II.

Kreivitär ja hänen tyttärensä, puettuina mustiin harsopukuihin,

olivat juuri istuutuneet vastakkain pöydän ääreen aamiaista syömään

Roncièresin avarassa ruokasalissa. Naiviin tyyliin maalatut esi-isien

kuvat, toinen panssaritakissa, toinen ihotakissa, jälkimmäinen

puuteroitu Ranskan kaartinupseeri, edellinen restauratsionieversti,

jatkoivat seinillä edesmenneiden Guilleroyden kokoelmaa; niiden

vanhoista kehyksistä lohkeili kultaus. Kaksi palvelijaa hiljaisin

askelin kulkien alkoi äänettöminä tarjoilla ruokia näille kahdelle

naiselle; kärpäset muodostivat pöydän keskikohdalla katosta riippuvan

kristallikruunun ympärillä pienen pyöreän ja pörisevän mustien

pilkkujen pilven.

-- Avatkaa ikkunat, sanoi kreivitär, täällä on hiukan viileä.

Kolme korkeata ikkunaa, jotka ulottuivat lattiasta kattoon ja olivat

leveät kuin ammottavat aukot, avattiin selkoselälleen. Lauhkea

ilmanleyhähdys, joka toi mukanansa lämmintä ruohon tuoksua ja

kaukaista hälyä tasangolta, tunkeutui äkkiä sisään näistä kolmesta

suuresta aukosta sekoittuen linnan paksuihin muureihin suljetun syvän

huoneen hiukan kosteaan ilmaan.

-- Ah! Kuinka hyvältä se tuntuu, sanoi Annette, hengittäen täysin

siemauksin.

Molempien naisten silmät olivat suunnatut ulospäin ja katselivat

auringon kyllästyttämillä mailla kimaltelevan keskipäivän autereen

hiukan verhoaman, vaaleansinisen taivaan alla pitkää vihertävää

puiston nurmikkoa paikoittaisine puuryhmineen ja perspektiiveilleen,

jotka aukenivat kauas keltaiselle tasangolle, jota valaisi aina

silmänkantamattomiin kypsien laihojen kultainen pinta.

-- Me teemme tänään pitkän kävelyn aamiaisen jälkeen, sanoi

kreivitär, voimme kulkea jalan Bervilleen saakka pitkin puroa, sillä

olisi liian kuuma aukealla.

-- Kyllä, äiti, ja otamme Julion mukaan ajamaan liikkeelle pyitä.

-- Sinähän tiedät, että isäsi on sen kieltänyt.

-- Niin, mutta isä on nyt Parisissa! On niin hauska nähdä Julion

saalistavan. Kas, tuolla se on juuri lehmiä härnäämässä. Hyvä jumala,

kuinka se on lystikäs!

Lykäten tuolin paikaltaan hän nousi, juoksi ikkunaan ja huusi:

"Rohkeasti, Julio, rohkeasti!"

Nurmikolla lepäsi kolme kömpelöä lehmää, jotka olivat kyllikseen

syöneet ruohoa, ja kuumuuden veltostuttamia; ne loikoivat kyljellään

vatsa ulkonevana ruumiin painaessa sitä maata vasten. Kulkien

toisesta toiseen, haukkuen, tehden hurjia hyppyjä hilpeän, raivoavan

ja teeskennellyn vihan vallassa, solakka, valkean ja punaruskean

kirjava, espanjalainen jahtikoira, jonka kiharareunaiset korvat

lennähtivät ilmaan joka hyppäyksellä, koetteli itsepäisesti ajaa

noita kolmea suurta elukkaa, jotka eivät tahtoneet, jaloilleen. Tämä

oli nähtävästi koiran mielileikki, ja se aloitti sen joka kerta,

kun huomasi loikovia lehmiä. Nämä katselivat sitä tyytymättöminä,

pelästyneinä suurilla kosteilla silmillään, käännellen päätään sitä

seuratakseen.

Annette huusi ikkunasta:

-- Innokkaasti, Julio, innokkaasti.

Ja espanjalainen koira kiihtyi, tuli yhä rohkeammaksi, haukkui

kovemmin ja uskalsipa tulla aivan lautasten kohdalle ollen

tahtovinaan purra. Lehmät alkoivat tulla levottomiksi ja niiden ihon

hermostuneet vavahdukset, joilla ne karkoittivat kärpäsiä, tulivat

lukuisammiksi ja pitemmiksi.

Yhtäkkiä koira juoksun vauhdissa, jota se ei voinut ajoissa hillitä,

joutui täydessä loikkauksessa niin lähelle yhtä lehmää, että sen,

ollaksensa tekemättä kuperkeikkaa lehmän päälle, täytyi hypätä sen

yli. Harppauksen hipaisemana painava eläin pelästyi, ja kohottaen

ensin päänsä nousi sitten hitaasti neljälle jalalleen pärskyttäen

sieramiaan. Nähdessään sen pystyssä molemmat toiset lehmät myöskin

seurasivat sitä; Julio alkoi tanssia niiden ympärillä voitonriemun

tanssia, Annetten sitä onnitellessa.

-- Hyvä, Julio, hyvä!

-- No, sanoi kreivitär, tule toki syömään aamiaista.

Mutta nuori tyttö asetti kätensä silmien suojaksi ja ilmoitti:

-- Kas! Sähkösanomantuoja.

Vehnä- ja kaurapeltojen keskelle häviävällä näkymättömällä polulla

näkyi sininen pusero liukuvan tähkien pinnalla ja tuli linnaa kohti

miehen tahdinmukaisin askelin.

-- Jumalani! mutisi kreivitär, kunhan se vain ei olisi mikään huono

uutinen.

Häntä puistatti vielä se kauhu, jonka jättää meihin pitkäksi

aikaa jonkun rakastamamme henkilön kuolema, josta saamme tiedon

sähkösanomalla. Hän ei voinut nyt enää katkaista tuota liimattua

nauhaa avatakseen pientä sinistä paperilippua tuntematta sormiensa

väräjävän ja mielensä joutuvan liikutuksen valtaan sekä luulematta

että tästä kuoresta, jota oli niin vaikea avata, lähtisi taas surua,

joka saisi hänen kyyneleensä uudelleen virtaamaan.

Annette päinvastoin, joka oli täynnä aivan uutta uteliaisuutta,

rakasti kaikkea outoa mikä esiintyi. Hänen sydämensä, jota elämä

ensimäisen kerran oli murjonut, ei voinut odottaa muuta kuin iloja

tuosta jalkasinkulkevan kirjeenkantajan kupeella riippuvasta mustasta

ja pelottavasta laukusta, joka kylvää niin paljon mielenliikutusta

pitkin kaupungin katuja ja kylien teitä.

Kreivitär ei syönyt enää, seuraten ajatuksissaan tuota lähestyvää

miestä, muutamien sanojen tuojaa, muutamien sanojen, jotka ehkä

haavoittaisivat häntä kuin veitsen isku kurkkuun. Tiedon saamisen

hätä teki hänet läähättäväksi, ja hän koetti arvata, mikä tämä

niin kiireellinen uutinen olisi. Minkä johdosta? Keneltä? Yhtäkkiä

juolahti hänen mieleensä Olivier. Olisiko hän sairas? Ehkä myös

kuollut.

Ne 10 minuuttia, jotka hänen piti odottaa, tuntuivat hänestä

loppumattomilta; sittenkuin hän oli repäissyt auki sähkösanoman

ja tuntenut miehensä nimen, hän luki: "Ilmoitan sinulle, että

ystävämme Bertin lähtee Roncièresiin yhden junalla. Lähetä keveät,

nelipyöräiset asemalle. Hellät terveiset."

-- No, äiti? kysyi Annette.

-- Se on vain ilmoitus siitä, että Olivier Bertin tulee meitä

tervehtimään.

-- Ai, mikä onni! Ja milloin?

-- Heti kohta.

-- Kello neljäkö?

-- Niin.

-- Oi, kuinka hauskaa!

Mutta kreivitär oli kalvennut, sillä uusi huoli oli jo jonkun aikaa

yltymistään yltynyt hänessä, ja maalarin äkillinen saapuminen tuntui

hänestä yhtä kiusalliselta uhkaukselta kuin kaikki se mitä hän oli

voinut aavistaa.

-- Sinä menet hakemaan häntä vaunuilla, sanoi äiti tyttärelleen.

-- Ja sinä, äiti, etkö sinä tulekaan?

-- En, odotan teitä täällä.

-- Miksikä? -- Se on hänestä ikävää.

-- En tunne voivani oikein hyvin.

-- Sinä tahdoit äsken mennä kävelemään aina Bervilleen saakka.

-- Niin, mutta aamiainen teki minulle pahaa.

-- Mutta siihen mennessä sinä voit jo paremmin.

-- En, minä nousen huoneeseeni. Ilmoita sitten minulle, kun olette

saapuneet.

-- Kyllä, äiti.

Annettuansa käskyn hevosten valjastamisesta määrätyllä Retkellä ja

huoneiden kuntoon laittamisesta, kreivitär vetäytyi huoneisiinsa ja

sulkeutui sinne.

Siihen saakka oli hänen elämänsä kulunut melkein ilman kärsimyksiä;

sen tasaista kulkua oli katkaissut vain rakkaus Olivieriin, ja sen

rauhaa oli häirinnyt vain tämän rakkauden säilyttämisen huoli.

Hän oli aina onnistunut, aina voittanut tässä taistelussa. Hänen

sydäntänsä olivat suloisasti tuudittaneet menestys ja ylistys. Se

oli tullut vaativaksi maailmannaisen sydämeksi, jolle kuuluu kaikki

suloisuudet maanpäällä. Suostuttuansa loistavaan avioliittoon,

jossa mieltymyksellä ei ollut suurta osaa, otettuansa sitten

vastaan rakkauden onnellisen elämän täydennyksenä, päätettyänsä

alkaa rikoksellisen suhteen suureksi osaksi hurmautumisesta, hiukan

uskoen tunteen merkityksen sellaisenaan korvaukseksi jokapäiväisen

elämän kulusta, hän oli vetäytynyt ja varustautunut tähän onneensa,

jonka sattuma oli hänelle antanut haluamatta muuta kuin puolustaa

sitä jokapäiväisiä yllätyksiä vastaan. Hän oli siis kauniin naisen

hyväntahtoisuudella ottanut vastaan kaikki esiintyvät viehättävät

tapahtumat, ja kun hän oli hyvin vähän seikkailunhaluinen eikä häntä

vaivanneet uudet tarpeet tai oudot halut, ollen hellä, sitkeä ja

ennakolta huomaava, tyytyväinen nykyiseen ja luonnostaan huolestunut

tulevaisuudesta, hän oli osannut nauttia niistä alkeista, joita

hänelle oli suonut kohtalo, säästeliään älykkäästi ja varovaisesti.

Mutta vähitellen, ilman että hän uskalsi tunnustaakaan itselleen,

oli hänen sieluunsa hiipinyt himmeä mielle kuluneista päivistä

ja lisääntyvästä iästä. Tämä oli hänen ajatuksissaan aivankuin

jonkinlainen pieni syyhy, joka ei koskaan lakannut. Mutta tietäen

hyvin, että elämän alamäkeä kulkeminen jatkui loppumattomasti,

että kun se kerran alkoi, niin se ei enää pysähtynyt, ja alistuen

vaistomaisesti tähän vaaraan, hän sulki silmänsä antaen liukua

itsensä alaspäin säilyttääkseen haaveensa, jottei häntä pyörryttäisi

odottava kuilu, ja jottei hän heikkoudesta joutuisi epätoivoon.

Hän eli siis hymyillen hiukan teennäisesti ylpeillen siitä, että

pysyi niin kauan kauniina; ja kun Annette esiintyi hänen rinnallaan

18-vuotiaan viehkeydessään, niin hän sensijaan, että olisi kärsinyt

tästä naapuruudesta, oli päinvastoin ylpeä siitä, että hänen,

täysikypsän naisen, taitavasti kehittyneelle viehätykselle annettiin

etusija tämän nuoren tytön ensimäisen nuoruuden säteilevään loistoon

puhjenneen sulon rinnalla.

Luulipa hän vielä olevansa onnellisen ja rauhallisen aikakauden

alussa, kun hänen äitinsä kuolema iski häntä keskelle sydäntä. Tämä

aiheutti ensimäisinä päivinä noita syviä epätoivon hetkiä, jotka

eivät anna tilaa millekään muulle ajatukselle. Hän oli aamusta

iltaan vaipuneena lohduttomaan suruun koettaen muistella tuhansia

seikkoja vainajasta, helliä sanoja, hänen entistä ulkonäköään,

vaatteita, joita hän oli ennen käyttänyt, aivankuin hän olisi

koonnut muistonsa pohjaan pyhäinjäännöksiä ja poiminut hävinneestä

menneisyydestä kaikki ne herttaiset ja pienet muistot, jotka nyt

antoivat virikettä hänen julmille kuvitelmilleen. Kun hän sitten oli

tullut siihen epätoivon puuskaan, että hänellä oli tuontuostakin

hermo- ja pyörtymiskohtauksia, niin tämä kasaantunut tuska purskahti

kyyneleiksi, joita yöt päivät virtasi hänen silmistään.

Eräänä aamuna, kun hänen kamarineitonsa astui huoneeseen ja oli

avannut ikkunaluukut ja verhot kysyen: "Kuinka voi rouva tänään?"

hän vastasi tuntiessaan itsensä itkemisestä kovin uupuneeksi: "En

ollenkaan hyvin. Totisesti en enää jaksa."

Kamarineiti, joka piti teetarjotinta, katseli emäntäänsä, ja

liikutettuna siitä, että näki hänet niin kalpeana valkeassa

vuoteessa, sopersi surullisella ja vilpittömällä äänellä:

-- Todellakin, rouva on hyvin huonon näköinen. Rouva tekisi hyvin,

jos hoitaisi itseänsä.

Äänensävy, jolla tämä sanottiin, teki kreivittären sydämeen pienen

pistoksen, aivan kuin neulankärki, ja heti kamarineidon lähdettyä hän

nousi mennäkseen katsomaan kasvojaan suuresta kaappipeilistä.

Hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään siinä itsensä, hän

kauhistui sisäänpainuneita poskia, punaisia silmiä, ja koko sitä

hävitystä, jonka olivat hänessä aikaansaaneet nämä muutamat

kärsimyksenpäivät. Hänen kasvonsa, jotka hän tunsi niin hyvin,

joita hän oli katsellut niin monenlaisesta erilaisesta peilistä,

joiden kaikki ilmeet, kaikki hienoudet, kaikki hymyilyt hän tunsi,

joiden kalpeutta hän oli usein lieventänyt, joiden pieniä väsymyksen

merkkejä korjaillut ja joista hän oli hävittänyt hienoja ryppyjä,

jotka näkyivät täydessä päivänvalossa silmäkulmissa, näyttivät

hänestä yhtäkkiä toisen naisen kasvoilta, uusilta kasvoilta,

jotka olivat menettäneet alkuperäisen muotonsa ja jotka olivat

parantumattomasti sairaat.

Nähdäkseen itsensä paremmin, paremmin todetakseen tämän

odottamattoman onnettomuuden, hän lähestyi peiliä, niin että kosketti

sitä otsallaan ja että hänen hengityksensä, levittäen vesihuurun

lasille, himmensi ja poisti melkein sen kalpean kuvan, jota hän

katseli. Hänen täytyi silloin ottaa nenäliina pyyhkiäksensä pois

hengityksensä sumun, ja vavahtaen oudosta liikutuksesta hän tutki

kauan ja kärsivällisesti kasvojensa muutoksia. Kevyin sormin hän

ojenteli poskien ihoa, siloitti otsanahkaa, kohotti hiukset, ja

käänsi silmäluomet nurin nähdäksensä silmävalkuaisen. Sitten hän

avasi suunsa, tarkasti vähän tummenneita hampaitaan, joissa kimalteli

kultamurusia, häntä huolestutti sinertävät ikenet ja keltainen

ihonväri poskien ja ohimojen yläpuolella.

Hän kiintyi niin tähän lakastuvan kauneuden tarkasteluun, ettei hän

kuullut ovea avattavan ja että hän säpsähti sydämensä pohjaan saakka,

kun hänen kamarineitonsa hänen takanaan seisten sanoi hänelle:

-- Rouva on unhoittanut juoda teensä.

Kreivitär kääntyi hämillään, yllätettynä, häpeissään, ja palvelijatar

arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi:

-- Rouva on liiaksi itkenyt, ei mikään ole sen pahempaa iholle kuin

kyyneleet. Ne tyhjentävät sen. Ne ovat vedeksi muuttuvaa verta.

Kun kreivitär lisäsi surullisesti:

-- Onhan sitä jo ikääkin, niin kamarineito huudahti:

-- Oi, rouva ei ole vielä siinä iässä! Muutamia päiviä lepoa ja

mitään ei ole enää näkyvissä. Mutta rouvan täytyy kävellä ja varoa

hyvin itkemistä.

Heti pukeuduttuansa kreivitär meni puistoon, ensimäisen kerran

äitinsä kuoleman jälkeen hän kävi pienessä hedelmäpuutarhassa, jossa

hän ennen mielellään hoiteli ja poimi kukkia, sitten hän kulki

purolle saakka ja käveli sitä pitkin aina aamiaiseen saakka.

Istuutuessaan vastapäätä miestään, tyttärensä viereen, hän kysyi,

saadaksensa tietää heidän ajatuksensa:

-- Tunnen itseni paremmaksi tänään. Minun ei enää pitäisi olla niin

kalpea.

Kreivi vastasi:

-- Oo, te olette vielä hyvin huonon näköinen.

Hänen sydämensä närkästyi ja itkemishalu kostutti hänen silmänsä,

sillä hän oli jo tottunut kyynelehtimään.

Aina iltaan saakka, sen jälkeisenä päivänä ja seuraavina päivinä,

joko hän sitten ajatteli äitiänsä taikka itseänsä, hän tunsi

joka hetki nyyhkytysten paisuttavan kurkkuansa ja nousevan hänen

silmäluomiinsa; mutta ollaksensa päästämättä niitä leviämään

ja uurtamaan hänen poskiaan hän pidätti ne itsessään, ja

yli-inhimillisillä tahdonponnistuksilla siirtäen ajatuksensa muihin

asioihin, pitäen sitä kurissa, hilliten sitä ja poistaen sen

kärsimyksistään, hän ponnisteli kaikki voimansa lohduttautuakseen,

virkistyäkseen, ollakseen enää ajattelematta surullisia asioita, että

saisi hipiänsä terveyden takaisin.

Erittäinkään hän ei tahtonut palata Parisiin ja ottaa vastaan

Olivier Bertiniä olematta tullut entiselleen. Käsittäen että hän oli

liiaksi laihtunut, ja että hänen ikäistensä naisten ihon täytyy olla

täysi voidakseen säilyä verevänä, hän haki ruokahalua maanteillä ja

läheisissä metsissä kuljeskelemalla, ja vaikka hän palasi väsyneenä

ja nälättä, hän koetteli kuitenkin väkisin syödä paljon.

Kreivi, joka tahtoi hänet takaisin Parisiin, ei ymmärtänyt ollenkaan

hänen itsepäisyyttään. Vihdoin hänen voittamattoman vastustuksensa

nähdessään hän selitti lähtevänsä yksin jättäen kreivittärelle täyden

vapauden palata, milloin häntä haluttaisi.

Seuraavana päivänä kreivitär sai sähkösanoman, joka ilmoitti

Olivierin saapumisen. Hän sai halun paeta, niin kovin pelkäsi hän

Bertinin ensimäistä katsetta. Hän olisi tahtonut odottaa vielä

viikon tai pari. Yhdessä viikossa voi hoitelemalla itseään muuttaa

kokonansa kasvonsa, koska naiset, vieläpä hyvin voivat ja nuoret,

jotka joutuvat ulkonaisten vaikutusten alaisiksi, ovat vaikeasti

tunnettavissa päivästä toiseen. Mutta tuo ajatus, että hänen pitäisi

esiintyä täydessä päivänvalossa taivasalla Olivierin edessä tässä

kirkkaassa elokuun valaistuksessa niin pirteän ja raikkaan Annetten

rinnalla, teki hänet niin levottomaksi, että hän päätti heti olla

menemättä asemalle ja odottaa Bertiniä vierashuoneen puolihämyssä.

Hän oli noussut huoneeseensa ja ajatteli. Lämpimät tuulenhengähdykset

liikuttivat aika-ajoittain ikkunanverhoja. Sirkkojen sirinä

täytti ilman. Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseään näin

surulliseksi. Tämä ei ollut enää tuota masentavaa tuskaa, joka oli

murjonut hänen sydäntään, joka oli sitä repinyt ja raadellut vanhan,

hellästi rakastetun äitivainajan hengettömän ruumiin ääressä. Tämä

tuska, jonka hän oli luullut parantumattomaksi, oli muutamissa

päivissä vaimentunut siinä määrässä, ettei se ollut jälellään enää

kuin muistossa; mutta hän tunsi nyt kulkevansa uponneena syvään

surumielisyyden virtaan, johon hän oli joutunut aivan hiljaan ja

josta hän ei enää pääsisi irti.

Hänellä oli halu, vastustamaton halu itkeä, mutta hän ei tahtonut.

Joka kerta kun hän tunsi silmäluomensa kosteiksi, hän kuivasi ne

ripeästi, nousi kävelemään, katseli puistoa ja mustia korppeja,

jotka lentelivät hitaasti suurien havupuiden yläpuolella sinisellä

taivaalla. Sitten hän meni peilin eteen, arvosteli itseänsä yhdellä

silmäyksellä, poisti kyyneleen jäljen, hipaisten silmäkulmaa

riisijauhehuiskulla, ja katseli kelloa koettaen arvata, mille kohden

tietä jo Bertin oli saapunut.

Niinkuin kaikki naiset, jotka ovat joko perusteettoman laikka

todellisen sielunsurun vallassa, hän oli kiintynyt maalariin

mielettömällä hellyydellä. Eikö hän ollut kaikki hänelle kaikki,

kaikki, enemmän kuin elämä. Kaikki se miksi tulee ihmisolento, kun

sitä rakastaa yksinomaan ja kun tuntee vanhenevansa.

Yhtäkkiä hän kuuli kaukaa piiskan läiskähdyksen, juoksi ikkunaan

ja näki kahden täyttä ravia juoksevan hevosen vetämien vaunujen

kiertävän puistonurmikkoa. Istuen Annetten vieressä, vaunujen

perällä, Olivier heilutti nenäliinaansa huomatessaan kreivittären,

joka vastasi tähän merkkiin molemmin käsin heitetyin tervehdyksin.

Sitten hän laskeutui alakertaan sydän sykkien, mutta nyt onnellisena,

täydellisesti ilosta väräjävänä siitä, että tunsi hänen olevan

lähellä, sai puhua hänelle ja nähdä hänet.

He kohtasivat toisensa eteisessä, suuren salongin oven edessä.

Bertin aukasi sylinsä hänelle voimatta vastustaa tunnepurkaustaan, ja

äänellä, jota lämmitti todellinen liikutus, hän virkkoi:

-- Voi kreivitär parka! Sallikaa minun suudella teitä!

Rouva de Guilleroy sulki silmänsä, kumartui, painautui häntä vasten,

ojentaen poskensa, ja kun Bertin painoi niille huulensa, hän kuiskasi

tämän korvaan: "rakastan sinua."

Sitten Olivier, päästämättä kreivittären käsiä, joita hän puristi,

katseli häntä ja sanoi:

Noh, ja teidän surulliset kasvonne?

Kreivitär tunsi pyörtyvänsä. Taiteilija jatkoi:

-- Niin, hiukan kalvakat; mutta se ei tee mitään.

Kiittääkseen häntä kreivitär sopersi:

-- Voi, rakas ystävä! -- Keksimättä mitään muuta sanottavaa.

Mutta taiteilija oli kääntynyt ympäri hakien takanansa Annettea, joka

oli hävinnyt, ja lausui äkkiä:

-- Eikös olekin omituista nähdä teidän tyttärenne surupuvussa?

-- Miksi? kysyi kreivitär.

Taiteilija huudahti erikoisen innokkaana:

-- Kuinka, miksi? Mutta sehän on teidän kuvanne, jonka minä olen

maalannut, sehän on minun tekemäni kuva! Sellainen olitte te, kun

tapasin teidät muinoin ensimäisen kerran tullessani herttuattaren

luo! Tehän muistatte tuon oven, jossa te jouduitte minun katseeni

eteen niinkuin fregatti joutuu linnoituksen tykin eteen. Totta

totisesti! Kun minä näin hänet asemalla äsken, tuon pienokaisen,

seisomassa asemasillalla aivan mustassa puvussa hiuksiensa

kultainen loiste kasvojensa ympärillä, niin vereni ei tehnyt kuin

yhden kierroksen. Luulin rupeavani itkemään. Sanon teille, että

se on sellaista, että siitä voisi tulla hulluksi, kun on tuntenut

teidät, niinkuin minä, joka olen katsellut teitä paremmin, kuin

kukaan, ja rakastanut teitä enemmän, kuin kukaan ja ikuistuttanut

teidät kuvassa, rouva kreivitär. Ah! varmaan luulin, että te olitte

lähettänyt hänet yksin rautatieasemalle herättääksenne minussa tämän

hämmästyksen. Hyvä Jumala kuinka minä ällistyin! Niinkuin sanoin jo,

se on sellaista, että siitä voi tulla hulluksi!

Hän huusi:

-- Annette! Nané!

Nuoren tytön ääni vastasi ulkoa, sillä hän antoi sokeria hevoselle:

-- Täällä minä olen, täällä.

-- Tulehan tänne hiukan.

Hän riensi paikalle.

-- Kuule, asetuhan äitisi viereen.

Hän asettui, ja taiteilija vertasi heitä; mutta hän toisti

konemaisesti: "niin, se on hämmästyttävää, se on hämmästyttävää",

sillä he olivat vähemmän toistensa näköisiä tässä rinnakkain, kuin

jättäessään Parisin, kun nuori tyttö oli tässä mustassa puvussa

saanut uuden loistavan nuoruuden ilmeen, sen sijaan kun äidillä ei

enää pitkään aikaan ollut ollut tuota tukan ja hipiän leimuavaa

valaistusta, jolla hän ennen aikaan oli huikaissut ja hurmannut

maalarin tavatessaan hänet ensimmäisen kerran.

Sitten kreivitär ja taiteilija astuivat vierashuoneeseen. Bertin

näytti säteilevän riemusta.

-- Ai! Olipa se sentään hyvä ajatus, että tulin tänne! sanoi hän.

Hän oikaisi puhettaan:

-- Oikeastaan se olikin miehenne, joka keksi tämän ajatuksen. Hän

käski minun tuomaan teidät Parisiin. Ja minä, tiedättekö, mitä minä

ehdottelen? -- Ette, eikö niin? -- No, minä ehdottelen päinvastoin,

että jäämme tänne. Tässä kuumuudessa Parisi on inhoittava, sensijaan

kuin maaseutu on suloinen. Jumalani, mitenkä hyvältä tuntuu!

Päivän painuessa iltaan huokui puistosta viileyttä, puiden lehdet

alkoivat väristä ja maasta purkautui melkein näkymätöntä höyryä,

joka loi taivaanrannalle kevyen, läpinäkyvän verhon. Kolme lehmää

kulki pää kumarassa laitumella, syöden ruohoa ahmimalla, ja

neljä riikinkukkoa pyrähti kovasti räpyttäen siipiään yöpuulleen

seeterille, jossa niillä oli tapana nukkua linnan ikkunan

alapuolella. Koiranhaukuntaa kuului kaukaa tasangolta, ja tämän

iltapäivän tyyneessä ilmassa lensi ihmisäänten huutoja, yksinäisiä

lauseita, joita heiteltiin peltojen poikki toiselta maakaistaleelta

toiselle, sekä noita lyhyitä kurkkuäänisiä huutoja, joilla ajeltiin

karjaa kotiin.

Ja maalari, paljain päin, silmät loistavina hengitti täysin

siemauksin; ja kun kreivitär katseli häntä, sanoi hän:

-- Kas tämä on onnea! Kreivitär lähestyi häntä.

-- Se ei kestä ikuisesti.

-- Ottakaamme se silloin kuin se tulee. Kreivitär virkkoi silloin

hymyillen:

-- Tähän saakka ette ole pitänyt maaseudusta.

-- Nyt minä pidän siitä, koska tapaan teidät siellä. Minä en

osaisi enää elää paikassa, jossa teitä ei ole. Kun on nuori, voi

rakastaa kaukaa, kirjeissä, ajatuksissa, pelkässä hurmiossa, ehkä

sen vuoksi, että tuntee elämän edessään, ehkä myöskin siksi, että

silloin ihmisellä on enemmän intohimoa kuin sydämen tarpeita; minun

iässäni päinvastoin rakkaus on tullut heikon tottumukseksi, se on

haavoittuneen sielun hoitelemista, sielun, joka ei lennä enää kuin

toisella siivellä ja pääsee sentähden huonommin kiitämään ihannettaan

kohti. Sydän ei enää haltioidu, vaan sillä on itsekkäitä tarpeita.

Ja sitten minä tunnen varsin hyvin, ettei minulla enää ole aikaa

menetettävänä nauttiakseni loppuosasta elämääni.

-- Oi, te vanhus! sanoi kreivitär ja tarttui hänen käteensä.

Taiteilija toisti:

-- Niin kyllä, niin kyllä, olen vanha. Kaikki osoittaa sitä:

hiukseni, muuttuva luonteeni, saapuva surumielisyys. Tuhattulimaista,

siinäpä jotain, jota en ole tähän saakka tuntenut: surumielisyys!

Jos minulle olisi sanottu, kun olin 30-vuotias, että jonakin päivänä

tulisin surulliseksi, ilman syytä, levottomaksi, tyytymättömäksi

kaikkeen, niin en olisi sitä uskonut. Se todistaa, että sydämeni myös

on vanhentunut.

Kreivitär vastasi hyvin varmana:

-- Oi, minulla, minulla on aivan nuori sydän. Se ei ole muuttunut. Se

on ehkä nuortunut. Se on ollut 20-vuotias, mutta nyt se ei ole kuin

16-vuotias.

He jäivät pitkäksi aikaa avonaiseen ikkunaan, näin jutellen,

sulautuneina ilman tunnelmaa, aivan lähellä toisiansa, lähempänä,

kuin he koskaan olivat olleet tällä hellyyden hetkellä, joka oli yhtä

hämärä kuin illankin hetki.

Palvelija astui sisään ilmoittaen:

-- Rouva kreivitär, päivällinen on pöydässä.

Kreivitär kysyi:

-- Oletteko ilmoittanut tyttärelleni?

-- Neiti on ruokasalissa. He istuutuivat pöytään kaikki kolme.

Ikkunaluukut olivat suljetut, ja kaksi suurta kuusihaaraista

kynttelikköä valaisi Annetten kasvoja, peitti hänen päänsä ikäänkuin

kultajauheella. Bertin, hymyillen, ei lakannut katselemasta häntä.

-- Jumalani, kuinka hän on kaunis mustassa puvussaan, sanoi hän.

Ja hän kääntyi kreivittäreen päin ihaillessaan tytärtä, ikäänkuin

kiittääksensä äitiä siitä, että tämä oli valmistanut hänelle moisen

huvin.

Kun he palasivat saliin, oli kuu noussut puiston puiden yläpuolelle.

Niiden pimeä röykkiö näytti suurelta saarelta, ja niiden tuolla

puolen oleva maaseutu oli aivan kuin meri, peittyneenä pieneen

sumuun, joka liiteli tasankojen pinnalla.

-- Oi äiti, menkäämme kävelemään, sanoi Annette. Kreivitär suostui

siihen.

-- Minä otan Julion.

-- Ota vaan, jos haluat. He läksivät ulos. Nuori tyttö kulki edellä

huvitellen koiran kanssa. Kulkiessaan pitkin nurmikkoa he kuulivat

lehmien puhaltelevan, jotka herättyään ja tuntiessaan vihollisensa

kohottivat päätään katsellakseen. Kauempana kuu pujotteli puiden

oksien lomitse hienoa sädevihmaansa, joka lipui maahan saakka

kostuttaen lehdet ja levisi tielle pieninä, keltaisina valoläikkinä.

Annette ja Julio juoksivat, heillä tuntui olevan molemmilla tänä

kirkkaana yönä sama iloinen ja tyhjä sydän, jonka päihtymys purkautui

hypyiksi.

Aukeilla paikoilla, joihin kuun valovirta laskeutui kuin kaivoihin,

nuori tyttö näytti ilmestykseltä, ja maalari kutsui hänet takaisin

hämmästyneenä tästä mustasta näystä, jonka kasvot loistivat

kirkkaina. Sitten kuin Annette oli jälleen lähtenyt, Bertin tarttui

kreivittären käteen ja puristi sitä, ja usein hän haki hänen

huuliansa heidän kulkiessaan varjokkaimmissa paikoissa, ikäänkuin

joka kerta Annetten näkeminen olisi elvyttänyt hänen sydämensä

kärsimättömyyttä.

Vihdoin he saapuivat tasangon reunalle, josta tuskin enää voi arvata

kaukana siellä täällä olevia maatilojen puistikkoja. Maidonkarvaisen

huurun läpi, joka peitti pellot, ilmanranta tuli rajattomaksi,

ja vieno hiljaisuus, tuon suuren, loistavan ja lämpimän avaran

alueen elävä hiljaisuus oli täynnä sanoin lausumatonta toivoa,

määrittelemätöntä odotusta, jotka tekevät kesäyöt niin suloisiksi.

Hyvin korkealla taivaalla oli muutamia pieniä, pitkiä ja ohuita

pilviä, jotka näyttivät muodostuneen hopeasuomuksista. Jos pysyi

muutamia sekunteja liikkumattomana, niin kuuli tässä öisessä rauhassa

epäselvää ja jatkuvaa elämänsohinaa, tuhansia hentoja kuiskeita,

joiden sopusointu muistutti alussa hiljaisuutta.

Läheisellä niityllä päätti viiriäinen kaksinkertaisen huutonsa, ja

Julio korvat pystyssä läksi salakavalasti hiipimään linnun molempia

huilunääniä kohden. Annette seurasi sitä yhtä kevyenä kuin se,

pidättäen henkeään ja kumarassa.

-- Ah! sanoi kreivitär jäätyään yksin maalarin kanssa, miksi

tällaiset hetket kuin tämä kuluvat niin nopeasti? Ei voi mitään

pidättää, ei mitään säilyttää, ei ole edes aikaa nauttia sitä, mikä

on hyvä. Se on jo lopussa.

Olivier suuteli hänen kättään ja virkkoi hymyillen:

-- Oi, tänä iltana minä en ollenkaan filosofoi. Minä olen kokonaan

vaipunut nykyhetkeen.

Kreivitär kuiskasi:

-- Te ette rakasta minua niinkuin minä teitä!

-- Ah! tosiaanko!...

Kreivitär keskeytti hänet:

-- Niin, ette; te rakastatte minussa, niinkuin te sanoitte vallan

hyvin ennen päivällistä, naista, joka, tyydyttää teidän sydämenne

tarpeet, naista, joka ei koskaan ole tuottanut teille surua ja joka

on hiukan luonut onnea teidän elämäänne. Sen minä tiedän, sen minä

tunnen. Niin, minä olen tietoinen siitä ja minä iloitsen hehkuvasti

siitä, että olen ollut teille hyvä, hyödyllinen ja avuksi. Te olette

rakastanut, te rakastatte vielä kaikkea, mitä te löydätte minussa

viehättävää, minun huomaavaisuuttani teitä kohtaan, minun ihailuani,

minun alituista haluani miellyttää teitä, minun intohimoani ja sitä,

että olen lahjoittanut teille koko sisäisen olemukseni. Mutta te

ette rakasta minua. Käsitättekö! Oh, minä tunnen sen niinkuin tuntee

kylmän ilman henkäyksen. Te rakastatte minussa tuhansia seikkoja,

kauneuttani, joka jo lakastuu, uskollisuuttani, henkevyyttäni ja

sitä mielipidettä mikä on maailmassa minusta ja mikä minulla on

sydämessäni teistä; mutta te ette rakasta minua, ei mitään muuta kuin

minua, ymmärrättekö?

Taiteilija hymähti ystävällisesti:

-- Minä en oikein ymmärrä. Te järjestätte minulle hyvin odottamatta

moittimiskohtauksen.

Kreivitär huudahti:

-- Oi, hyvä jumala! Tahtoisin teidät saada ymmärtämään, kuinka minä

rakastan teitä, minä! Nähkääs minä koetan esittää, mutta en löydä

oikein sanoja. Kun minä ajattelen teitä, niin minä ajattelen teitä

aina, minä tunnen sekä ruumiin että sielun pohjaa myöten sanomattoman

hurmaavan halun kuulua teille ja vastustamattoman tarpeen antaa

teille yhä enemmän itsestäni, tahtoisin uhrautua täydellisesti, sillä

ei ole mitään parempaa, rakkaudessa, kuin antaa, antaa yhä kaikki,

kaikki, elämänsä, ajatuksensa, ruumiinsa, kaikki mitä omistaa, ja

hyvin tuntea antavansa ja olla valmis uskaltamaan kaikki antaaksensa

yhä enemmän. Rakastan teitä aina siihen määrään, että rakastan

kärsimystäkin teidän puolestanne, aina siihen määrään, että rakastan

levottomuuttani, huolia, mustasukkaisuutta, tuskaani, joita minulla

on, kun tunnen ettette enää ole hellä minua kohtaan. Minä rakastan

teissä jotakuta, jonka itse olen keksinyt, jotakuta, joka ei ole

ylhäisön Bertin, jota ihaillaan, jota tunnetaan, jotakuta, joka on

yksinomaan minun, joka ei voi enää muuttua, joka ei voi vanheta

ja jota minä en voi enää enemmän rakastaa, sillä minulla on häntä

katsellakseni silmät, jotka eivät näe muuta kuin hänet. Mutta näitä

asioita ei voi sanoa. Ihmisellä ei ole sanoja niitä ilmaistakseen.

Bertin toisti hyvin hiljaa, useita kertoja peräkkäin:

-- Rakas, rakas, rakas, Any.

Julio palasi hyppien löytämättä viiriäistä, joka oli vaiennut sen

lähestyessä, ja Annette seurasi sitä aivan juoksusta hengästyneenä.

-- En jaksa enää, sanoi hän. Minä tartun teihin, herra maalari.

Hän alkoi nojata Olivieren vapaaseen käsivarteen ja he palasivat

kotiin kulkien näin, Bertin heidän keskellään puiden synkissä

varjoissa vaeltaen. He eivät puhuneet enää. Maalari kulki eteenpäin

näiden molempien naisten valtaamana jonkunlaisen heidän välittömästä

kosketuksestaan lähtevän sähkövirran täyttämänä. Hän ei koettanutkaan

katsoa heitä, koska hän tunsi heidät lähellä itseään, sulkipa hän

silmänsäkin paremmin tunteakseen. He opastivat, he johtivat häntä,

ja hän asteli eteenpäin heidän hurmaamanansa, sekä vasemmalla

puolella että oikealla puolella olevan, tietämättä kumpi oli

vasemmalla, kumpi oikealla puolella, tietämättä, kumpi oli äiti,

kumpi oli tytär. Hän antautui tahallaan ja harkitun itsetiedottomalla

aistillisuudella tähän aistinharhaan. Koettipa hän vielä sekottaa

heidät sydämessäänkin, olla ihan erottamatta heitä ajatuksissaan,

ja hän tuuditti haluansa tämän sekotuksen viehätyksellä. Eikö tämä

äiti ja tämä tytär, jotka olivat niin samankaltaiset, olleet vain

yksi nainen? Ja eikö tytär näyttänyt tulleen maanpäälle yksin omaan

verestääkseen hänen entistä rakkauttaan äitiin.

Kun hän uudestaan avasi silmänsä astuessaan linnaan niin tuntui

hänestä, että hän nyt juuri olisi viettänyt elämänsä suloisimmat

hetket, saanut kokea kaikkein omituisimman ja erittelemättömimmän ja

täydellisimmän mielenliikutuksen, jonka mies voi tuntea, nimittäin

olla yhtaikaa kahdesta eri naisesta lähtevän samanlaisen hellyyden

hurmaamana.

-- Ah, mikä erinomainen ilta! sanoi hän, kun he taas istuivat yhdessä

lamppujen valossa.

Annette huudahti:

-- Minä en tarvitse ollenkaan nukkua, minä; minä viettäisin vaikka

koko yön kävelemällä, kun on kaunis ilma.

Kreivitär vilkasi seinäkelloon:

-- Oh! kello on jo puoli kaksitoista. On mentävä nukkumaan, lapseni.

He erosivat, jokainen mennen huoneeseensa. Vieläpä nuori tyttökin,

jota ei haluttanut mennä nukkumaan, vaipui hyvin pian uneen.

Seuraavana päivänä tavalliseen aikaan, kun kamarineito, avattuansa

ikkunaverhot ja luukut, toi teetä ja katseli vielä unenpöpperössä

olevaa emäntäänsä, virkkoi hän tälle:

-- Rouva on terveemmän näköinen tänään.

-- Luuletteko?

-- Oi, kyllä. Kreivittären kasvot ovat paljon enemmän levänneen

näköiset.

Kreivitär tiesi, vaikkei ollutkaan vielä itse katsellut peiliin,

että se oli totta. Hänen sydämensä oli kevyt, hän ei kuullut enää

sen voimakasta sykkimistä, ja hän tunsi taas elävänsä. Veri, joka

kiersi hänen suonissaan, ei ollut enää niin raju, kuin eilen,

kuuma ja kuumeinen, eikä enää kuljettanut koko hänen ruumiiseensa

hermostuneisuutta ja levottomuutta, vaan se levitti siihen lämmintä

hyvinvointia ja myöskin onnellista itseluottamusta.

Palvelijan poistuttua hän meni katsomaan itseään peilistä. Hän

hämmästyi hiukan, sillä hän tunsi itsensä niin hyvinvoivaksi, että

hän odotti löytävänsä itsensä uudelleen nuortuneena yhdessä ainoassa

yössä useampia vuosia. Sitten hän käsitti tämän toivon lapselliseksi,

ja vielä kerran katseltuaan itseänsä hän tyytyi toteamaan, että hänen

hipiänsä oli hiukan helakampi, hänen silmänsä eivät enää olleet niin

väsyneet ja että hänen huulensa olivat terveemmän väriset kuin eilen.

Kun hänen sielunsa oli tyytyväinen, ei hän voinut tulla surulliseksi,

ja hän hymyili ajatellen: "Niin, muutamissa päivissä tulen vallan

terveeksi. Minä olen saanut kokea liian paljon toipuakseni niin pian."

Mutta hän jäi kauaksi, hyvin kauaksi aikaa istumaan

pukeutumispöytänsä ääreen, jolle oli levitetty somassa

järjestyksessä, pitsireunaiselle musliiniliinalle, hiotusta

kristallista tehdyn peilin eteen, kaikki hänen pienet

somistelukojeensa, elefantinluisin varsin, joissa oli hänen kruunulla

koristettu nimimerkkinsä. Niitä oli siellä lukemattomia, erilaisia,

jotka olivat tarkoitetut arkaluontoisiin ja salaisiin tehtäviin,

toiset teräksisiä, aivankuin lääkärin työaseet, joita käytetään

lasten pikkuvammoja korjatessa, toiset pyöreitä ja pehmeitä, jotka

olivat tehdyt höyhenistä, untuvista, tuntemattomien eläimien

nahasta, ja joiden avulla levitettiin hauraalle iholle silitteleviä,

tuoksuavia jauheita, rasvaisia tahi nestemäisiä hajuaineita.

Kauan käsitteli hän niitä taitavin sormin, sivellen niillä

ihoansa, huulista ohimoihin saakka, kosketellen sitä pehmeämmin,

kuin suudelmin, korjaillen epätäydellisesti jälleen ilmaantuneita

vivahduksia, vedellen viivoja silmien alle, hoidellen silmäripsiä.

Kun hän sitten tuli alakertaan, niin oli hän melkein varma siitä,

että ensimmäinen katse, jonka maalari häneen loisi, ei tulisi olemaan

liian epäedullinen.

-- Missä on herra Bertin? kysyi hän eteisessä kohtaamaltaan

palvelijalta. Mies vastasi:

-- Herra Bertin on hedelmätarhassa pelaamassa tennistä neidin kanssa.

Hän kuuli jo kaukaa heidän huutavan... Peräkkäin maalarin kaikuva

ääni ja nuoren neidon hellä ääni ilmoittivat: viisitoista,

kolmekymmentä, neljäkymmentä, etu, toinen etu, voitto.

Hedelmätarha, johon oli tasoitettu kenttä tennistä varten, oli suuri

neliönmuotoinen nurmikko, jossa kasvoi omenapuita ja jota ympäröi

eripuolilta puisto, kyökki- ja kasvitarha ja linnaan kuuluvat

moisiot. Pitkin mäkeä, joka rajoitti sitä kolmelta puolelta niinkuin

linnoitetun leirin varustukset, oli istutettu kukkia, pitkiä sarkoja

kaikenlaisia kukkia, sekä luonnonkukkia että puutarhakukkia, ruusuja

suuressa määrässä, neilikkoja, heliotrooppeja, fuksioita, reseedoita

ja paljon muita, jotka antoivat ilmalle hunajan maun, kuten lausui

Bertin. Mehiläiset muuten, joiden olkikupuiset pesät olivat rivissä

keittiökasvitarhan säleaitaa pitkin, peittivät tämän kukkivan kedon

vaalein ja surisevin parvin.

Juuri keskellä tätä hedelmätarhaa oli kaadettu muutamia omenapuita,

jotta saataisiin tarpeeksi tilaa tennikselle ja tervattu verkko, joka

oli jännitetty poikki tämän alueen, jakoi sen kahteen puoliskoon.

Annette toisella puolen, musta hame kohotettuna hiukan ylöspäin,

paljain päin, näyttäen nilkkansa ja puoleksi pohkeensa syöksyessään

tavoittelemaan lentävää palloa, kulki edestakaisin, juoksi silmät

loistavina, posket punaisina vastustajansa erinomaisen ja varman

pelin väsyttämänä ja hengästyttämättä.

Tämä, valkeat flanellihousut kiinnitettynä vyötäisille samanlaisen

paidan päälle, lippalakki päässä, myös valkea sekin, ja vatsa hiukan

eteenpäin ulkonevana, odotti kylmäverisesti palloa, arvosteli

täsmällisesti sen putoamisen, otti vastaan sen ja lähetti takaisin

sen kiiruhtamatta, juoksematta sillä hienolla sulavuudella,

intohimoisella tarkkaavaisuudella ja ammattimiehen taitavuudella,

joka hänelle oli ominaista kaikissa ruumiinharjoituksissa.

Annette huomasi ensiksi äitinsä, hän huudahti:

-- Hyvää päivää, äiti; odota yksi minuutti, kun olemme lopettaneet

tämän lyönnin.

Tämä yhden sekunnin hajamielisyys toi hänelle tuhon. Pallo syöksyi

häntä vasten, nopeana ja matalana, melkein maassa vyöryvänä ja meni

ulkopuolelle rajojen.

Sillä aikaa kuin Bertin huusi: "Voitto," ja kun nuori tyttö

hämmästyneenä ja yllätettynä syytti taiteilijaa siitä, että tämä

oli käyttänyt hänen tarkkaamattomuutta hyväkseen, niin Julio, jota

oli harjoitettu hakemaan ja löytämään hävinneitä palloja, aivankuin

viidakkoihin pudonneita pyitä, syöksyi sen jälestä, joka vieri

hänen edellään nurmikolle, tempasi sen suuhunsa varovaisesti ja toi

takaisin heiluttaen häntäänsä.

Maalari tervehti nyt kreivitärtä; mutta kun hän oli kiireissään

uudestaan ryhtyäkseen peliin ja häntä innostutti taistelu

tyytyväisenä siihen, että tunsi itsensä noreaksi, niin loi hän

noihin, häntä varten niin huolellisesti hoidettuihin kasvoisin

ainoastaan lyhyen ja hajamielisen katseen; sitten hän kysyi:

-- Sallitteko? rakas kreivitär, pelkään nimittäin vilustuvan! ja

saavani hermokipuja.

-- Oi, tietysti, virkkoi tämä.

Kreivitär istuutui heinäkasalle, joka juuri samana aamuna oli

leikattu, jotta pelaajat pääsisivät vapaasti liikkumaan ja sydän

yhtäkkiä hiukan surullisena, hän katseli heitä.

Hänen tyttärensä, joka oli tuskastunut siitä, että aina menetti,

innostui, kiihtyi, huudahti harmista taikka riemusta, hyökkäsi

hurjasti taistelukenttänsä toisesta päästä toiseen, ja usein hänen

hypätessään hiuskiharoita putosi, irtaantui nutturasta ja valui

harteille. Hän tarttui niihin ja, maila polvien välissä, muutamissa

sekunneissa, kärsimättömin liikkein, kiinnitti ne uudestaan muiden

hiusten joukkoon muutamin suurin neulanpistoin.

Ja Bertin huusi kaukaa kreivittärelle:

-- Eikö hän ole soma noin? Ja pirteä kuin päivä?

Niin, Annette oli nuori, hän voi juosta, hänellä voi olla kuuma, hän

voi tulla punaseksi, hänen hiuslaitteensa voi aueta, hän voi uhmata

kaikkea, sillä kaikki häntä kaunisti.

Kun he sitten ryhtyivät uudestaan pelaamaan tulisesti, niin

kreivitär yhä enemmän surumielisenä ajatteli, että Olivier piti

tätä pallopeliä, tätä lapsellista, levotonta häärimistä, tätä

kissanpoikien huvia, jotka hyppivät paperipallojen jälkeen,

parempana, kuin sitä suloista nautintoa, joka hänellä olisi

istuessaan hänen luonaan tänä kuumana aamupäivänä, ja tuntiessaan

hänet rakastavana nojaavan itseensä.

Kun sitten kaukaa kuului aamiaiskellon ensimäinen helinä, niin tuntui

hänestä kuin hänet vapautettaisiin, kuin nostettaisiin taakka hänen

sydämeltään. Mutta palatessaan nojautuneena Bertinin käsivarteen tämä

sanoi hänelle:

-- Minäpä huvittelin, kuin poikaveitikka. Onhan kauhean somaa olla

tai ainakin luulla olevansa nuori. Niin! niin! muuta ei olekaan kuin

se! Kun ei enää rakasta juoksemista, niin on kaikki lopussa!

Pöydästä lähdettyä kreivitär, joka, ensimmäisen kerran, edellisenä

päivänä, ei ollut käynyt hautausmaalla, ehdotti että he menisivät

sinne yhdessä, ja he lähtivät kaikki kolme kylään.

Täytyi kulkea metsän läpi, jossa virtasi puro nimeltään Rainette,

-- luultavasti oli se saanut sen pienistä sammakoista, joita se oli

täynnä --, sitten oli kuljettava kappale aukeata ennenkuin saavuttiin

kirkolle, joka oli rakennettu keskelle taloryhmää, jossa asuivat

sekatavarakauppiaat, leipuri, lihakauppias, viinikauppias ja muutamia

muita vaatimattomia kauppamiehiä, joilta talonpojat hankkivat

tavaroita.

Menomatka oli hiljaista ja harrasta, vainajan ajatteleminen painoi

mieliä. Haudalla molemmat naiset polvistuivat ja rukoilivat kauan.

Kreivitär kumartuneena pysyi liikkumattomana, nenäliina silmien

edessä, sillä hän pelkäsi itkevänsä ja kyynelien valuvan hänen

poskilleen. Hän rukoili -- ei, kuten hän oli tehnyt siihen saakka,

aivan kuin esiinmanaten äitiänsä epätoivoisesti, kutsuen häntä

haudan marmorin alta, siksi kunnes hän luuli raatelevaksi käyneestä

mielenliikutuksestaan tuntevansa, että vainaja kuuli sen ja kuunteli

häntä, vaan yksinkertaisesti sopertaen innokkaasti Pater nosterin

ja Aave Marian pyhiä sanoja. Hänellä ei olisi ollut sinä päivänä

sitä voimaa ja mielenkeskityskykyä, jota tarvittiin tämänlaiseen

yksipuoliseen julmaan keskusteluun sen kanssa, mitä voi jäädä jälelle

äidin maan alle kätketystä ruumiista. Muut ahdistukset olivat

tunkeutuneet hänen naisen sydämeensä, olivat sen myllertäneet,

runnelleet ja tehneet hajamieliseksi; ja hänen hehkuva rukouksensa

nousi taivasta kohti täynnä epämääräisiä pyyntöjä. Hän rukoili

Jumalaa, tutkimatonta Jumalaa, joka on heittänyt maanpäälle kaikki

onnettomat elävät olennot, että hän säälisi häntä yhtä paljon, kuin

sitä, jonka hän oli kutsunut luokseen.

Hän ei olisi voinut sanoa mitä hän jumalalta pyysi, sillä hänen

pelkonsa oli vielä niin salassa ja epäselvä, vaan hän tunsi

tarvitsevansa jumalallista apua, yliluonnollista tukea tulevia

vaaroja ja tuskia vastaan, joita ei voinut välttää.

Annette, silmät suljettuina, oli myös sopertanut rukouskaavat ja

sitten vaipunut haaveiluun, sillä hän ei tahtonut nousta ennenkuin

äitinsäkään.

Olivier Bertin katseli heitä ajatellen, että hänellä oli edessään

ihastuttava taulu ja katui, ettei hän voinut tehdä siitä luonnosta.

Kotimatkalla he alkoivat puhua ihmiselämästä kosketellen hellävaroin

niitä säälittävän ja alakuloisen filosofian katkeria ja runollisia

ajatuksia, jotka ovat usein keskustelunaiheena miesten ja naisten

kesken, joita elämä hiukan haavoittaa ja joiden sydämet yhtyvät

sekoittaen tuskansa.

Annette, joka ei ollenkaan ollut kypsynyt tällaisiin ajatuksiin,

loittoni joka hetki poimimaan tien varrella olevilta kedoilta kukkia.

Mutta Olivier, jota halutti pitää hänet luonaan ja jota harmitti

nähdessään hänen lakkaamatta lähtevän uudestaan liikkeelle, ei

päästänyt häntä ollenkaan silmistään. Häntä kiusoitti, että Annettea

huvitti enemmän kukkien väri, kuin hänen lausumansa ajatukset.

Hänestä tuntui sanomattoman ikävältä, ettei voinut kiehtoa ja

hallita tytärtä niinkuin äitiä, ja hänessä syntyi kova halu ojentaa

kätensä, tarttua häneen kiinni, pidättää häntä ja kieltää häntä

menemästä. Hän tunsi Annetten liian ripeäksi, liian nuoreksi, liian

välinpitämättömäksi, liian vapaaksi, vapaaksi kuin lintunen, niin

kuin koiranpentu, joka ei tottele, joka ei palaa kutsuttaessa, jolla

on suonissaan riippumattomuus, tuo sievä vapaudenvaisto, jota ääni ja

piiska eivät vielä ole voittaneet.

Houkutellakseen häntä taiteilija puhui hauskoista asioista, ja joskus

hän kysyi jotakin Annettelta, koetti herättää hänessä kuuntelemisen

halua ja hänen naisen uteliaisuuttaan; mutta olisi voinut luulla,

että korkeana kaareutuvan taivaan oikullinen tuuli puhalsi Annetten

päässä sinä päivänä, niinkuin aaltoileville tähkille, tempasi

mukaansa hänen huomionsa ja hajoitteli sen avaruuteen, sillä hän oli

tuskin vastannut häneltä odotettuun jokapäiväiseen sanaan, jonka

hän heitti kahden pakonsa välillä hajamielisin katsein, kun hän jo

palasi pikku kukkiensa luo. Bertin tuskastui lopuksi, poikamaisen

kärsimättömyyden kiihoittamana, ja kun tytär tuli pyytämään äitiänsä

kantamaan hänen ensimäistä kukkakimppuansa, että hän voisi poimia

toisen, niin tempasi taiteilija hänet käsikoukkuun ja puristi hänen

käsivartensa niin lujasti itseänsä vasten, ettei hän voinut päästä

irti. Nuori tyttö rimpuili vastaan naurellen ja veti kaikin voimin

päästäkseen karkuun; silloin Bertin miehenvaiston liikuttamana käytti

heikkojen keinoa, ja kun ei hän voinut viehättää hänen huomiotansa

puheella, niin osti hän sen asettamalla hänen keimailuhalunsa

koetukselle.

-- Sanohan minulle, virkkoi taiteilija, mikä kukka sinua enimmän

miellyttää, niin teetän sinulle siitä rintaneulan.

Annette epäröi, yllätettynä.

-- Rintaneulan, kuinka?

-- Niin, samanvärisistä kivistä: rubiineista, jos se on unikukka:

safiireista, jos se on ruiskukka, ja siihen lisäksi pienen

smaragdilehden.

Annetten kasvot kirkastuivat tuosta sydämellisestä ilosta, jolla

lupaukset ja lahjat elähdyttävät naisen piirteitä.

-- Ruiskukka, virkkoi hän, se on sievä!

-- No, olkoon menneeksi ruiskukka. Me menemme sen tilaamaan, heti kun

olemme palanneet Parisiin.

Tyttö ei lähtenyt enää poimimaan kukkia, sillä häntä kiinnitti nyt

taiteilijaan ajatus tuosta koristeesta, josta hän koetteli muodostaa

itsellensä havainnollisen kuvan. Hän kysyi:

-- Kestääkö kauan valmistaa sellaista esinettä?

Bertin nauroi, hän tunsi tytön valloitetuksi.

-- Enpä tiedä, riippuu vaikeuksista. Tulemme kiiruhtamaan

jalokivikauppiasta.

Annetten päähän juolahti yhtäkkiä kirvelevä ajatus. -- Mutta minähän

en voisi sitä käyttää, koska minulla on täysi suru.

Taiteilija oli pujottanut käsivartensa nuoren tytön käsivarren alle,

ja vetäen häntä lähelle itseänsä:

-- No, sinä säilytät rintaneulan, kunnes suruaikasi loppuu, se ei

estä sinua sitä katselemasta.

Niinkuin eilen illallakin, Bertin oli heidän olkapäittensä välillä

lujasti kiinni puristuneena ja kahlehdittuna, ja nähdäksensä kohoavan

itseänsä kohti heidän siniset samankaltaiset silmänsä, pienine

mustine terineen, hän puhui heille vuorotellen kääntäen päätään

toisesta toiseen. Kun oli täysi päivänpaiste, niin hän vähemmän

sekotti nyt kreivitärtä Annetteen, mutta hän sekoitti yhä enemmän

tytärtä siihen muistoon, joka syntyi hänelle uudestaan siitä, mitä

äiti oli ollut hänelle. Häntä halutti suudella kumpaakin heistä,

toista löytääksensä uudestaan hänen poskiltaan ja niskastaan hiukan

sitä ruusun- ja vaaleanväristä viehkeyttä, josta hän ennen oli

nauttinut ja jonka hän näki nyt ihmeellisesti uudestaan ilmestyneen,

toista, koska hän rakasti häntä yhä ja tunsi hänestä lähtevän

voimakkaan kehoituksen uudistaa entinen tapa. Vieläpä hän totesi

tällä hetkellä, ja käsitti että hänen jo jonkun aikaa laimentunut

kaipuunsa ja hänen rakkautensa kreivittäreen olivat elpyneet uuden

eloon heränneen nuoruuden nähdessään.

Annette läksi uudestaan hakemaan kukkia. Olivier ei kutsunut häntä

enää takaisin, ikäänkuin hänen käsivartensa läheinen kosketus ja

sen jättämän ilon tyydytys olisivat häntä rauhoittaneet, vaan hän

seurasi tyttöä kaikissa hänen liikkeissään sillä mielihyvällä, jota

tuntee nähdessään olentoja tahi esineitä, jotka kiehtovat silmiämme

ja hurmaavat niitä. Kun hän palasi tuoden kimpun, taiteilija hengitti

voimakkaammin, hakien, ajattelemattaan, takin hänestä, jotakin hänen

hengityksestään, jotakin hänen ihonsa lämmöstä, hänen juoksustaan

väräjävästä ilmasta. Hän katseli neitoa ihastuksella niinkuin

katsellaan aamuruskoa, niinkuin kuunnellaan musiikkia, mielihyvän

vavahduksin, kun tyttö kumartui, nousi uudestaan, kohotti molemmat

käsivartensa yhtäaikaa korjatakseen tukkalaitettaan. Ja sitten yhä

enemmän, hetki hetkeltä, hän loitsimistaan esiinloitsi taiteilijassa

entisyyden! Annettella oli naurunilmauksia, pieniä sieviä eleitä,

liikkeitä, jotka synnyttivät Bertinin suussa uudestaan ennen aikaan

annettujen ja saatujen suudelmien maun: hän teki kaukaisesta

entisyydestä, josta Bertin oli kadottanut tarkan aistimuksen, jotakin

haaveillun nykyisyyden kaltaista; hän sekoitti aikakaudet, päivät,

sydämensä iät, ja sytyttäen uudestaan kylmenneet tunteet liitti,

ilman että taiteilija aavistikaan, menneen ajan tulevaan aikaan,

muiston toivoon.

Hän kysyi itseltään, tarkasti tutkien muistonsa pohjia, oliko

kreivittärellä täydellisimmässä kukkeudessaan ollut tämä vuohen

notkea viehätys, tämä rohkea, oikullinen, vastustamaton viehätys,

kuin juoksevan ja hyppivän eläimen sulo. Ei, hän oli ollut

kehittyneempi ja vähemmän luonnonraikas. Kaupunginlapsena ja sitten

myöskin naisena, joka ei koskaan ollut hengittänyt maaseudun ilmaa ja

elänyt ruohokenttien keskuudessa, hän oli tullut kauniiksi seinien

sisällä eikä taivaan auringon paisteessa.

Kun he olivat palanneet linnaan, ryhtyi kreivitär kirjoittamaan

kirjeitä pienellä matalalla pöydällä, ikkunan komerossa; Annette

nousi huoneeseensa, ja maalari läksi uudestaan kävelemään hitain

askelin, sikari suussa, kädet selän takana, puiston kiemurtelevia

teitä. Mutta hän ei mennyt niin kauaksi, että olisi menettänyt

näkyvistä talon valkeaa julkisivua ja suippokärkistä kattoa. Heti kun

se oli hävinnyt puu- taikka pensasryhmien taakse, lankesi varjo hänen

sydämelleen, aivan kuin pilvi peittää auringon, ja kun se uudestaan

näkyi keskeltä vihannuuksia, pysähtyi hän muutamiksi sekunneiksi

katsellakseen korkeiden ikkunoiden kahta ääriviivaa. Sitten hän taas

alkoi kävellä.

Hän tunsi itsensä rauhattomaksi, mutta tyytyväiseksi. Mihin? Kaikkeen.

Ilma tuntui hänestä puhtaalta, elämä suloiselta sinä päivänä. Hän

tunsi uudestaan ruumiissaan pienen pojan keveyttä, halua juosta

ja siepata käsillään kiinni keltaisia perhosia, jotka hyppelivät

nurmikon yllä, niinkuin ne olisivat ripustetut kimmoavien lankojen

päihin. Hän hyräili oopperasäveleitä. Useita kertoja peräkkäin hän

toisti Gounodin kuuluisaa lausetta: "salli minun katsella kasvojasi",

keksien siinä syvän ja hellän ilmeen, jota hän ei koskaan ennen ollut

tuntenut.

Yhtäkkiä hän kysyi itseltään, kuinka voi tapahtua, että hän niin

nopeasti oli tullut erilaiseksi eilisestä. Silloin Parisissa hän oli

tyytymätön kaikkeen, kyllästynyt ja ärtynyt, tänään rauhallinen,

kaikkeen tyytyväinen; olisi luullut, että joku suopea Jumala olisi

muuttanut hänen sielunsa. "Tuon hyvän Jumalan," ajatteli hän,

"olisi pitänyt muuttaa myöskin ruumiini samalla kertaa ja nuorentaa

minua hiukan." Yhtäkkiä hän huomasi Julion, joka ajeli otusta

tiheikössä. Hän kutsui sen, ja kun koira oli tullut ja asettanut

hänen kätensä alle pitkien, kiharoiden korvien reunustaman, hienon

päänsä, Bertin istuutui ruohostoon sitä paremmin hyväilläkseen, sanoi

sille ystävällisiä sanoja, asetti sen syliinsä, ja heltyen sitä

silittelemään suuteli sitä, niinkuin tekevät naiset, joiden sydän

tulee liikutetuksi joka tilaisuudessa.

Päivällisen jälkeen sen sijaan, että olisi menty ulos, kuten eilen,

vietettiin ilta kolminkesken salongissa.

Kreivitär sanoi yhtäkkiä:

-- Meidän täytynee kuitenkin lähteä Parisiin.

Olivier huudahti:

-- Oi, älkää puhuko vielä siitä! Te ette tahtoneet lähteä

Roncièrestä, kun minä en ollut täällä; minä saavuin ja nyt te ette

ajattele mitään muuta, kuin pois livistämistä.

-- Mutta, rakas ystäväni, sanoi kreivitär, emmehän voi kuitenkaan

asua täällä rajattoman kauan kaikki kolme.

-- Eihän ole kysymystäkään rajattoman pitkästä ajasta, vaan

muutamista päivistä.

-- Kuinka monta kertaa olen oleskellut teidän luonanne kokonaisia

viikkoja?

-- Niin, kyllä, mutta toisissa olosuhteissa, kun talo oli auki

kaikille ihmisille.

Silloin Annette virkkoi mielistelevällä äänellä:

-- Oi, äiti! vielä muutamia päiviä, kaksi tai kolme päivää.

Hän opettaa minua niin hyvin pelaamaan tennistä. Minä suutun

menettäessäni, ja sitten jälkeenpäin minä olen tyytyväinen, että olen

edistynyt.

Vielä samana aamuna kreivitär oli aikonut pidentää aina sunnuntaihin

saakka tätä ystävän salaperäistä oleskelua, ja nyt hän tahtoi

lähteä, tietämättä miksi. Tämä päivä, jonka hän oli toivonut tulevan

niin hyväksi, jätti hänen sieluunsa sanomattoman ja läpitunkevan

surumielisyyden, aiheettoman pelon, sitkeän ja epämääräisen niinkuin

aavistus.

Ollessaan yksin huoneessaan, hän koetti tutkia, mistä hänelle johtui

tämä uusi synkkämielisyyden puuska.

Oliko hän joutunut sellaisen huomaamattoman mielenliikutuksen

valtaan, jonka lievä kosketus oli niin ohimenevää laatua, että järki

sitä ei ollenkaan muistanut, mutta jonka värähtely pysyy sydämen

herkimmissä kielissä? Ehkä. Mikä mielenliikutus? Hän muisteli

kyllä joitakuita hämäriä ikävyyksiä tuhansissa tunnevivahduksissa,

joita hän oli läpäissyt ja joita jokainen minuutti toi mukanaan!

Niin, ne olivat todellakin liian pieniä aiheuttaakseen hänelle

mielenmasennusta. "Minä olen liian vaativainen, ajatteli hän. Minulla

ei ole oikeutta näin kiusata itseäni."

Hän aukasi ikkunan, hengittääkseen yön ilmaa, ja jäi siihen, nojaten

kyynärpäihinsä, katselemaan kuuta.

Heikko narina sai hänet katsahtamaan alaspäin. Olivier käveli linnan

edessä. -- Miksi sanoi hän menevänsä huoneeseensa; miksei hän minulle

ilmoittanut, että hän menisi uudestaan ulos? Miksei hän pyytänyt

minua tulemaan kanssaan? Hän tietää hyvin, että se olisi tehnyt minut

onnelliseksi? Mitä hän siis ajattelee?

Tämä ajatus, ettei taiteilija ollut tahtonut häntä mukaansa tälle

kävelylle, että hän oli pitänyt parempana mennä yksin tänä kauniina

yönä ja yksin sikari suussa, sillä hän näki tulen punasen valon,

yksin, kun hän olisi voinut valmistaa hänelle tämän ilon, että olisi

vienyt hänet mukanaan; tämä ajatus, että Bertin ei lakkaamatta

tarvinnut häntä, ei lakkaamatta halunnut häntä, heitti hänen

sieluunsa uuden katkeruuden idun.

Hän meni sulkemaan ikkunansa, ettei näkisi häntä, ettei tulisi

viekoitelluksi puhuttelemaan häntä, kun Bertin kohotti silmänsä ja

huomasi hänet. Hän huudahti:

-- Kas, te haaveilette tähtien valossa, kreivitär?

Tämä vastasi:

-- Niin, te myöskin, mikäli näen?

-- Oo, minä, minä tupakoin aivan yksinkertaisesti.

Kreivitär ei voinut vastustaa haluansa kysyä:

-- Kuinka ette ole ilmoittanut minulle, että menette ulos?

-- Tahdoin vaan polttaa yhden sikarin. Menen muuten sisään.

-- Hyvää yötä, siis, ystäväni.

-- Hyvää yötä kreivitär.

Kreivitär peräytyi aina matalalle tuolilleen saakka, istuutui siihen

ja itki; kamarineitsyt, joka oli kutsuttu häntä riisumaan, nähdessään

hänen punaset silmänsä, sanoi säälien:

-- Ah, rouva tulee taas hankkimaan itsellensä surkeannäköiset kasvot

huomiseksi.

Kreivitär nukkui huonosti kuumeen ja painajaisten ahdistamana.

Heti herättyänsä, ennenkuin soitti palvelijaa, hän avasi itse ikkunan

ja verhot katsellakseen itseänsä peilistä. Hän oli hyvin väsyneen

näköinen, silmäluomet paisuneet, hipiä keltainen; ja suru, jota hän

sen johdosta tunsi, oli niin voimakas, että häntä halutti ilmoittaa

olevansa sairas, jäädä vuoteeseen ja olla näyttäytymättä iltaan

saakka.

Sitten yhtäkkiä lähtemisen tarve syntyi hänessä vastustamattomana;

hän tahtoi lähteä heti ensimäisellä junalla, jättää tämän kirkkaan

paikan, jossa nähtiin liian paljon maaseudun täydessä päivänvalossa

murheen ja elämän häviämättömiä väsymyksen merkkejä. Parisissa

eletään asuntojen puolivarjossa, joihin raskaat verhot, vieläpä

keskellä päivää, eivät päästä tulemaan kuin lievää valoa. Siellä hän

tulisi taas ennalleen, tulisi kauniiksi omatessaan tuon kalpeuden,

jota tarvitaan tässä himmeässä ja hillityssä valaistuksessa. Silloin

Annetten kasvot kulkivat hänen silmiensä ohi punaisina, tukka hiukan

epäjärjestyksessä, niin raikkaina, -- kun hän pelasi tennistä. Hän

käsitti nyt tuon tuntemattoman levottomuuden, josta hänen sielunsa

oli kärsinyt. Hän ei ollenkaan kadehtinut tyttärensä kauneutta, ei

todellakaan, vaan hän tunsi, hän tunnusti itsellensä ensimäisen

kerran, ettei enää pitänyt näyttäytyä hänen rinnallaan kirkkaassa

päivänvalossa.

Hän soitti, ja ennenkuin joi teetä, antoi määräykset lähtöä varten,

kirjoitti sähkösanomat, tilasipa vielä sähköteitse päivällisenkin

kaupungista, teki tilinsä selviksi, jakeli viimeiset käskyt, järjesti

kaikki vähemmässä kuin puolessa tunnissa kuumeentapaisen ja kasvavan

kärsimättömyyden vallassa.

Kun hän tuli alakertaan, niin Annette ja Olivier, jotka olivat jo

edeltäpäin saaneet tietää hänen päätöksestään, tiedustelivat häneltä

sitä hämmästyneenä. Sitten nähdessään, ettei hän voinut esittää

mitään tarkkaa ja selvää syytä tähän äkilliseen lähtöön, he alkoivat

hiukan murista ja osoittivat tyytymättömyyttään aina siihen saakka,

kun he erkanivat rautatienasemalla Parisissa.

Kreivitär kysyi ojentaessaan kättänsä jäähyväisiksi maalarille:

-- Tahdotteko tulla huomenna päivällisille?

Hän vastasi hiukan äreänä:

-- Tietystikin minä tulen. Yhdentekevää muuten, mutta ei ollut

kaunista se mitä te teitte. Meillä oli niin hyvä siellä maalla,

kaikilla kolmella.