Parisissa, heinäkuun 25 p.
Ystävätär parkani, teidän surunne tuottaa minulle hirveätä
tuskaa. Ei ole minullekaan elämä enää ruusunväristä. Teidän
lähdöstänne saakka olen ollut mennyttä miestä, hyljättynä,
ilman mitään, joka kiinnittäisi mieltäni ja ilman turvapaikkaa.
Kaikki minua väsyttää, ikävystyttää ja hermostuttaa. Ajattelen
lakkaamatta teitä ja Annetteamme, minä tunnen, että te olette
niin kaukana molemmat, kun tarvitsisin niin suuresti teitä
läheisyydessäni.
On omituista, kuinka tunnenkin teidän olevan niin kaukana ja
kuinka kaipaan teitä. Ette koskaan edes nuoruuteni päivinäkään
ole ollut minulle niin kaikkea kuin tällä hetkellä. Jo jonkun
aikaa olen ennakolta tuntenut tämän ratkaisevan käänteen tuloa,
joka lienee nuortuneen vanhuksen uuden kesän auringonpistos.
Se mitä saan kokea, on mielestäni niin omituista, että tahdon
kertoa sen teille. Kuvitelkaahan että teidän poistuttuanne en voi
enää mennä kävelemään. Ennen aikaan, vieläpä aivan viimeisinä
kuukausina kuljeskelin mielelläni aivan yksin katuja, minua
huvittivat ihmiset ja asiat, nautin näkemisen riemusta ja minusta
oli hauska iloisin askelin mitellä katuja. Kuljin vaan eteenpäin
tietämättä minne, kävelläkseni, hengittääkseni, haaveillakseni.
Nyt en enää voi. Heti kun menen kadulle, ahdistaa minua tuska
aivan kuin sokean pelko, joka on päästänyt koiransa karkuun.
Tulen levottomaksi samalla tavalla kuin matkustaja, joka on
kadottanut polun jäljet metsästä, ja minun täytyy palata kotiin.
Parisi näyttää minusta tyhjältä, hirveän ikävältä, sekoittavalta.
Kyselen itsekseni: "Mihinkä aion lähteä?" Ja vastaan itselleni.
"En mihinkään, koska menen kävelemään huvikseni". No, niin, en
voi, en voi enää kävellä ilman päämäärää. Ainoastaan tuo yksi
ajatus, että kuljeskelen kulkeakseni vaan, väsyttää minut aivan
uuvuksiin ja saattaa minut menehtymään ikävään. Silloin menen
klubiin haihduttamaan surumielisyyttäni.
Ja tiedättekö miksi? Yksinomaan sen vuoksi, että te ette ole
enää täällä. Olen varma siitä, että kun tiedän teidän olevan
Parisissa, niin ei ole mitään hyödyttömiä kävelyjä, koska on
mahdollista tavata teidät ensimmäisellä katukäytävällä. Voin
mennä kaikkialle, koska tekin voitte olla kaikkialla. Jollen
huomaakaan teitä, niin voinhan ainakin kohdata Annetten, joka
on teidän ilmestysmuotonne. Te tuotatte minulle kumpikin toivoa
keskellä katuja, toivoa tavata teidät, joko sitten te tulette
minua vastaan kaukaa, taikka minä arvaan teidän kulkevan
edelläni. Ja silloin kaupunki minusta tulee ihanaksi, ja ne
naiset joiden ruumiinmuodot muistuttavat teidän muotoanne,
kuohuttavat sydäntäni yhtä paljon kuin koko kadun liike, pitävät
huomiotani vireillä, askaroittavat silmiäni, antavat minulle
jonkinmoisen halun nähdä teitä.
Te tulette pitämään minua hyvin itsekkäänä, ystävätär
parkani, minua, joka puhun näin vanhan kuhertelevan kyyhkysen
yksinäisyydestäni, silloin kuin te itkette niin tuskallisia
kyyneleitä. Antakaa minulle anteeksi, olen niin tottunut siihen,
että hemmottelulla pilaatte minut, että huudan: "Avuksi" kun
minulla ei enää ole teitä.