III.

"Milloinka tulette, ystäväni? En ole teitä nähnyt kolmeen päivään,

ja se on minusta pitkä aika. Tyttäreni antaa minulle tosin paljon

ajattelemisen aihetta ja puuhaa, mutta te tiedätte, etten voi enää

olla ilman teitä."

Maalari, joka piirteli luonnoksia hakien yhä uutta aihetta, luki

uudestaan kreivittären lipun, avasi sitten kirjoituspöydän laatikon

ja asetti sen toisten kirjeiden joukkoon, jotka olivat kasautuneet

sinne heidän suhteensa alusta alkaen.

He olivat tottuneet, koska se hienoston elämän vuoksi oli helppoa,

tapaamaan toisensa melkein joka päivä. Silloin tällöin kreivitär tuli

taiteilijan luo, ja antaen hänen yhä työskennellä eteenpäin, istuutui

tunniksi tai pariksi nojatuoliin, jossa hän ennen oli mallina

istunut. Mutta kun hän pelkäsi vähän palvelijain huomautuksia, niin

hän piti edullisempana näitä jokapäiväisiä kohtauksia, näitä pieniä

lemmenilmaisuja varten, ottaa taiteilijan vastaan luonansa, tai

kohdata hänet jossakin salongissa.

Laadittiin hiukan edeltäpäin nämä suunnitelmat, jotka näyttivät aivan

luonnollisilta herra de Guilleroysta.

Ainakin kaksi kertaa viikossa maalari söi päivällistä kreivittären

luona, muutamien ystävien seurassa; maanantaisin hän tervehti tätä

säännöllisesti tämän aitiossa oopperassa; sitten he tapasivat

toisensa siinä tai siinä määrätyssä talossa, johon sattuma toi

heidät yhtaikaa. Bertin liesi ne illat, jolloin kreivitär oli

kotona, ja hän tuli silloin juomaan kupin teetä tämän luo. Hän tunsi

tällöin, kreivittären välittömässä läheisyydessä, niin hellästi

ja turvallisesti viihtyvänsä tässä kypsyneessä lemmessä, tunsi

niin täydellisesti olevansa tottumuksensa vallassa saada tavata

hänet jossakin, viettää hänen rinnallaan muutamia hetkiä, vaihtaa

muutamia sanoja, kehittää joitakuita ajatuksia, että hän tarvitsi,

vaikka hänen hellyytensä voimakas liekki jo pitkän aikaa oli ollut

vaimentunut, uudelleen nähdä häntä.

Kodin halu, halu eloisassa, asutussa talossa viettää yhteisiä

aterioita ja iltoja, joissa keskustellaan väsymättä jo pitkän

aikaa tunnettujen ihmisten kanssa, tämä läheisen seurustelun,

kanssakäymisen ja ystävyyden halu, joka uinuu jokaisessa

ihmissydämessä ja jota jokainen vanhapoika kuljettaa ovelta ovelle

ystäviensä koteihin, joihin he sijoittavat vähän itsestään, lisäsi

itsekkyyden voimaa hänen rakkauden tunteihinsa. Tässä talossa, jossa

häntä rakastettiin ja hemmoteltiin, jossa hän löysi kaikkea, hän voi

vielä lepuuttaa ja lellitellä yksinäisyyttään.

Kolmeen päivään hän ei ollut nähnyt ystäviänsä, joille tyttären paluu

kai oli antanut askaroimista, ja hänellä oli jo ikävä, vieläpä hän

oli vähän harmistunutkin siitä, etteivät he olleet kutsuneet häntä

aikasemmin, koska hän oli niin hienotunteinen, ettei hän tahtonut

ensiksi kiinnittää heidän huomiotaan siihen.

Kreivittären kirje ajoi hänet äkkiä liikkeelle kuin piiskan isku.

Kello oli 3 iltapäivällä. Hän päätti välittömästi lähteä Guilleroylle

tavatakseen rouvan ennen kuin tämä menisi ulos.

Taiteilija soitti, kamaripalvelija ilmestyi.

-- Minkälainen ilma, Jose?

-- Hyvin kaunis, herra.

-- Lämminkö?

-- On kyllä, herra.

-- Valkeat liivit, sininen takki, harmaa hattu.

Hän kävi aina hienosti puettuna. Mutta vaikka hänen vaatteittensa

kuosi olikin moitteeton, niin kuitenkin se tapa, jolla hän pukeutui,

jolla hän käveli, vatsa kireästi valkeihin liiveihin tiukattuna,

harmaa, korkea huopahattu hiukan takaraivolla, näytti heti

ilmaisevan, että hän oli taiteilija ja naimaton.

Kun hän saapui kreivittären luo, sanottiin hänelle, että tämä oli

lähdössä huviajelulle Bois de Boulognelle. Bertin oli tyytymätön ja

odotti.

Tapansa mukaan hän alkoi astella edestakaisin salongissa kulkien

toiselta istuimelta toiseen, ikkunoiden luota seinien luo

tuossa suuressa, verhojen himmentämässä huoneessa. Hennoilla,

kultajalkaisilla pöydillä oli kaikenlaisia pikkuesineitä,

hyödyttömiä, sieviä ja kallisarvoisia huiskin haiskin laitetussa

epäjärjestyksessä. Siinä oli pieniä, vanhanaikuisia, koristeellisia

kultarasioita, pienoiskokoisia nuuskarasioita, pieniä norsunluisia

kuvapatsaita, sitten aivan uudenaikaisia esineitä himmeästä

hopeasta, totisen lystikkäitä, joissa näkyi englantilainen maku:

pienenpieni hellauuni, ja sen päällä kissa, joka joi kastrullista,

paperossikotelo, joka oli ison leivän näköinen, kahvipannu

tulitikkujen säilyttämistä varten, ja sitten tulenvarjostimessa

kokonainen nuken juhla-asu, kaulaketjuja, rannerenkaita, sormuksia,

rintaneuloja, korvarenkaita briljantteineen, safireineen,

rubineineen, smaragdeineen, pienenpieni mielikuvitelma, jonka

näyttivät valmistaneen kääpiöiden korusepät.

Aika-ajoittain hän sattui koskettamaan esinettä, jonka hän itse oli

antanut jonakin syntymäpäivänä, hän otti sen käteensä, piteli sitä ja

tarkasteli sitä haaveilevan välinpitämättömästi, sitten asetti hän

sen takaisin paikalleen.

Yhdessä nurkassa oli harvoin avattuja korukantisia kirjoja pienen,

pyöreän sohvan edessä seisovalla yksijalkaisella pöydällä. Siinä

nähtiin myös Revue de Deux Mondes, vähän rypistyneenä, liiaksi

käytettynä, joidenkuiden lehtien kulmat käännettyinä, aivan kuin

olisi sitä luettu ja taas uudestaan luettu, sitten toisia vielä

aukileikkaamattomia julkaisuja, niinkuin Arts Modernes, jota

hankittanee ainoastaan sen korkean hinnan vuoksi, sen tilaus kun

maksaa 400 markkaa vuodessa ja Fuillelibre, ohut sinikantinen

vihkonen, jossa kaikkein uusimmat runoilijat esittivät mietteitään,

ne, joita kutsutaan "hermostuneiksi". Ikkunoiden välissä seisoi

kreivittären kirjoituspöytä, viimevuosisataismallinen, siro

huonekalu, jonka ääressä hän kirjoitti vastaukset vierailujen aikana

tuotuihin kiireellisiin kysymyksiin. Vielä oli muutamia teoksia

kirjoituspöydällä, kodin suosittuja kirjoja naisen ajatuksen ja

sydämen ilmaisijoina: Musset, Manon Lescaut, Werther; ja näyttääkseen,

ettei pulmallisempien tunnekysymysten ja sielunelämän salaisuudet

olleet outoja tässä talossa, oli siellä näiden lisäksi: les Fleurs du

mal, le Rouge et le Noir, la Femme au XVIII siècle, Adolphe.

Kirjojen vieressä soma käsipeili, kultaseppätaidon mestariteos, jonka

lasi oli käännetty nurin kirjailtua neliönmuotoista samettiliinaa

vasten, että voitaisiin sen selkäpuolella ihailla merkillistä kulta- ja

hopeakorutyötä. Bertin otti sen ja katseli siihen. Jo muutamien

vuosien aikana oli hän kauheasti vanhentunut, ja vaikka hän pitikin

kasvojansa enemmän itsenäisen näköisinä kuin ennen, häntä alkoi

huolestuttaa hänen täyteläiset poskensa ja ryppyyn vetäytyvä ihonsa.

Ovi avautui hänen takanaan.

-- Hyvää päivää, herra Bertin, sanoi Annette.

-- Hyvää päivää, pienokaiseni, mitenkä voit?

-- Erittäin hyvin, ja te?

-- Kuinka, sinä et tosiaankaan sinuttele minua.

-- En, se on totta, se saattaa minut hämille.

-- Mitä joutavia!

-- Niin, se saattaa minut hämille. Te peloitatte minua.

-- Miksi niin?

-- Koska... Koska te ette ole kyllin nuori, ettekä kyllin vanha!...

Maalari alkoi nauraa.

-- Tällaisen syyn kuultuani en tahdo enää ehdottomasti vaatia sitä.

Annette punastui yhtäkkiä aina siihen kohtaan saakka, missä

ensimmäiset hiukset kasvavat, ja jatkoi hämillään:

-- Äitini on käskenyt minua sanomaan teille, että hän tulee kohta

alas, ja kysymään teiltä, tahtoisitteko tulla kanssamme Bois de

Boulogneen.

-- Kyllä kai, aiotteko mennä kahdenkesken?

-- Emme, aiomme mennä herttuatar de Mortemainin kanssa.

-- Erittäin hyvä, tietysti minä tulen.

-- Siis sallitte, että menen ottamaan hattuni?

-- Mene, lapseni.

Kun hän astui ulos, tuli kreivitär sisään verhottuna, valmiina

lähtemään. Hän ojensi kätensä.

-- Teitä ei ole näkynyt? Mitä te teette.

-- En tahtonut häiritä teitä tähän aikaan.

Se tapa jolla kreivitär lausui, "Olivier", ilmaisi kaikki hänen

moitteensa ja koko hänen rakkautensa.

-- Te olette maailman paras nainen, virkkoi maalari tämän nimensä

korostuksen liikuttamana.

Kun tämä pieni lemmensanavaihto oli loppunut ja asiat järjestetty,

alkoi kreivitär taas hienon keskustelun äänilajissa:

-- Me menemme hakemaan herttuatarta hänen asunnostaan, ja sitten

teemme kierroksen Bois de Boulognessa. Täytyy näyttää kaikki tämä

Annettelle.

Isot avonaiset vaunut odottivat ajoportilla.

Bertin istuutui vastapäätä naisia, ja vaunut läksivät liikkeelle

innostuneiden hevosten kavioiden kapsaessa kaikuvassa holvissa.

Pitkin koko bulevardia, joka vei Madeleineen päin, näytti uuden

kevään koko riemu virtaavan taivaasta elävien päälle.

Lämmin ilma ja aurinko antoivat miehille juhlallisen, naisille

rakastettavan näön, saattoivat katupojat heittelemään kuperkeikkaa

valkeiden kokkipoikien kanssa, jotka olivat asettaneet korinsa

penkeille juostakseen ja leikkiäkseen veljiensä, nuorien katurakkien

kanssa; koirilla näkyi olleen kiire, portinvartioiden kanarialinnut

visertelivät kurkkunsa käheiksi; ainoastaan ajurien rattaiden eteen

valjastetut, vanhat hevoskaakit kulkea lönköttivät kuolemaa kohti

vaeltavien väsyneessä tahdissa. Kreivitär kuiskasi:

-- Oi, mikä kaunis päivä, kuinka hauska on elää.

Maalari katseli voimakkaassa päivänvalossa vuorotellen äitiä ja

tytärtä. Todellakin, he olivat erilaisia, mutta niin samannäköisiä

samalla, että tytär oli ehdottomasti kuin äidin olemuksen jatkoa,

tehty samasta verestä, samasta lihasta, saman elämän elähdyttämä.

Heidän silmänsä erityisesti, nuo siniset, mustepilkkutahraiset

silmät, jotka olivat niin kirkkaat tyttärellä ja vähän haalistuneet

äidillä, suuntasivat häneen niin samanlaisen katseen hänen heille

puhuessaan, että hän odotti kuulevansa heidän vastaavan samoja

asioita. Hän oli hämmästynyt todetessaan, että, kun he nauroivat

tai juttelivat, hänellä oli edessään kaksi eri naista, toinen, joka

oli elänyt ja toinen, joka alkoi elää. Ei, hän ei voinut edeltäpäin

nähdä, mitä tulisi tästä lapsesta, kun hänen nuori älynsä vielä

uinuvien halujen ja vaistojen vaikutuksen alaisena olisi kehittynyt

ja avautunut keskellä elämäntapahtumia. Hän oli pieni, sievä, uusi

henkilö, valmis onnen ja rakkauden seikkailuihin, vielä tuntematon ja

tietämätön, joka läksi kuin laiva satamasta, sen sijaan että hänen

äitinsä sinne palasi kuljettuansa elämän läpi ja rakastettuansa.

Bertin heltyi ajatellessaan, että kreivitär oli juuri valinnut hänet

ja vieläkin antoi etusijan hänelle, tämä yhä sievä nainen, joka

mukavasti keinui komeissa vaunuissa kevään leudossa ilmassa.

Kun taiteilija katseissaan ilmaisi rouva de Guilleroylle

kiitollisuutensa tästä, niin tämä arvasi sen, ja taiteilijasta tuntui

kuin olisi se tullut ilmi hänen hameensa kahinassa.

Vuorostaan Bertin lausui hiljaa:

-- Oi, todellakin, mikä ihana päivä!

Kun oli otettu herttuatar mukaan Varennen kadulta, niin he ajoivat

kiitäen Invaliidin kirkkoa kohti, kulkivat Seinen yli ja saapuivat

Champs-Élysées-kadulle jatkaen edelleen Tähden riemuporttia kohti

keskellä ajoneuvotulvaa.

Nuori tyttö oli istuutunut Olivierin viereen, selkä ajajaan päin,

ja hän avasi tähän ajoneuvojen virtaan ahnaat ja luonnonterveet

silmänsä. Aika-ajoittain, kun herttuatar ja kreivitär ottivat vastaan

tervehdyksiä lyhyellä päännyökkäyksellä, hän kysyi: "Kuka se on."

Bertin mainitsi nimeltään Pontaiglinit taikka Puicelcit, taikka

Lochristen kreivittären taikka kauniin rouva Mandelièren.

Nyt kuljettiin pitkin Bois de Boulognen valtatietä, keskellä pyörien

rätinää ja heilahduksia. Kun tungos oli pienempi kuin riemuportin

edessä, näyttivät ajoneuvot kilpailevan keskenänsä loppumattomassa

jonossa. Vuokra-ajurien ajopelit, raskaat avonaiset vaunut,

juhlalliset kahdeksanpyöräiset, kulkivat vuorotellen toistensa

ohi; yhtäkkiä sivuuttivat ne yhden ainoan ravaajan vetämät nopeat

Victoria-vaunut, jotka kuljettivat hurjassa vauhdissa läpi tämän

vyöryvän ihmisjoukon, porvarillisen ja ylimyksellisen, läpi kaikkien

seurapiirien, kaikkien kansanluokkien, kaikkien arvoasteiden,

nuorta velttoa naista, jonka kirkasvärinen ja julkea puku heitti

ajoneuvoihin, joita se hipaisi, tuntemattoman kukan outoa tuoksua.

-- Kukas tuo nainen on? kysyi Annette.

-- En tiedä, vastasi Bertin, samalla kun herttuatar ja kreivitär

vaihtoivat hymyilyn.

Lehdet puhkesivat esiin. Tässä parisilaisessa puutarhassa asuvat

satakielet lauloivat jo nuoressa vihannuudessa, ja kun jono oli

ruvennut ajamaan käyden lähestyessään järveä, vaihdettiin ajoneuvosta

ajoneuvoon lakkaamatta tervehdyksiä, hymyilyjä ja kohteliaita

sanoja, kun pyörät koskettivat toisiaan. Tämä näytti nyt venelautan

liukumiselta, jossa istui kilttejä naisia ja herroja. Herttuatar,

joka ehtimiseen nyökkäsi päätään hattujen kohotessa ja otsien

kumartuessa hänen edessään, näytti luovan yleissilmäyksen ja

muistelevan itsekseen mitä hän oletti ihmisistä, aina sen mukaan, kun

ne kulkivat hänen ohitsensa.

-- Kas, pikkuseni, tuossa on taas kaunis rouva Mandelière, tasavallan

kaunotar.

Kevyissä ja siroissa vaunuissa tasavallan kaunotar, nähtävästi

välinpitämättömänä tästä kiistämättömästä kunniasta antoi ihailla

suuria, tummia silmiään, matalaa otsaansa, komeita mustia hiuksiansa

ja vähän liian voimakasta, itsepäistä suutansa.

Hän on hyvin kaunis joka tapauksessa, sanoi Bertin.

Kreivitär ei mielellään kuullut kehuttavan toisia naisia. Hän

kohautti hiljaa olkapäitään eikä vastannut mitään.

Mutta nuori tyttö, jossa heräsi äkkiä kilpailuvaisto, uskalsi sanoa:

-- Minun mielestäni ei ole.

-- Mitä? Etkö sinä pidä häntä kauniina?

-- En, hänen kasvonsa ovat aivan kuin musteeseen kastetut.

Herttuatar nauroi ihastuneena.

-- Mainiota, pikkuiseni, siinä nyt jo kymmenen vuotta puolet Parisin

miehistä ovat olleet hurmaantuneina ihastuksesta tätä neekerinaista

kohtaan! Minä luulen, että he pitävät meitä pilkkanaan. Kas, katsohan

pikemmin kreivitär Lochristia.

Yksin, valkean villakoiran kanssa, suuressa avonaisessa vaunussa,

hienona kuin miniatyrimaalaus, istui vaaleaverinen, ruskeasilmäinen

nainen, jonka viehättävät piirteet jo viisi tai kuusi vuotta samalla

tapaa olivat olleet hänen puolustajiensa ihastuksen huudahdusten

aiheena, ja tervehti kiinteäksi käynyt hymy huulillaan.

Mutta Annette ei näyttänyt vieläkään riemastuneen.

-- Oi! virkkoi hän, hänhän ei ole enää viehkeä. Bertin, joka

tavallisesti jokapäiväisissä, näihin kahteen kilpailijaan johtuneissa

keskusteluissa, ei kannattanut ollenkaan kreivitärtä, suuttui äkkiä

nuoren tytön suvaitsemattomuudesta.

-- Lempo vieköön, sanoi hän, pidettäköön hänestä enemmän tai

vähemmän, viehättävä hän on, ja minä toivon sinun tulevan yhtä

kauniiksi kuin hän.

-- Sallikaa toki hänen sanoa ajatuksensa, puuttui puheeseen

herttuatar. Te huomaatte vain naiset, jotka ovat täyttäneet

kolmekymmentä vuotta. Tämä lapsi on oikeassa, te ylistätte vain

lakastuneita.

Bertin huudahti:

-- Anteeksi, nainen ei ole todella kaunis, ennenkuin myöhemmin,

silloin kun koko hänen ilmeikkyytensä on tullut esille.

Kehittäen sitä ajatusta, että ensimäinen viehkeys on vain yhä

kypsyvän kauneuden ulkonainen kiilto, hän todisti, että hienoston

miehet eivät erehtyneet kiinnittäessään vain hiukan huomiota

nuoriin naisiin heidän loistokaudellaan, ja että he ovat oikeassa

julistaessaan naiset kauniiksi vasta heidän kukoistuksensa

viimeisellä aikakaudella.

Kreivitär, ollen hyvin mielissään, virkahti:

-- Hän on oikeassa, hän arvostelee taiteilijana. Nuoret kasvot ovat

hyvin sievät, mutta aina jonkun verran jokapäiväiset.

Ja maalari väitti edelleen osoittaen milloin kasvot menettäen

vähitellen nuoruuden epämääräistä suloa, saavat lopullisen muotonsa,

luonteensa ja ilmeensä.

Joka sanan jälkeen kreivitär vakuutettuna nyökkäsi hiljaa päätään

myöntäen oikeaksi maalarin mielipiteet: ja mitä enemmän Bertin

vakuutti oikeudessa puhuvan asianajajan lämmöllä, rikoksesta epäillyn

ja asiaansa puolustavan eloisuudella, sitä enemmän kreivitär ilmaisi

hyväksymistään katsein ja elein, ikäänkuin he olisivat liittoutuneet

tukemaan toisiaan yhteisessä vaarassa, puolustautumaan uhkaavaa ja

väärää mielipidettä vastaan. Annette ei kuunnellut heitä ollenkaan

kokonaan vaipuneena katselemiseen. Hänen usein naurunhaluiset

kasvonsa olivat muuttuneet vakaviksi, ja hän ei puhunut enää mitään

tämän iloisen liikkeenvilinän huumaamana. Tämä aurinko, nämä lehdet,

nämä ajoneuvot, tämä kaunis, rikas ja iloinen elämä, kaikki se oli

häntä varten.

Joka päivä hän voisi tulla näin tänne vuorostansa kaikille tuttuna,

kaikkien tervehtimänä ja kadehtimana; miehet osoittaen häntä ehken

sanoisivat, että hän oli kaunis. Hän haki miesten ja naisten joukosta

ne, jotka näyttivät hänestä kaikkein hienoimmilta, ja kysyi aina

heidän nimeänsä välittämättä muusta kuin tavujen yhdistelmästä, jotka

toisinaan herättivät hänessä kunnioituksen ja ihailun kaiun, kun hän

oli lukenut ne usein sanomalehdistä tai historiasta. Hän ei tottunut

tähän kuuluisuuksien ohikulkuun, eikä edes voinut täydellisesti

uskoa, että se oli todellinen, aivan kuin jos hän olisi ollut

katsomassa jotakin teatteriesitystä. Vuokra-ajurit herättivät hänessä

inhonsekaista halveksimista, vaivasivat ja harmittivat häntä, ja hän

sanoi äkkiä:

-- Minun mielestäni ei pitäisi tänne päästää muita kuin yksityisiä

ajoneuvoja.

Bertin vastasi:

-- No, neiti, mitä tehdään sitten yhdenvertaisuudella, vapaudella,

veljeydellä?

Annette nyrpisti suutaan, joka merkitsi, "se kuuluu toisille" ja

jatkoi:

-- Olisi toinen puisto vuokra-ajureita varten, esim. Vincennes.

-- Olet jäljellä ajastasi, pienokainen, et näy tietävän vielä, että

purjehdimme keskellä kansanvaltaa. Muuten, jos tahdot nähdä puiston

vapaana kaikesta sekotuksesta, tule tänne aamulla; silloin sinä

löydät täältä seuraelämän hienoimman osan, sen parahiston.

Ja Bertin kuvasi tunnettuun, erinomaiseen tapaansa Bois de

Boulognen varhain aamulla ratsastajineen ja ratsastajittarineen,

tämän valioseuran, jossa kaikki tunsivat toisensa nimeltään,

etunimiltä, sukulaisuuksiltaan, arvonimiltään, hyviltä ja

huonoilta ominaisuuksiltaan, niinkuin he kaikki eläisivät samassa

kaupunginosassa tai samassa pienessä kaupungissa.

-- Käyttekö usein siellä? sanoi Annette.

-- Hyvin usein; se on todellakin hauskinta mitä Parisissa on.

-- Te ratsastatte aamuisin?

-- Kyllä kai, neitiseni.

-- Ja sitten iltapäivällä te käytte vierailuilla?

-- Niin käyn.

-- Siis, milloin te teette työtä?

-- Niin, minä teen työtä joskus, ja sitte minä olen valinnut

erikoisalani taipumukseni mukaan! Kun minä olen kaikkien kauniiden

naisten maalari, niin täytyyhän minun nähdä heitä, seurata heitä

hiukan kaikkialla.

Annette mutisi nauramatta:

-- Jalan ja ratsain?

Taiteilija katsahti häneen hiukan kieroon, mutta tyytyväisenä; hän

näytti sanovan: "Kas vain, sinä alat olla henkevä, sinusta tulee

vielä hyvä."

Kylmä tuulenpuuska puhalsi; se tuli kaukaa, tuskin vielä talven

unesta heränneeltä suurelta tasangolta; ja koko metsä humahti, tuo

siro, viluinen, hienon maailman metsä.

Muutamia sekunteja tämä vihuri pani väräjämään puiden hennot lehdet

ja olkapäitä peittävät vaatteet. Kaikki naiset, melkein samanlaisella

liikkeellä, asettivat takaisin käsivarrelleen ja kaulaansa sieltä

pudonneen verhon; ja hevoset alkoivat ravata toisesta päästä

viertotietä toiseen aivan kuin tuo kirpeä tuulenryöppy, joka

lähestyi, olisi piiskan sivalluksen tavoin kiihoittanut niitä.

Palattiin nopeasti kotiin hevosten päitsivitjojen hopeisesti

helähdellessä ja laskeutuvan auringon vinosti valaessa punaista

valoansa.

-- Palaatteko kotiinne? sanoi kreivitär maalarille, jonka kaikki

tavat hän tunsi.

-- En, menen klubiin.

-- Siis me viemme teidät sinne ohimennessä.

-- Se sopii hyvin, kaunis kiitos.

-- Ja milloinka kutsutte meidät herttuattaren kanssa aamiaiselle?

-- Sanokaa, mikä päivä teille paraiten sopii.

Tämä parisittarien mielimaalari, jonka hänen ihailijansa olivat

kastaneet "realistiseksi Watteauksi" ja jota hänen halventajansa

kutsuivat "hameiden ja vaippojen valokuvaajaksi," piti usein

joko aamiais- tai päivälliskutsuja niille kauniille naisille,

joiden piirteet hän oli ikuistuttanut, ja toisillekin kuuluisille

tunnetuille, joita huvittivat suuresti nämä pikku pidot vanhan pojan

asunnossa.

-- Ylihuomenna?

-- Sopiiko teille, rakas herttuatar? kysyi rouva de Guilleroy.

-- Kyllä kai. Tehän olette herttainen. Herra Bertin ei koskaan muista

minua kun on kysymys näistä tilaisuuksista. Näkee kyllä etten minä

enää ole nuori.

Kreivitär, joka oli tottunut pitämään taiteilijan kotia hiukan kuin

omanaan, jatkoi:

-- Ei ketään muita kuin me neljä, jotka olemme näissä vaunuissa,

herttuatar, Annette, minä ja te, eikö niin, suuri taiteilija?

-- Niin, ei ketään muita, sanoi tämä laskeutuessaan vaunuista,

ja minä annan tarjota teille krapuja elsassilaiseen tapaan

valmistettuina.

-- Oh, te aiotte herättää intohimoja pienokaisessa.

Bertin seisoi vaunun ovella, sanoi jäähyväiset ja meni sitten

nopeasti klubin pääkäytävän eteiseen, heitti harteiltaan

päällystakkinsa ja antoi keppinsä lakeijajoukolle, joka oli noussut

seisomaan kuin sotilaat upseerin ohi kulkiessa, sitten hän nousi

leveitä portaita, astui toisen palvelijarivin ohitse, joka oli puettu

lyhyihin housuihin lykkäsi auki oven ja tunsi itsensä yhtäkkiä

reippaaksi kuin nuori mies kuullessaan käytävän toisesta päästä

floretin iskujen jatkuvaa helinää, jalkojen polkemista maahan ja

voimakkaita huutoja: -- sattunut -- minun vuoroni -- ohi -- minun

vuoroni -- sattunut -- teidän vuoronne.

Miekkailusalissa miekkailijat, puettuina harmaaseen

palttinakankaaseen, nahkaliiveihin, housunlahkeet tiukasti

sidottuina nilkkojen ympäri, jonkunlainen esiliina vatsan suojana,

toinen käsi taivutettuna ilmassa, toisessa kädessä, jonka hansikas

teki tavattoman suureksi, ohut ja taipuisa floretti, syöksyivät

eteenpäin ja oikaisivat itsensä äkillisen joustavasti konelaitteilla

varustettujen marionettien tavoin.

Toiset lepäilivät, tarinoivat, vielä hengästyneinä, punaisina,

hikisinä, nenäliina kädessä pyyhkiäkseen otsaansa ja kaulaansa;

toiset istuivat suurta salia neliönmuotoisesti reunustavalla sohvalla

ja katselivat otteluja. Liverdy Landata vastaan ja klubin isäntä

Taillade Rocdianea vastaan.

Bertin tervehti häntä hymyillen pudistaen kättä.

-- Minä pidätän teidät itselleni, huusi hänelle paroni de Baverie.

-- Olen teidän käytettävissänne, rakkaani.

-- Ja hän meni vaatetushuoneeseen riisuutumaan. Pitkään aikaan ei hän

ollut tuntenut itseänsä näin reippaaksi ja voimakkaaksi, ja aavistaen

että hän tulisi tekemään erinomaisia hyökkäyksiä, hän kiiruhti

saliin kärsimättömänä kuin koulupoika, joka lähtee leikkimään. Ja

heti kun hän oli vastustajansa edessä, kävi hän tämän kimppuun

tavattoman hurjasti ja kymmenessä minuutissa satutettuaan häntä 11

kertaa väsytti hän tämän niin, että paroni pyysi armoa; sitten Bertin

miekkaili Punisimontin ja ammattitoverinsa Amary Maldantin kanssa.

Sitten kylmä suihku, joka jäähdytti hänen huohottavaa ruumistaan,

muistutti hänen kylpyjään 20-vuotisena, jolloin hän Parisin

ympäristön silloilta hyppäsi päistikkaa Seine-virtaan keskellä syksyä

hämmästyttääkseen porvareita.

-- Sinä syöt täällä päivällistä? kysyi häneltä Maldant.

-- Syön kyllä.

-- Meillä on pöytä Liverdyn, Rocdianen ja Landan kanssa: kiiruhda,

kello on neljännestä yli seitsemän.

Ruokasali oli täynnä ihmisvilinää ja sorinaa.

Siellä olivat kaikki Parisin öiset kuljeskelijat, sekä toimettomat

että toimeliaat, kaikki ne, jotka kello 7:stä illalla eivät tiedä

mitä tehdä ja syövät päivällistä klubissa takertuakseen aina, miten

kulloinkin sattuu, johonkin tai johonkuhun.

Kun nuo viisi ystävää olivat istuutuneet, sanoi pankkiiri Liverdy,

nelikymmenvuotias, lyhyt ja tanakka mies, Bertinille:

-- Te olitte hurjalla tuulella tänä iltana.

Maalari vastasi:

-- Niin, tänään minä suorittaisin hämmästyttäviä tekoja. Toiset

hymyilivät, ja maisemamaalari Amary Maldant, pieni, kaljupäinen,

harmaapartainen herra sanoi ovelan näköisenä:

-- Minäkin tunnen usein voiman palaavan huhtikuussa; se saa minut

versoamaan muutamia lehtiä, puolitusinaa korkeintaan, sitten se

purkautuu tunteiksi; mutta ei koskaan kanna mitään hedelmää.

Markiisi de Rocdiane ja kreivi de Landa surkuttelivat häntä.

He olivat molemmat vanhempia kuin Liverdy, eikä kuitenkaan

harjaantunutkaan silmä voinut tarkasti määrätä heidän ikäänsä. He

olivat molemmat klubimiehiä, hevosmiehiä ja miekkailijoita, joiden

ruumiin lakkaamattomat harjoitukset olivat tehneet teräslujaksi;

he kerskailivat olevansa kaikessa nuorempia kuin uuden sukupolven

hermostuneet poikaveitikat.

Rocdiane, joka oli hyvää syntyperää, kävi kaikissa salongeissa,

mutta häntä epäiltiin kaikenlaatuisesta rahakeinottelusta, mikä ei

ollutkaan hämmästyttävää, sanoi Bertin, kun hän niin paljon oli

elänyt pelihuoneessa. Hän oli ollut naimisissa ja eronnut vaimostaan,

joka maksoi hänelle eläkkeen; belgialaisten ja portugalilaisten

pankkien johtajana hänen tarmokkaiden donquichotte-kasvojensa

ilmeistä näkyi, että hän ylpeili tuosta vähän himmenneestä kaikkeen

pystyvän aatelismiehen kunniasta, jota puhdisti aika-ajoittain

kaksintaistelussa saadusta haavasta vuotava veri.

Kreivi de Landa, hyväluontoinen jättiläinen, joka mahtaili

vartalollaan ja leveillä hartioillaan, oli tosin naimisissa ja kahden

lapsen isä, mutta hän taipui tuskin kolme kertaa viikossa syömään

päivällistä kotona, ja oleskeli muut päivät klubissa ystäviensä

seurassa miekkailuharjoitusten jälkeen.

-- Klubi on perhe, sanoi hän. Niiden perhe, joilla ei varsinaista

perhettä vielä ole, niiden, joilla ei sitä koskaan tule olemaan ja

niiden, joilla on ikävä omassaan.

Keskustelu oli joutunut taas kysymykseen naisista ja jatkui

tarinoista muistoihin, muistoista kerskailuihin, sekä vihdoin

varomattomien salaisuuksien ilmaisuihin.

Markiisi de Rocdiane antoi arvata rakastajattarensa tarkoista

viittauksista; ne olivat ylhäisön naisia, joiden nimiä hän ei

sanonut, tehdäksensä arvostelemisen mielenkiintoisemmaksi. Pankkiiri

de Liverdy ilmaisi omansa etunimiltä. Hän kertoi: "Olin mitä

parhaimmissa väleissä siihen aikaan erään diplomaatin rouvan kanssa.

Niin eräänä iltana lähtiessäni hänen luotaan sanoin hänelle: 'Pikku

Margueriteni...'" Hän pysähtyi toisten hymyillessä, sitten hän jatkoi:

"Mitä! Minulta tipahti erehdyksessä muuan sana. Pitäisi ottaa

tavakseen nimittää kaikkia naisia Sophieksi."

Olivier Bertin, joka oli hyvin hillitty, tavallisesti selitti, kun

häneltä tiedusteltiin: -- Minä, minä tyydyn malleihin.

Oltiin häntä uskovinaan, ja Landa, joka oli tavallinen tyttöjen

ahdistelija, haltioitui ajatellessaan kaikkia niitä sieviä

herkkupaloja, jotka juoksentelivat kaduilla, ja kaikkia niitä nuoria

naisia, jotka riisuutuivat alastomiksi taiteilijan edessä kymmenestä

markasta tunnilta.

Sikäli kuin pullot tyhjenivät kaikki nämä "harmahtavat", kuten heitä

kutsuivat klubin nuoremmat jäsenet, kaikki nämä harmahtavat, joiden

kasvot punottivat, tulistuivat kiihtyneiden himojen ja kuohuvien

halujen järkyttäminä.

Rocdiane vajosi kahvin jälkeen vielä totuudenmukaisempiin

yksityiselämänsä paljastuksiin ja unhoitti hienoston naiset

ylistääksensä tavallisia ilotyttöjä.

-- Parisi, sanoi hän paloviinalasi kädessä, on ainoa kaupunki, jossa

mies ei vanhene, ainoa, jossa hän 50-vuotisena, jos hän vain on luja

ja hyvin säilynyt, voi löytää aina 18-vuotisen tyttöheitukan, kauniin

kuin enkelin, rakastaakseen häntä.

Landa, joka taas oli löytänyt oikean Rocdianensa liköörien

vaikutuksen jälkeen, osoitti innokkaasti hyväksymistä, ja luetteli

nuoria tyttöjä, jotka häntä ihailivat vielä joka päivä.

Mutta Liverdy, joka oli epäilevämpi ja väitti tietävänsä tarkasti,

minkä arvoiset naiset ovat, mutisi:

-- Niin, he sanovat teille, että he teitä rakastavat. Landa vastasi:

-- He todistavat sen meille, rakkaani.

-- Nämä todistukset eivät ole luotettavia.

-- Ne riittävät minulle.

Rocdiane huudahti:

-- Mutta he ajattelevatkin sitä, saakeli soikoon. Luuletteko te,

että pieni 20-vuotias, sievä tytön typykkä, joka jo 5 tai 6 vuotta

viettää juhlivaa elämää Parisissa, jossa meidän viiksemme ovat

hänet opettaneet ja pilanneet suutelojen maun, osaa vielä erottaa

30-vuotisen miehen suutelon 60-vuotiaan suutelosta? Vielä mitä,

turhaa lorua! Hän on liian paljon nähnyt ja liian paljon tuntenut.

Kuulkaahan, minä lyön vetoa siitä, että hän rakastaa enemmän,

sydämensä pohjasta todellakin enemmän vanhaa pankkiiria kuin nuorta

keikailijaa. Tietääkö hän sitä, ajatteleeko hän sitä? Onko miehillä

täällä ikää? Ei, rakkaani, me nuorrumme harmaantuessamme, ja mitä

enemmän me harmaannumme, sitä enemmän meille sitä osoitetaan ja sitä

enemmän sitä uskoo.

He nousivat pöydästä, alkoholi oli noussut heidän päähänsä ja

kiihoitti heitä, he olivat valmiit lähtemään kaikille valloituksille.

He alkoivat keskustella iltansa käyttämisestä. Bertin puhui

sirkuksesta, Rocdiane Hippodromista, Maldant Edenistä ja Landa

Folies-Bergérestä, kun heidän korviinsa kuului hiljaisena ja

kaukaisena viulujen viritys.

-- Kas, tänään on siis musiikkia klubissa, sanoi Rocdiane.

-- Niin, vastasi Bertin. Jos viettäisimme siellä 10 minuuttia

ennenkuin lähdemme pois.

-- Niin, menkäämme sinne.

He kulkivat salin läpi, sitten biljardihuoneen ja vihdoin pelisalin

läpi ja saapuivat jonkinmoiseen aitioon, joka oli parvekkeen

yläpuolella. Neljä herraa, vaipuneina nojatuoleihin, odotti jo

soittoa hartaan näköisinä, samalla kun alhaalla keskellä tyhjiä

tuolirivejä kymmenkunta muuta pakinoi istuen tai seisten.

Orkesterin johtaja näpäytti hiljaa muutamia kertoja jousellaan

nuottitelineeseen: aloitettiin.

Olivier Bertin rakasti intohimoisesti musiikkia; niinkuin rakastetaan

opiumia. Se saattoi hänet haaveilemaan. Heti kun soittokoneiden

sävelvirta oli häntä koskettanut, hän tunsi joutuvansa jonkinlaiseen

hermopäihtymykseen, joka teki hänen ruumiinsa ja älynsä uskomattoman

väräjäviksi. Hänen mielikuvituksensa kiiti kuin hullu sävelten

hurmaamana, suloisten unelmien ja ihanien haaveiden läpi. Silmät

suljettuina, jalat toistensa yli ristissä, käsivarret velttoina,

hän kuunteli ääniä ja näki asioita, jotka kulkivat hänen sekä

aistillisten että henkisten silmiensä ohitse.

Orkesteri soitti Haydnin synfoniaa, ja heti kun maalari oli laskenut

silmäluomet katseensa eteen, näki hän uudestaan metsän, ajoneuvojen

joukon ympärillään, ja vastapäätä isoissa vaunuissa kreivittären ja

hänen tyttärensä. Hän kuuli heidän äänensä, seurasi heidän sanojansa,

tunsi vaunujen nytkähdykset ja hengitti lehtien tuoksun täyttämää

ilmaa.

Kolme kertaa hänen naapurinsa, joka puhui hänelle, keskeytti tämän

näyn, joka alkoi kolme kertaa uudestaan, niinkuin alkaa uudestaan

meren yli matkustettuamme laivan vaaruminen liikkumattomassa

vuoteessa.

Sitten se laajeni, piteni kaukaiseksi matkaksi, noiden kahden naisen

yhä istuessa hänen edessään milloin rautatiellä, milloin outojen

hotellien pöydässä. Koko tämän soittoesityksen aikana seurasivat he

häntä näin, aivankuin he olisivat tämän kirkkaassa auringonvalossa

tehdyn huviajelun aikana painaneet kasvojensa kuvan hänen silmänsä

näköpohjaan.

Hiljaisuus, sitten liikutettujen tuolien kolina ja äänet kartoittivat

uniusvan, ja hän huomasi ympärillään yhä uinahtelevina neljä

ystäväänsä alkuperäisissä tarkkaavaisissa asennoissaan, mutta vaan

uneen vaipuneina.

Kun hän oli heidät herättänyt, sanoi hän:

-- No, mitä nyt teemme?

-- Minä, vastasi kursailematta Rocdiane, haluan vielä hiukan nukkua

täällä.

-- Ja minä myöskin, lausui Landa.

Bertin nousi:

-- No niin, minä puolestani menen kotiin, olen hiukan väsynyt.

Hän tunsi itsensä päinvastoin hyvin virkeäksi, mutta halusi mennä

pois, koska hän entisestä kokemuksestaan tunsi, miten illat klubissa

loppuivat -- baccarapöydän ääressä --, ja sitä hän pelkäsi.

Hän meni siis kotiin, ja hermostuneen yön jälkeen, sellaisen yön,

joka saattaa taiteilijat siihen aivotoiminnan tilaan, jota kutsutaan

innoitukseksi, hän seuraavana päivänä päätti jäädä kotiin ja

työskennellä iltaan saakka.

Siitä tuli erinomainen päivä, noita helpon tuotannon päiviä, jolloin

ajatus tuntuu laskeutuvan käsiin ja itsestään kiinnittyvän kankaalle.

Ovet suljettuina, maailmasta erotettuna hiljaisessa asunnossaan,

johon ei päästetty ketään, ateljeen ystävällisessä rauhassa, silmä

kirkkaana, mieli selkeänä, ylen kiihoitettuna, hän nautti tuota

onnea, joka on suotu vain taiteilijoille, nimittäin riemulla luoda

teoksensa. Ei mitään muuta enää ollut olemassa häntä varten näiden

työnhetkien aikana, kuin se kangaspalanen, jossa syntyi kuva hänen

siveltimensä hyväilevistä kosketuksista, ja hänet täytti näinä

runsaan tuotannon hetkinä päihtyvän ja leviävän, voimakkaasti

kuohuvan elämän outo ja hyvä tunne. Illalla hän oli niin nääntynyt

kuin terveellisen rasituksen jälkeen, ja hän meni nukkumaan täynnä

hauskoja ajatuksia seuraavan päivän aamiaisista. Pöytä oli kukin

koristettu, ruokalista hyvin valikoitu rouva de Guilleroylle, joka

oli hieno herkuttelija, ja huolimatta tarmokkaista vastustuksista,

jotka eivät kuitenkaan kestäneet kauan, taiteilija pakotti vieraansa

juomaan sampanjaa.

-- Pienokainen päihtyy, sanoi kreivitär.

Herttuatar vastasi suopeana:

-- Hyvä Jumala! Täytyyhän hänen kuitenkin joskus ensikerran päihtyä.

Palatessaan ateljeehen kaikki tunsivat olevansa hiukan tuon kevyen

iloisuuden vallassa, joka kohottaa ihmistä aivan kuin siivet

kasvaisivat jalkoihin.

Herttuattaren ja kreivittären, joilla oli Ranskan äitien komitean

kokous, piti saattaa nuori tyttö kotiin ennenkuin menivät sinne,

mutta Bertin tarjoutui jalan tekemään pienen kierroksen hänen

kanssaan ja viemään hänet Malesherbesin bulevardille; he läksivät

yhdessä.

-- Kulkekaamme pisintä tietä, sanoi Nannette.

-- Tahdotko kuljeskella Monceaun puistossa? Se on sievä paikka.

Katselemme siellä pikku palleroisia ja imettäjiä.

-- Miksei, tahdonpa niinkin.

He kulkivat Velasquezin katua, astuivat sisään kullatusta ja

suurenmoisesta ristikkoportista, joka on samalla tämän puistojen

helmen sekä tuntomerkkinä, että sisäänkäytävänä, tämän hienon

puiston, joka levittää keskelle Parisia teennäistä ja vihantaa

suloansa ruhtinaallisten yksityisasuntojen ryhmän ympäröimänä.

Pitkin leveitä käytäviä, jotka taitavassa kaaressa kulkevat

nurmikkojen ja puu- ja pensasryhmien keskitse, joukko rantatuoleilla

istuvia miehiä ja naisia katselee ohikulkevia, sillä aikaa kuin

varjoisiin paikkoihin pistäytyvillä ja purojen tavoin kiemurtelevilla

poluilla lapsiparvia kaivelee hiekkaa, juoksentelee, hyppii nuoraa,

imettäjien velttojen tai äitien huolestuneiden katseiden heitä

seuratessa. Äärettömän suuret puut, joiden latvat olivat pyöristyneet

kuvuiksi, niinkuin lehvärakennukset, jättiläismäiset kastanjat,

joiden painavaa lehdistöä koristivat pisaroiden tavoin niihin

sirotellut punaiset tahi valkeat tertut, hienonnäköiset sykomorit,

koristeelliset vaahterat taitavasti muokattuine runkoineen muuttavat

hienoiksi perspektiiveiksi suuret mutkittelevat nurmikot.

On kuuma, turtturikyyhkyset kuhertelevat lehvistössä ja seurustelevat

naapuriensa kanssa puunlatvasta toiseen, samalla kun varpuset

kylpevät sadekaaressa, jolla aurinko valaisee kastelukojeista

lyhyelle nurmelle tippuvaa hienonhienoa vesipärskettä. Jalustoillaan

näyttävät valkeat muistopatsaat onnellisilta tässä vihannassa

rehevyydessä. Nuori marmoripoika vetää jalastaan orjantappurapiikkiä,

jota on vaikea löytää, aivan kuin hän olisi saanut sen aivan äsken

jalkaansa juostessaan Dianan jälkeen, joka pakenee tuolla kauempana

pensaiden keskellä piiloutuvaa järveä kohti; läheisyydessä näkyy

temppelin raunioita.

Toiset patsaat suutelevat toisiansa, hellinä ja kylminä

pensastoryhmien reunassa, taikka haaveilevat, mietiskelevät.

Vesiputous vaahtoilee ja lorisee sieviä kallionlohkareita myöten.

Patsaan muotoiseksi katkaistu puu on köynnöskasvin ympäröimä; eräällä

haudalla on muistokirjoitus. Patsasrungot, jotka on kohotettu

nurmikolle, eivät muistuta enemmän Akropolia kuin tämä hieno, pieni

puisto muistuttaa luonnonmetsää.

Se on teennäinen ja viehättävä paikka, johonka kaupungin asukkaat

tulevat katselemaan lavoissa kasvatettuja kukkia, ja ihailemaan

niinkuin ihaillaan teatterissa elämän näytelmää, tätä rakastettavaa

esitystä, jonka tarjoaa keskellä Parisia kaunis luonto.

Olivier Bertin oli jo useita vuosia tottunut joka päivä tulemaan

tähän suosittuun paikkaan nähdäksensä parisittarien liikkuvan

oikeissa kehyksissään. "Se on puisto, joka on tehty hienoja vaatteita

varten," sanoi hän, "huonosti puetut ihmiset herättävät siellä

kauhua." Ja hän kuljeskeli siellä tuntikausia, hän tunsi sen kaikki

kasvit ja tavalliset kävelijät.

Hän astui nyt Annetten rinnalla käytäviä pitkin; hänen katsettaan

viehätti puutarhan kirjava ja vilkas elämä.

-- Oi mikä suloinen lapsi, huudahti Annette.

Hän katseli pientä, vaaleakiharaista poikaa, joka tuijotti häneen

sinisillä silmillään, hämmästyneen ja ihastuneen näköisenä.

Sitten hän tarkasti kaikkia lapsia; ja se nautinto, jonka hänelle

tuotti näiden elävien, nauhoilla koristettujen nukkien katseleminen,

teki hänet lavertelevaksi ja avomieliseksi.

Hän astui lyhyin askelin, lausui Bertinille huomionsa, mietteensä

pienokaisista, imettäjistä, äideistä. Isot lapset saivat hänet

huudahtamaan ilosta ja kalpeat lapset herättivät hänessä sääliä.

Taiteilija kuunteli häntä enemmän huvitettuna hänestä kuin

pienokaisista, ja unhoittamatta maalaustaidetta hän mutisi:

-- Sehän on suloista!

Hän ajatteli nimittäin, että hänen pitäisi tehdä erinomainen taulu,

joka kuvaisi puiston nurkkausta ja imettäjien, äitien ja lapsien

ryhmää. Kuinka hän ei ollut sitä ennen ajatellut?

-- Sinä pidät noista pikku vekaroista?

-- Minä jumaloin niitä.

Nähdessään Nannetten katselevan lapsia Bertin tunsi, että tällä oli

halu ottaa niitä syliinsä, suudella niitä, hoidella niitä, tulevan

äidin oleellinen ja hellä halu; ja häntä kummastutti tämä salainen

vaisto, joka oli kätketty naisen ruumiiseen.

Kun Nannette oli halukas puhumaan, kyseli taiteilija häneltä, mistä

hän erittäin piti. Hän tunnusti yksinkertaisen sievästi toivovansa

menestystä, mainetta hienossa maailmassa, hän halusi kauniita

hevosia, joita hän tunsi melkein kuin hevoshuijari, sillä Roncièresin

maatilalla kasvatettiin myös hevosia; eikä hän ollenkaan ollut

huolissaan sulhasesta enemmän kuin asunnosta, jonka aina löytäisi

vuokrattavina olevien joukosta.

He lähestyivät järveä, jossa uiskenteli kaksi joutsenta ja kuusi

ankkaa yhtä puhtaina ja rauhallisina kuin porsliinilinnut. Ja he

kulkivat nuoren naisen ohi, joka istui tuolilla, kirja avattuna

sylissään, silmät kohotettuina ylöspäin, sielu lähteneenä haaveiluun.

Hän ei hievahtanut enemmän kuin vahanukke. Hän oli ruma, vaatimaton,

yksinkertaisesti puettu, ja ei ollenkaan näyttänyt haluavan

miellyttää; hän oli ehkä opettajatar; hän oli lähtenyt haaveilemaan

jonkin lauseen tai sanan vaikutuksesta, joka oli hurmannut hänen

sydämensä. Hän jatkoi luultavasti toiveidensa purkautumisen mukaan

kirjassa alettua seikkailua.

Bertin pysähtyi hämmästyneenä.

-- On kaunista, sanoi hän, antautua noin haaveisiin. He olivat

kulkeneet hänen ohitsensa. He kääntyivät takaisin ja palasivat vielä

ilman, että hän heitä huomasi, niin suurella tarkkaavaisuudella hän

seurasi ajatuksensa kaukaista lentoa.

Maalari sano Annettelle:

-- Kuulehan, pienokaiseni, olisikohan sinusta ikävää kerran taikka

pari istua minulle mallina erästä henkilökuvaa varten?

-- Ei suinkaan, päinvastoin!

-- Katselehan tuota neitiä, joka haaveilee ihanteiden maailmassa.

-- Tuolla tuolillako?

-- Niin. No! Sinä istuisit myöskin tuolilla, avaisit kirjan sylissäsi

ja koettelisit tehdä niinkuin hänkin. Oletko milloinkaan haaveillut

ja uneksinut aivan valveilla?

-- Kyllä kai.

-- Mitä olet haaveillut?

Taiteilija koetteli saada häntä tekemään tunnustuksia näiltä

retkiltään haaveiden maailmaan; mutta hän ei tahtonut ollenkaan

tunnustaa, vastasi kiertelevästi kysymyksiin, katseli ankkoja, jotka

uivat niille heitettyä leipää hakemaan, ja näytti olevan hämillään

aivan kuin Bertin olisi koskettanut jotakin hänelle arkaa kohtaa.

Sitten vaihtaakseen keskustelunaihetta Nannette kertoi elämästään

Roncièressä, puhui isoäidistään, jolle hän oli saanut lukea paljon

ääneen joka päivä ja joka nyt mahtoi olla hyvin yksin ja surullinen.

Maalari oli häntä kuunnellessaan iloinen kuin lintu, iloisempi kuin

hän koskaan oli ollut. Kaikki mitä Nannette hänelle kertoi, kaikki

nuo pienet, mitättömät ja ala-arvoiset tyttöelämän yksinkertaiset

pikkuseikat huvittivat häntä ja herättivät hänessä mielenkiintoa.

-- Istuutukaamme, sanoi hän.

He istuutuivat veden rannalle. Molemmat joutsenet tulivat

uiskentelemaan heidän eteensä toivoen saavansa jotakin ravintoa.

Bertin tunsi itsessään heräävän muistoja, noita häipyneitä,

unhoitukseen vajonneita muistoja, jotka yhtäkkiä palaavat, ei tiedä

miksi. Niitä kohosi nopeasti kaikenlaisia, lukuisia, niin lukuisia

yhdellä kertaa, että hänestä tuntui kuin joku käsi olisi pöyhötellyt

hänen muistinsa pohjasakkaa.

Hän koetti tutkia, miksi hänessä tapahtui tämä entisen elämän

kuohahtelu, joka jo useita kertoja, kuitenkin vähemmän kuin tänä

päivänä, oli hänessä tuntunut. Aina oli olemassa joku syy näille

äkillisille esiinpulpahtamisille, todellinen ja yksinkertainen syy,

usein joku tuoksu, hajuvesi. Kuinka usein oli jonkun ohikulkevan

naisen puvusta löyhähtänyt hajuveden tuoksu herättänyt eloon koko

sarjan häipyneitä tapahtumia! Vanhojen pullojen pohjalta, joita hän

löysi pukeutumispöydältä, hän oli löytänyt usein elämänsä sirpaleita;

ja kaikki nuo harhailevat hajut kaduilta, pelloilta, taloista ja

huonekaluista, sekä miellyttävät että vastenmieliset, kesäillan

lämpimät tuoksut ja talvi-iltojen kylmät, elvyttivät hänessä aina

kaukaisia muistoja, aivan kuin hajuvedet säilyttävät itsessään

palsamoituja, kuolleita esineitä yrttien tapaan, jotka estävät

muumiot mätänemästä.

Kostea ruohoko vai kastanjan kukatko näin herättivät eloon

entisyyden? Eivät. Mikä siis? Hänen silmänsäkö siis oli syynä

tähän sisäiseen kuohuntaan? Mitä hän sitten oli nähnyt? Ei mitään.

Kohdattujen henkilöiden joukossa ehken yksi ainoa muistutti jotakin

entisajan tuttua ja olisi siis ilman, että hän olisi tuntenut sitä,

pannut hänen sydämessään soimaan kaikki menneen ajan kellot.

Ehkä se oli joku ääni pikemminkin? Hyvin usein nimittäin sattumalta

kuultu pianonsoitto, joku tuntematon ääni, vieläpä posetiivikin, joka

torilla soitti vanhanaikuista säveltä, oli yhtäkkiä tehnyt hänet 20

vuotta nuoremmaksi, paisuttaen hänen rintansa unhoittuneista hellistä

tunteista.

Mutta tämä hälyytys jatkui lakkaamatta, käsittämättömänä, melkein

ärsyttävänä. Mitä oli sitten hänen ympärillään, hänen luonaan

sellaista, joka sillä tavalla herätti eloon sammuneet tunteet?

-- Ilma käy vähän viileäksi, sanoi taiteilija, lähtekäämme pois.

He nousivat ja alkoivat uudestaan marssia. Taiteilija katseli

penkillä istuvia köyhiä, joille tuolin lunastaminen oli liian

kallista.

Annette huomasi nyt myöskin heidät ja häntä huolestutti heidän

toimeentulonsa, heidän ammattinsa; häntä kummastutti, että vaikka he

olivat niin kurjan näköisiä, he tulivat tänne laiskottelemaan, tähän

kauniiseen, yleiseen puistoon.

Vielä enemmän kuin äsken Olivier johtui menneisiin vuosiin. Hänestä

tuntui kuin joku kärpänen olisi lentänyt hänen korviensa ympärillä ja

täyttänyt ne kuluneiden päivien epäselvällä surinalla.

Kun nuori tyttö näki hänen haaveilevan, kysyi hän:

-- Mikä teitä vaivaa? Näytätte surulliselta. Taiteilija säpsähti

aivan sydämen pohjaan saakka. Kuka oli sanonut tämän? Nannette, vaiko

hänen äitinsä? Ei tosin hänen äitinsä nykyisellä äänellään, vaan

hänen äitinsä entisajan äänellä, joka oli niin muuttunut, että hän

juuri ja juuri tunsi sen.

Bertin vastasi hymyillen:

-- Ei minua mikään vaivaa, sinä olet minusta erittäin hauska ja

kiltti, sinä muistutat minulle äitiäsi.

Kuinka hän ei ollut pikemmin huomannut tätä ennen aikaan hänelle

niin tuttavallisen sanan outoa kaikua, joka nyt läksi näiltä uusilta

huulilta.

-- Puhu vielä, hän sanoi.

-- Mistä?

-- Sano minulle, mitä sinun opettajattaresi ovat sinulle opettaneet.

Piditkö sinä heistä?

Nannette alkoi jutella.

Ja Bertin kuunteli. Hänet valtasi kasvava hämmennys, hän väijyi, hän

odotti tämän nuoren, hänen sydämelleen melkein tuntemattoman tytön

lauseiden keskeltä jotakin sanaa, ääntä, naurua, joka tuntui jääneen

hänen kurkkuunsa hänen äitinsä nuoruudesta. Korostukset toisinaan

saivat hänet säpsähtämään hämmästyksestä. Tosin oli heidän sanojensa

välillä sellaisia eroavaisuuksia, ettei hän ollut heti huomannut

niiden yhdenmukaisuutta, sellaisia, ettei hän enää niitä sekottanut

toisiinsa; mutta tämä erilaisuus teki ainoastaan vaikuttavammaksi

äidin puheen äkillisen eloonheräämisen. Tähän saakka hän oli todennut

heidän kasvojensa yhdennäköisyyden ystävällisin ja uteliain katsein,

mutta kas nyt tämän kuolleista heränneen äänen salaisuus sekotti

heidät sillä tapaa, että kääntäessään pois päätään, ettei enää näkisi

nuorta tyttöä, hän toisinaan kysyi itsekseen, eikö puhuja ollutkin,

kreivitär, joka puhui näin kaksitoista vuotta takaperin.

Kun taiteilija sitten tämän esiinloitsimansa harhakuvan erehdyttämänä

kääntyi uudestaan tytön puoleen, niin huomasi hän jälleen

kohdatessaan tämän katseen vielä hiukan sitä riutumista, joka heidän

hellyytensä ensimäisinä aikoina ilmeni kreivittären silmissä.

He olivat jo 3 kertaa kiertäneet puiston kulkien yhä samojen

henkilöiden, samojen imettäjien, samojen lapsien ohi.

Annette tarkasti nyt taloja, jotka ympäröivät puutarhaa, ja kyseli

niiden asukkaiden nimiä.

Hän tahtoi tietää kaikki näistä ihmisistä, hän kuulusteli ahmivan

uteliaasti, näytti täyttävän tiedoilla naisenmuistinsa, ja kasvot

mielenkiinnon kirkastamina kuunteli silmillään yhtä paljon kuin

korvillaan.

Mutta saapuessaan puistomajaan, joka erottaa molemmat portit

ulkobulevardista, Bertin huomasi, että kello kohta löi 4.

-- Oi, sanoi hän, täytyy lähteä kotiin.

He kulkivat hiljaa Malesherbesin bulevardille.

Erottuaan nuoresta tytöstä taiteilija suuntasi kulkunsa Concordin

torille, tehdäksensä vierailun Seinen toiselle rannalle.

Hän hyräili itsekseen, häntä halutti juosta, hän olisi mielellään

hyppinyt penkkien yli, niin ketteräksi tunsi hän itsensä. Parisi

näytti hänestä säteilevämmältä, kauniimmalta kuin koskaan ennen.

"Totisesti, ajatteli hän, kevät vernissoi uudestaan koko maailman."

Tämä oli hänelle sellainen hetki, jolloin kovin kiihtynyt mieli

käsittää kaikki suuremmalla mielihyvällä, jolloin silmä näkee

paremmin, tuntuu herkemmältä vaikutuksille ja kirkkaammalta, jolloin

nautitaan voimakkaampaa iloa katsellessa ja tuntiessa, aivan kuin

kaikkivoipa käsi olisi uudestaan verestänyt kaikki maan värit,

jälleen elvyttänyt kaikki olentojen liikkeet, ja asettanut meissä,

niinkuin korjataan seisahtuvan kellon koneisto, aistimme uudestaan

toimimaan.

Hän ajatteli, kooten katseellaan tuhansia hauskoja asioita: "Ja mennä

sanomaan sitten, että minä toisinaan en ymmärrä".

Ja hän tunsi älynsä niin vapaaksi ja niin teräväksi, että koko hänen

taiteellinen työnsä näytti hänestä mitättömältä, ja hän suunnitteli

aivan uutta elämänilmaisemistapaa, todellisempaa ja alkuperäisempää.

Ja yhtäkkiä hänet valtasi halu palata kotiin ja tehdä työtä; hän

kulki samaa tietä takaisin ja sulkeutui ateljeehensa.

Mutta heti kun hän oli yksin vastapäätä alkamaansa taulua, tämä

into, joka äsken hehkui hänen veressään, laimeni yhtäkkiä. Hän tunsi

itsensä väsyneeksi, istuutui sohvalle ja alkoi haaveilla.

Se jonkinlainen onnellinen välinpitämättömyys, jossa hän eli, se

tyytyväisen ihmisen huolettomuus, jonka kaikki tarpeet ovat täytetyt,

katosi hänen sydämestään aivan hiljaa, niinkuin jotakin olisi häneltä

puuttunut. Hän tunsi talonsa tyhjäksi, ja autioksi suuren ateljeensa.

Silloin katsellessaan ympäri hänestä näytti kuin naisen varjo, jonka

läsnäolo hänelle oli suloinen, olisi kulkenut ohi. Jo pitemmän

aikaa hän oli unhoittanut rakastajan kärsimättömyyden, joka odottaa

rakastettunsa paluuta, ja kas nyt yhtäkkiä hän tunsi tämän olevan

kaukana ja hän halusi häntä luokseen kuin hermostunut nuorimies.

Hän heltyi ajatellessaan kuinka he olivat rakastaneet toisiaan,

ja hän huomasi tässä laajassa huoneustossa, johon kreivitär oli

usein tullut, lukemattomia muistoja hänestä, hänen eleistään, hänen

sanoistaan, hänen suudelmistaan. Hän muisti määrättyjä päiviä,

määrättyjä tunteja ja määrättyjä hetkiä; ja hän tunsi aivan kuin

itseänsä hipaisevan entisten hyväilyjen.

Hän nousi taas, sillä hän ei voinut enää pysyä paikallaan, ja alkoi

marssia ajatellen uudestaan, että huolimatta tästä suhteesta, joka

oli täyttänyt hänen elämänsä, hän pysyi hyvin yksinäisenä, aina

yksinäisenä. Pitkien työtuntien jälkeen katsellessaan ympärilleen

hämmästyneenä kuin unesta heräävä ihminen, joka palaa elämään,

hän ei nähnyt eikä tuntenut muita kuin seiniä kätensä ja äänensä

saavutettavina. Hänen oli täytynyt, kun hänellä ei ollut naista

kotonaan, eikä voinut tavata kuin varkaan varovaisuudella sitä,

jota rakasti, viettää kituuttaen vapaat hetkensä kaikissa noissa

julkisissa paikoissa, joissa saadaan, joissa ostetaan jonkinmoisia

ajantappamiskeinoja. Hänellä oli tuttavuuksia klubissa, tuttavuuksia

sirkuksessa ja hippodromissa määrättyinä päivinä, tuttavuuksia

operassa, tuttavuuksia vähän kaikkialla, jottei hänen tarvitsisi

palata kotiin, jossa hän olisi oleskellut epäilemättä mielellään, jos

hän olisi elänyt rakastettunsa lähellä.

Ennen aikaan, määrättyinä hellän hurmautumisen hetkinä, hän oli

kärsinyt kauheasti siitä, ettei ollut voinut ottaa rakastettuansa,

säilyttää häntä luonaan; sitten kun hänen intonsa oli laimentunut,

hän oli hyväksynyt vastustuksetta heidän erossa pysymisensä ja

hänen vapautensa. Nyt hän katui sitä, aivan kuin hän olisi alkanut

uudestaan rakastaa.

Ja tämä hellyyden paluu valtasi hänet näin äkkiä melkein syyttä,

koska oli niin kaunis ilma ulkona, ja ehkä siksi, että hän oli

jälleen äsken tuntenut tämän naisen nuortuneen äänen. Kuinka vähän

tarvitaankaan liikuttamaan miehen sydäntä, vanhenevan miehen, jossa

menneen muisto herättää kaihoa.

Niinkuin ennenkin syntyi hänessä tarve saada nähdä kreivitär, se

kuohahti hänen mieleensä ja hänen ruumiiseensa kuumeen tavoin; ja hän

rupesi ajattelemaan tätä, hiukan kuin nuoret rakastuneet poikaset,

ylistellen häntä sydämessään ja hurmaantui itsekin kohottaakseen

haluaan; sitten hän päätti, vaikka hän olikin nähnyt kreivittären

aamulla, mennä vielä samana iltana pyytämään häneltä kupin teetä.

Hetket tuntuivat hänestä pitkiltä, ja mennessään Malesherbesin

bulevardille, kova pelko valtasi hänet siitä, ettei hän ehken

tapaisikaan häntä, ja olisi pakotettu viettämään vielä tämänkin illan

yksinään, niinkuin hän kuitenkin oli viettänyt monta muuta.

Kun hänen kysymykseensä: "Onko kreivitär kotona?" -- palvelija

vastasi: -- "Kyllä herra," tunsi hän itsessään ilonailahduksen.

Bertin sanoi riemuitsevalla äänellä: "Minä se olen vieläkin,"

ilmestyessään tuon pienen salongin kynnykselle, jossa molemmat

naiset työskentelivät korkea- ja solakkajalkaisen englantilaisesta

metallista valmistetun vaaleanpunakaihtimisen kaksihaaraisen lampun

valossa.

Kreivitär huudahti:

-- Kuinka tekö! Mikä onni!

-- Niin kyllä, minä. Minä tunsin itseni yksinäiseksi, hyvin

yksinäiseksi ja siksi tulin.

-- Kuinka kauniisti tehty!

-- Odotatteko jotakuta?

-- Ei... ehkä... Eihän voi tietää...

Bertin istuutui ja katseli halveksivan näköisenä paksua, harmaata

villakangasta, jota naiset ahkerasti ompelivat pitkillä puuneuloilla.

Bertin kysyi:

-- Mitä nuo ovat?

-- Vuodepeitteitä.

-- Köyhienkö?

-- Niin, tietysti.

-- Nehän ovat hyvin rumia.

-- Ne ovat hyvin lämpimiä.

-- Mahdollisesti, mutta hyvin rumia, varsinkin tällaisessa Ludvig

XV:n mallisessa salongissa, jossa kaikki hyväilee silmää. Jollei

köyhienne vuoksi, niin ystävienne tähden teidän pitäisi tehdä

rakkauslahjanne vähän hienomman näköisiksi.

-- Hyvä Jumala niitä miehiä -- sanoi kreivitär kohauttaen olkapäitään

-- mutta niitähän valmistetaan tällä hetkellä kaikkialla, näitä

peitteitä.

-- Tiedän sen hyvin, liiankin hyvin. Ei enää voi käydä missään

iltavierailulla näkemättä tuota inhoittavaa, harmaata ryysyä viruvan

mitä sievimmillä tuolettipöydillä ja siroimmilla huonekaluilla. Tänä

keväänä harjoitetaan epäaistikasta hyväntekeväisyyttä.

Voidaksensa arvostella, mitä Bertin sanoi, levitti kreivitär kankaan,

jota hän piti, vieressään olevalle tyhjälle silkkipäällyksiselle

tuolille, sitten hän myönsi välinpitämättömästi:

-- Niin todellakin, se on ruma.

Ja hän ryhtyi uudestaan työhön. Nuo kaksi vierekkäin olevaa päätä,

jotka olivat kumarruksissa aivan läheisten lamppujen valaisemina,

saivat hiuksiinsa ruusunpunaisen valovirran, joka levisi kasvojen

iholle, vaatteille ja liikkuville käsille; he katselivat työtänsä

tuolla naisten kevyellä ja jatkuvalla tarkkaavaisuudella, naisten,

jotka ovat tottuneet sormitöihin, joita silmä seuraa ilman että

ajatus siihen kiintyy.

Huoneen neljässä kulmassa neljä muuta kiinalaista porsliinilamppua,

jotka seisoivat vanhoilla, kullatuilla puujalustoilla, levittivät

kudotuille seinäverhoille vienoa ja säännöllistä valoa, jota vielä

lievensi lampun kuvun peitteeksi asetetut pitsikuultokuvat.

Bertin otti hyvin matalan tuolin, kääpiömäisen nojatuolin, johon

hän juuri sopi istumaan, mutta jonka hän aina mieluimmin valitsi

keskustellessaan kreivittären kanssa, koska hän siinä oli melkein

hänen jalkojensa luona.

Kreivitär sanoi taiteilijalle:

-- Te teitte pitkän kävelyn äsken Nannetten kanssa puistossa.

-- Niin. Me lavertelimme keskenämme kuin vanhat ystävät. Pidän

paljon tyttärestänne. Hän on aivan teidän näköisenne. Kun hän lausuu

muutamia lauseita, niin luulisi teidän unhottaneen äänenne hänen

suuhunsa.

-- Mieheni on jo hyvin usein sanonut minulle samaa.

Bertin katseli heitä heidän työskennellessään lamppujen kirkkaassa

valossa, ja sama huolestuttava ajatus, josta hän usein oli kärsinyt

ja josta vielä tänäkin päivänä oli kärsinyt, nimittäin ajatus

hänen omasta autiosta, elottomasta, äänettömästä asunnostaan,

joka pysyi kylmänä, oli minkälainen ilma tahansa ja kuinka paljon

lämmitettiinkin uuneja ja lämpöjohtoja, saattoi hänet murheelliseksi,

aivan kuin hän nyt ensimäisen kerran olisi hyvin käsittänyt

yksinäisyyden.

Hän olisi varmaan tahtonut olla tämän vaimon miehenä eikä hänen

rakastajanaan! Ennen aikaan hän halusi viedä hänet, ottaa hänet

tältä mieheltä, ryöstää hänet täydellisesti häneltä. Tänään hän

kadehti häntä, tuota petettyä aviomiestä, joka aina sai asua tämän

naisen luona kodin tottuneissa oloissa ja hänen hyväilevässä

seurustelussaan. Katsellessaan kreivitärtä Bertin tunsi sydämensä

täyttyvän entisistä muistoista, jotka hän olisi tahtonut sanoa

hänelle. Totisesti hän rakasti häntä yhä vielä, vieläpä hiukan

enemmänkin, paljoa enemmän tänään, kuin hän oli rakastanut häntä

pitkään aikaan; ja tämä tarve ilmaista hänelle tämä nuortuminen,

johon kreivitär tulisi olemaan tyytyväinen, saattoi Bertinin

toivomaan, että nuori tyttö lähetettäisiin nukkumaan mitä pikemmin.

Hänet valtasi niin kovin tämä halu saada olla yksin rouva de

Guilleroyn kanssa, lähestyä häntä lähelle hänen polviaan, joille

hän asettaisi päänsä, tarttua hänen käsiinsä, joista putoaisi

köyhien peite, puuneulat ja villakerä, joka pyörisi nojatuolin alle

purkautuneen langan päässä, niin suuressa määrässä, että hän katseli

kelloa, ei puhunut mitään ja arveli, että todellakin oli väärin

totuttaa nuoria tyttöjä viettämään iltaa täysikasvaneiden kanssa.

Askeleet häiritsivät hiljaisuutta viereisessä salongissa, ja

palvelija, jonka pää tuli näkyviin, ilmoitti: -- herra de Musadieu.

Olivier Bertin sai pienen hillityn raivokohtauksen, ja kun hän

puristi kaunotaiteiden tarkastajan kättä, niin turisi hän suurta

halua tarttua hänen olkapäihinsä ja heittää hänet ulos.

Musadieu oli täynnä uutisia: Ministeristö tulisi kukistumaan ja

kuiskailtiin markiisi de Rocdianen skandaalista. Hän lisäsi,

katsellen nuorta tyttöä: "Minä kerron sen vähän myöhemmin."

Kreivitär kohotti silmänsä seinäkelloon ja totesi, että kello kohta

olisi kymmenen.

-- On aika mennä nukkumaan, lapseni, sanoi hän tyttärelleen.

Annette taivutti mitään sanomatta kankaan kokoon, kääri langan

kerälle, suuteli äitiänsä poskille, ojensi kätensä molemmille

miehille ja meni ketterästi pois, aivan kuin hän olisi liukunut

liikuttamatta ilmaa ohimennessään.

Hänen poistuttuansa kysyi kreivitär:

-- No, teidän skandaalijuttunne?

Väitetään, että markiisi de Rocdiane, kaikessa ystävyydessä erottuaan

vaimostaan, joka maksoi hänelle markiisin mielestä riittämättömän

eläkkeen, oli keksinyt, saadaksensa sen kaksinkertaiseksi, varman ja

omituisen keinon. Markiisitar, jota markiisin käskystä oli pidetty

silmällä, oli antanut yllättää itsensä rakkauskohtauksessa, ja

oli saanut lunastaa uudella eläkkeellä polisikomisarion laatiman

pöytäkirjan.

Kreivitär kuunteli uteliain katsein, kädet liikkumattomina, pitäen

sylissään keskeytynyttä työtä.

Bertin, jota Musadieun läsnäolo tuskastutti nuoren tytön lähdettyä,

suuttui, ja vakuutti närkästyneen miehen tavoin, joka tietää ja joka

ei ole tahtonut puhua kenellekään tästä parjauksesta, että se oli

inhoittava valhe, noita häpeällisiä juoruja, joita hienoston ihmiset

eivät koskaan saisi kuunnella ja toistaa. Hän tulistui nyt noustuaan

seisomaan uunia vasten, hermostuneen miehen näköisenä, joka oli

valmis tekemään tästä jutusta henkilökohtaisen kysymyksen.

Rocdiane oli hänen ystävänsä, ja jos olisikin voitu muutamissa

tapauksissa moittia häntä kevytmielisyydestä, niin ei voitu syyttää

häntä eikä edes epäilläkään mistään todella arveluttavasta teosta.

Musadieu kummastui, joutui hämilleen, puolustautui, peruutti

sanojansa, pyysi anteeksi.

-- Anteeksi, sanoi hän, olen kuullut tästä puhuttavan juuri äsken

herttuatar de Mortemainen luona.

Bertin kysyi:

-- Kuka teille kertoi sen? Nainen epäilemättä.

-- Ei ollenkaan, markiisi de Farandal. Harmistuneena vastasi maalari:

-- Minua ei ollenkaan kummastuta, että hän on sen tehnyt!

Syntyi hiljaisuus. Kreivitär alkoi uudestaan tehdä työtä. Sitten

Olivier jatkoi tyynellä äänellä:

-- Minä tiedän varmasti, että se ei ole totta.

Hän ei tietänyt mitään, koska hän kuuli puhuttavan ensimmäisen kerran

tästä seikkailusta.

Musadieu valmistautui peräytymisretkelle, koska hän tunsi tilanteen

käyvän vaaralliseksi, ja puhui jo aikomuksestaan lähteä tekemään

vierailun Corbellelle, kun kreivi de Guilleroy, joka palasi

kaupungista päivällisiltä, ilmestyi.

Bertin istuutui uudestaan masentuneena, menettäen nyt kaiken toivonsa

päästä vapautumaan aviomiehestä.

-- Tiedättekö, sanoi kreivi, siitä suuresta skandaalista, jota

huhutaan tänä iltana?

Kun kukaan ei vastannut, jatkoi hän?

-- Näyttää siltä, että Rocdiane on yllättänyt vaimonsa rikollisessa

keskustelussa ja antanut hänen maksaa tämän varomattoman teon hyvin

kalliisti.

Silloin Bertin sekä äänen että eleiden puolesta hyvin surullisen

näköisenä asetti kätensä de Guilleroyn polvelle toistaen ystävällisin

ja lempein sanoin, mitä hän juuri äsken oli syytänyt Musadieulle

vasten kasvoja.

Ja kreivi, puoleksi vakuutettuna sekä suuttuneena siitä, että oli

toistanut ajattelemattomasti epäilyksenalaista, toisen mainetta

alentavaa asiaa, puolusti tietämättömyyttään ja viattomuuttaan

Kerrotaan todellakin niin paljon valheita ja ilkeyksiä!

Yhtäkkiä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että maailma syyttää,

epäilee ja panettelee valitettavan kevyesti. Ja he näyttivät kaikki

neljä viidessä minuutissa tulevan vakuutetuiksi siitä, että kaikki

kuiskaillut puheet olivat valheita, ettei naisilla koskaan ole niitä

rakastajia, joita heillä luullaan olevan, että miehet eivät koskaan

tee niitä konnantöitä, joista heitä syytetään, ja että pinta yleensä

on huonompi kuin ydin.

Bertin, joka ei enää ollut suutuksissaan Musadieulle, sitten kuin de

Guilleroy oli saapunut, puhui tälle imartelevasti, siirsi keskustelun

hänen suosimiinsa aiheisiin, avasi hänen sanatulvansa sulun. Ja

kreivi näytti tyytyväiseltä kuin ainakin mies, joka tuo mukanansa

rauhaa ja sydämellisyyttä.

Kaksi palvelijaa astui sisään pehmeällä matolla kuulumattomin askelin

kantaen teepöytää, jossa kiehuva vesi höyrysi sievässä, kiiltävässä

teekeittiössä väkiviinalampun sinisen liekin lämmittämänä.

Kreivitär nousi, valmisti kuuman juoman niin varovaisesti ja

huolellisesti kuin venäläiset sen tekevät, tarjosi sitten kupin

Musadieulle, toisen Bertinille ja palasi kädessään lautaset,

jotka sisälsivät hanhenmaksavoileipiä ja pieniä itävaltalaisia ja

englantilaisia sokerileivoksia.

Kreivi oli lähestynyt liikkuvaa pöytää, jossa myös oli rivissä

marjamehuja, liköörejä ja laseja, teki grogin, pujahti sitten

varovaisesti läheiseen huoneeseen ja hävisi.

Bertin huomasi uudestaan olevansa yksin vastapäätä Musadieuta,

ja hänet valtasi taas äkkiä halu toimittaa ulos tuo häiritsijä,

joka vauhtiin päästyään piti pitkiä esitelmiä, kertoi juttuja,

toisti sanoja, tekasipa itsekin niitä. Ja maalari katseli

lakkaamatta seinäkelloa, jonka pitkä viisari lähestyi kahtatoista

yöllä. Kreivitär näki hänen katseensa, käsitti että hän koetti

saada puhutella häntä, ja sillä maailmannaisten taidolla, jotka

kykenevät muuttamaan pienillä vivahduksilla keskustelun sävyä ja

salongin ilmapiiriä ja tekemään ymmärrettäväksi mitään sanomatta,

että on jäätävä taikka on lähdettävä, hän levitti pelkällä

käyttäytymisellään, kasvojensa ja silmiensä ikävystyneillä ilmeillä

kylmyyttä ympärilleen, aivan kuin hän olisi juuri avannut ikkunat

auki.

Musadieu tunsi tämän ilmavirran jähmetyttävän ajatuksiaan, ja

kysymättä itseltään minkätähden, syntyi hänessä halu nousta ja lähteä

tiehensä.

Bertin, hienona maailmanmiehenä, nousi myös lähteäkseen. Molemmat

miehet vetäytyivät yhdessä kulkien kahden salongin läpi kreivittären

seuraamana, joka jutteli yhä maalarin kanssa. Hän pidätti tämän

eteisen kynnyksellä jotakin selitystä varten, sillä aikaa kun

Musadieu lakeijan auttamana veti päällystakin harteilleen. Kun rouva

de Guilleroy yhä puhui Bertinille, niin kaunotaiteidentarkastaja

odotettuansa joitakuita sekunteja portaiden oven edessä, jota toinen

palvelija piti avattuna, päätti lähteä yksin, jottei tarvitsisi

seisoa kahdenkesken palvelijan kanssa.

Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä ja kreivitär sanoi taiteilijalle

mitä luontevimmin:

-- Mutta oikeastaan, miksi te lähdette niin pian? Eihän ole vielä

keskiyö. Jääkäähän toki vielä hetkeksi.

Ja he palasivat yhdessä pieneen salonkiin.

Heti kun he olivat istuutuneet, sanoi Bertin:

-- Hyvä Jumala, kuinka tuo otus minua hermostutti!

-- Ja minkätähden?

-- Hän riisti minulta hiukan teistä.

-- Oh, eipä juuri paljonkaan.

-- Mahdollista kyllä, minua hän häiritsi.

-- Oletteko mustasukkainen?

-- Eihän se ole mitään mustasukkaisena olemista, jos pitää jotakin

henkilöä kiusallisena.

Taiteilija oli ottanut pienen nojatuolinsa, ja istuen nyt aivan

lähellä kreivitärtä, hän piteli sormissaan hänen hameensa kangasta

sanoen hänelle, mikä lämmin tunteen ailahdus sinä päivänä täytti

hänen sydämensä. Kreivitär kuunteli hämmästyneenä, ihastuneena, ja

laski hiljaa kätensä hänen valkeille hiuksilleen, joita hän silitti

lempeästi aivan kuin kiittääkseen häntä.

-- Tahtoisin niin mielelläni elää teidän luonanne, sanoi Bertin.

Hän ajatteli aina tuota epäilemättä läheisessä huoneessa nukkuvaa

aviomiestä ja jatkoi:

-- Ainoastaan avioliitto voi todella yhdistää kaksi ihmiselämää.

Kreivitär kuiskasi:

-- Ystävä parkani -- täynnä sääliä häntä sekä myöskin itseään kohtaan.

Taiteilija oli asettanut poskensa kreivittären syliin ja katseli

häntä hellästi, hiukan kaihomielisen, tuskallisen hellästi, eikä

niin hehkuvasti enää kuin äsken, kun heidät erotti tytär, puoliso ja

Musadieu.

Rouva de Guilleroy sanoi hymyillen, liikuttaen yhä kevyesti sormiansa

Olivierin pään päällä:

-- Jumalani, kuinka valkea te olette! Teidän viimeisetkin mustat

hiuksenne ovat hävinneet.

-- Valitettavasti! Tiedän sen, vanheneminen käy nopeasti.

Kreivitär pelkäsi tehneensä hänet surulliseksi.

-- Oi, tehän olitte muuten harmaa hyvin nuorena. Minä olen nähnyt

teidät aina mustan- ja valkeankirjavana.

-- Niin kyllä, se on totta.

Poistaaksensa kokonaan sen kaihon vivahduksen, jonka hän oli

herättänyt, kreivitär kumartui ja kohottaen taiteilijan pään käsiensä

väliin, painoi hänen otsalleen hitaasti ja hellästi suudelmia, noita

pitkiä suudelmia, jotka eivät näytä koskaan loppuvan.

Sitten he katsoivat toisiaan, koettaen nähdä silmiensä pohjassa

lempensä heijastuksen.

-- Tahtoisinpa mielelläni, sanoi Bertin, viettää kokonaisen päivän

teidän luonanne.

Taiteilija tunsi nimittäin itseänsä epäselvästi vaivaavan

sanomattoman läheisen ystävyyden tarpeen.

Hän oli luullut äsken, että talossa olleiden henkilöiden poislähtö

olisi kylliksi hänelle voidaksensa toteuttaa tätä aamusta alkaen

herännyttä haluansa, ja nyt, kun hän oli yksin rakastajattarensa

kanssa, kun hän tunsi otsallaan hänen lämpimät kätensä ja poskellaan

hänen vaatteensa läpi hänen lämpimän ruumiinsa, hän huomasikin

itsessään saman levottomuuden, saman tuntemattoman ja pakenevan

rakkauden halun.

Ja hän arveli nyt, että ehkä ulkopuolella tätä taloa, metsässä,

jossa he olisivat aivan kahden, eikä ketään muita ihmisiä heidän

läheisyydessään, tämä hänen sydämensä rauhattomuus tyyntyisi ja

häviäisi.

Kreivitär vastasi:

-- Kuinka te olette lapsellinen! Mutta mehän näemme toisemme melkein

joka päivä.

Taiteilija rukoili häntä tulemaan syömään hänen kanssaan aamiaista

jossakin Parisin ympäristössä, niinkuin he olivat ennenkin tehneet

neljä tahi viisi kertaa.

Kreivitärtä hämmästytti tämä päähänpisto, jota oli nyt niin vaikea

toteuttaa hänen tyttärensä palattua.

Hän tulisi kuitenkin koettamaan, heti kun hänen miehensä lähtee

Roncesiin, mutta se ei voisi tapahtua ennenkuin vernissajaisten

jälkeen seuraavana lauantaina.

-- Ja sillä välin, sanoi Bertin, milloin saan nähdä teidät?

-- Huomeniltana Corbellien luona. Tulkaa muuten tänne torstaina kello

3, jos olette vapaa, ja minä luulen, että meidän pitää yhdessä syödä

päivällistä perjantaina herttuattaren luona.

-- Niin, aivan oikein! Taiteilija nousi.

-- Hyvästi.

-- Hyvästi, ystäväni.

Bertin jäi seisomaan voimatta lähteä, sillä hän ei ollut saanut

sanotuksi juuri mitään siitä, mitä oli tullut sanomaan, ja hänen

aivonsa jäivät täyteen ilmaisemattomia ajatuksia, hänen sydämensä

täyteen sekavia, kuohuvia tunteita, jotka eivät olleet ollenkaan

päässeet ilmoille.

Hän toisti "hyvästi" ja tarttui kreivittären käsiin.

-- Hyvästi ystäväni!

-- Rakastan teitä.

Kreivitär hymyili hänelle sitä hymyä, jossa nainen osoittaa miehelle

yhdessä sekunnissa kaikki, mitä hän on tälle antanut.

Väräjävin sydämin Bertin toisti kolmannen kerran:

-- Hyvästi.

Ja hän läksi.