II.

Kun Bertin perjantai-iltana astui ystävättärensä taloon, jossa

juhlapäivällisin piti vietettämän Antoinette de Guilleroyn

kotiintuloa, ei hän tavannut pienessä Ludvig XV:n salongissa vielä

muita kuin herra de Musadieun, joka juuri oli saapunut.

Tämä oli vanha, henkevä mies, josta ehkä olisi voinut tulla

merkkihenkilö ja joka ei mistään saanut lohdutusta siitä, mitä hän

olisi voinut olla ja mitä hän ei ollut.

Keisarillisten museoiden entisenä hoitajana hänen oli onnistunut

tulla nimitetyksi uudestaan tasavallan taidekokoelmien tarkastajaksi.

Tämä ei estänyt häntä kuitenkaan ennenkaikkea olemasta ruhtinaiden,

kaikkien ruhtinattarien, herttuattarien ja yleensä eurooppalaisen

ylimystön ystävä sekä kaikenlaisten taiteilijoiden vannoutunut

suojelija. Hänellä oli vilkas äly -- hän kykeni pikaisesti huomaamaan

asiantilan -- sekä sitäpaitsi hyvä puhetaito, joten hän osasi sanoa

viehättävästi mitä tavallisimpia asioita, ja kun hänellä sitäpaitsi

oli joustava ajatus, joka saattoi hänet helposti mukautumaan kaikkiin

ympäristöihin, sekä hieno diplomatin vainu, jolla hän pystyi

arvostelemaan ihmisiä ensinäkemältä, niin kulki hän päivät ja illat

pääksytysten salongista salonkiin kehittäen valistunutta, hyödytöntä

ja lavertelevaa toimeliaisuuttaan.

Hän näytti olevan sovelias kaikkeen, hän puhui kaikesta näennäisen

asiantuntijan viehättävällä ja helppotajuisen selvällä tavalla, joka

hankki hänelle suuren arvon ylhäisön naismaailmassa. Näille teki hän

näet palveluksia kiertävänä tietovarastona. Hän tiesi todellakin

paljon asioita olematta koskaan lukenut muita kuin välttämättömän

tarpeellisia kirjoja; mutta hän oli mitä parhaimmissa väleissä viiden

akatemian kanssa, kaikkien tiedemiesten, kaikkien kirjailijain

ja erikoisoppineiden kanssa, joita hän kuunteli arvostellen. Hän

osasi unhoittaa kohta liian teknilliset tahi hänen kertomuksilleen

hyödyttömät selitykset, piti muistissaan sangen hyvin muut ja antoi

siten näin kaikkialta haalituille tiedoilleen luontevan, selvän

ja yksinkertaisen muodon, joka ne teki helposti ymmärrettäviksi

kuin tieteelliset sadut. Hän vaikutti aivan kuin aatevarasto, kuin

laaja liikehuoneusto, jossa ei tavata koskaan harvinaisia esineitä,

mutta jossa sensijaan on kaikkia toisia kosolta, huokeahintaisia,

kaikenlaatuisia, kaikkialta hankittuja, talousesineistä aina

jokapäiväisiin kotilääketaidon työaseihin ja fysikan leikkikojeisiin

saakka.

Maalarit, joiden kanssa hänen virkatoimensa saattoi hänet alituiseen

tekemiseen, pilkkasivat ja pelkäsivät häntä. Hän teki heille muuten

palveluksia, hankki heille taulujen ostajia, saattoi heidät suuren

maailman yhteyteen. Hän esitti heitä mielellään, suojeli heitä,

toimitti seurapiireihin, lyhyesti: näytti uhrautuvan salaperäiseen

työhön saada sulattaa hienosto ja taitelijat toisiinsa. Hän piti

kunnianansa taidemaailman läheistä tuntemista ja tuttavallista

seurustelua ylhäisön piirissä, aamiaisia Walesin prinssin kanssa

hänen käydessään Parisissa ja päivällisiä samana iltana Paul

Adelmansin, Olivier Bertinin ja Amary Maldantin kanssa.

Bertin, joka piti de Musadieusta, koska tämä hänen mielestään

oli lystikäs herra, sanoi usein hänestä: "Hän on Jules Vernen

tietosanakirja, sidottuna aasinnahkaan."

Molemmat miehet puristivat toistensa kättä ja alkoivat puhua

valtiollisesta tilanteesta, sotahuhuista, joita Musadieu piti

huolestuttavina selvästi huomattavista syistä, jotka hän esitti

varsin hyvin; hänen mielestään oli nimittäin Saksalla vaan hyötyä

ranskalaisten kukistamisesta ja sen hetken jouduttamisesta, jota jo

18 vuotta herra Bismarck oli odottanut. Olivier Bertin sensijaan

todisti kumoamattomin perustein, että nämät pelot olivat kuviteltuja,

koska Saksa ei voinut olla niin mieletön, että se ryhtyisi tähän aina

epävarmaan valloitusseikkailuun, eikä kansleri voinut olla kyllin

typerä asettaakseen elämänsä viimeisinä päivinä yhdellä kertaa työnsä

ja kunniansa vaaran alaisiksi.

Mutta herra de Musadieu näytti kuitenkin tietävän asioita, joita hän

ei tahtonut sanoa. Hän oli muuten tavannut päivällä erään ministerin

ja kohdannut edellisenä iltana Cannesta palaavan suuriruhtinas

Vladimirin.

Taiteilija vastusti ja tyynesti ivaten kiisti niin sanottujen

parhaiten tietävien henkilöiden pätevyyttä. Kaikkien näiden

huhujen takana valmistettiin vain pörssitemppuja. Ainoastaan herra

Bismarckilla voi tässä suhteessa olla varmasti määrätty mielipide.

Herra de Guilleroy astui huoneeseen, puristi innokkaasti käsiä

pyytäen anteeksi mahtipontisin lausein sitä, että oli jättänyt heidät

yksin. --

-- Ja te, rakas edustaja, kysyi maalari, mitä ajattelette te

sotahuhuista?

Herra de Guilleroy antautui heti innokkaasti keskusteluun. Hän

tiesi niistä enemmän kuin kukaan muu, edustajakamarin jäsenenä,

ja kuitenkaan hän ei ollut samaa mieltä kuin useimmat hänen

tovereistaan. Ei, hän ei uskonut mahdolliseksi ristiriitaa lähimmässä

tulevaisuudessa, jollei ehkä ranskalaisten räyhäävä riidanhalu ja

niin sanotun isänmaallisen liigan kerskailut sitä synnytä. Ja hän

piirsi herra Bismarckista suurisuuntaisen kuvan Saint-Simon'in

tapaan. Tuota miestä ei tahdottu ymmärtää, koska aina edellytetään

toisilla olevan sama ajattelutapa kuin itsellä on, ja koska luullaan

heidän olevan valmiita tekemään sitä, mitä itse olisi tehnyt heidän

sijassaan. Herra Bismarck ei ollut kavala ja petollinen diplomaatti,

vaan suoramielinen, hiukan karkea, joka huusi aina totuutta, ilmoitti

aina tarkoituksensa. "Tahdon rauhaa", sanoo hän. Oli totta, hän

tahtoi rauhaa, ei muuta kuin rauhaa, ja kaikki todisti sitä silmiä

häikäisevällä tavalla kokonaista kahdeksantoista vuotta, kaikki, aina

asevarustuksiin saakka, aina liittoihin saakka, tuohon kansoihin

rykelmään asti, jonka hän on koonnut meidän rajumielisyyttämme

vastaan. Herra de Guilleroy lopetti matalalla äänellä vakuutettuna:

"Bismarck on suuri mies, hyvin suuri mies, joka haluaa rauhaa, mutta

joka uskoo, että se saavutetaan ainoastaan uhkauksin ja voimakeinoin.

Lyhyesti sanottuna, hyvät herrat, hän on suuri barbaari."

-- Se joka tahtoo loppua, tahtoo myöskin välikappaleita, vastasi

herra de Musadieu. Minä myönnän teille mielelläni, että hän ihailee

rauhaa, jos te vaan olette siinä kanssani samaa mieltä, että hän

aina haluaa käydä sotaa saavuttaakseen sen. Se on muuten kiistämätön

ja suunnaton totuus: tässä maailmassa käydään sotaa vain rauhan

saavuttamiseksi!

Palvelija ilmoitti: -- rouva herttuatar de Mortemain.

Ovessa, jonka molemmat puolet oli avattu, näkyi suuri ja roteva

nainen, joka astui sisään arvokkaasti.

Guilleroy syöksyi esiin, suuteli hänen sormiansa ja kysyi: -- Mitenkä

voitte, herttuatar?

Molemmat toiset herrat tervehtivät häntä jonkunlaisella hienolla

tuttavallisuudella, sillä herttuatar käyttäytyi sekä sydämellisesti

että myöskin äkkipikaisesti.

Hän oli kenraali, herttua de Mortemainin leski, hänen ainoa

tyttärensä oli naimisissa Salian ruhtinaan kanssa, itse oli hän

markiisi de Farandalin tytär, suurta syntyperää ja kuninkaallisen

rikas. Hänen asuntoonsa Varennen kadulla kokoontuivat koko ylhäisön

kuuluisuudet tapaamaan ja kehuskelemaan toisiaan. Ei mikään ylhäisyys

matkustanut Parisin kautta syömättä päivällistä hänen pöydässään,

eikä kukaan voinut olla yleisen puheen esineenä ilman, että hän kohta

halusi tutustua tähän henkilöön. Herttuattaren piti saada nähdä

hänet, keskustella hänen kanssaan ja arvostella häntä. Se huvitti

häntä suuresti, se piti hänen elämänsä vireissä, se ylläpiti hänessä

kytevän ylimielisen, hyväntahtoisen uteliaisuuden liekkiä.

Tuskin oli hän istuutunut kun sama palvelija huusi: -- Herra parooni

ja rouva paroonitar de Corbelle.

He olivat nuoria, parooni kaljupäinen ja lihava, paroonitar hento,

hieno, tummaverinen.

Tällä parilla oli Ranskan ylhäisön keskuudessa erikoinen asema,

josta he saivat yksinomaan kiittää tunnontarkkaa tuttavuuksiensa

valitsemista. Vaikka he olivat alhaista aatelia, eikä heillä

ollut suurempaa arvoa, eivätkä he olleet henkeviä, niin heidän

kuitenkin sen kautta, että antoivat kaikkia toimiansa johtaa

äärimmäisen rakkauden siihen, mikä on valikoitua, hienoa ja

huoliteltua, oli onnistunut yksinomaan ahkerasti seurustelemalla

kaikkein ylhäisimmissä taloissa, näyttämällä korkeimmassa

määrässä kuninkaallisia, hurskaita, moitteettomia mielipiteitä,

kunnioittamalla kaikkea, mitä tuli kunnioittaa, halveksimalla

kaikkea, mitä tuli halveksia, sekä vielä sen kautta, etteivät koskaan

pettyneet yhdestäkään hienon maailman oppisäännöstä, eivät koskaan

epäröineet yhdestäkään sopivan käytöstavan yksityiskohdasta, päästä

siihen, että he monen silmissä olivat highlifen hienoimpana kukkana.

Heidän mielipiteensä muodosti jonkinmoisen hienon käytöstavan

lakikirjan, ja heidän läsnäolonsa jossain talossa hankki tälle aito

kunnioitettavuuden valtakirjan.

Corbellet olivat kreivi de Guilleroyn sukua.

-- No, sanoi herttuatar hämmästyneenä, ja teidän vaimonne?

-- Hetkinen, lyhyt hetkinen vaan, pyysi kreivi, on pieni yllätys, hän

tulee kohta.

Kun rouva de Guilleroy, oltuaan kuukauden naimisissa, oli ensi kerran

esiintynyt ylhäisessä seurapiirissä, esitettiin hänet herttuatar

de Mortemainille, joka kohta mieltyi häneen, otti hänet hyväksyen

vastaan ja suojelukseensa.

Kaksikymmentä vuotta oli tämä ystävyys kestänyt koskaan

rikkoutumatta, ja kun herttuatar sanoi "pienokaiseni," kuultiin

vielä hänen äänessään tuon äkisti syntyneen ja yhä jatkuvan kiihkeän

tunteen väräjäminen. Hänen luonaan olivat Bertin ja kreivitär ensi

kerran tavanneet toisensa.

Musadieu oli lähestynyt, hän kysyi:

-- Onko herttuatar ollut katsomassa "kohtuuttomien" näyttelyä?

-- Ei, mikä se on?

-- Ryhmä uusia taiteilijoita, hurmiotilassa olevia impressionisteja.

Niitä on kaksi erittäin taitavaa.

-- Mahtava rouva mutisi halveksivasti:

-- En pidä noiden herrojen pilasta.

Herttuatar oli mahtipontinen, kiivasluontoinen, joka ei hyväksynyt

mitään muuta mielipidettä kuin omaansa, jonka hän perusti yksinomaan

yhteiskunnallisen asemansa tietoisuuteen. Kun hän piti -- koskaan

oikeastaan tekemättä itsellensä asiaa selväksi -- taiteilijoita

ja oppineita älykkäinä päiväpalkkalaisina, joille Jumala oli

antanut tehtäväksi ylhäisön huvittamisen tai palvelemisen, niin

ei hän perustanut arvostelujaan mihinkään muuhun, kuin siihen

harkitsemattomaan hämmästyksen tai huvin määrään, jonka hänelle

tuotti jonkun esineen näkeminen, kirjan lukeminen, tai kertomus

jostakin keksinnöstä.

Hän oli pitkäkasvuinen, roteva, painava, punainen, puhui äänekkäästi

ja häntä pidettiin suuren maailman täydellisenä edustajana,

koska ei mikään häntä saattanut hämille, koska hän uskalsi sanoa

kaikki ja puolustaa koko maailmaa, valtaistuimilta syöstyjä

ruhtinaita panemalla toimeen juhlia heidän kunniakseen, ja vieläpä

Kaikkivaltiastakin lahjoillansa papistolle ja kirkolle.

Musadieu alkoi uudestaan:

-- Onko herttuatar kuullut, että luultavasti on vangittu Marie

Lambourg'in murhaaja?

Herttuattaren mielenkiinto heräsi äkkiä ja hän vastasi:

-- En ole kuullut, kertokaapas se minulle.

Ja Musadieu kertoi seikkaperäisesti. Hän oli pitkä, hyvin laiha,

hän käytti valkeita liivejä, pieniä jalokiviä paidan-nappeina, hän

puhui ilman eleitä, aina moitteettoman näköisenä, mikä teki hänelle

mahdolliseksi sanoa hyvin uskallettuja asioita, joista puhuminen oli

hänelle erikoista. Kun hän oli hyvin likinäköinen, niin tuntui siltä,

ettei hän nenälaseistaan huolimatta koskaan nähnyt ketään, ja kun

hän istuutui, olisi luullut koko hänen ruumiinsa luuston käyristyvän

nojatuolin muodon mukaan. Hänen taipunut yläruumiinsa tuli aivan

pieneksi, lyyhistyi kokoon aivan kuin hänen selkärankansa olisi ollut

gummia; hänen toistensa yli ristiin heitetyt säärensä näyttivät

kahdelta toisiinsa kietoutuneelta nauhalta ja hänen pitkistä

käsivarsistaan, joita tuolin nojat kannattivat, riippuivat kalpeat,

harvinaisen pitkiin sormiin päättyvät kädet. Hänen taiteellisesti

värjätyt hiuksensa ja viiksensä, taitavasti joukkoon unhoitettuine

valkeine kiharoineen olivat usein pilan esineenä.

Kun hän selitti herttuattarelle, että murhatun ilotytön jalokivet oli

luultu murhaaja lahjoittanut toiselle yhtä kevytjalkaiselle oliolle,

aukeni suuren salongin ovi uudestaan selkoselälleen, ja kaksi

vaaleaveristä, kermanvärisiin pitsivaatteisiin puettua naista, jotka

olivat toistensa näköisiä, niinkuin kaksi eri-ikäistä sisarta, toinen

hiukan liian kypsä, toinen hiukan liian nuori, toinen hiukan liian

täyteläinen, toinen hiukan liian solakka, lähestyi pitäen toisiaan

vyötäröistä ja hymyili.

Huudettiin, taputettiin käsiä. Ei kukaan, paitsi Olivier Bertin

tietänyt Antoinette de Guilleroyn paluusta, ja tytön ilmestyminen

äitinsä rinnalla, joka vähän kauempaa näytti melkein yhtä viehkeältä

ja vieläpä kauniimmalta, sillä vaikka hän oli liiaksi auennut kukka,

hän ei ollut lakannut olemasta loistava, sensijaan kuin lapsi tuskin

vielä puhjenneena vasta alkoi olla sievä, vaikutti, että heitä

pidettiin viehättävinä molempia.

Ihastuneena huusi herttuatar paukutellen käsiään:

-- Ah, Jumalani, kuinka sieviä ja hauskoja he ovat toistensa

rinnalla. Katsokaa toki, herra de Musadieu, kuinka he ovat toistensa

näköiset!

Tehtiin vertauksia; kaksi mielipidettä muodostui heti. Musadieun,

Corbellein ja de Guilleroyn käsityksen mukaan kreivitär ja hänen

tyttärensä olivat toistensa näköisiä ainoastaan hipiän, hiusten

ja varsinkin silmien puolesta, jotka olivat kokonaan samanlaiset,

samalla tavalla täynnä mustia silmäterän siniselle kehälle

tippuneiden pienen pienten mustetahrojen kaltaisia pilkkuja. Mutta

vähän ajan kuluttua kun nuori tyttö olisi tullut naiseksi, eivät he

enää ollenkaan olisi yhdennäköisiä.

Herttuattaren ja Olivier Bertinin mielestä he päinvastoin olivat

kaikissa suhteissa saman-näköisiä, ja ainoastaan ikäero teki heidät

erinäköisiksi. Maalari sanoi:

-- Onpa hän muuttunut kolmessa vuodessa: En olisi häntä enää

tuntenut, enkä uskaltane häntä sinutella.

Kreivitär alkoi nauraa.

-- Ai, totta tosiaan! Tahtoisinpa nähdä teidän sanovan "te"

Antoinettelle.

Nuori tyttö, jonka veitikkamaisen aroissa piirteissä jo näkyi tuleva

mahtipontisuus, virkkoi:

-- Minäpä en uskaltaisi sanoa "sinä" herra Bertin'ille. Äiti hymyili.

-- Säilytä tämä huono tapa, sallin sen sinulle. Te teette kyllä pian

uudestaan tuttavuutta.

Mutta Annette pyöritti päätä.

-- Ei, ei. Se saattaisi minut hämille.

-- Herttuatar suuteli tyttöä ja tarkasti sitten häntä asiantuntijana

ja harrastajana.

-- Kas niin, pikkuiseni, katsoppas minua suoraan silmiin. Niin,

sinulla on aivan äitisi katse; sinä et tule hullumman näköiseksi,

kun olet saanut hiukan loistoa. Sinun on lihottava, ei paljon, mutta

hiukan; sinä olet laihanpuoleinen.

Kreivitär huudahti:

-- Oi, älkää sanoko hänelle sitä.

-- Ja miksei?

-- On niin hauskaa olla solakka! Minä tulen laihduttamaan itseäni.

Mutta rouva de Mortemain suuttui unhoittaen vihansa vimmassa nuoren

tytön läsnäolon.

-- Niin aina, te olette aina tuon luisevan muodin puolella, koska

laihoja on helpompi pukea kuin lihavia. Minä taas olen lihavien

naisten sukupolvea! Nykyään on laihojen naisten aika! Tämä saattaa

minut ajattelemaan Egyptin lehmiä; minä en tosiaankaan ymmärrä

miehiä, jotka näyttävät ihailevan teidän luurankojanne. Meidän

aikanamme he vaativat parempaa. Hän vaikeni keskellä hymyilyjä,

sitten hän jatkoi:

-- Katsele äitiäsi, pienokainen, hän on erittäin sievä, juuri

parhaimmillaan, koeta tulla hänen kaltaisekseen.

Mentiin ruokasaliin. Kun oli istuuduttu, alkoi Musadieu uudestaan

keskustelun.

-- Minä sanon, että miesten pitää olla laihoja, koska he ovat tehdyt

ruumiinliikkeitä varten, jotka vaativat notkeutta ja vikkelyyttä,

joita ei voi mitenkään tehdä suurivatsainen. Mitä naisiin tulee

on asianlaita hiukan erilainen. Eikö se ole teidän mielipiteenne,

Corbelle?

Corbelle joutui pahempaan kuin pulaan, koska herttuatar oli lihava ja

hänen oma vaimonsa hyvin laiha! Mutta paroonitar tuli miehensä avuksi

ja päättävästi asettui laihojen puolelle. Edellisenä vuonna hänen oli

täytynyt taistella alkavaa lihavuutta vastaan, jonka hän voitti hyvin

nopeasti.

Rouva de Guilleroy kysyi:

-- Sanokaa miten te menettelitte.

Ja paroonitar selitti kaikkien nykyajan hienojen naisten käyttämän

menettelyn. Ei juotu syödessä. Vasta tunti aterian jälkeen oli

sallittu nauttia kupillinen hyvin kuumaa, polttavaa teetä. Se

onnistui kaikille. Hän mainitsi hämmästyttäviä esimerkkiä lihavista

naisista, jotka olivat tulleet kolmessa kuukaudessa solakammiksi kuin

veitsenterä. Herttuatar vimmastui ja huudahti!

-- Jumalani! mitenkä tyhmää on kiusata itseänsä noin! Te ette pidä

mistään, ette kerrassa mistään, ei edes sampanjasta. Kuulkaahan,

Bertin, te, joka olette taiteilija, mitä tästä ajattelette?

-- Mutta, arvoisa, minä olen maalari ja minä verhoan kuvattavani

vaatteilla, minusta se on yhdentekevää? Jos olisin kuvanveistäjä,

niin minä valittaisin tätä asianlaitaa.

-- Mutta te olette mies, mitä te pidätte parempana?

-- Minäkö? Hyvin ravittua hienoutta, sitä mitä minun keittäjättäreni

kutsuu jyvillä hyvin syötetyksi kananpojaksi. Se ei ole lihava, mutta

se on täyteläinen ja hienonnäköinen.

Tämä vertaus herätti naurua; mutta kreivitär katseli epäuskoisena

tytärtään ja mutisi:

-- Ei, on niin somaa olla laiha. Naiset, jotka pysyvät laihoina,

eivät vanhene.

Tätä kohtaa vielä pohdittiin ja seura jakaantui kahtia. Kaikki

kuitenkin olivat melkein yksimielisiä siitä, ettei hyvin lihava

henkilö saanut liian nopeasti laihtua.

Tämä huomautus antoi aihetta luomaan yleiskatsauksen kaikkiin

hienoston tunnettuihin naisiin ja uudestaan toteamaan heidän

sulonsa, aistikkuutensa ja kauneutensa. Musadieu piti vaaleaveristä

markiisitar de Lochristia verrattoman viehättävänä, sen sijaan

että Bertin asetti etusijan rouva Mandelièren, tummaverisen,

matalaotsaisen, mustasilmäisen, jolla oli tosin hiukan liian suuri

suu, mutta siinä loistivat kiiltävät hampaat.

Bertin oli istuutunut nuoren tytön viereen, ja yhtäkkiä kääntyi hän

hänen puoleensa ja virkkoi:

-- Kuulehan, Nanette. Kaikki, mitä nyt sanomme, sinä saat kuulla

toistettavan ainakin kerran viikossa, kunnes tulet vanhaksi.

Viikossa sinä opit ulkoa kaikki, mitä hienossa maailmassa ajatellaan

politiikasta, naisista, teatterikappaleista ja muusta. Sinun ei

tarvitse muuta kuin aika-ajoittain vaihtaa henkilöiden ja asioiden

nimiä. Kun sinä olet kuullut meidän kaikkien esittävän ja puolustavan

mielipiteitämme, niin sinä sitten rauhallisesti valitset niiden

joukosta, joita pitää ihmisellä olla, omasi, ja sitten sinun ei enää

ollenkaan tarvitse ajatella mitään koskaan; sinun ei tarvitse muuta

kuin levätä.

Neitonen kohotti vastaamatta mitään taiteilijaan veitikkamaisen

katseensa, jossa välkähti nuori, vilkas, hillitty äly, mikä oli

valmiina lähtemään liikkeelle.

Mutta herttuatar ja Musadieu, jotka leikkivät aatteilla niinkuin

palloilla, tarkoin kiinnittämättä koskaan huomiota siihen, että

he käyttelivät aina samoja, vastustivat tätä Bertinin lausuntoa

ihmisajatuksen ja toiminnan nimessä.

Silloin Bertin koetti todistaa kuinka hienon maailman ihmisten

äly, vieläpä oppineimpienkin, oli mitätön, kuinka sillä ei ollut

virikettä, ei oikeata sisältöä, kuinka heidän mielipiteensä olivat

heikosti perusteltuja, heidän mielenkiintonsa henkisiin asioihin

heikko ja välinpitämätön, heidän käsityksensä epävakava ja hapuileva.

Hänet valtasi taas kerran muudan noita puoleksi todellisia,

puoleksi teennäisiä närkästyksen puuskia, joita herättää aluksi

kaunopuheliaisuudellaan loistamisen halu, ja joita sitte

yhtäkkiä kiihoittaa selvä arvostelukyky, joka tavallisesti

on hyväntahtoisuuden himmentämä. Hän osoitti kuinka ihmiset,

joiden ainoa tehtävä elämässä on vierailujen tekeminen ja

päivällisilläkäynti, huomaavat vastustamattoman kohtalon määräyksestä

tulevansa huikentelevaisiksi ja herttaisiksi, mutta jokapäiväisiksi

olennoiksi, joita epämääräisesti liikuttelevat pintapuoliset huolet,

mielipiteet ja halut.

Hän näytti, ettei mikään heissä ollut syvää, innokasta, vilpitöntä,

että kun heidän älyllinen kehityksensä ei ollut suuren suuri ja

heidän oppinsa pelkkää kiiltoa, he pysyivät lopultakin puunukkeina,

jotka olemuksellaan ja eleillään herättävät erehdyttävän käsityksen

valio-olennoista, joita he eivät kuitenkaan ole. Hän todisti, että

kun heidän vaistojensa hauraat juuret olivat kasvaneet sovinnaisuuden

maaperässä, eikä todellisuudessa, niin he eivät rakasta

todellisesti mitään, vieläpä heidän ylellinen elämänsäkin on heidän

turhamielisyytensä ja heidän ruumiinsa hienostuneiden vaatimuksien

tyydyttämistä, koska ateriatkin, joita heidän luonaan syödään ja

viinit, joita juodaan, ovat huonoja, mutta kalliisti maksettuja.

-- He elävät, sanoi hän, syrjässä kaikesta, koskaan näkemättä mitään

ja syventymättä mihinkään; syrjässä tieteestä, josta he eivät välitä;

syrjässä luonnosta, jota he eivät osaa katsella; syrjässä onnesta,

sillä he eivät kykene hehkuvasti nauttimaan mistään; syrjässä

maailman ja taiteen kauneudesta, josta he puhuvat, olematta koskaan

päässeet selville siitä ja vieläpä uskomattakin siihen, sillä he

eivät tunne hurmiota nauttiessaan elämän ja älyn riemuista. He eivät

pysty kiintymään mihinkään niin, että rakastaisivat sitä yksinomaan,

eivät innostumaan mihinkään siihen määrään asti, että haltioituisivat

sen käsittämisen onnesta.

Parooni de Corbelle luuli pitävänsä ryhtyä puolustamaan hienoa

seurapiiriä.

Hän teki tämän kestämättömin ja heikoin perustein, perustein, jotka

sulavat järjen edessä kuin lumi tulessa ja joita ei voi käsittää,

typerin ja riemuvoittoisin perustein, samanlaisin kuin maapappi, joka

todistaa Jumalan olemassaoloa. Hän vertasi lopuksi hienoston ihmisiä

kilpajuoksijoihin, jotka eivät kelpaa mihinkään itse asiassa, mutta

jotka kuitenkin ovat hevosrodun kunniana.

Bertin, joka oli hämillään tämän uuden vastustajan esiintymisestä,

pysyi hetkisen hiljaa halveksivan kohteliaan näköisenä, mutta äkkiä

kun paroonin tyhmyys häntä kiihoitti, hän keskeytti taitavasti tämän

puheen ja kuvasi hienon herrasmiehen elämän aamusta iltaan saakka

jättämättä mitään mainitsematta.

Nämä hienostikootut yksityisseikat piirsivät hänestä vastustamattoman

huvittavan kuvan. Nähtiin, kuinka herran aamulla puki hänen

kamaripalvelijansa, kuinka hän ensin lausui parturille, joka tuli

hänen partaansa ajamaan, muutamia yleisiä mietteitä, kuinka hän

sitten aamukävelynsä aikana tiedusteli tallirengeiltä hevosten

terveyttä, kuinka hän kuljeskeli Bois de Boulognen käytävillä ainoana

huolenaan tervehtiminen ja tervehdyksien vastaanotto, kuinka hän

söi aamiaista vaimoansa vastapäätä, läksi hänen kanssaan vaunuissa

ajelemaan, eikä puhunut hänelle muuta kuin vain luetteli aamulla

näkemiensä henkilöiden nimet, kuinka hän sitte kuljeskeli iltaan

saakka salongista salonkiin vilkastuttamassa älyänsä samanlaisten

henkilöiden kanssa seurustelemalla, kuinka vihdoin söi päivällistä

jonkun ruhtinaan luona, jossa keskusteltiin Europan tilanteesta,

lopettaakseen sitten iltansa tanssipaikassa, oopperassa, jossa hänen

arkoja elostelijavaatimuksiansa viattomasti tyydytti paikka, joka

näennäisesti on huono.

Kuvaus oli niin tarkka, ilman että sen iva loukkasi ketään, että

yleinen nauru pöydän ympärillä siirtyi suusta suuhun.

Herttuattaren, -- jolla lihavana henkilönä oli vaikea pidättää

iloisuuttaan, -- rinnassa nähtiin pieniä hillittyjä nytkähdyksiä. Hän

sanoi vihdoin:

-- No, tosiaankin, se on liian hassua, te saatte minut ihan kuolemaan

naurusta.

Mutta Bertin vastasi hyvin kiihtyneenä:

-- Oi, rouva, hienossa maailmassa ei kuolla naurusta. Tuskin

nauretaan. Suvaitaan tahdikkuudesta olla olevinaan huvitettu ja

nauravinaan. Jäljitellään kyllin hyvin kasvojen iloista ilmettä,

mutta iloa ei oikein ilmaista. Menkää kansanteattereihin, siellä

te näette naurettavan. Menkää huvittelevien porvarien luo, siellä

näette naurettavan tukehduksiin saakka. Menkää sotilaskasarmeihin,

niin näette miesten läkähtyvän naurusta, silmät täynnä kyyneleitä,

kiemurtelevan vuoteella jonkun velikullan kujeita katsellessaan.

Mutta salongeissa ei naureta. Minä sanon teille, että ollaan vaan

tekevinään kaikkea, vieläpä ollaan nauravinaankin.

Musadieu pysähdytti hänet:

-- Anteeksi, te olette ankara, ettehän itsekään, rakas ystävä, näy

kuitenkaan halveksivan tätä hienostoa, jota niin pilkkaatte.

Bertin hymyili:

-- Minäkö? Pidän siitä.

-- No, mitenkä sitten on ymmärrettävä...?

-- Minä halveksinkin itseäni hiukan epäiltävän rodun sekasikiönä.

-- Kaikki tuo on vain vaikutuksen tavoittelemista.

Ja kun Bertin väitti, ettei hän tavoitellut sellaista, niin

herttuatar lopetti keskustelun selittäen, että kaikki taiteilijat

mielellään uskottelivat ihmisille mahdottomia.

Keskustelu tuli silloin yleiseksi, hipaisi kevyesti kaikkea,

hyvänsävyisenä, jokapäiväisenä, ystävällisenä ja hillittynä, ja kun

päivällinen lähestyi loppuansa, kreivitär huudahti yhtäkkiä osoittaen

edessään olevia täysiä viinilaseja:

-- No, en ole mitään juonut, en pisaraakaan; nyt näemme, tulenko

laihtumaan.

Herttuatar tahtoi raivostuneena pakottaa hänet nielemään edes pari

siemausta kivennäisvettä; se oli turhaa, ja hän huudahti:

-- Oi sinua typerää, tyttäresi on pannut pääsi pyörälle. Pyydän

teitä, Guilleroy, estäkää vaimoanne tällaisesta mielettömyydestä.

Kreivi, joka juuri parhaillaan selitti Musadieulle Ameriikassa

keksittyä puimakonetta, ei ollut kuullut herttuattaren puhetta.

-- Mitä mielettömyyttä, herttuatar?

-- Sitä, että hän tahtoo laihtua.

Kreivi loi vaimoonsa hyväntahtoisen ja välinpitämättömän katseen.

-- Asianlaita on nyt kerta kaikkiaan niin, että minulla ei ole tapana

vastustella häntä.

Kreivitär oli noussut pöydästä tarttuen naapurin käsivarteen; kreivi

tarjosi omansa herttuattarelle ja mentiin suureen saliin, koska pieni

vierashuone oli varattu vain päivävierailuja varten.

Tämä sali oli hyvin avara ja valoisa. Sen neljää seinää peittivät

valkean ja kullanvärisiin kehyksiin asetetut leveät, kauniit

vaaleansilkkiset, vanhamalliset kangasverhot, jotka lamppujen

ja kynttiläkruunun valossa saivat vienon ja heleän, kuutamoisen

värivivahduksen. Pääseinän keskellä näytti Olivier Bertinin

maalaama kreivittären muotokuva asuvan ja elähdyttävän huonetta.

Se oli siinä kotonaan. Se yhdisti itse salongin ulkonäkyyn nuoren

vaimon hymyilynsä, suloisen katseensa, vaaleiden hiuksiensa keveän

viehätyksen. Oli muuten melkein totuttu tapa, jonkunlainen hienon

käytöksen ilmaisu, aivankuin ristinmerkin teko kirkkoon astuttaessa,

onnitella mallia taiteilijan teoksen johdosta joka kerran kun

pysähdyttiin sen eteen.

Musadieu ei koskaan jättänyt sitä tekemättä. Koska hänen

mielipiteillään valtion valtuuttamana erikoistuntijana oli

jonkinmoisen laillisen ammattimiehen lausunnon arvo, niin hän piti

velvollisuutenansa usein vakaumuksella ilmituoda tämän taulun

etevämmyys.

-- Totisesti, sanoi hän, kas siinä on kaunein nykyaikainen muotokuva,

jonka tunnen. Siinä on ihmeellinen elämä.

Kreivi de Guilleroy, jossa tottumus saada kuulla tätä taulua

kehuttavan oli juurruttanut vakuutuksen siitä, että hänellä oli

talossaan mestariteos, lähestyi tehostaakseen Musadieun sanojen

vaikutusta, ja minuutin tai pari he molemmat kasasivat kaikki

mahdolliset käytetyt ja teknilliset lauseparret ylistääkseen tämän

taulun sekä näennäisiä että tarkoitettuja hyviä ominaisuuksia.

Kaikki olivat kohottaneet silmänsä seinää kohti ja näyttivät

ihastuneilta. Olivier Bertin, joka jo oli tottunut näihin

ylistyksiin, joihin hän ei kiinnittänyt enemmän huomiota kuin

kysymyksiin jonkun terveydestä kadulla kohdatessa, kohotti kuitenkin

heijastuslamppua, joka oli asetettu kuvan eteen sitä valaisemaan,

oikeaan asentoonsa, koska palvelija huolimattomuudesta oli asettanut

sen vinoon.

Sitten istuuduttiin ja kreivi lähestyi herttuatarta, joka sanoi

hänelle:

-- Luulen, että veljenpoikani tulee minua täältä hakemaan ja

pyytämään teiltä kupin teetä.

Jo jonkun aikaa olivat heidän toivomuksensa kohdanneet toisensa ja he

aavistivat toistensa ajatukset, vaikkeivät olleet niitä toisilleen

lausuneet.

Herttuatar de Mortemainin veli, markiisi de Farandal, oli melkein

täydellisesti tuhlattuaan omaisuutensa pelissä, kuollut pudotessaan

hevosen selästä jättäen jälkeensä lesken ja pojan. Tämä nuori

mies, joka nyt oli 28-vuotias, oli Europan enimmän haluttuja

kotiljongin johtajia, sillä usein hänet kutsuttiin Wieniin ja

Lontooseen koristaakseen siroilla valssiliikkeillään ruhtinaiden

tanssiaisia. Ja vaikka hän olikin aivan varaton, pysyi hän

kuitenkin yhteiskunnallisen asemansa, perheensä, nimensä ja melkein

kuninkaallisten sukulaistensa vuoksi yhtenä Parisin haetuimmista

ja kadehdituimmista miehistä. Piti vakaannuttaa tämä liian nuori,

tanssin ja urheiluelämän hankkima maine, ja rikkaan, hyvin rikkaan

avioliiton jälkeen asettaa seuraelämässä saavutettujen menestyksien

sijaan valtiolliset. Heti kun markiisi pääsisi edustajaksi, niin hän

tämän ainoan seikan johdosta tulisi vastaisen valtakunnanistuimen

tueksi, yhdeksi kuninkaan neuvonantajista ja puolueensa johtomiehistä.

Herttuatar, jolla oli hyvät tiedot kaikista asioista, tunsi kreivi

de Guilleroyn äärettömän suuren omaisuuden; hän oli selvillä siitä,

että tämä oli varovainen aarteen kokooja, joka asui yksinkertaisessa

huoneustossa, kun hän olisi voinut elää suurena herrana jossakin

Parisin komeimmassa yksityispalatsissa. Hän tiesi kreivin aina

onnistuneet keinottelut, hänen hienon liikemiesvainunsa, hänen

osanottonsa kaikkiin tuottavimpiin liikeyrityksiin, joita

kymmenen vuoden kuluessa oli Ranskassa tehty; ja hän oli saanut

ajatuksen naittaa veljenpojallensa tämän normandilaisen edustajan

tyttären, jolle tämä avioliitto tuottaisi arvokkaamman aseman,

hallitsijaa ympäröivässä ylhäisimmässä seurapiirissä. Guilleroy,

joka itse oli mennyt rikkaisiin naimisiin ja lisännyt taitavasti

yksityisomaisuuttaan, hautoi nyt muita kunnianhimoisia tuumia.

Hän uskoi kuninkaan palaavan ja tahtoi sinä hetkenä olla kykenevä

käyttämään hyväkseen tätä tapausta mitä täydellisimmäliä tavalla.

Yksinkertaisena edustajana hän ei ollut suurenkaan arvoinen. Markiisi

de Farandalin appi-isänä, jonka esi-isät olivat olleet Ranskan

kuninkaallisen suvun uskollisia ja suosittuja läheisiä tuttavia, hän

kohoaisi ensimäisten riviin.

Herttuattaren ystävyys hänen vaimoaan kohtaan antoi sitäpaitsi tälle

liitolle hyvin arvokkaan ja läheisen ystävyyden luonteen, ja peläten,

että joku toinen tyttö kohtaisi markiisin ja miellyttäisi tätä, hän

oli kutsuttanut omansa Parisiin, jouduttaakseen tapauksia.

Rouva de Mortemain, joka aavisti ja arvasi nämät suunnitelmat,

suostui niihin kaikessa hiljaisuudessa, ja sinäkin päivänä, vaikkei

hän ollutkaan saanut edeltäpäin tietää nuoren tytön äkillisestä

paluusta, hän oli pyytänyt veljenpoikaansa tulemaan Guilleroyn luo,

totuttaakseen häntä vähitellen usein käymään tässä talossa.

Ensimäisen kerran kreivi ja herttuatar peitetyin sanoin

puhuivat näistä toivomuksistaan ja erotessaan olivat he tehneet

liittosopimuksen.

Toisessa päässä salonkia naurettiin. Herra de Musadieu kertoi

parhaillaan paroonitar de Corbellelle erään neekerilähetystön

esittämisestä tasavallan presidentille, kun ilmoitettiin markiisi de

Farandal.

Hän ilmestyi ovelle ja pysähtyi. Nopealla ja tottuneella liikkeellä

hän asetti monokelin oikeaan silmäänsä ja jätti sen siihen aivan

kuin tutkiakseen salonkia, mihinkä hän aikoi astua, mutta myöskin

antaakseen ehkä siellä oleville ihmisille aikaa nähdä häntä ja

kiinnittää huomiota hänen tuloonsa. Sitten huomaamattomalla posken

ja kulmakarvan liikahduksella hän pudotti tuon pienen, mustaan

silkkinauhaan kiinnitetyn lasipalan, ja astui sitten reippaasti rouva

de Guilleroyn luo, jonka ojennettua kättä hän suuteli kumartaen hyvin

syvään. Samoin teki hän myöskin tädillensä, sitten hän tervehti

kätellen kaikkia toisia kulkien toisesta henkilöstä toiseen sulavan

hienosti.

Hän oli suurikasvuinen, ruskeanpuna-viiksinen poika, jo vähän

kaljupäinen, vartaloltaan upseerin näköinen, ryhti englantilaisen

urheilijan. Tunsi hänet nähdessään heti miehen, jonka raajat olivat

enemmän harjoitetut kuin pää ja joka ei pidä muusta kuin siitä, mikä

kehittää ruumiillista voimaa ja tehokkuutta. Hänellä oli kuitenkin

tietoja, sillä hän oli opiskellut ja opiskeli vieläkin joka päivä

kovasti älyään jännittämällä kaikkea, mikä olisi hänelle hyödyllistä

tietää: historiaa, erittäin kiinnittäen huomiota vuosilukuihin

ja erehtyen usein asioista, kansantalouden alkeita, jotka ovat

välttämättömät edustajalle, ja sosiologian perusteita, joita

hallitsevat kansanluokat tarvitsevat.

Musadieu piti häntä suuressa arvossa, hän sanoi: "Hänestä tulee

merkkihenkilö." Bertin antoi tunnustuksen hänen notkeudelleen ja

voimakkuudelleen. He kävivät samoissa miekkailuharjoituksissa,

metsästivät usein yhdessä ja kohtasivat usein toisensa ratsastamassa

Bois de Boulognen tiellä. Heidän kesken oli syntynyt yhteisten

harrastusten sympatia, tuo vaistomainen vapaamuurarisuus, jonka

aiheuttaa kahden henkilön välillä aivan kuin itsestään löydetty

keskustelun aihe, joka miellyttää kumpaakin.

Kun markiisi esitettiin Annette de Guilleroylle, aavisti hän heti

tätinsä suunnitelmat, ja kumarrettuaan hän loi neitiin pikaisen,

asianharrastajan katseen.

Hän piti tyttöä sievänä ja erittäinkin paljon lupaavana, sillä hän

oli niin paljon johtanut kotiljongeja, että hän ymmärsi nuoria

tyttöjä ja voi varmasti edeltäpäin sanoa heidän tulevan kauneutensa

laadun, niinkuin ammattimies, joka maistaa liian nuorta viiniä.

Hän vaihtoi neidin kanssa ainoastaan muutamia merkityksettömiä

lauseparsia, meni sitten istumaan paroonitar de Corbellen viereen

laverrellakseen hänen kanssaan puoliääneen.

Kutsut lopetettiin aikaiseen, ja kun kaikki olivat lähteneet,

lapsi mennyt nukkumaan, lamput sammutetut, palvelijat nousseet

huoneisiinsa, niin kreivi de Guilleroy, astuen edestakaisin

salongissa, jota valaisi ainoastaan kaksi kynttilää, pidätti vielä

kauan nojatuolissa torkkuilevaa kreivitärtä kehittääkseen toiveitaan,

seikkaperäisesti selittääkseen menettelyä, mitä oli seurattava, ja

näyttääksensä ennakkotoimenpiteet, joihin oli ryhdyttävä kaikkiin

suunnitelmiin, menestysmahdollisuuksiin ja varovaisuuskeinoihin

nähden.

Oli myöhäistä, kun hän vetäytyi makuuhuoneeseensa, ihastuneena muuten

iltaansa mutisten:

-- Luulenpa vaan, että asia päättyy meille eduksi.