Heinäkuun 24 p., Roncièressä.
"Kirjeenne olisi tehnyt minulle hyvää, ystäväni, jos jokin
voisi tehdä minulle hyvää tässä kauheassa minua kohdanneessa
onnettomuudessa. Me hautasimme hänet eilen, ja siitä saakka
kuin hänen hengetön ruumisparkansa läksi tästä talosta, tuntuu
minusta kuin olisin yksin maan päällä. Äitiä rakastetaan
melkein sitä tietämättä, sitä tuntematta, sillä se on yhtä
luonnollista kuin eläminen; eikä huomata tämän rakkauden
juurien koko syvyyttä ennenkuin viimeisen eron hetkellä. Mitään
muuta tunnetta ei voi verrata tähän, sillä kaikki muut ovat
satunnaisia, ja tämä on synnynnäinen; kaikki muut tulevat meille
myöhempien elämäntapahtumien mukana, mutta tämä elää ensimäisestä
päivästämme saakka itse veressämme. Ja sitten: ei kadoteta
ainoastaan äitiä, vaan hänen mukanansa häviää puoleksi koko
meidän lapsuutemme, sillä pikkutyttösen vähäpätöinen elämämme
kuuluu yhtä paljon hänelle kuin meille. Hän yksin tunsi sen yhtä
hyvin kuin me, hän tiesi joukon kaukaisia, merkityksettömiä ja
rakkaita asioita, jotka olivat sydämemme ensimäisten suloisten
tunteiden ilmauksia. Hänelle yksin voin vielä sanoa: 'Muistatko,
äiti, sen päivän jolloin... Muistatko, äiti, sen porsliininuken,
jonka isoäiti oli minulle antanut?' Kuiskaillen me lavertelimme
kahdenkesken kauan ja rattoisasti pienistä ja vallattomista
muistoista, joita ei kukaan enää tiedä maailmassa, kuin minä.
Yksi osa siis minua on kuollut, vanhempi, parempi osa. Olen
menettänyt sydänparan, jossa se pikkutyttö, joka ennen olin,
eli vielä kokonaisena. Nyt ei kukaan enää tunne sitä, ei kukaan
muista enää pikku Anya, hänen lyhyitä hameitansa, hänen nauruansa
ja hänen ilmeitänsä.
Ja päivä on tuleva, ehkä se ei ole kovin kaukanakaan, jolloin
minä lähden vuorostani jättäen yksin tänne maailmaan rakkaan
Annetteni, niinkuin äiti jättää minut nyt. Kuinka tämä kaikki on
surullista, kovaa, julmaa! Sitä ei kuitenkaan koskaan ajatella;
ei nähdä kuinka kuolema ympäriltämme ottaa jonkun joka hetki,
niinkuin se kohta ottaa meidät. Jos sitä nähtäisiin, jos sitä
ajateltaisiin, jollei annettaisi kaiken sen mikä edessämme
tapahtuu johtaa huomiomme pois siitä, ilahduttaa ja sokaista
meitä, niin ei voitaisi elää, sillä tämä loppumaton joukkomurha
tekisi meidät hulluiksi.
Olen niin murtunut, niin epätoivossa, ettei minulla enää ole
voimaa tehdä mitään. Yöt päivät ajattelen äitiparkaani, joka on
suljettuna tuohon arkkuun, kaivettuna maahan, tuonne taivasalle
sateen pieksettäväksi, ja jonka kasvot, joita suutelin niin
onnellisena, eivät enää ole muuta kuin mädänneet ja inhoittavat.
Oi, kuinka kauheata!
Kun menetin isäni, olin juuri mennyt naimisiin, enkä tuntenut
kaikkea tätä niin syvästi kuin nyt. Niin, säälikää minua,
ajatelkaa minua, kirjoittakaa minulle, tarvitsen niin suuresti
teitä nyt juuri.