IV.

Olisi luullut kaikkien Parisin ajoneuvojen sinä päivänä tekevän

pyhiinvaelluksen teollisuuspalatsiin. Kello 9:stä saakka aamulla ne

saapuivat kaikkia valtakatuja, kaikkia puistokatuja ja siltoja myöten

tätä kaunotaiteiden hallia kohti, johon koko taiteilija-Parisi kutsui

koko hienosto-Parisia olemaan läsnä kolmentuhannenneljänsadan taulun

näennäisessä vernissauksessa.

Ihmisjono tungeskeli porteilla ja halveksien kuvanveistotaidetta,

se nousi suoraapäätä maalaustaideosastoon. Jo portaita kovettaessa

kohotettiin silmät tauluja kohti, jotka olivat asetetut portaiden

seinille. Sinne ripustetaan eteistaiteilijoiden erityinen luokka,

niiden, jotka ovat lähettäneet joko sellaisia teoksia, joilla on

harvinaiset mittasuhteet, taikka teoksia, joita ei ole voitu olla

vastaanottamatta. Neliönmuotoisessa salissa kuhisi ja vilisi pauhaava

ihmisjoukko. Maalarit, jotka esiintyivät isäntinä iltaan saakka, voi

tuntea puuhailemisistaan, kaikuvista äänistään ja arvovaltaisista

liikkeistään. He alkoivat laahata ystäviänsä hihasta taulujen luo,

joita he osoittivat käsivarsillaan, huudahduksin ja asiantuntijain

tarmokkain ilmein. Heitä nähtiin kaikenlaisia, isoja, pitkätukkaisia,

päässä pehmeät, harmaat tai mustat hatut, jotka olivat sanoin

selittämättömän muotoisia, leveitä ja pyöreitä kuin katot, tai niin

leveälierisiä, että ne varjostivat koko miehen yläruumiin. Toiset

maalarit olivat pieniä, toimeliaita, hentoja tai tanakkoja, iso

silkkihuivi kaulassa, puettuina lyhyeen nuttuun tai säkkimäisiin,

nuorten maalarien luokalle ominaisiin, eriskummallisiin vaatteihin.

Siellä oli hienojen keikarien ryhmä, bulevarditaiteilijoiden,

akateemikkojen ryhmä, jotka kaikki olivat moitteettomia ja

koristettuja punaisin nauharuusuin, äärettömän suurin taikka

äärettömän pienin, aina heidän erityisen käsityksensä mukaan

siitä, mikä oli hienoa ja hyvän tavan mukaista, ja vihdoin

porvaritaiteilijain ryhmä perheet mukana, jotka ympäröivät isiä kuin

riemukuoro.

Neljällä äärettömän suurella seinäpinnalla ne taulut, jotka olivat

saaneet kunnian päästä neliönmuotoiseen saliin, huikaisivat heti

sisään astuttaessa värituntujensa loistolla ja kiiltävillä kehyksillä

sekä uusilla räikeillä väreillään, joita kohotti vielä vernissa ja

joita teki kiiltäviksi ylhäältäpäin lankeava kova päivänvalo.

Tasavallan presidentin muotokuva oli vastapäätä ovea, kun taas

toisella seinällä kultakoristeinen kenraali kamelikurkitöyhtöinen

hattu päässä, punaverkaisiin housuihin puettuna, oli pajujen alla

aivan alastomina lepäävien merenneitojen naapurina; ja näiden

vieressä taas haaksirikon kärsinyt laiva melkein kokonaan aallon

nielemänä. Vanhanajan piispa, julistamassa raakalaiskuninkaan

kirkonkiroukseen, itämainen katu täynnä ruttoon kuolleita, ja Danten

varjo tutkimusretkellä helvetissä, valtasivat ja kiehtoivat katseen

vastustamattoman voimakkailla ilmeillään.

Nähtiin vielä tuossa suuressa huoneessa ratsuväen hyökkäys,

siirtomaan sotilaita metsässä, lehmiä laitumella, kaksi

viimevuosisadan aatelismiestä kaksintaistelussa kadunkulmassa,

mielenvikainen nainen istumassa rajakivellä, pappi jakamassa

sakramenttia kuolevalle, elonkorjaajia, puroja, auringonlasku,

kuutamo, lyhyesti, näytteitä kaikesta siitä, mitä tehdään, mitä

tekevät ja mitä aina tulevat tekemään maalarit maailman viimeiseen

päivään asti.

Keskellä kuuluisien ammattitoveriensa ryhmää ja taideakatemian ja

palkintolautakunnan jäsenien joukkoa Olivier Bertin vaihtoi heidän

kanssaan mielipiteitä. Huolestuminen ahdisti häntä, levottomuus

näytteille asettamansa teoksen johdosta, jonka hän ei arvellut saavan

menestystä huolimatta innostuneista onnentoivotuksista.

Hän riensi eteenpäin. Herttuatar de Mortemain ilmestyi sisäänkäytävän

ovelle. Tämä kysyi:

-- Eikö kreivitär ole saapunut.

-- En ole nähnyt häntä.

-- Ja herra de Musadieu? -- En häntäkään.

-- Hän on luvannut minulle olla kello 10 portaiden yläpäässä

opastaakseen minua salissa.

-- Sallitteko minun tulla hänen sijastaan, herttuatar?

-- En, en. Teidän ystävänne tarvitsevat teitä, me tulemme kohta

tapaamaan toisemme, sillä toivon varmasti, että me yhdessä syömme

aamiaista.

Musadieu juoksi paikalle. Hän oli viipynyt muutamia minuutteja

veistokuvakokoelmassa ja pyysi nyt aivan hengästyneenä anteeksi. Hän

sanoi:

-- Tätä tietä, herttuatar, tätä tietä, alamme oikealta.

He olivat juuri hävinneet päiden vastavirtaan, kun kreivitär de

Guilleroy käsikoukussa tyttärensä kanssa astui sisään hakien

katseellaan Olivier Bertiniä.

Tämä liittyi heihin ja tervehtien heitä virkkoi:

-- Jumalani, kuinka sievät te olette! Totisesti Nannette kaunistuu

joka päivä, viikossa hän on muuttunut.

Taiteilija katsoi häntä tutkijasilmällään. Hän lisäsi:

-- Viivat ovat vienommat, sulavammat, hipiä on loistavampi. Hän on

nyt jo paljon vähemmän pieni tyttö ja paljon enemmän parisitar.

Mutta yhtäkkiä hän palasi päivän suureen asiaan.

-- Alkakaamme oikealta, niin tulemme tapaamaan herttuattaren.

Kreivitär, joka tunsi hyvin kaikki maalaustaidetta koskevat seikat ja

oli innostunut, kysyi:

-- Kaunis näyttely. Huomattava Bonnat, kaksi oivallista

Carolus-Durania, ihmeteltävä Puvis de Chavannes, erittäin

hämmästyttävä aivan uusi Roll, erinomainen Gervex, ja paljon muita

-- Beraudeja, Cazineja, Deuzeja, ja vihdoin koko joukko muita hyviä

tauluja.

-- Ja teidän taulunne? sanoi kreivitär.

-- Minua onnitellaan, mutta en ole itse tyytyväinen.

-- Te ette ole koskaan tyytyväinen.

-- Kyllä, välistä. Mutta tänään, ihan totta, luulen olevani oikeassa.

-- Miksi?

-- En tiedä ollenkaan.

-- Menkäämme katsomaan.

Kun he saapuivat taulun eteen, -- kaksi talonpoikaistyttöä kylpemässä

purossa -- ihaili sitä jo sen eteen pysähtynyt joukko. Kreivitär

iloitsi siitä ja sanoi aivan hiljaa:

-- Mutta sehän on ihastuttava, se on pieni helmi. Te ette ole tehnyt

mitään sen parempaa.

Taiteilija puristautui aivan lähelle häntä, tahtoen osoittaa hänelle

rakkauttaan ja kiitollisuuttaan joka sanasta, joka tyynnytti hänen

kärsimystään, ja joka sitoi hänen haavansa. Ja nopeasti juolahti

hänen mieleensä ajatuksia, jotka vakuuttivat kreivittären olevan

oikeassa, sillä pitihän tämän nähdä oikein älykkäillä parisittaren

silmillään. Taiteilija unhoitti, rauhoittaakseen pelkoansa, että

jo kaksitoista vuotta hän oli moittinut kreivitärtä juuri siitä,

että tämä ihaili liian paljon teeskenteleviä, hienoja, herkullisia

aiheita, muodin vaatimia tunteita ja valheellisia vivahduksia, mutta

ei koskaan taidetta yksin, hienoston aatteista, tarkoitusperistä ja

ennakkoluuloista vapautunutta taidetta.

Vieden heitä kauemmaksi Bertin sanoi:

-- Jatkakaamme. Ja hän kuljetti heitä pitkän aikaa salista saliin,

näyttäen heille tauluja, selittäen heille aiheita, onnellisena heidän

keskellään, onnellisena heidän kauttaan.

Äkkiä kysyi kreivitär.

-- Kuinka paljon kello on?

-- Puoli yksi.

-- Oh, menkäämme nopeasti syömään aamiaista. Herttuatar kai odottaa

meitä Ledoyenillä, johonka hän on minua pyytänyt tuomaan teidät,

jollemme tapaisi toisiamme salissa.

Keskellä puu- ja pensasryhmää sijaitseva ravintola näytti liian

täydeltä ja väräjävältä mehiläispesältä. Sekava äänten ja

huutojen sorina, lasien ja lautasten kilinä kuului ympäri, läksi

sieltä kaikista selkoselällään olevista ikkunoista ja suurista

ovista. Pöydät, syömisen hommassa olevien ihmisten ahdistamina

ja ympäröiminä, oli asetuttu pitkiin riveihin läheisille teille,

oikealle ja vasemmalle puolelle ahdasta kujannetta, jossa

vahtimestarit juoksentelivat puolikuuroina ja pää pyörällä huudoista,

pitäen käsissään lihalla, kalalla ja hedelmillä täytettyjä vateja.

Taloa kiertävällä parvekkeella oli sellainen naisten ja miesten

tungos, että olisi luullut sen olevan elävää tahdasta. Kaikki

nämä nauroivat, huusivat toisilleen, joivat ja söivät viinien

elähdyttäminä ja tulvillaan sitä iloa, joka eräinä päivinä auringon

kanssa valuu Parisin yli.

Vahtimestari vei yläkertaan kreivittären, Annetten ja Bertinin heille

varattuun ruokasaliin, jossa herttuatar odotti.

Sinne astuttuaan huomasi maalari herttuattaren vieressä markiisi

de Farandalin, puuhailevana ja hymyilevänä ojentaessaan kätensä

ottaaksensa vastaan kreivittären ja hänen tyttärensä päivänvarjot ja

vaipat. Bertin tunsi sellaista vastenmielisyyttä, että häntä halutti

yhtäkkiä lausua kiihoittavia ja karkeita sanoja.

Herttuatar selitti tavanneensa veljenpoikansa ja että Musadieun

oli vienyt mukanansa kaunotaiteiden ministeri; Bertin ajatellessa,

että tämä keikaileva markiisi oli menevä naimisiin Annetten kanssa,

että hän oli tullut tänne hänen tähtensä, että hän katseli nuorta

tyttöä aivan kuin hänen aviovuoteeseensa määrättyä, hermostui, ja

hänessä syntyi vastustamishalu, niinkuin olisi tahdottu kieltää hänen

oikeutensa, hänen salaiset ja pyhät oikeutensa.

Heti kun oli istuuduttu pöytään, omisti markiisi, joka istui nuoren

tytön vieressä, hänelle kaiken huolensa touhuavana niinkuin ainakin

miehet, joille on annettu mielistelyoikeus.

Hänen katseensa olivat ystävällisiä, mutta maalarista ne näyttivät

julkeilta ja tutkivilta, hänen hymyilynsä oli tyytyväistä, melkeinpä

hellää, hänen lemmenkuhertelunsa tuttavallista ja virallista. Hänen

tavoissaan ja hänen sanoissaan ilmeni jo jotakin päättäväistä,

ikäänkuin osoituksena kohta tapahtuvasta haltuunsa ottamisesta.

Herttuatar ja kreivitär näyttivät suosivan ja hyväksyvän tämän

kosijan käytöksen, ja he loivat toisiinsa yhteisymmärrystä ilmaisevia

katseita.

Kohta aamiaisen loputtua palattiin näyttelyyn. Saleissa oli sellainen

väentungos, että näytti mahdottomalta sinne pyrkiä. Ihmisistä huokuva

kuumuus, hameiden ja hiestyneiden vaatteitten haju teki ilman

siellä inhoittavaksi ja raskaaksi. Ei enää katseltu tauluja, vaan

kasvoja ja pukuja, etsittiin tuttuja ihmisiä; toisinaan tapahtui

tuuppimista tässä taajassa ihmisjoukossa, joka halkaistiin hetkeksi

vernissaajoitten kulkiessa korkeine kaksiosaisine tikapuineen. He

huusivat: "Huomio, herrat, huomio naiset."

Viiden minuutin kuluttua kreivitär ja Olivier huomasivat olevansa

erotettuina toisista. Taiteilija tahtoi hakea näitä, mutta kreivitär

sanoi, nojaten häneen:

-- Eikö meillä ole hyvä näinkin? Antakaa heidän siis olla, koska

kerran on sovittu, että jos me kadotamme heidät, niin tapaamme

toisemme jälleen kello 4 ravintolahuoneessa.

-- Sehän on totta, vastasi Bertin. Mutta hän oli kokonaan vaipunut

ajattelemaan sitä, että markiisi oli Annetten seurassa ja yhä jatkoi

keikailevaa ja narrimaista laverteluaan tälle. Kreivitär kuiskasi:

-- Siis, te rakastatte minua yhä? Taiteilija vastasi aivan

ajatuksissaan:

-- Niin, tietysti.

Mutta hän haki päiden yläpuolelta markiisi de Farandalin harmaata

hattua.

Kun rouva de Guilleroy näki Bertinin hajamielisyyden, tahtoi hän

johtaa takaisin tämän ajatukset itseensä ja jatkoi:

-- Jos te tietäisitte kuinka ihailen teidän tämänvuotista tauluanne.

Se on teidän mestariteoksenne.

Taiteilija hymyili unhoittaen äkkiä nuoret muistaaksensa vain

tämänaamuiset huolensa.

-- Todellako? Niinkö arvelette?

-- Niin, minä pidän sitä kaikkia teidän muita teoksianne parempana.

-- Se on tuottanut minulle paljon tuskaa. Mairittelevin sanoin

kreivitär lumosi hänet uudestaan, tietäen hyvin jo pitkäaikaisesta

kokemuksesta, ettei mikään vaikuttanut niin voimakkaasti taiteilijaan

kuin hellä ja jatkuva imartelu. Kiehdottuna, elähdytettynä ja

ilahtuneena näistä suloisista sanoista taiteilija alkoi taas jutella;

hän ei nähnyt enää muita kuin kreivittären, ei kuunnellut muita kuin

häntä tässä suuressa aaltoilevassa, meluavassa väentungoksessa.

Kiittääkseen häntä Bertin kuiskasi aivan lähellä hänen korvaansa:

-- Minulla on hurja halu suudella teitä.

Lämmin liikutus ailahti kreivittäressä, ja kohottaen taiteilijaan

loistavat silmänsä, hän uudisti kysymyksen:

-- Siis, te rakastatte minua yhä?

Ja Bertin vastasi sillä äänensävyllä, jota kreivitär tahtoi ja jota

hän ei ollenkaan äsken ollut kuullut:

-- Niin, rakastan teitä, kallis Any.

-- Tulkaa usein minua tervehtimään illoin, sanoi rouva de Guilleroy.

Nyt kun tyttäreni on kotona, niin en paljon lähde ulos.

Heti kun kreivitär tunsi taiteilijassa tämän odottamattoman hellyyden

jälleenheräämisen, kuohahti hänessä suuri onnen tunne. Kun nyt

Olivierin hiukset olivat aivan valkeat ja hän ikänsä puolesta jo

oli tasaantunut, pelkäsi kreivitär vähemmän sitä, että joku toinen

nainen viehättäisi häntä, kuin sitä, että Olivier yksinäisyyden

kauhusta menisi naimisiin. Tämä pelko, joka jo oli vanha, kasvoi

lakkaamatta, herätti hänen mielessään suunnitelmia, joita ei voinut

toteuttaa, saadaksensa taiteilijan pysymään luonaan niin paljon kuin

mahdollista, sekä välttämään sitä, että hän viettäisi pitkiä iltoja

tyhjän asuntonsa kylmässä äänettömyydessä. Kun kreivitär ei aina

voinut kutsua häntä luokseen ja pidättää siellä, niin hän johdatti

Bertinin mieleen huvituksia, lähetti hänet teatteriin, sai hänet

ottamaan osaa seuraelämään, nähden hänet mieluimmin toisten naisten

keskellä, kuin surullisessa asunnossaan.

Kreivitär jatkoi vastaten taiteilijan salaiseen ajatukseen.

-- Ai, jos voisin pitää teidät aina, kuinka teitä hemmottelisin.

Luvatkaa minulle tulla hyvin usein, koska nyt olen tavallisesti

kotona.

-- Minä lupaan sen teille.

Ääni kuiskasi kreivittären korvan luona:

-- Äiti.

Kreivitär säpsähti ja kääntyi ympäri. Annette, herttuatar ja markiisi

olivat saavuttaneet heidät.

-- Kello on 4, sanoi herttuatar, olen hyvin väsynyt ja haluan poistua.

Kreivitär vastasi:

-- Minä lähden myöskin, en jaksa enää.

He saapuivat sisäportaille, jotka lähtevät parvekkeille, joilla

piirustukset ja vesivärimaalaukset ovat rivissä, ja jotka

kohoavat yläpuolelle ääretöntä lasikattoista puutarhaa, johon

kuvanveistoteokset ovat asetetut näytteille.

Näiden portaiden lepotasolta nähtiin toisesta päästä toiseen

jättiläismäinen kasvilava täynnä veistokuvia, jotka oli pystytetty

teille, viheriöiden pensasryhmien ympärille ja yläpuolelle

ihmisjoukkoa, joka peitti käytävien pinnan liikkuvana ja mustana

virtana. Marmoripatsaat pistivät esiin tästä hattujen ja harteiden

mustasta matosta, läpäisten sen tuhansista kohdin: ne näyttivät

loistavilta, niin valkeita ne olivat.

Kun Bertin otti jäähyväiset naisilta uloskäytävän ovella, kysyi rouva

de Guilleroy häneltä hiljaa:

-- Siis, te tulette tänä iltana.

-- Niin, varmasti.

Ja taiteilija palasi näyttelyyn keskustellakseen toveriensa kanssa

päivän vaikutelmista.

Maalarit ja kuvanveistäjät seisoivat ryhmissä patsaiden ympärillä,

ravintolahuoneen edessä, ja siellä keskusteltiin niinkuin joka

vuosi ennenkin kannattaen tai vastustaen samoja aatteita, samoin

perustein melkein samanlaisista teoksista. Olivier, joka tavallisesti

vilkkaasti otti osaa näihin keskusteluihin, koska hänellä oli

erikoinen nolaava vastaamis- ja hyökkäyskyky ja erityinen henkevän

teoreetikon maine, josta hän oli ylpeä, koetteli kaikin tavoin

innostua, mutta se, mitä hän vastasi totuttuun tapaansa, ei

herättänyt hänessä enemmän mielenkiintoa kuin se, mitä hän kuuli,

ja häntä halutti mennä tiehensä, olla kuulematta enää mitään,

olla ymmärtämättä enää mitään, tietäen jo edeltäpäin kaiken mitä

sanottaisiin näistä vanhoista taidekysymyksistä, joiden kaikki

näkökannat hän tunsi.

Hän piti kuitenkin näistä asioista, ja oli pitänyt näistä tähän

saakka melkein yksipuolisella tavalla, mutta tänä päivänä hänen

huomionsa käänsi niistä pois muuan noita hentoja ja hellittämättömiä

mietteitä, noita pieniä huolia, joiden ei ollenkaan tarvitsisi

liikuttaa meitä, mutta jotka kaikesta huolimatta pysyvät paikallaan,

sanoi tai teki mitä tahansa, syventyneenä meidän ajatuksiimme

niinkuin näkymätön oas pistettynä lihaamme.

Vieläpä oli hän unhoittanut näytteellä olevan taulunsa aiheuttamat

huolensakin muistellakseen vain markiisin epämiellyttävää

käyttäytymistä Annetten seurassa. Mitä se oikeastaan hänelle kuului?

Oliko hänellä mitään oikeutta siihen? Miksi olisi hän oikeastaan

tahtonut estää tätä arvokasta avioliittoa, joka edeltäpäin oli

määrätty ja kaikessa suhteessa sopiva? Mutta mikään järkeily ei

poistanut tuota mieliharmin ja tyytymättömyyden vaikutelmaa, jonka

hän oli saanut nähdessään Farandalin puhuvan ja hymyilevän sulhasena

katseellaan hyväillen nuoren tytön kasvoja.

Kun hän illalla astui kreivittären salonkiin ja tapasi hänet yksin

tyttärensä kanssa jatkamassa lampun valossa peitetyötänsä, niin hän

töin tuskin sai pidättäytyneeksi lausumasta markiisista pilkallisia

ja häijyjä sanoja ja paljastamasta Annetten silmissä koko hänen

hienon käytöksensä verhoaman mitättömyytensä.

Jo pitemmän aikaa oli hänellä tapana näillä iltavierailuilla hiukan

uneliaana usein vaieta ja istua välinpitämättömässä asennossa,

niinkuin ainakin vanha ystävä, joka ei enää ujostele. Vaipuneena

nojatuoliinsa sääret ristiin toistensa yli heitettyinä, nojaten

päätään taaksepäin, hän haaveili puhuessaan ja lepuutti tässä

läheisen ystävyyden rauhassa ruumistaan ja henkeään. Mutta yhtäkkiä

heräsi hänessä uudestaan niiden miesten eloisa toimeliaisuus, jotka

näkevät vaivaa miellyttääkseen, joiden mieltä kiinnittää se, mitä he

tahtovat sanoa ja jotka hakevat määrätyille henkilöille puhuessaan

loistavampia ja harvinaisempia sanoja koristaakseen ajatuksiaan ja

tehdäksensä ne mielistelevimmiksi. Hän ei antanut enää keskustelun

kulkea kituuttaen, vaan ylläpiti ja vilkastutti sitä ja kiihoitti

sitä innostuksella, ja hän tunsi saadessaan kreivittären ja hänen

tyttärensä purskahtamaan nauruun tai nähdessään heidän liikutettuina

kohottavan häneen hämmästyneet silmänsä tahi, kun he lakkasivat

työskentelemästä kuunnellakseen häntä, mielihyvän hivelyä, vähäistä

menestyksen värähtelyä, joka palkitsi hänen vaivansa.

Hän palasi nyt joka kerran, kun tiesi heidän olevan yksin, eikä

koskaan, kenties, hän ollut viettänyt niin suloisia iltoja.

Rouva de Guilleroy, jonka alituista pelkoa tämä ahkera vierailu

rauhoitti, ponnisteli kaikin tavoin vetääksensä häntä puoleensa

ja pidättääkseen häntä luonaan. Hän kieltäytyi päivälliskutsuista

kaupungissa, tanssiaisista, teatterinäytännöistä, saadaksensa

vain tuon ilon kello kolmen aikaan uloslähtiessään heittää

sähkösanomalaatikkoon pienen sinisen lipun, joka sisälsi:

"Näkemiin". Ensiaikoina, tahtoen päästä nopeammin taiteilijan

kanssa kahdenkeskiseen seurusteluun, jota tämä halusi, hän lähetti

tyttärensä nukkumaan heti kun kello löi 10. Sitten nähdessään

eräänä päivänä, että taiteilija kummasteli tätä ja kysyi nauraen,

kohdeltiinko Annettea vielä pikkuisena, kilttinä lapsena, hän myönsi

neljännestunnin armonaikaa, senjälkeen puoli tuntia ja vihdoin

tunnin. Bertin ei jäänyt muuten kauemmaksi aikaa sen jälkeenkään kuin

tyttö oli lähtenyt, ikäänkuin puolet siitä viehätyksestä, joka häntä

pidätti tässä salongissa olisi juuri lähtenyt Annettesta. Siirtäen

kohta pienen, matalan mielinojatuolinsa kreivittären jalkojen luo,

Bertin istuutui aivan lähelle tätä ja asetti toisinaan hyväilevin

liikkein poskensa hänen polvelleen. Kreivitär antoi hänelle kätensä,

jonka Bertin piti omissaan ja hänen mielenkiihkonsa laskeutui kohta,

hän lakkasi puhumasta ja näytti tässä hellässä hiljaisuudessa

lepäävän tekemistään ponnistuksista.

Kreivitär ymmärsi kyllä vähitellen naisen vainullaan, että Annette

kiehtoi Bertiniä melkein yhtä paljon kuin hän itse. Hän ei ollenkaan

siitä suuttunut, onnellisena siitä, että taiteilija voi löytää

heidän seurastaan jotakin siitä perheestä, jonka hän oli häneltä

riistänyt; ja hän kahlehti taiteilijan mahdollisimman lujasti heidän

molempien kesken näytellen äidin osaa, että Bertin uskoisi olevansa

melkein kuin tämän tytön isä ja että uusi hellyydenvivahdus liittyisi

kaikkeen siihen, mikä hänet kiinnitti tähän taloon.

Hänen keimailunsa, joka aina pysyi valppaana, mutta joka oli tullut

levottomaksi heti kun hän tunsi joka puolelta kuin pieninä, vielä

melkein huomaamattomina pistoksina ne lukemattomat hyökkäykset

itseänsä vastaan, jotka johtuivat Annetten iästä, sai toimeliaimman

luonteen. Tullaksensa yhtä solakaksi kuin Annette, hän yhä

edelleenkin oli juomatta mitään, ja todellakin, hänen vartalonsa

hoikentuminen palautti hänelle uudestaan nuoren tytön muodon siihen

määrin, että selästä heitä tuskin voi erottaa; mutta hänen laihtuneet

kasvonsa kärsivät tästä hoitotavasta. Ennen sileäksi pingoittunut

iho rypistyi ja sai kellertävän vivahduksen, mikä teki lapsen upean

verekkyyden vielä loistavammaksi. Silloin hän hoiteli kasvojansa

näyttelijättärien tavoin, ja vaikka hän näin hankkikin itsellensä

kirkkaassa päivänvalossa vähän epäiltävän kalpeuden, niin saavutti

hän tulen valossa tuon teennäisen ja viehättävän heleyden, joka antaa

hyvin maalatuille naisille verrattoman hipiän.

Tämän rappeutumisen toteaminen ja teennäisten keinojen käyttäminen

muunsivat hänen elintapojaan. Hän vältti niin paljon kuin mahdollista

kaikkia vertailuja päivänvalossa ja tavoitteli niitä lamppujen

valossa, joka tuotti hänelle etusijan. Tuntiessaan itsensä

väsyneeksi, kalpeaksi, vanhentuneemmaksi kuin tavallisesti, hänellä

oli avuliaita päänkipuja, jotka estivät häntä menemästä tanssiaisiin

tai teatteriin; mutta niinä päivinä, jolloin hän tunsi olevansa

täydessä kauneudessaan, hän esiintyi voitonriemuisena ja näytteli

ison siskon osaa pikkuäidin vakavalla vaativaisuudella. Käyttääksensä

yhä melkein samanlaisia pukuja kuin tyttärensä, hän antoi tälle

nuoren rouvan vaatteita, jotka olivat vähän liian vakavia hänelle;

ja Annette, jossa yhä enemmän ilmeni iloinen ja leikkisä luonne,

käytti niitä ilakoivan hilpeänä, mikä teki hänet vielä sievemmäksi.

Hän taipui koko sydämestään äitinsä keimaileviin vehkeisiin, näytteli

hänen kanssaan vaistomaisesti pieniä viehättämiskohtauksia, osasi

suudella häntä oikeaan aikaan, kiertää hellästi kätensä hänen

vyötärölleen, osoittaa elein, hyväilyin ja nerokkain päähänpistoin,

kuinka he olivat sieviä molemmat ja kuinka he olivat toistensa

näköisiä.

Lakkaamatta nähdessään heidät yhdessä ja verratessaan heitä tuli

Olivier Bertin toisinaan melkein sekottaneeksi heidät. Välistä kun

nuori tyttö puhui hänelle hänen katsoessaan muualle hän oli pakotettu

kysymään: "Kumpi heistä sanoi sen?" Vieläpä usein hän huvikseen

leikki sekotuspeliä heidän ollessaan kolmin Ludvig XV:nen tyylisessä

vaateverhosalongissa. Bertin sulki silloin silmänsä ja pyysi heitä

ensin tekemään hänelle saman kysymyksen peräkkäin, sitten vaihtaen

järjestystä kysymään samaa, että hän voisi tuntea äänet. He koettivat

niin taitavasti löytää samat äänenvivahdukset, sanoa samat lauseet

samoin äänensävyin, että hän ei usein arvannut. Heidän oli onnistunut

todellakin päästä niin pitkälle tässä lausumisen yhtäläisyydessä,

että palvelijat vastasivat: "Kyllä rouva", tytölle ja "kyllä neiti",

äidille.

Huvikseen jäljittelemällä ja matkimalla toistensa liikkeitä he olivat

siten saavuttaneet sellaisen käynnin ja eleiden yhtäläisyyden, että

herra de Guilleroy itse nähdessään toisen taikka toisen heistä pimeän

huoneen perällä sekotti heidät joka hetki ja kysyi: "Sinäkö siellä

olet, Annette, vai äitisi?"

Tästä luonnollisesta ja halutusta, todellisesta ja hankitusta

yhtäläisyydestä oli maalarin mieleen ja sydämeen syntynyt omituinen

vaikutelma kaksoisolennosta, entisestä ja uudesta, hyvin tunnetusta

ja melkein tuntemattomasta, kahdesta ruumiista, jotka olivat

tehdyt toistensa jälkeen samasta lihasta, samasta yhä jatkuvasta

naisesta, joka oli nuortunut ja tullut uudestaan siksi mikä hän oli

ollut. Ja hän oli heidän luonaan jakaantuneena heidän molempien

kesken, levottomana, hämmentyneenä, tuntien äitiä kohtaan uudestaan

herännyttä hehkua ja omistaen tyttärelle epämääräistä hellyyttä.