Saadessaan tämän kirjeen, joka ilmoitti paluun lykätyksi vielä
tuonnemmaksi, Olivier Bertinin oli vaikea hillitä haluansa ottaa
ajuri, ajaa asemalle ja matkustaa Roncièresiin; sitten, ajatellessaan
että herra de Guilleroy palaisi huomenna, hän malttoi mielensä ja
alkoi toivoa aviomiehen saapumista melkein yhtä kärsimättömästi, kuin
jos hän olisi odottanut itse vaimoa.
Ei koskaan hän ollut pitänyt herra de Guilleroysta niin paljon kuin
noina 24 tuntina.
Nähdessään hänen astuvan huoneeseen, taiteilija syöksyi kreivin luo
ojennetuin käsin, huudahtaen:
-- Ah, rakas ystävä, kuinka olen onnellinen tavatessani teidät!
Toinen näytti myöskin hyvin tyytyväiseltä, tyytyväiseltä varsinkin
siihen, että oli saanut palata Parisiin, sillä tuo 3-viikkoinen
oleskelu Normandiessa ei ollut tuntunut hauskalta.
Molemmat miehet istuutuivat kahden istuttavalle sohvalle ateljeen
nurkkaan, itämaalaisesta kankaasta tehdyn katoksen alle, ja uudestaan
tarttuen toistensa käsiin he puristivat niitä heltyneen näköisinä
uudelleen.
-- Ja mitenkä voi kreivitär? kysyi Bertin.
-- Oh, eipä juuri hyvin. Häneen tapaus koski kovasti, hyvin kovasti
ja masensi vallan hänen mielensä, hän toipuu kovin hitaasti.
Tunnustanpa, että hän tekee minut hiukan huolestuneeksi.
-- Mutta miksei hän palaa kaupunkiin?
-- En tiedä ollenkaan. Minun on ollut aivan mahdotonta saada häntä
tulemaan tänne.
-- Mitä hän tekee kaiket päivät?
-- Jumalani, hän itkee, hän ajattelee äitiänsä. Ei se ole hyvä
hänelle. Tahtoisin niin mielelläni, että hän vaihtaisi ilmanalaa,
että hän jättäisi tuon paikan, missä se on tapahtunut, tehän
ymmärrätte?
-- Ja Annette?
-- Oi, hän on puhjennut kukka. Olivier hymyili ilosta. Hän kysyi
vielä:
-- Onko hän kovasti surrut?
-- Kylläpä, kovasti, mutta tehän tiedätte, 18-vuotisen suru ei kestä
kauan.
Hiukan vaiettuaan jatkoi Guilleroy:
-- Mihinkä menemme syömään päivällistä, rakkaani? Minun tarvitsee
taas hiukan poistaa maalaiskömpelyyttäni, minun pitää saada kuulla
hälinää ja nähdä liikettä.
-- Tähän vuoden aikaan tuntuu minusta, että lähettiläiden kahvila on
itsestään määrätty paikka.
Ja he menivät kulkien käsikoukussa Champs-Élyséelle päin. Guilleroy
kuohuksissa pääkaupunkiin palaavan ja ikäänkuin uudestaan eloon
heräävän parisilaisen tapaan josta koko kaupunki poissaolon jälkeen
näyttää nuortuneelta, täynnä mahdollisia yllätyksiä, tiedusteli
maalarilta tuhansia yksityisseikkoja, mitä oli tehty, mitä oli
sanottu, ja Olivier, annettuaan epämääräisiä vastauksia, joissa
kuvastui hänen koko yksinäisyytensä ikävä, puhui Roncièresestä,
koetti siepata tästä miehestä, koota hänen ympäriltään tuota jotakin
melkein aineellista, jota jättävät meihin juuri tapaamamme ihmiset,
sitä hienoa, olennosta haihtuvaa ainesta, jonka vie mukanansa heidän
jättäessään, jonka säilyttää itsessään muutamia tunteja ja joka
sitten hälvenee uudestaan ilmaan.
Kesäillan raskas taivas lepäsi kaupungin ja suuren puistokadun yllä,
jonka lehdistöissä alkoi värähdellä ulkoilmakonserttien kevyet
säveleet. Molemmat miehet olivat istuutuneet lähettiläiden kahvilan
parvekkeelle ja katselivat alapuolella olevia, vielä tyhjiä penkkejä
ja tuoleja, jotka ulottuivat aitauksesta aina pieneen teatteriin
saakka, jossa laulajattaret sähkölamppujen ja päivän sekoittuneessa
valossa mahtavasti näyttelivät loisteliaita pukujaan ja ihonsa
ruusunväristä hipiää. Rasvan, kastikkeiden, ja lämpimien ruokien
hajut lehahtelivat tuskin huomattavissa tuulen hengähdyksissä, joita
lähettelivät toisilleen kastanjat, ja kun joku nainen hännystakkiin
puetun herran seurassa meni ohi, hakien varattua paikkaa, levitti hän
tielleen vaatteistaan ja ruumiistaan päihdyttävää ja viileätä tuoksua.
Guilleroy mutisi säteilevänä:
-- Olen mieluummin täällä kuin siellä.
-- Ja minä, vastasi Bertin, olisin paljon mieluummin siellä kuin
täällä.
-- Mitä joutavia!
-- Totisesti! Minusta on Parisi tänä kesänä innoittavan löyhkäävä.
-- Ei, rakkaani, se on kuitenkin aina Parisi.
Edustaja näytti olevan tyytyväinen päiväänsä; se oli noita harvoja
veitikkamaisen kuohunnan päiviä, jolloin vakavat miehet tekevät
tyhmyyksiä. Hän katseli kahta ilotyttöä, jotka söivät läheisessä
pöydässä päivällistä kolmen nuoren, laihan ja kaikissa suhteissa
moitteettoman näköisen herran kanssa, ja hän tiedusteli salakavalasti
kaikkia tunnettuja ja merkitsevimpiä puolimaailman naisia, joiden
nimiä hän kuuli joka päivä mainittavan. Sitten hän sanoi hiljaa,
syvän katumuksen äänellä:
-- Te olette onnellinen, kun olette pysynyt naimattomana, te! Te
voitte tehdä ja nähdä niin paljon asioita.
Mutta maalari huudahti, ja samaten kuin kaikki, joita joku ajatus
ahdistaa, hän uskoi Guilleroylle surunsa ja yksinäisyytensä.
Kaikki hän sanoi, esitti loppuun saakka surumielisyytensä tarinan
ja kertoi sydämenkeventämistarpeesta naivisti, kuinka hän olisi
halunnut rakkautta ja hänen rinnallaan elävän naisen läheisyyttä.
Kreivi vuorostaan myönsi, että avioliitossakin oli hyvä olla. Saaden
takaisin parlamentaarisen puhekykynsä ylistääkseen perhe-elämänsä
suloisuutta hän kehui kovin kreivitärtä, ja Olivier hyväksyi tämän
kaiken vakuuttavasti nyökäyttämällä päätään tuontuostakin.
Onnellisena siitä, että kuuli puhuttavan kreivittärestä, mutta
kadehtien tuota kotionnea, jota Guilleroy ylisti velvollisuuden
vuoksi, maalari lopuksi virkkoi vilpittömällä vakaumuksella:
-- Niin, teillä on ollut onni, teillä!
Edustaja mairiteltuna myönsi sen; sitten hän jatkoi:
-- Tahtoisin mielelläni, että hän palaisi Parisiin; todellakin, hän
tuottaa minulle huolta tällä hetkellä. Kuulkaahan, koska teillä on
ikävä Parisissa, niin teidänhän pitäisi mennä Roncièresiin ja tuoda
hänet tänne, hän kuulee, teitä, sillä te olette hänen paras ystävänsä
sen sijaan kuin aviomies... tehän tiedätte... Ihastuneena sanoi
Olivier:
-- Parempaahan minä en toivokaan. Mutta kuitenkin, luuletteko te,
ettei hänestä olisi harmillista nähdä minun tulevan näin?
-- Ei ollenkaan; mitä joutavia, rakas ystävä.
-- No sitten minä suostun. Lähden huomenna kello 1 junassa. Täytyykö
lähettää sähkösanoma?
-- Ei, minä pidän huolen siitä. Minä ilmoitan hänelle asiasta, jotta
teillä olisi vaunut vastassa asemalla.
Kun he olivat lopettaneet päivällisen, niin he laskeutuivat
bulevardeille; mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kreivi jätti
yhtäkkiä maalarin muka hyvin tärkeän asian vuoksi, jonka hän oli
kokonaan unhoittanut.