III.

Heti kun kreivitär oli yksin tyttärensä kanssa vaunuissa, jotka

veivät hänet kotiinsa, tunsi hän yhtäkkiä itsensä tyyneksi,

rauhoittuneeksi, aivan kuin hän olisi läpäissyt kovin pelätyn

taudinkohtauksen. Hän hengitti paremmin, hymyili taloille, tunsi

jälleen riemuiten koko tämän kaupungin, josta aitoparisilaiset

näyttävät kuljettavan tutunomaisia yksityiskohtia silmissään ja

sydämessään. Jokainen huomattu puoti herätti hänessä mielikuvan

kokonaisesta rivistä samalla bulevardilla toisiaan seuraavia,

ja saattoi arvaamaan kauppiaan kasvot, jotka niin usein olivat

nähdyt näyteikkunan takaa. Hän tunsi itsensä pelastuneeksi! Mistä?

Rauhoittuneeksi! Miksi? Itseensäluottavaksi! Minkä johdosta?

Kun vaunut olivat pysähtyneet ajoportin holviin, nousi hän niistä

kevyesti ja astui sisään, niinkuin paetaan portaiden varjoon,

sitten salin varjoon ja sitten huoneensa varjoon. Sitten hän jäi

seisomaan hetkeksi tyytyväisenä siihen, että oli siellä turvassa,

tässä Parisin hämärässä ja epämääräisessä päivänvalossa, joka

valaisee tuskin, antaa arvata yhtä paljon kuin nähdä, jossa voidaan

näyttää, mitä halutaan ja peittää, mitä tahdotaan; ja harkitsematon

muisto loistavasta valosta, jossa kylpi koko maaseutu, säilyi vielä

hänessä loppuneen kärsimyksen vaikutelmana. Kun hän meni ruokasaliin

päivälliselle, hänen miehensä, joka juuri oli tullut kotiin, suuteli

häntä hellästi ja sanoi hymyillen:

-- Ah, tiesinpä hyvin minä, että ystävämme Bertin toisi teidät

sieltä. Enpä ollutkaan typerä lähettäessäni hänet sinne.

Annette vastasi vakavasti, tuolla erikoisella äänellä, joka hänellä

oli aina, silloin kun hän laski leikkiä nauramatta:

-- Oi, hänellä oli paljon vaivaa. Äiti ei tahtonut voida tehdä

päätöstä.

Kreivitär ei sanonut mitään, hän oli hämillään.

Kun oli kielletty päästämästä ketään sisään, ei sinä iltana ollut

vieraita. Seuraavan päivän rouva de Guilleroy vietti kokonaan

erilaisissa kauppaliikkeissä valitakseen ja tilatakseen kaikkea,

mitä tarvitsi. Hän piti nuoruudestaan, melkein lapsuudestaan saakka

noista pitkistä koettelemistilaisuuksista suurien makasiinien peilien

edessä. Astuttuaan tällaiseen liikkeeseen, hän tunsi iloitsevansa

ajatellessaan kaikkien yksityisseikkojen pikkumaista uudistumista

näiden Parisin-elämän kulissien sisässä. Hän rakasti suuresti niiden

neitien hameiden kahinaa, jotka kiirehtivät hänen luokseen hänen

sisään astuessaan, heidän hymyilyään, heidän tavaran tarjoilemistaan,

heidän tiedustelujaan, ja rouva ompelijatar, muotikauppias, tahi

kureliivikauppias, oli hänestä tärkeä henkilö, jota hän kohteli

taiteilijana tiedustellessaan häneltä neuvoa näissä asioissa. Hän

piti vielä erittäin siitä, että nuorten tyttöjen taitavat kädet

koskettelivat häntä riisuessaan häneltä vaatteet ja pukiessaan

hänet uudestaan ja antaessaan hänen pyöriä hellävaroin viehättävän

loistonsa heijastuksen edessä. Se vavahdus, jonka heidän kevyet

sormensa aiheuttivat kulkiessaan hänen ihollaan, hänen kaulallaan

taikka hiuksillaan, oli hänen hienon naisen elämänsä parhaita ja

suloisimpia pikkuherkutteluja.

Sinä päivänä kuitenkin hän tunsi tulevansa tuskallisena astumaan,

ilman verhoa ja paljain päin, näiden kaikkien, vilpistelemättömien

peilien eteen. Hänen ensimäinen käyntinsä muotikauppiaalla rauhoitti

hänet. Ne kolme hattua, jotka hän valitsi, sopivat hänelle

ihastuttavasti, sitä hänen ei tarvinnut epäillä, ja kun kauppias oli

sanonut hänelle vakaumuksella; "Oi, rouva kreivitär, vaaleaveristen

ei pitäisi koskaan jättää surupukua," hän läksi hyvin tyytyväisenä ja

astui täynnä itseluottamusta toisten tavaranhankkijoiden luo.

Sitten hän löysi kotoaan häntä tervehtimässä käyneen herttuattaren

kirjelipun, jossa ilmoitettiin hänen palaavan illalla; sitten

hän kirjoitti kirjeitä; senjälkeen hän haaveili jonkun aikaa

hämmästyneenä siitä, että tämä yksinkertainen paikanvaihdos olisi

siirtänyt menneisyyteen, joka näytti jo niin kaukaiselta, sen suuren

onnettomuuden, joka oli häntä raadellut. Eipä hän edes voinut tulla

vakuutetuksi siitä, että hänen paluunsa Roncièrestä olisi tapahtunut

vasta eilen, niin suuresti oli hänen sieluntilansa muuttunut

hänen Parisiin tulonsa jälkeen, ikäänkuin olisi tämä vähäpätöinen

siirtyminen toiseen paikkaan lääkinnyt haavat umpeen.

Bertin saapui päivällisaikaan ja huudahti hänet nähdessään:

-- Te olette huikaiseva tänä iltana! Ja tämä huudahdus levitti

kreivittäreen lämpimän onnen ailahduksen.

Pöydästä noustua kreivi, joka oli intohimoinen biljardin pelaaja,

tarjoutui pelaamaan yhden pelin Bertinin kanssa, ja molemmat naiset

seurasivat heitä biljardisaliin, jossa kahvi tarjottiin.

Miehet pelasivat vielä kun herttuatar ilmestyi ja kaikki palasivat

salonkiin. Rouva de Corbelle, ääni itkun tummentamana, ja hänen

miehensä saapuivat samaan aikaan. Jonkun minuutin tuntui siltä,

sanojen valittavasta äänestä päättäen, että kaikki aikoivat ruveta

itkemään; mutta vähitellen mielenliikutusten ja kyselyjen jälkeen

muuttui ajatuksen suunta toiseksi; äänten soinnut kirkastuivat

yhtäkkiä ja alettiin jutella luonnollisesti, aivan kuin se

onnettomuuden varjo, joka aivan yhtaikaa oli synkistyttänyt kaikki

nämä ihmiset, yhtäkkiä olisi haihtunut.

Silloin Bertin nousi, tarttui Annetten käteen, vei hänet äitinsä

kuvan alle heijastuslampun kirkkaaseen valoon ja kysyi:

-- Eikö se ole ällistyttävää?

Herttuatar hämmästyi niin, että hän tuntui olevan suunniltaan ja hoki:

-- Jumalani! onko se mahdollista! Jumalani! onko se mahdollista!

Sehän on uudestaan eloonherännyt! Ja minä en huomannut sitä

astuessani sisään! Oi, pikku Anyni, kun saan uudestaan nähdä

teidät, minä, joka tunsin teidät niin hyvin silloin ensimmäisessä

naisensurussanne, ei, toisessa, sillä te olitte jo kadottanut

isänne! Oh, tämä Annette, mustassa puvussa, tuollaisena, sehän on

hänen äitinsä, joka on uudestaan palannut maanpäälle! Mikä ihme!

Ilman tuota muotokuvaa en olisi sitä huomannut! Teidän tyttärenne on

hyvin teidän näköisenne todellisuudessa, mutta hän on vielä enemmän

näköisenne tässä taulussa.

Musadieu ilmestyi saatuansa tietää rouva de Guilleroyn paluusta,

ja pitäen tärkeänä saada ensimmäisten joukossa esittää hänelle

"tuskallisen myötätunnon ilmaisunsa".

Hän keskeytti tervehdyksensä huomatessaan taulun edessä seisovan

nuoren tytön, joka oli asetettu samaan loistavaan valaistukseen, ja

joka näytti kuvan elävältä sisarelta. Hän huudahti:

-- Ah, tosiaankin, siinäpä kummastuttavimpia seikkoja, mitä koskaan

olen nähnyt.

Ja Corbellet, joiden käsitys seurasi aina vakaantuneita mielipiteitä,

ihmettelivät puolestaan hillitymmällä innolla.

Kreivittären sydän alkoi pusertua kokoon. Se pusertui vähitellen,

aivankuin kaikkien näiden ihmisten hämmästyksenhuudahdukset olisivat

puristaneet sitä, haavoittaen sitä. Sanomatta mitään hän katseli

tytärtään kuvansa vieressä, ja hermostuminen valtasi hänet. Häntä

halutti huutaa: "Mutta vaietkaahan toki! tiedänhän hyvin, että hän on

näköiseni!"

Illan loppuun saakka hän pysyi alakuloisena, kadottaen uudestaan sen

itseluottamuksen, jonka hän oli saavuttanut edellisenä päivänä.

Bertin keskusteli hänen kanssaan, kun ilmoitettiin markiisi Farandal.

Maalari, nähdessään hänen astuvan sisään ja lähestyvän talon emäntää,

nousi, livahti nojatuolinsa taakse mutisten: "no, niin mainiota!

siinähän se nyt on, se suuri tyhmyri," sitten tehtyänsä kierroksen

hiipi ovelle ja hävisi.

Otettuansa vastaan äskentulleen tervehdykset kreivitär haki

silmillään Olivieria jatkaaksensa hänen kanssaan keskustelua, joka

huvitti häntä. Kun hän ei enää nähnyt Bertiniä, kysyi hän:

-- Mitä! onko suuri taiteilija lähtenyt? Hänen miehensä vastasi:

-- Luulenpa, että on, rakkaani, minä näin hänen juuri poistuvan

englantilaiseen tapaan.

Kreivitär hämmästyi, tuumi muutaman hetken, sitten ryhtyi juttelemaan

markiisin kanssa.

Läheiset tuttavat vetäytyivät muuten hienotunteisina kohta pois,

sillä heille oli avattu vain puoleksi talon ovet, niin pian

onnettomuuden jälkeen.

Sitten kun kreivitär taas lepäsi vuoteessaan, ilmestyivät uudestaan

kaikki ne tuskat, jotka olivat häntä ahdistaneet maalla. Ne saivat

vain hänen käsityksessään yhä selvemmän ja täsmällisemmän muodon; hän

tunsi vanhentuneensa.

Sinä iltana hän ensimmäisen kerran oli käsittänyt, että hänen

salongissaan, jossa siihen saakka häntä yksin oli ihailtu,

mairiteltu, juhlittu, rakastettu, toinen, hänen tyttärensä, anasti

hänen paikkansa. Hän oli käsittänyt sen, yhtäkkiä, tuntiessaan

suosion-ilmaisujen kohdistuvan Annetteen. Tässä valtakunnassa,

kauniin naisen talossa, tässä kuningaskunnassa, jossa hän ei

siedä mitään varjoon jäämistä, josta hän poistaa hienolla ja

sitkeällä huolella kaiken pelottavan vertailun, johon hän ei

päästä vertaisiansa muuten kuin koettaakseen tehdä niistä

alamaisia, hän näki hyvin, että hänen tyttärensä oli tulemaisillaan

hallitsijattareksi. Kuinka olikin ollut outoa, tuo sydämen kokoon

vetäytyminen, kun kaikki nuo silmät olivat kääntyneet Annetteen,

jota Bertin piti kädestä seisoen taulun vieressä. Hän tunsi

itsensä yhtäkkiä hävinneeksi näyttämöltä, virastaan erotetuksi,

valtaistuimeltaan syrjäytetyksi. Kaikki katselivat Annettea,

kukaan ei enää kääntynyt häneen päin! Hän oli niin tottunut

kuulemaan ylistelyjä ja imarteluja, joka kerran kun ihailtiin hänen

muotokuvaansa, hän oli niin varma kehuskelevista lauseista, joista

hän tosin ei enää välittänyt, mutta joiden hän siitä huolimatta

tunsi hivelevän itseänsä, että tämä hylkääminen, tämä odottamaton

luopuminen, tämä ihailu, joka omistettiin yhtäkkiä kokonaan hänen

tyttärelleen, oli häntä liikuttanut, hämmästyttänyt ja järkyttänyt

enemmän, kuin jos olisi ollut kysymys mistä kilpailusta tahansa,

missä tilaisuudessa tahansa.

Mutta kun hän oli noita luonteita, jotka kaikissa vaikeissa

kohtauksissa ensimmäisen masennuksen jälkeen taistelevat vastaan ja

löytävät lohdutustarpeita, hän ajatteli, että kun hänen tyttärensä

kerran olisi mennyt naimisiin, kun he lakkaisivat elämästä saman

katon alla, hänen ei enää tarvitsisi kestää tätä lakkaamatonta

vertailua, joka alkoi käydä hänelle liian vaivalloiseksi hänen

ystävänsä katseiden edessä.

Mutta isku oli kuitenkin ollut liian kova. Hän sai kuumetta eikä

nukkunut ollenkaan.

Aamulla hän heräsi väsyneenä ja raukeana, ja silloin syntyi

hänessä vastustamaton tarve saada rohkaisua, tukea, pyytää apua

joltakin, joka voisi parantaa kaikki nämä kärsimykset, kaikki nämä

henkiset ja ruumiilliset vaivat. Hän tunsi itsensä todellakin niin

pahoinvoivaksi, niin heikoksi, että hän sai päähänsä kysyä neuvoa

lääkäriltä. Hän tulisi ehkä vakavasti sairaaksi, sillä ei ollut

luonnollista, että hän näin muutamassa tunnissa kävi läpi nämä

perättäin seuraavat tuskan ja rauhoittumisen vaihtelut. Hän kutsutti

siis lääkärin sähkösanomalla ja odotti.

Tämä saapui kello 11 aikaan. Hän oli noita vakavia hienoston

lääkäreitä, joiden kykeneväisyyden takaavat heidän kunniamerkkinsä ja

arvonimensä, joiden taidokkuus on ainakin tavallisen tiedon vertainen

ja joilla on, erityisesti päästäksensä selville naisten vaivoista,

viisaita sanoja, jotka ovat tehokkaampia kuin lääke.

Hän astui sisään, tervehti, katseli potilastaan ja hymyillen sanoi:

-- No, eihän se ole niin vakavaa. Sellaisin silmin, kuin teidän, ei

olla koskaan kovin sairas.

Kreivitär oli hänelle heti kiitollinen tästä alusta ja kertoi hänelle

heikkoutensa, hermostumisensa, alakuloisuutensa, sitten, erityisesti

korostamatta, huolestuttavan huonon ulkonäkönsä. Kuunneltuansa häntä

tarkkaavaisen näköisenä, kyselemättä muuten mitään muuta kuin hänen

ruokahaluansa, ikäänkuin hän tuntisi hyvin tämän naistaudin salaisen

luonteen, hän kuunteli torvella, tutki, koetteli sormenpäillä

olkapäiden ihoa, punnitsi kädessään hänen käsivarsiansa, epäilemättä

oivallettuaan hänen ajatuksensa, ja käsitettyään käytännöllisen

lääkärin terävällä vainulla, joka näkee verhojen alle, että kreivitär

kysyi häneltä neuvoa paljon enemmän kauneutensa puolesta kuin

terveytensä, sitten hän sanoi:

-- Niin, meillä on vähäverisyyttä, hermohäiriöitä. Eikä se ole

kummastuttava, koska te juuri olette saanut kokea suurta surua.

Minä annan teille pienen reseptin, joka asettaa tämän hyvään

järjestykseen. Mutta ennen kaikkea on syötävä vahvistavia ruokia,

nautittava lihalientä, on oltava juomatta vettä, ja juotava olutta.

Minä tahdon ilmoittaa teille erinomaisen tehdasmerkin. Älkää

väsyttäkö itseänne valvomisella, vaan kävelkää niin paljon kuin

mahdollista. Nukkukaa paljon ja lihokaa hiukan. Siinä kaikki, mitä

voin teille neuvoa, rouva ja kaunis potilas.

Kreivitär oli kuunnellut häntä innokkaalla mielenkiinnolla, koettaen

arvata, mitä lisäksi oli ajateltu, mutta sanomatta jätetty.

Hän tarttui viimeiseen sanaan.

-- Niin, olen laihtunut. Olin hiukan liian lihava yhteen aikaan, ja

olen ehkä heikontunut laihduttamisruokajärjestystä noudattaessani.

-- Ilman mitään epäilystä. Ei ole paha pysyä laihana, kun on aina

ollut laiha, mutta kun laihtuu periaatteellisista syistä, niin se

tapahtuu aina jonkun muun kustannuksella. Mutta tämä kaikeksi onneksi

korjautuu nopeasti. Hyvästi, rouva.

Kreivitär tunsi itsensä paremmaksi, pirteämmäksi; ja hän tahtoi,

että mentiin hakemaan aamiaiseksi lääkärin neuvomaa olutta, liikkeen

pääpaikasta, jotta saataisiin se tuoreempana.

Hän nousi pöydästä, kun Bertin saapui.

-- Minä se olen vieläkin, sanoi hän, yhä minä. Tahdoin kysyä teiltä

jotakin. Aiotteko tehdä nyt jotakin aivan kohta?

-- Emme, ei mitään; miksi niin?

-- Ja Annette?

-- Ei hänkään.

-- Siis voitteko tulla minun luokseni kello 4 tienoissa.

-- Niin, mutta minkä vuoksi?

-- Minä laadin luonnosta haaveilun henkilökuvaan, josta olen teille

puhunut kysyessäni teiltä, voisiko tyttärenne joitakuita hetkiä istua

mallina. Olisi minulle suureksi avuksi, jos voisin saada hänet tänään

vaikka yhdeksi tunniksi. Tahdotteko?

Kreivitär epäröi, haluttomana, tietämättä miksi. Hän vastasi

kuitenkin:

-- No, olkoon sovittu, ystäväni, me tulemme luoksenne kello 4.

-- Kiitos. Te olette itse ystävällisyys.

Bertin läksi valmistamaan kangasta ja tutkimaan aihetta ollaksensa

liiaksi väsyttämättä mallia.

Silloin kreivitär läksi ulos yksin jalkasin, täydentääkseen

ostojansa. Hän laskeutui ensin suurille keskuskaduille, sitten

palasi taas Malesherbesin bulevardille hitain askelin, sillä hän

tunsi jalkansa väsyneiksi. Kulkiessaan Pyhän Augustinuksen kirkon

ohi valtasi hänet halu mennä kirkkoon ja levätä siellä. Hän lykkäsi

vanusilkillä täytettyä ovea, huokasi helpotuksesta hengittäessään

laajan kirkon laivan raitista ilmaa, otti tuolin ja istuutui.

Hän oli uskonnollinen niinkuin monet parisittaret. Hän uskoi Jumalaan

ilman mitään epäilystä, koska ei voinut otaksua maailmaa ilman

Luojaa. Mutta muodostaen, niinkuin tekevät kaikki ihmiset, jumaluuden

ominaisuudet heidän silmiensä nähtäväksi luodun aineen luonteen

mukaiseksi, hän henkilöi melkein Iäisen Olennon sen mukaan, mitä hän

tiesi hänen teoistaan, omaamatta sitä varten hyvin tarkkoja ajatuksia

siitä, mitä voi olla todellisuudessa tämä salaperäinen Luoja.

Hän uskoi siihen lujasti, rukoili teoreettisesti, ja pelkäsi hyvin

epämääräisesti, sillä hän ei ymmärtänyt täysin tietoisesti sen

tarkoituksia ja tahtoa, koska hänellä ei ollut kuin hyvin rajoitettu

luottamus pappeihin, joita hän piti kaikkia sotapalveluksessa

niskoittelevien talonpoikien poikina. Hänen isänsä, parisilainen

porvari, ei ollut määrännyt hänelle mitään hartaudennoudattamisen

ohjeita, ja siksi hän oli harjoittanut sitä veltosti naimisiin

menoonsa saakka. Kun silloin uusi elämän-tilanne järjesti tarkemmin

hänen selvästi näkyvät velvollisuutensa kirkkoa kohtaan, oli hän

mukautunut täsmällisesti tähän lievään orjuuteen.

Hän oli lukuisien lastenseimien suojelija, ja hyvin huomattavassa

asemassa eläen ei hän koskaan laiminlyönyt sunnuntaisin kello yhden

messua, jakoi almuja itsensä vuoksi suorastaan, ja maailman vuoksi,

seurakunnan papin välityksellä.

Usein hän oli rukoillut pelkästä velvollisuudesta, niinkuin sotilas

on vahdissa kenraalin ovella, joskus hän oli rukoillut siksi, että

hänen sydämensä oli surullinen, varsinkin kun hän pelkäsi Olivierin

hylkäävän hänet. Uskomatta taivaalle silloin rukouksensa syytä,

kohdellen Jumalaa yhtä naivin teeskentelevästi kuin miestänsä, pyysi

hän häneltä apua itselleen. Isänsä kuollessa, ennen aikaan, sitten

aivan äskettäin äitinsä kuollessa, hänellä oli ollut voimakkaita,

tulisen hartauden, intohimoisten avunhuutojen puuskia, ja hän

oli hehkuvasti purkanut sydämensä Hänelle, joka valvoo ihmisten

kohtaloita ja lohduttaa heitä.

Ja nyt tänä päivänä, tässä kirkossa, johon hän juuri oli tullut

sattumalta, hän tunsi yhtäkkiä syvästi tarvitsevansa rukoilla,

rukoilla ei kenenkään eikä minkään puolesta, vaan itsensä puolesta,

yksin, aivan kuten hän jo äskettäin oli rukoillut äitinsä haudalla.

Hän tarvitsi apua jostakin, ja hän kutsui avuksensa Jumalaa, niinkuin

hän oli kutsunut lääkäriä samana aamuna.

Hän jäi kauaksi aikaa polvilleen kirkon hiljaisuuteen, jota häiritsi

aika-ajoittain askeleiden töminä. Sitten yhtäkkiä aivan kuin jokin

kello olisi soinut hänen sydämessään, hänen muistonsa heräsi, hän

veti taskukellonsa esille, säpsähti nähdessään, että se kohta olisi

neljä, ja kiirehti pois ottamaan tytärtään, jota Olivier jo kai

odotti.

He tapasivat taiteilijan ateljeessa, tutkimassa kankaallaan

"Haaveilun" mallin asentoa. Hän tahtoi kuvata tarkasti sen, mitä

oli nähnyt Monceaun puistossa Annetten kanssa kävellessään: köyhän

haaveilevan tytön, avattu kirja sylissä. Hän oli kauan ollut

kahdenvaiheilla, tekisikö hän sen rumaksi vai kauniiksi? Rumana

sillä olisi enemmän luonnetta, se herättäisi enemmän ajatuksia,

enemmän tunnetta, sisältäisi enemmän opetusta. Sievänä se viehättäisi

enemmän, levittäisi enemmän suloa, miellyttäisi enemmän.

Halu tehdä harjoitelma nuoren ystävättärensä mukaan ratkaisi asian.

Haaveilijatar tulisi sieväksi, ja voisi siis toteuttaa runollisen

haaveensa jonakin kauniina päivänä, sensijaan kun hän rumana olisi

tuomittu loppumattomaan ja toivottomaan haaveiluun.

Molempien naisten astuttua huoneeseen, sanoi Olivier hieroen käsiänsä:

-- No, niin, neiti Nané, tulemme siis työskentelemään yhdessä.

Kreivitär näytti huolestuneelta. Hän istuutui nojatuoliin ja katseli

Olivieria, joka asetti haluttuun valaistukseen rautasäleisen

puutarhatuolin. Hän avasi sitten kirjastonsa hakeaksensa kirjaa, ja

hiukan epäröityänsä sanoi:

-- Mitä hän lukee, tyttärenne?

-- Herra Jumala, mitä tahdotte. Antakaa hänelle joku Victor Hugon

teoksista.

-- La Légende des siècles?

-- Olkoon menneeksi.

Bertin jatkoi sitten:

-- Pienokaiseni: istuuduppas tuonne ja ota tämä runokokoelma. Hae

sieltä sivu... sivu 336, josta sinä löydät kappaleen nimeltä: les

Pauvres Gens. Omista se aivan kuin juotaisiin parasta viiniä, aivan

hitaasti, sanasanalta, ja anna itsesi hurmautua, heltyä. Kuuntele,

mitä sinulle sanoo sydämesi, sitten, sulje kirja, kohota silmäsi,

ajattele ja haaveile... Minäpä valmistan sillä aikaa työkojeeni.

Hän meni nurkkaan levittelemään värejä paletille, mutta tyhjennellen

tuolle ohuelle laudalle lyijytuupeja, joista läksi kiemurrellen

ohuita värikäärmeitä, hän käänsi tuon tuostakin päätään katsellakseen

nuorta tyttöä, joka oli syventynyt lukemiseen.

Hänen sydäntään kiersi, hänen sormensa vapisivat, hän ei tietänyt

enää, mitä hän teki ja sotki värisävyt sekoittaessaan pieniä

tahdasläjiä, -- siihen määrään hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa tämän

ilmestyksen, tämän, tässä samassa paikassa nyt 12 vuoden jälkeen

tapahtuneen uuden eloonheräämisen edessä vastustamattoman liikutuksen

valtaan.

Nyt Annette oli lopettanut lukemisen ja katseli eteensä.

Lähestyttyään häntä taiteilija huomasi hänen silmissään kaksi

kirkasta pisaraa, jotka irtauduttuaan alkoivat juosta poskille. Hän

vavahti aivan kuin iskusta, joka saattaa miehen suunniltaan, ja

mutisi kääntyen kreivittäreen:

-- Jumalani, kuinka hän on kaunis!

Mutta hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään rouva de Guilleroyn

kalman kalpeat ja vääntyneet kasvot.

Silmät selkoselällään, jonkinlaisen kauhun täyttämänä hän katseli

heitä, tytärtään ja Bertiniä. Tämä lähestyi, tullen levottomaksi, ja

kysyi:

-- Mikä teidän on?

-- Tahdon puhua kanssanne.

Noustuaan kreivitär sanoi Annettelle nopeasti:

-- Odota hetkinen, lapseni, minulla on hiukan sanomista herra

Bertinille.

Sitten hän meni viereiseen vierashuoneeseen, jossa usein taiteilijan

luona kävijät saivat odottaa. Bertin seurasi häntä, pää pyörällä,

mitään ymmärtämättä. Kun he olivat kahden, tarttui kreivitär hänen

molempiin käsiinsä ja sopersi:

-- Olivier, Olivier, pyydän teitä, älkää ottako häntä malliksenne!

Taiteilija mutisi aivan ymmällä:

-- Mutta miksei?

Hän vastasi hätääntyneellä äänellä:

-- Miksei, miksei? Hän kysyy sitä. Te ette siis tunne sitä, te,

miksei? Oh! minun olisi pitänyt arvata se aikaisemmin, minun, mutta

äsken vasta tulin siitä selville... Minä en voi teille sanoa mitään

nyt... en mitään... Menkää hakemaan tytärtäni, kertokaa hänelle, että

olen pahoinvoipa, lähettäkää hakemaan ajuri ja tulkaa tiedustelemaan

vointiani tunnin perästä. Otan teidät vastaan yksin!

-- Mutta loppujen lopuksi, mikä teitä vaivaa?

Kreivitär näytti valmiilta joutumaan hermokohtauksen valtaan.

-- Antakaa minun olla. En tahdo puhua täällä. Menkää hakemaan

tytärtäni ja toimittakaa ajuri.

Bertinin täytyi totella. Hän palasi ateljeehen. Annette, mitään

aavistamatta, oli ryhtynyt uudestaan lukemaan, sydän tulvillaan tuon

runollisen ja sääliä herättävän tarinan aiheuttamaa surumielisyyttä.

Olivier sanoi hänelle:

-- Äitisi voi pahoin. Hän oli pyörtymäisillään astuessaan pieneen

salonkiin. Mene hänen luokseen. Tuon eetteriä.

Taiteilija läksi, juoksi hakemaan pullon huoneestaan ja palasi.

Hän löysi heidät itkemässä toinen toisensa sylissä. Annette, joka

oli heltynyt "Pauvres Gensin" lukemisesta, antoi tunteensa virrata,

ja kreivitär lohdutti itseänsä hiukan, sekoittamalla vaivansa tähän

suloiseen suruun, yhdistämällä kyyneleensä tyttärensä kyyneliin.

Bertin odotti jonkun aikaa uskaltamatta puhua ja katsella heitä,

itsekin käsittämättömään alakuloisuuteen joutuen.

Hän sanoi vihdoin:

-- No, voitteko paremmin?

Kreivitär vastasi:

-- Kyllä hiukan. Ei se ole mitään. Oletteko hankkinut hevosen.

-- Kyllä, saatte sen aivan heti.

-- Kiitos ystäväni, ei tämä mitään ole. Minulla on vain ollut liian

paljon suruja viime aikoina.

-- Ajuri on saapunut! ilmoitti kohta palvelija.

Ja Bertin, joka oli täynnä salaista tuskaa, tuki vaunun ovelle saakka

kalpeata ja vielä voimatonta ystävätärtään, jonka sydämen hän kuuli

kovasti sykkivän liivien alla.

Kun hän oli yksin, kysyi hän itseltään: "Mutta mikähän häntä vaivaa?

Miksi tämä kohtaus?" Ja hän ryhtyi tutkimaan, kierrellen kehässä

totuutta saamatta sitä selville. Vihdoin hän läheni sitä: "No",

sanoi hän itsekseen, "onkohan asianlaita niin, että hän luulee

minun liehittelevän tytärtään? Ei, se olisi liikaa!" Ja vastustaen

nerokkailla ja vilpittömillä perusteilla tätä olettamaansa käsitystä,

hän närkästyi siitä, että kreivitär oli voinut hetkeäkään antaa

tälle terveelle, melkein isälliselle tunteelle minkäänlaista

lemmenkuhertelun leimaa. Hän kiihtyi väitellen kreivitärtä vastaan,

hän ei voinut hyväksyä ollenkaan, että tämä uskaltaisi epäillä

häntä sellaisesta ilkeydestä, sellaisesta sanoin selittämättömästä

alhaisesta teosta, ja hän lupasi itsekseen, tullessaan kohta

vastaamaan hänelle, ettei hän ollenkaan säästäisi häneltä

kapinallisia sanoja.

Hän läksi kohta mennäkseen kreivittären luo, kärsimättömänä

saadakseen antaa selityksensä. Koko ajan sinne kulkiessaan hän

valmisti kasvavin kiihkoin perusteluja ja lauseita, joiden piti

puhdistaa hänet sellaisesta epäluulosta ja tuottaa hänelle hyvitystä.

Hän tapasi kreivittären leposohvalla, kasvot kärsimyksestä

muuttuneina.

-- No, sanoi hän kuivasti. Selittäkääpäs minulle siis, rakas

ystävätär, äskeinen outo kohtaus.

Hän vastasi murtuneella äänellä:

-- Mitä? ettekö vielä ole ymmärtänyt?

-- En, minä myönnän sen.

-- Kuulkaa Olivier, tutkikaa hyvin sydäntänne.

-- Sydäntänikö?

-- Niin, oikein sydämenne pohjaa.

-- Minä en ymmärrä. Selittäkää ajatuksenne paremmin.

-- Hakekaapas oikein sydämenne pohjasta, eikö siellä ole mitään

vaarallista teille ja minulle.

-- Toistan, etten ymmärrä. Minä arvaan, että on jotakin teidän

mielikuvituksessanne, mutta minun omassatunnossani en näe mitään.

-- En puhu teille mitään teidän omastatunnostanne, puhun teille

sydämestänne.

-- En osaa arvata arvoituksia. Pyydän teitä olemaan selvempi

puheissanne.

Silloin, kohottaen hitaasti molemmat kätensä, kreivitär otti maalarin

kädet, piti ne omissaan ja, aivan kuin joka sana olisi raadellut

häntä, virkkoi:

-- Varokaa, ystäväni, te olette mielettömästi rakastumaisillanne

tyttäreeni.

Bertin veti äkkiä kätensä takaisin, ja syyttömän kiihkeydellä, joka

puolustautuu häpeällistä syytöstä vastaan, hän puhui vilkkain elein

ja yhä kasvavalla innolla puolestaan, syyttäen kreivitärtä vuorostaan

siitä, että tämä oli näin epäillyt häntä.

Kreivitär antoi hänen puhua kauan, itsepäisesti uskomatta hänen

sanojaan ja varmana siitä, mitä hän itse oli sanonut, sitten hän

jatkoi:

-- Mutta minä en epäile teitä, ystäväni. Te ette vain tiedä, mitä

itsessänne tapahtuu, niinkuin en minäkään sitä tietänyt vielä tänä

aamuna. Te kohtelette minua, aivankuin syyttäisin teitä siitä, että

olette tahtonut viekotella Annettea. Oh, ei! Tiedän kuinka rehellinen

te olette, kuinka kaikkea kunnioitusta ja luottamusta ansaitseva,

minä vain pyydän teitä, rukoilen teitä katsomaan sydämenne pohjaan

nähdäksenne eikö se kiintymys, jota te alatte vastoin tahtoanne

tuntea tytärtäni kohtaan, ole luonteeltaan vähän muuta kuin pelkkää

ystävyyttä.

Taiteilija suuttui ja yltymistään yltyen ryhtyi uudestaan todistamaan

vilpittömyyttään, niinkuin hän oli tehnyt aivan yksin, kadulla,

tullessaan.

Kreivitär odotti, kunnes hän oli lopettanut lauseensa; sitten

kiivastumatta ja horjumatta vakaumuksestaan, mutta kauhean kalpeana,

hän mutisi:

-- Olivier, tiedän hyvin kaikki, mitä sanotte minulle, ja ajattelen

samoin kuin te. Mutta olen vakuutettu siitä, etten erehdy.

Kuunnelkaa, harkitkaa, ymmärtäkää. Tyttäreni on liiaksi minun

näköiseni, hän on liiaksi kaikkea sitä, mitä minä olin ennen aikaan,

kun te aloitte minua rakastaa, voidaksenne olla myöskin häntä

rakastamatta.

-- Siis! huudahti Bertin, te uskallatte heittää minulle tuollaista

vasten kasvoja tämän ainoan edellytyksen ja naurettavan päätelmän

perusteella: hän rakastaa tytärtä.

Mutta nähdessään kreivittären kasvojen yhä enemmän muuttuvan

taiteilija jatkoi lempeämmällä äänellä:

-- No, niin, rakas Any, mutta juuri sen vuoksi, että löydän teidät

uudestaan hänessä, tyttärenne miellyttää minua suuresti. Teitä, yksin

teitä minä rakastan katsellessani häntä.

-- Niin, siitähän minä juuri alankin niin kärsiä ja sitähän minä niin

kovasti pelkään. Te ette vielä oikein ole saanut selville sitä, mitä

tunnette. Mutta jonkun ajan perästä olette täysin varma asiasta.

-- Any, vakuutan teille, että tulette hulluksi.

-- Tahdotteko todistusta?

-- Kyllä.

-- Te ette tullut Roncièresiin kolmeen vuoteen hartaista pyynnöistäni

huolimatta. Mutta te vallan syöksymällä kiiruhditte sinne, kun teille

ehdotettiin, että tulisitte meitä hakemaan.

-- Ah, tosiaankin! Te moititte minua siitä, etten tahtonut jättää

teitä yksin sinne, tietäessäni teidän olevan sairaana äitinne

kuoleman jälkeen.

-- Olkoonpa niinkin! En tahdo ehdottomasti väittää sitä. Mutta tämä:

Annetten jälleennäkemisen tarve on teissä niin määräävä, ettette ole

voinut viettää tätäkään päivää pyytämättä minua tuomaan hänet teidän

luoksenne muka malliksi.

-- Ja te ette oleta, että minä halusin nähdä teitä?

-- Nyt te todistatte itseänne vastaan, te koetatte saada itsenne

vakuutetuksi, minua te ette petä. Kuunnelkaa vielä. Miksi läksitte

niin äkkiä, toisiltana, kun markiisi Farandal astui sisään?

Tiedättekö sen?

Bertin epäröi, kovin yllätettynä, kovin levottomana, tämä huomautus

oli riistänyt häneltä puolustuskyvyn. Sitten hän virkkoi hitaasti:

-- Mutta... en tiedä oikein... olin väsynyt... ja sitten, ollakseni

suorapuheinen, tuo typerys hermostuttaa minua.

-- Mistä ajasta saakka hän on hermostuttanut teitä?

-- Aina.

-- Anteeksi, minä olen kuullut teidän ylistävän häntä. Ennenaikaan

hän miellytti teitä. Olkaa aivan vilpitön, Olivier.

Taiteilija tuumi muutaman hetken, sitten tavoitellen sanoja lausui:

-- Niin, on mahdollista, että suuri hellyys, jota tunnen teitä

kohtaan saattaa minut kyllin rakastamaan kaikkia teikäläisiä

muuttaakseni mielipiteeni tästä houkkiosta, jonka tapaaminen, silloin

tällöin, on minusta yhdentekevää, mutta jota en suuttumatta voisi

nähdä luonanne melkein joka päivä.

-- Tyttäreni koti ei tule olemaan minun. Riittäköön tämä. Tunnen

teidän rehellisen sydämenne. Tiedän teidän perusteellisesti

harkitsevan, mitä nyt olen teille sanonut. Harkittuanne tulette

ymmärtämään, että olen osoittanut teille suuren vaaran, silloin kuin

vielä on aikaa välttää sitä. Ja te tulette varomaan sitä. Puhukaamme

muusta, haluatteko?

Bertin ei tahtonut itsepäisesti väittää olevansa oikeassa, sillä

hän oli nyt nolona, kun ei enää oikein tietänyt, mitä hänen

piti ajatella; hänen piti todellakin harkita asiaa ja hän läksi

neljännestunnin kuluttua, keskusteltuansa minkä mistäkin.