Parisi, elokuun 4 p.
"En kestä enää, rakas ystävättäreni; teidän täytyy palata, sillä
minulle tulee varmasti tapahtumaan jotakin. Kysyn itseltäni
enkö ole sairas, sillä niin olen kyllästynyt kaikkeen mitä jo
pitkän aikaa olen tehnyt jonkinmoisella mielihyvällä taikka
ainakin välinpitämättömällä alistuvaisuudella. Ensiksi, on niin
kuuma Parisissa, että jokainen yö muodostuu 8 tai 9 tuntiseksi
turkkilaiseksi kylvyksi. Nousen vuoteeltani tämän saunassa
nautitun unen perin uuvuttamana, ja kävelen tunnin taikka pari
valkean kankaan edessä, aikoen piirustaa siihen jotakin. Mutta
minulla ei ole enää mitään päässäni, ei mitään silmissäni,
ei mitään kädessäni. Minä en ole enää maalari. Tämä hyödytön
ponnistelu päästä työhön käsiksi on katkeroittavaa. Hankin
malleja, asetan ne paikoilleen ja kun he esittävät minulle
asentoja, liikkeitä, ilmeitä, joita olen jo kyllästymiseen asti
maalannut, käsken heidän taas pukeutua ja mennä ulos. Totisesti,
en voi nähdä enää mitään uutta, ja minä kärsin siitä aivan kuin
tulisin sokeaksi. Mitä tämä on? Silmän vai aivojenko väsymistä,
taiteilijakyvyn ehtymystäkö vai näköhermon uupumusta? Kuka sen
tietää! Minusta tuntuu, että olen lakannut pääsemästä selville
siitä pienestä tutkimattoman alasta, jota minun on sallittu
katsella. Minä en huomaa muuta kuin sen, mitä kaikki ihmiset
tuntevat, minä teen vain sitä, mitä huonot maalarit ovat tehneet;
minulla ei ole enää muuta kuin moukan näkemis- ja huomaamiskyky.
Ennen aikaan, eikä siitä ole vielä kauankaan, uusien
aiheiden luku näytti minusta rajattomalta, ja minulla oli
niiden ilmaisemiseksi niin paljon keinoja, että valitsemisen
pula teki minut epäröiväksi. Ja nyt yhtäkkiä aavistettujen
aiheiden maailma on tyhjentynyt, niiden etsiminen on tullut
heikoksi ja hedelmättömäksi. Ohi kulkevat ihmiset ovat minulle
merkityksettömiä; minä en enää löydä jokaisesta ihmisolennosta
sitä luonnetta ja sitä vivahdusta, jota ennen niin mielelläni
eroittelin ja tein nähtäväksi. Mutta luulen kuitenkin, että
voisin tehdä tyttärestänne hyvin sievän muotokuvan. Olisikohan
tämä sen vuoksi, että hän niin kovin on teidän näköisenne, että
sekoitan teidät ajatuksissani? Niin, ehkä.
Siis, turhaan ponnisteltuani kaikin voimin tehdäkseni luonnoksen
miehestä taikka naisesta, jotka eivät olisi kaikkien tuttujen
mallien näköisiä, päätän lähteä johonkin aamiaiselle, sillä
minulla ei ole enää rohkeutta istua yksin ruokasalissani.
Malesherbesin bulevardi näyttää kuolleeseen kaupunkiin ahdetulta
metsätieltä. Kaikki talot haiskahtavat tyhjältä. Ajotiellä
kastelijat ruiskuttavat valkeita vesisuihkuja, jotka pärskähtäen
irroittavat puisesta katupeitteestä loan, josta huokuu kastellun
tervan ja pestyn tallin höyry; ja tuolla pitkällä matkalla
Monceaun puistosta Saint-Augustiniin näkee vain 5 tai 6 mustaa
hahmoa, vaatimattomia ohikulkijoita, tavaran kuljettajia tai
palvelijoita. Vaahteroiden varjo levittää puidenjuurille,
polttavan kuumalle jalkakäytävälle omituisen läikän, jonka
luulisi olevan nestettä, kuin levitettyä vettä, joka kuivuu.
Oksien, lehtien ja niiden harmaiden ääriviivojen liikkumattomuus
asfaltilla osoittaa auringon kuumasti paahtaman kaupungin
väsymystä, joka torkkuilee ja hikoilee, tuo viheliäinen,
ja purkaa likaviemärien, kellarien ja keittiöiden aukoista
kokonaisia löyhkääviä puroja, joissa virtailee kadun saasta.
Silloin minä ajattelen kesäaamuja teidän lehdikössänne, joka
on täynnä pieniä luonnonkukkia, jotka antavat ilmalle hunajan
maun. Sitten astun jo iljettävän tunteen vallassa ravintolaan,
jossa syövät alakuloisen näköisinä kaljupäiset ja isovatsaiset
miehet liivit puoliavoimina ja märkä otsa kiiltävänä. Kaikilla
ravintoaineillakin täällä on kuuma, meluuni, joka sulaa
lasikuvussa, pehmeä leipä, veteläksi käynyt filée, uudestaan
keitetyt kasvikset, poreileva juusto ja ennenaikojaan kypsytetyt
hedelmät. Ja lähden ulos, minua pyrkii oksennuttamaan, palaan
kotiini ja koetan nukkua hiukan aina päivälliseen saakka, jonka
syön klubissa.
Tapaan aina uudestaan Adelmansin, Maldantin, Rocdianen, Landan
ja paljon toisia, jotka ikävystyttävät minua yhtä paljon kuin
posetiivit. Jokaisella heistä on oma säveleensä, joita olen
kuullut jo 15 vuotta, ja he soittelevat niitä kaikki yhdessä joka
ilta tässä klubissa, jonka pitäisi olla paikka, johon mennään
huvittelemaan. Minun olisi todellakin vaihdettava sukupolvea,
sillä silmäni, korvani ja mieleni ovat tähän kyllästyneet. Nuo
miehet ne tekevät aina vain valloituksia. He kerskailevat niistä
ja onnittelevat toisiansa niiden johdosta.
Haukoiteltuani yhtä monta kertaa kuin on minuuttia 8-12 välillä,
menen nukkumaan ja riisuudun ajatellen, että täytyy taas alkaa
huomenna.
Niin, rakas ystävättäreni, olen siinä iässä, jolloin vanhanpojan
elämä tulee sietämättömäksi, koska ei ole mitään uutta minulle
auringon alla. Naimattoman miehen täytyy olla nuori, innostunut
johonkin, hänen pitää haluta jotakin. Kun ei ole mitään
enää näistä ominaisuuksista, niin käy vaaralliseksi pysyä
naimattomana. Jumalani, kuinka minä rakastin vapauttani ennen
aikaan, ennenkuin rakastin teitä enemmän kuin sitä! Kuinka se nyt
taakkana painaa minua! vapaus vanhalle naimattomalle miehelle
niinkuin minulle, on pelkkää tyhjyyttä, tyhjyyttä kaikkialla,
se on kuoleman tie, jossa ei ole mitään, mikä estää näkemästä
sen loppua, se on yhä tuo sama tekemäni kysymys: Mitä minun
on tehtävä? ketä voin minä mennä tervehtimään, jotten olisi
yksin? Ja minä menen toverin luo, toisesta kädenpuristuksesta
toiseen, kerjäten vähän ystävyyttä. Minä kokoan siitä vain
muruja, jotka eivät muodosta palaakaan -- te, te olette minulla,
rakas ystävättäreni, mutta te ette ole minun. Ehkäpä juuri
teistä johtuu se tuska, jota kärsin, sillä juuri tuo halu saada
läheisesti seurustella kanssanne, olla luonanne saman katon alla,
samojen seinien sisässä, jotka sulkevat meidän elämämme, saada
omistaa samat harrastukset, jotka yhdistävät sydämemme, ja juuri
tuo tarve omata yhteiset toiveet, yhteiset murheet, huvit, ilot
ja surut ja myöskin aineelliset esineet, nepä ne synnyttävät
minussa niin suurta huolta. Te olette minun, se on, minä varastan
itselleni teistä aika-ajottain. Mutta minä tahtoisin hengittää
lakkaamatta samaa ilmaa kuin te hengitätte, jakaa kaikki
kanssanne, käyttää ainoastaan esineitä, jotka kuuluisivat meille
molemmille, tuntea, että kaikki se, josta elän, on yhtäpaljon
teidän kuin minun, lasi, josta juon, tuoli, jolla lepään, leipä,
jota syön ja tuli, jolla lämmittelen.
Hyvästi, palatkaa hyvin pian. Kärsin liian paljon ollessani
kaukana teistä.
Olivier".
Roncières, elokuun 8 päivänä.
"Ystäväni, olen sairas, ja niin väsynyt, ettette ollenkaan tule
tuntemaan minua. Luulenpa liiaksi itkeneeni. Minun täytyy hiukan
levätä ennen sinne tuloani, sillä en tahdo uudestaan näyttäytyä
teille sellaisena kuin olen. Mieheni lähtee Parisiin ylihuomenna
ja tuo teille uutisia meistä. Hän toivoo saavansa viedä teidät
syömään päivällistä kanssansa johonkin ja käskee minun pyytää
teitä odottamaan häntä kello 7 tienoilla.
Mitä minuun tulee, niin heti kun tunnen itseni vähän paremmaksi,
heti kun minulla ei enää ole tätä haudasta kaivetun ilmettä
kasvoillani, joka peloittaa minua itseänikin, tulen palaamaan
luoksenne. Minulla ei ole maailmassa muita kuin Annette ja te,
minulla myöskään, ja minä tahdon tarjota kummallekin teistä
kaikki mitä voin antaa, riistämättä mitään toiselta.
Minä tarjoan teille silmäni, jotka ovat niin paljon itkeneet,
suudeltaviksi.