäisevää kaarilamppua. Toiset

valonlähteet levittivät nurmikolle, puiden keskelle lehdistöön ja

ruoholle kylmää ja väkevätä valoaan ja loivat kalpeata eloa tähän

kaupungin suureen puistoon.

Bertin kulki kädet selän takana pitkin katukäytävää, ja hän muisteli

kävelyänsä Annetten kanssa tässä samassa puistossa, silloin kun hän

oli hänen suussaan tuntenut hänen äitinsä äänen.

Hän vaipui istumaan penkille, ja hengittäen kasteltujen nurmikkojen

raikasta kosteutta, hän tunsi itseänsä ahdistavan kaikkien niiden

intohimoisten toiveiden, jotka tekevät nuorukaisten sielusta

loppumattoman rakkausromaanin sekavan luonnoksen. Ennen muinoin hän

oli tuntenut tällaisia iltoja, tällaisia kuljeskelevan fantasian

iltoja, jolloin hän antoi äkillisen rakkaudenpuuskansa harhailla

kuvitelluilla seikkailuilla, ja häntä kummastutti tavatessaan nyt

itsessään uudestaan tämän aistimuksen, joka ei ollut hänen ikänsä

mukainen.

Mutta aivan kuin Schubertin säveleen itsepäinen ääni, Annetten

ajatteleminen, hänen lampun alle kumartuneiden kasvojensa näky, ja

kreivittären omituinen epäluulo valtasivat hänet uudestaan joka

hetki. Hänen sydäntänsä askarrutti yhä vasten hänen tahtoansa

tämä kysymys, hän tutki yhä jatkuvasti niitä käsittämättömiä

syvimpiä sopukkoja, joissa itävät ennen syntymistään ihmisten

tunteet. Tämä sitkeä tutkiminen teki hänet levottomaksi. Tämä

nuoren tytön alituinen ajatteleminen näytti avaavan hänen

sielulleen hellien haaveiden tien; hän ei voinut sitä enää ajaa

pois muistostaan; hän ikäänkuin kuljetti mukanansa jonkinlaisen

Annetten esiinloitsimiskyvyn, niinkuin hän ennen aikaan säilytti,

kun kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan, omituisen tunteen hänen

läsnäolostaan ateljeen seinien sisässä.

Yhtäkkiä, kärsimättömänä tästä yhden ainoan muiston

vallassapysymisestä, hän mutisi itsekseen nousten seisaalleen:

-- Any on typerä kun sanoi minulle sen. Hän saattaa minut nyt

ajattelemaan tytärtään.

Hän palasi kotiinsa levottomana itsestään. Mentyänsä vuoteeseen hän

tunsi, ettei hän saisi unta, sillä kuume virtasi hänen suonissaan ja

haaveen neste kiehui hänen sydämessään. Peläten unettomuutta, noita

hermostuttavia unettomia öitä, joita aiheuttaa sielun kuohunta, hän

tahtoi koettaa ottaa jonkun kirjan luettavakseen. Kuinka monta kertaa

oli lyhyt lueskelu ollut hänellä unilääkkeenä! Hän nousi siis ja

meni kirjastoonsa, valitakseen hyvin kirjoitetun ja untatuottavan

kirjan, mutta hänen valpas ajatuksensa, joka hänestä huolimatta

halusi jotakin mielenliikutusta, haki kirjahyllyiltä kirjailijan

nimeä, joka vastaisi hänen hurmautumis- ja odottamistilannettaan.

Balzac, jota hän ihaili, ei sanonut hänelle mitään; hän halveksi

Hugota, ylenkatsoi Lamartinea, joka kuitenkin teki hänet heltyneeksi,

ja kävi ahnaasti Mussetin, kaikkien nuorten runoilijan kimppuun. Hän

otti yhden niteen ja vei sen mukanansa lukeaksensa sitä, mistä kohti

sattuisi.

Kun hän uudestaan oli mennyt vuoteeseensa, alkoi hän juoda

juopottelijan janolla näitä innoittuneen kevyitä säkeitä, nauttia

runoilijasta, joka lauloi niinkuin lintu elämän aamuruskosta, ja

koska hänellä ei riittänyt ääntä kuin aamuksi, vaikeni säälimättömän

keskipäivän saapuessa, näistä säkeistä, joiden runoilija oli

ennenkaikkea elämän päihdyttämä, purkaen päihtymyksensä loistaviin ja

naiveihin rakkauden riemutoitotuksiin, jotka ovat kaikkien kaipuun

hurmaamien nuorten sydämien kaikuja.

Ei koskaan ollut Bertin näin fyysillisesti käsittänyt näiden aisteja

liikuttavien ja älyä tuskin koskettavien runoelmien viehätystä.

Silmät suunnattuina näihin väräjäviin säkeisiin, hän tunsi itsensä

20-vuotiseksi sieluksi, jota myllersivät toiveet, ja hän luki

melkein koko kirjan nuorukaisen hurmiossa. Kello löi 3, herättäen

hänessä kummastusta siitä, ettei hän ollut vielä nukkunut. Hän

nousi sulkeakseen ikkunansa ja viedäksensä kirjan pöydälle huoneen

keskelle; mutta joutuessaan kosketuksiin yön viileän ilman kanssa

kipu, jota oleskelu Aixissa oli huonosti lieventänyt, tuntui pitkin

hänen lapaluitaan aivan kuin muistutus, kuin varoitus, ja hän heitti

runoteoksen kärsimättömällä liikkeellä kädestään mutisten:

"Vanha hölmö, mitä sinä hulluttelet!" Sitten hän meni uudestaan

nukkumaan ja puhalsi valon sammuksiin.

Seuraavana päivänä hän ei mennyt kreivittären luo ja tekipä vielä

tarmokkaan päätöksen olla palaamatta sinne ainakaan kahteen päivään.

Mutta mitä hän tekikin, jos hän sitten koetteli maalata taikka tahtoi

mennä kävelemään, taikka laahasi surumielisyyttään toisesta talosta

toiseen, ahdisti häntä näiden kahden naisen lakkaamaton ajatteleminen.

Kun hän oli kieltänyt itseltään oikeuden lähteä heitä tervehtimään,

niin lohduttautui hän ajattelemalla heitä, ja hän antoi ajatuksensa

ja sydämensä kylliksi nauttia heidän muistostaan. Tapahtui silloin,

että tässä jonkunlaisessa harha-aistimuksessa, johon hänet tuuditti

hänen yksinäisyytensä, nämä kaksi henkilöä lähestyivät toisiansa,

erilaisina, sellaisina kuin hän ne tunsi, sitten meni toinen toisen

edelle, sitten ne sekoittuivat, sulivat yhdeksi, muodostivat vain

yhdet kasvot, hiukan epäselvät, jotka eivät olleet äidin eivätkä

aivan tyttärenkään kasvot, vaan naisen kasvot, jota hän mielettömästi

oli rakastanut ennen aikaan ja vielä rakasti yhä ja aina.

Silloin hän katui sitä, että oli näin heittäytynyt näiden hellien

tunteiden kaltevalle pinnalle, jotka hän tunsi voimakkaiksi

ja vaarallisiksi. Päästäksensä niistä irti, torjuakseen ne,

vapautuakseen tästä kiehtovasta ja suloisesta haaveesta, hän suuntasi

mielensä kaikkiin ajateltavissa oleviin aatteisiin, kaikkiin

mahdollisiin harkinnan ja mietiskelyn aineisiin. Turhaa ponnistusta!

Kaikki hänen mieltänsä toisaalle johtavat tiet, jotka hän valitsi,

saattoivat hänet takaisin samaan pisteeseen, jossa hän tapasi

nuoret, vaaleat kasvot, jotka näyttivät olevan väijyksissä häntä

odottaakseen. Tämä oli jonkinlainen epämääräinen aavistus, jota ei

voinut välttää, se väikkyi hänen ympärillään ja pysähdytti hänet,

mitä kiertoteitä hän olikin koettanut paeta.

Näiden kahden olennon sekottaminen, joka oli hänet niin voimakkaasti

hämmentänyt tuona kävely-iltana Roncièresin puistossa, alkoi hänen

muistissaan, heti kun hän lakkasi harkitsemasta ja miettimästä

ja loitsi heidät esille, sekä koetteli ymmärtää, mikä outo tunne

järkytti hänen ruumistaan. Hän sanoi itsekseen: "Noh, tunnenko minä

Annettea kohtaan enemmän hellyyttä kuin on sopivaa?" Silloin, tutkien

sydämensä pohjaa, tunsi hän hehkuvansa rakkaudesta aivan nuorta

naista kohtaan, jolla oli kaikki Annetten piirteet, mutta joka ei

ollut hän. Hän rauhoittui hitaasti ajatellen: "Ei, minä en rakasta

tytärtä, olen yhdennäköisyyden uhri."

Kuitenkin nuo kaksi Roncièresissa vietettyä päivää säilyivät hänen

sielussaan lämmön, onnen ja hurmauksen lähteenä. Pienimmätkin

yksityisseikat palasivat nyt mieleen yksitellen, tarkkoina,

suloisempina kun itse tuona hetkenä. Yhtäkkiä, seuraten muistojensa

kulkua, hän näki uudestaan tien, jota he kulkivat lähtiessään

hautausmaalta, nuoren tytön kukkien poiminnat, ja hän muisti äkkiä

luvanneensa tälle safiireista valmistettavan ruiskukan, heti kun

olisivat palanneet Parisiin.

Kaikki hänen päätöksensä haihtuivat, ja taistelematta enää vastaan,

hän sieppasi hattunsa ja läksi ulos kokonaan sen ajatuksen vallassa,

mitä huvia hän voisi tuottaa Annettelle.

Guilleroyn lakeija vastasi taiteilijalle tämän tiedustellessa, oliko

ketään kotona:

-- Rouva on mennyt ulos, mutta neiti on täällä. Bertin tunsi

voimakasta iloa.

-- Ilmoittakaa hänelle, että tahtoisin puhutella häntä. Sitten hän

pujahti salonkiin kevyin askelin, aivankuin hän olisi pelännyt, että

hänen kuultaisiin sinne menevän.

Annette ilmestyi melkein paikalla.

-- Hyvää päivää, rakas mestari, sanoi hän arvokkaasti.

Bertin alkoi nauraa, puristi hänen kättään ja istuutuen hänen

viereensä virkkoi:

-- Arvaapas, miksi olen tullut?

Hän koetti keksiä vastausta jonkun sekunnin.

-- Enpä tiedä.

-- Viedäkseni sinut äitisi kanssa jalokivikauppiaalle valitsemaan

tuota safiiri-ruiskukkaa, jonka lupasin sinulle Roncièresissa.

Nuoren tytön kasvot kirkastuivat onnesta.

-- Oi, sanoi hän, ja äiti on mennyt ulos. Mutta hän tulee kohta

takaisin. Tehän odotatte häntä, eikö niin?

-- Niin, jollei se käy liian pitkäksi.

-- Oh, miten röyhkeä te olette, liian pitkäksikö minun kanssani. Te

kohtelette minua kuin pikku tyttöä.

-- En, sanoi taiteilija, en niinkään paljon kuin luulet.

Bertin tunsi sydämessään halun miellyttää, olla kohtelias ja henkevä

niinkuin nuoruutensa vallattomimpina aikoina, tuon vaistomaisen

halun, joka kiihoittaa ylenmäärin kaikkia viehättämiskykyjä, joka

saa riikinkukon levittämään pyrstönsä ja runoilijat tekemään

säkeitä. Lauseet tulivat hänen huulilleen nopeasti, pirteästi,

hän puhui niinkuin hän osasi hyvinä hetkinään. Annette, jota

tämä into vilkastutti, vastasi hänelle kaikella sillä purevalla

leikillisyydellä ja veitikkamaisella sukkeluudella, joka hänessä iti.

Yhtäkkiä pohtiessaan erästä mielipidettä taiteilija huudahti:

-- Mutta te olette jo usein sanonut sen ja minä olen teille vastannut.

Annette keskeytti hänet purskahtaen nauruun:

-- Kas, te ette enää sinuttele minua, te pidätte minua äitinä.

Taiteilija punastui, vaikeni, sopersi sitten:

-- Niin, se johtuu siitä, että äitisi jo sata kertaa on puolustanut

tuota mielipidettä.

Hänen kaunopuheliaisuutensa oli jo sammunut. Hän ei tietänyt enää

mitä sanoa, hän pelkäsi tätä nuorta tyttöä, käsittämättä miksi.

-- Kas, tuoltahan äiti jo tulee, sanoi Annette. Hän oli kuullut

avattavan ensimäisen salongin ovea, ja Olivier, hämillään aivankuin

olisi tavattu itse teossa, selitti, kuinka hän yhtäkkiä oli

muistanut antamansa lupauksen ja tullut hakemaan heitä kumpaakin

jalokivikauppiaalle.

-- Minulla on vaunut, sanoi hän. Minä asetun laskuistuimelle.

He läksivät, ja muutamia minuutteja myöhemmin he astuivat Montaran

kauppaan.

Kun Bertin oli viettänyt koko elämänsä läheisessä ystävyydessä

naisten kanssa ja ollut kiintynyt heihin, kun hän oli tehnyt

huomioita heistä ja tutkinut heitä, aina ollut tekemisissä heidän

kanssaan, kun hänen oli pitänyt saada selville ja keksiä heidän

makunsa, tuntea niinkuin hekin heidän pukunsa, muotikysymykset,

kaikki heidän yksityiselämänsä vähäpätöiset yksityiskohdat, niin

hän oli vihdoin päässyt sille asteelle, että hänellä oli usein

samallaisia aistimuksia kuin heillä, ja hän tunsi aina astuessaan

johonkin noista kauppapuodeista, joissa myydään heidän kauneuttansa

viehättäviä ja hienoja pikkuesineitä, melkein samanlaista huvia

kuin mikä sai heidät itsensäkin väräjämään. Häntä huvitti niinkuin

heitäkin nuo pienet sirot esineet, joilla he koristautuvat; kankaat

viehättivät hänen silmiään, pitsit houkuttelivat hänen käsiään

koskettelemaan niitä, kaikkein vähäpätöisimmätkin korukapineet

kiinnittivät hänen huomiotaan. Jalokivikaupoissa hän tunsi

näytelasikkoja kohtaan jonkinlaista uskonnollista kunnioitusta

aivankuin ylellisen, hurmaavan pyhäkön edessä; ja tummalla veralla

peitetty pöytä, jolla kultasepän notkeat sormet vierittivät

välkähteleviä, kallisarvoisia kiviä, oli hänestä eräänlaatuista arvoa

ansaitseva esine.

Kun hän oli pyytänyt kreivittären ja hänen tyttärensä istuutumaan

tämän vakavan huonekalun eteen, jolle kumpikin heistä asetti kätensä

luonnollisin liikkein, ilmoitti hän kauppiaalle, mitä hän halusi;

hänelle näytettiin pienten kukkien malleja.

Sitten levitettiin hänen eteensä safiireja, joista piti valita

neljä. Se kesti kauan. Molemmat naiset kynnen kärjellä kääntelivät

niitä veralla, ottivat sitten käteensä varovaisesti, katselivat

päivää niiden läpi, tutkivat niitä oppineella ja intohimoisella

tarkkaavaisuudella. Kun oli asetettu syrjään ne, jotka he olivat

eroittaneet, tarvittiin kolme smaragdia lehtiä varten, ja sitten

aivan pieni briljantti, joka värisisi keskessä kastepisarana.

Silloin Olivier, jota antamisen ilo hurmasi, sanoi kreivittärelle:

-- Tahdotteko tehdä minulle mieliksi ja valita kaksi sormusta?

-- Minäkö?

-- Niin, toisen itsellenne, toisen Annettelle. Sallikaa minun antaa

teille nämä pienet lahjat Roncièresissa viettämieni kahden päivän

muistoksi.

Kreivitär kieltäytyi.

Taiteilija pyysi pyytämistään. Seurasi pitkä keskustelu, sanojen

ja perusteiden taistelu, jossa Bertin lopuksi ei kuitenkaan ilman

vaivaa, -- pääsi voitolle.

Tuotiin sormukset, toiset harvinaisemmat yksin erikoislippaissa,

toiset asetettuna lajittain yhteen suuriin neliskulmaisiin rasioihin,

joiden sametilla oli riveissä nähtävinä niiden kehyksien kaikki

mahdolliset muodot. Maalari oli istuutunut molempien naisten

väliin ja ryhtyi, niinkuin hekin, samalla uteliaalla innolla

poimimaan yksitellen kultasormuksia niistä ohuista raoista, joissa

ne seisoivat. Hän asetti ne sitten eteensä, pöydän veralle, jolla

ne kasaantuivat kahteen ryhmään, toiseen, joka hyljättiin heti

ensinäkemältä, ja toiseen, josta valittaisiin.

Aika kului, huomaamatta ja hiljaa, tässä hauskassa valitsemistyössä,

joka oli kiehtovampi, kuin kaikki maailman huvit, huvittava ja

vaihteleva kuin näytäntö, liikuttava myöskin, melkein aistillinen,

oivallinen nautinto naisen sydämelle.

Sitten verrattiin, innostuttiin, ja noiden kolmen tuomarin valinta

pysähtyi hetkisen epäröimisen jälkeen pieneen kultakäärmeeseen, joka

piti kaunista rubiinia kapean kitansa ja kiertyneen häntänsä välissä.

Olivier nousi riemusta säteilevänä.

-- Jätän teille vaununi, sanoi hän, minulla on asioita

toimitettavana; lähden siksi matkoihini.

Mutta Annette pyysi äitiänsä palaamaan kotiin jalkaisin tuona

kauniina päivänä. Kreivitär suostui ja kiitettyänsä Bertiniä hän

vaelsi katuja pitkin tyttärensä kanssa.

He kulkivat jonkun aikaa ääneti, iloisesti nauttien saamistaan

lahjoista, sitten he alkoivat puhua kaikista jalokivistä, joita

olivat nähneet ja käsitelleet. Heille jäi siitä mieleen jonkinlainen

kimaltelu, jonkinlainen kilinä, jonkinlainen hilpeys. He kävelivät

nopeasti läpi tuon "kello-viiden" ihmisjoukon, joka mittelee

katukäytäviä kesäiltana. Miehet kääntyivät katselemaan Annettea

ja mutisivat ohikulkiessaan epäselviä ihailun sanoja. Koko heidän

surunsa aikana, siitä saakka kuin musta puku antoi Annettelle tuon

voimakkaan kauneuden loiston, oli kreivitär nyt ensi kerran hänen

kanssaan kävelyllä Pariisissa; ja nähdessään sen menestyksen,

jonka tyttärensä saavutti kadulla, hänen herättämänsä huomion, nuo

kuiskaillut ylistelyt, tuon vastaantulijoissa ilmenevän pienen,

imartelevan mielenliikutuksen, jonka jättää ihmisjoukkoon sievän

naisen läpikulku, puristautui vähitellen kokoon hänen sydämensä,

se pusertui samalla tavalla, kiusallisesti ahdistuneena, kuin

silloin illalla, hänen salongissaan verrattaessa tytärtä hänen

omaan kuvaansa. Vastoin tahtoansa hän vaani noita katseita, joita

Annette veti puoleensa, hän tunsi niiden tulevan kaukaa, hipaisevan

hänen kasvojansa siihen jäämättä, sitten kiintyvän yhtäkkiä noihin

vaaleihin kasvoihin, jotka liikkuivat hänen vieressään. Hän arvasi,

hän näki nopeita ja mykkiä ihailun ilmauksia tälle puhjenneelle

nuoruudelle, tämän viehkeyden hurmaavalle sulolle, ja hän ajatteli:

"Minä olin yhtä kaunis kuin hän, jollen kauniimpi." Yhtäkkiä välkähti

hänen mieleensä Olivier, ja hänet valtasi niinkuin Roncièresissa

ehdoton pakenemisen halu.

Hän ei halunnut enää tuntea sitä, että tässä kirkkaassa valossa,

tässä ihmisvilinässä näkivät hänet kaikki nämä ihmiset, jotka

eivät häntä katselleet. Olivat kaukana ne päivät, jotka kuitenkin

oikeastaan olivat niin lähellä, jolloin hän koetteli hakea ja

aiheuttaa vertailua tyttärensä kanssa. Kuka sitten nyt, näiden

ohikulkevien joukossa, enää ajattelikaan heitä verrata. Yksi ainoa

oli sitä ehkä tehnyt, äsken, tuolla kultasepän puodissa. Hänkö?

Oo, mikä tuska! Voiko olla mahdollista, ettei Bertin lakkaamatta

mielessään halunnut verrata heitä! Varmasti hän ei voinut nähdä heitä

yhdessä ajattelematta sitä ja muistelematta sitä aikaa, jolloin hän

niin viehkeänä, niin sievänä astui taiteilijan luo, varmana siitä,

että tulisi rakastetuksi.

-- Tunnen voivani pahoin, sanoi kreivitär, otamme ajurin, lapseni.

Annette kysyi levottomana:

-- Mikä sinun on, äiti?

-- Ei mikään, sinähän tiedät, että isoäitisi kuolemasta saakka

minulla on usein näitä heikkoudenkohtauksia.