Bertin vastasi kysyen, milloin hän voisi esittäytyä kreivittärelle,
ja hänet kutsuttiin aivan yksinkertaisesti aamiaiselle seuraavana
maanantaina.
Kreivi de Guilleroy asui ensimäisessä kerroksessa bulevardi
Malhesherbes'n varrella suuressa ja loisteliaassa uudenaikaisessa
talossa. Kuljettuaan avaran, valkean ja kullanvärisen vierashuoneen
läpi, jossa oli puukehyksiset siniset silkkiverhot pyydettiin
taiteilijaa astumaan jonkinlaiseen naistenhuoneeseen, joka oli
verhottu Vatteaun tapaan, viimevuosisadan kirkkain ja sievistelevin
värein, hienoine vivahduksineen ja siroine aiheineen, jotka näyttivät
rakkaudesta haaveilevien työmiesten keksimiltä, piirustamilta ja
valmistamilta.
Hän oli juuri istuutunut, kun kreivitär ilmestyi. Hän käveli niin
kevyesti, ettei Bertin ollut ollenkaan kuullut hänen tulemistaan
viereisen huoneen läpi, ja tämä hämmästyi senvuoksi nähdessään
yhtäkkiä rouva de Guilleroyn edessään. Kreivitär ojensi Bertinille
kätensä tuttavalliseen tapaan.
-- On siis totta -- virkkoi hän -, että tahdotte mielellänne tehdä
muotokuvani.
-- Olisin siitä hyvin onnellinen, arvoisa rouva.
Hänen musta, tiukka pukunsa teki hänet hyvin solakaksi, aivan nuoren,
mutta kuitenkin vakavannäköiseksi, mikä oli ristiriidassa hänen
hymyilevän, vaaleiden hiuksien kokonaan valaiseman päänsä kanssa.
Kreivi astui huoneeseen pitäen kädestä pientä kuusivuotista tyttöä.
Rouva de Guilleroy esitti: -- Mieheni.
Hän oli lyhytkasvuinen, viiksetön mies, jonka posket olivat
sisäänpäin painuneet ja lyhyeksiajellun parransängen tummentamat.
Hän oli hiukan papin tai näyttelijän näköinen, hänellä oli pitkät,
alas niskaan ulettuvat hiukset, kohteliaat tavat ja suun ympärillä
kaksi suurta kellonmuotoista poskilta leukaan laskeutuvaa ryppyä,
nähtävästi hänen ahkeran julkisuudessa puhumisensa uurtamat.
Kreivi kiitti maalaria lukuisin kohteliain lausein, mikä ilmaisi
puhujaa. Jo kauan oli hänellä ollut halu teettää vaimonsa kuva, ja
varmasti olisi hän valinnut herra Olivier Bertinin, jollei olisi
pelännyt saavansa kieltävää vastausta, sillä hän tiesi, kuinka paljon
taiteilijaa ahdistettiin pyynnöillä.
Sovittiin siis monin kohteliaisuuksin puolelta ja toiselta, että
kreivi seuraavasta päivästä alkaen toisi vaimonsa ateljeehen. Hän
tahtoi kuitenkin mielellään tietää -- täyden surupuvun vuoksi, jota
hänen vaimonsa käytti -- haluaisiko taiteilija mieluummin odottaa,
mutta Bertin selitti tahtovansa kankaalle siirtää ensiksi saamansa
vaikutelman ja tuon suuren vastakohdan: niin elävän, hienon ja
kultaisen tukan alla loistavan pään ja puvun kovin ankaran mustan
värin.
Kreivitär tuli siis seuraavana päivänä miehineen ja seuraavina
päivinä pikku tyttönsä kanssa, joka asetettiin istumaan kuvakirjalla
täytetyn pöydän ääreen.
Olivier Bertin osoittautui tapansa mukaan hyvin varovaiseksi.
Ylhäisön naiset tekivät hänet vähän levottomaksi, sillä hän ei
tuntenut heitä ollenkaan. Hän kuvitteli heitä samaan aikaan oveliksi
ja typeriksi, teeskentelijöiksi ja vaarallisiksi, turhanpäiväisiksi
ja haitallisiksi. Hänellä oli ollut puolihienoston naisten kanssa
lyhytaikaisia seikkailuja, joista hän sai kiittää mainettaan,
hauskaa luonnettaan, komeata atleetinvartaloaan ja tarmokasta,
tummaa ulkonäköään. Hän antoi siis näille naisille etusijan ja
rakasti heidän mukanaan vapaata käyttäytymistä ja lavertelua,
tottunut kun oli itsekin ateljee- ja kulissipiirien kevyihin,
lystikkäisiin ja iloisiin seurustelutapoihin. Hän kävi hienossa
maailmassa kunniansa vuoksi eikä sydämensä tähden, hän viihtyi siellä
turhamaisuudesta, otti siellä vastaan onnitteluja ja tilauksia,
esiintyi mahtaillen imartelevien kauniiden naisten edessä milloinkaan
heitä mielistelemättä. Kun hän ei ylhäisön naisten läheisyydessään
ollenkaan tohtinut laskea rohkeata pilaa tai käyttää voimakkaasti
höystettyjä sanoja, niin piti hän heitä turhankainoina ja hänellä
tunnustettiin yleensä olevan hieno käytös. Joka kerta kun joku heistä
oli tullut hänen luokseen kuvattavaksi, oli hän tuntenut, huolimatta
niistä yrityksistä, joita nainen teki häntä miellyttääkseen, tuon
rodun eriluontoisuuden, joka estää sekoittamasta taiteilijoita ja
hienostoa keskenään, vaikka he joutuvatkin tekemisiin toistensa
kanssa. Hymyilyjen ja ihailun takaa, mikä naisissa on aina hiukan
teennäistä, hän aavisti sellaisen olennon epäselvän henkisen
pidättyväisyyden, joka luulee olevansa parempaa ainesta. Siitä
johtui hänessä pieni ylpeyden vivahdus, kunnioittavammat, melkein
ylimieliset tavat, ja ruhtinaiden ja ruhtinattarien vertaisenaan
kohteleman nousukkaan teeskennellyn turhamaisuuden rinnalla miehen
itsetietoisuus, joka saa kiittää älyänsä samanlaisesta asemasta
kuin se, jonka toiset saavat syntymällään. Sanottiin hänestä hieman
kummastellen: "Hän on äärettömän hyvin kasvatettu!" Tämä kummastus,
joka häntä mairitteli, loukkasi häntä samalla, sillä se ilmaisi rajat.
Maalarin tahallinen ja juhlallinen vakavuus vaivasi hiukan rouva de
Guilleroyta, joka ei keksinyt mitään sanottavaa tälle niin kylmälle
miehelle, jota pidettiin yleisesti henkevänä.
Asetettuaan tyttärensä paikalleen, hän tuli istumaan aloitetun
luonnoksen vieressä olevaan nojatuoliin ja koetteli kaikin voimin
taiteilijan kehoituksen mukaan saada ilmettä kasvoihinsa.
Neljännen istuntoerän puolivälissä Bertin lakkasi yhtäkkiä
maalaamasta ja kysyi:
-- Mikä teitä huvittaa enimmän elämässä?
Kreivitär tuli hämilleen.
-- Enpä tiedä! Miksi tämä kysymys.
-- Tarvitsen noihin silmiin onnekasta ilmettä, enkä ole sitä vielä
nähnyt.
-- No hyvä, koettakaa saada minut puhumaan, pidän paljon
juttelemisesta.
-- Oletteko iloinen?
-- Hyvin iloinen.
-- Jutelkaamme, rouva.
Bertin oli sanonut "jutelkaamme" hyvin vakavalla äänensävyllä; sitten
ryhtyen uudestaan maalaamaan, hän koetti keskustella muutamista
aiheista hakien jotain kohtaa, jossa heidän henkensä kohtaisivat
toisensa. He alkoivat vaihtamalla huomioitaan tuntemistaan
henkilöistä, sitten he puhuivat itsestään, mikä on hupaisin ja
mieltäkiinnittävin kaikista jutteluista.
Seuraavana päivänä taas tavatessaan toisensa he tunsivat jo
vapaammin seurustelevansa keskenään, ja nähdessään miellyttävänsä
ja huvittavansa kreivitärtä, alkoi Bertin kertoa yksityisseikkoja
taiteilijaelämästään, tarinoiden vapaasti muistojaan
kuvittelurikkain, henkevin kääntein, mikä hänelle oli ominaista.
Rouva de Guilleroyta, joka oli tottunut salonkikirjailijoiden
huolitellen laadittuihin hengentuotteisiin, hämmästytti tämä vähän
lystikäs lennokkuus, joka sanoi asiat suoraan valaisten niitä
ivalla, ja kohta hän vastasi samaan äänilajiin, hienon ja rohkean
viehättävästi.
Viikossa kreivitär oli voittanut ja huumannut taiteilijan hyvällä
tuulellaan, suoruudellaan ja yksinkertaisuudellaan. Tämä oli
kokonaan unhoittanut ennakkoluulonsa hienoston naisia kohtaan, ja
olisi mielellään vakuuttanut, että heissä yksin on viehätysvoimaa
ja eloisuutta. Yhä jatkaen työtään seisoen kankaan edessä,
välistä taas peräytyen siitä muutamia askeleita ja uudestaan sitä
lähestyen taistelevan miehen liikkein, Bertin antoi tuttavallisten
ajatustensa soljua, aivan kuin hän olisi tuntenut jo kauan tämän
sievän, vaaleaverisen ja mustapukuisen naisen, auringon ja surun
yhdistelmän, joka istui hänen edessään, joka nauroi kuunnellessaan
häntä ja vastasi hänelle niin vilkkaasti, että joka hetki menetti
istunta-asentonsa.
Milloin Bertin eteni hänestä, sulki yhden silmänsä, kumartui
havaitakseen paremmin mallinsa sen kokonaisuudessa, milloin hän
lähestyi sitä aivan liki pannakseen muistiinsa sen kasvojen pienimmät
vivahdukset, nopeimmin vaihtuvat ilmeet, ja voidakseen siepata sekä
ilmaista sen, mitä naisen kasvoissa on muuta kuin ulkonäköä, siinä
ilmenevän ihanteellisen kauneuden, tuon jonkinlaisen käsittämättömän
heijastuksen, tuon jokaiselle naiselle ominaisen sisimmän ja
peloittavan sulon, mikä vaikuttaa, että toinen mies mielettömästi
häneen rakastuu, toinen ei. Eräänä iltapäivänä pikku tyttö asettui
seisomaan kankaan eteen ja kysyi lapsen suurella vakavuudella:
-- Sehän on äiti, eikö olekin?
Maalari otti hänet syliinsä suudellakseen häntä, sillä tämä lapsen
luonnollinen tunnustus hänen teoksensa yhdennäköisyydestä mairitteli
häntä.
Toisena päivänä, kun tyttönen näytti hyvin rauhalliselta, kuultiin
hänen yhtäkkiä selittävän hiljaisella surullisella äänellä:
-- Äiti; minun on ikävä.
Ja maalaria liikutti siihen määrin tämä ensimmäinen valitus, että
hän seuraavana päivänä tuotatti ateljeehen kokonaisen varaston
leikkikaluja.
Pikku Annette asetti ne hämmästyneenä, tyytyväisenä ja aina
harkitsevana -- varsin huolellisesti järjestykseen ottaakseen ne
esille toisen toisensa jälkeen hetken halun mukaan. Tämän lahjan
saamisesta asti hän piti maalarista niinkuin lapset pitävät, tuolla
eläimellisellä ja hyväilevällä ystävyydellä, joka tekee heidät niin
kilteiksi ja rakastettaviksi.
Rouva de Guilleroy mieltyi mallina istumiseen. Hän oli kovin joutilas
sinä talvena, kun hänellä oli suruaika; koska siis hän ei voinut
ottaa osaa seuraelämään eikä juhliin, sulki hän tähän ateljeehen koko
elämänsä huolet.
Hän kohosi hienon maailman ylimpiin piireihin, häntä haluttiin
kaikkialle varsinkin sen vuoksi, että hän oli sievä ja henkevä, ja
hän näki monen miehen mielistelevän itseään kadottamatta ainoatakaan
kertaa sydämensä rauhaa, sydämen, joka oli yhtä järkevä kuin hänen
henkensä.
Hän oli kuitenkin keimaileva, mutta hänen keimailunsa oli hyökkäävää
ja varovaista laatua, joka ei koskaan edennyt liian kauas.
Kehuskelevat arvostelut häntä miellyttivät, herännyt lemmenkaipuu
häntä mairitteli, kunhan vain hän voi näyttää olevansa niistä
tietämättä, ja kun hän oli tuntenut koko illan saaneensa jossain
salongissa olla, tämän imartelevan ja ylistelevän suitsutuksen
esineenä, hän nukkui hyvin kuten ainakin nainen, joka on täyttänyt
tehtävänsä maan päällä. Tämä elämä, jota oli jo kestänyt seitsemän
vuotta ilman että se väsytti häntä taikka olisi tuntunut hänestä
yksitoikkoiselta, koska hän oli ihastunut tähän ylhäisen seuraelämän
lakkaamattomaan, häälyvään levottomuuteen, saattoi hänet kuitenkin
toisinaan toivomaan jotain muuta. Hänen ympäristönsä miehet,
politikoivat asianajajat, rahamiehet tai toimettomat klubiherrat
huvittivat häntä hiukan kuten näyttelijät; eikä hän ottanut heitä
liian vakavalta kannalta, vaikka hän pitikin arvossa heidän toimiaan,
virkojaan ja kunnianimiään.
Maalari miellytti häntä ensiksi kaiken sen vuoksi, mitä tässä
miehessä oli uutta hänelle. Hänellä oli hauskaa ateljeessa, hän sai
nauraa sydämensä pohjasta, hän tunsi itsensä henkeväksi ja hän oli
Bertinille kiitollinen siitä huvista, jonka hänelle tuotti tämä
mallina istunta. Taiteilija miellytti häntä myöskin, koska hän oli
kaunis, voimakas ja kuuluisa mies; ei yksikään nainen, vaikka he
niin väittävät, ole näet välinpitämätön ruumiilliseen kauneuteen ja
maineeseen nähden. Samalla kuin kreivitärtä mairitteli se tieto,
että tämä asiantuntija oli huomannut hänet ja hän puolestaan oli
halukas arvostelemaan Bertiniä edullisesti, oli kreivitär huomannut
hänessä myös vilkkaan ja kehittyneen ajatuksen, hienotunteisuutta,
mielikuvitusta, todellisen älynviehätyksen ja väririkkaan puheen,
joka näytti valaisevan sitä, mitä hänen naissielunsa pyrki
ilmituomaan.
Läheinen tuttavuus syntyi pian heidän välilleen, ja se käden
puristus, jolla he toisiaan tervehtivät kreivittären astuessa
huoneeseen, näytti sisältävän jotakin heidän sydämestään, päivä
päivältä kasvavassa määrässä.
Sitten edeltäpäin mitään suunnittelematta ja tekemättä mitään
harkittua päätöstä, kreivitär tunsi itsessään kasvavan luonnollisen
viehättämisen halun ja tämä halu voitti. Hän ei ollut mitään
edeltäpäin valmistanut tai sommitellut; hän oli vain mielistelevä
tavallista viehättävämmällä tavalla, niinkuin ollaan vaistomaisesti
miestä kohtaan, joka teitä miellyttää enemmän kuin toiset; ja
hän asetti kaikkiin tapoihinsa hänen kanssaan seurustellessaan,
katseihinsa ja hymyilyihinsä tuota viekoittelevaa hurmausta, jota
levittää ympärilleen nainen, jossa on herännyt rakastetuksi tulemisen
tarve.
Hän puhui taiteilijalle mairittelevia sanoja, jotka merkitsivät:
"Olette minusta miellyttävän näköinen", ja hän antoi Bertinille
tilaisuuden jutella kauan näyttääkseen tälle tarkkaavaisesti häntä
kuuntelemalla, kuinka suurta mielenkiintoa taiteilija hänessä
herätti. Bertin lakkasi maalaamasta, istuutui hänen viereensä ja
tuossa hengen liikakiihtymyksessä, jonka miellyttämisen huumaus
synnyttää, taiteilijalla oli voimakkaita runouden, lystikkäiden
päähänpistojen ja filosofian purkauksia -- aina eri päivien mukaan.
Rouva de Guilleroysta oli hauskaa, kun Bertin oli iloinen; kun
tämä oli syvämietteinen, koetteli hän seurata tämän ajatuksien
kulkua, aina siinä onnistumatta; ja kun kreivitär ajatteli jotain
muuta, näytti hän kuitenkin kuuntelevan Bertiniä sen näköisenä
kuin olisi hän hyvin tätä ymmärtänyt, ja siinä määrin nauttinut
tästä taiteilijan mietteisiin osalliseksi pääsemisestä, että Bertin
haltioitui nähdessään hänen kuuntelevan, liikutettuna siitä että oli
löytänyt hienon, avoimen ja oppivan sielun, johon ajatus lankesi kuin
jyvä.
Muotokuva edistyi ja näytti onnistuvan varsin hyvin, kun maalari oli
päässyt siihen tunnetilaan, joka hänelle oli tarpeellinen, saadakseen
selville mallinsa kaikki hyvät ominaisuudet ja ilmaistakseen ne
hehkuvan vakuuttavasti, mikä juuri on aitotaiteilijain innostusta.
Kumartuneena mallinsa puoleen, vaanien kaikkia hänen kasvojensa
vavahduksia, kaikkia hänen ihonsa värivivahduksia, kaikkia
hipiän varjoja, silmien ilmeitä ja läpikuultavuutta, -- hänen
kasvonpiirteidensä kaikki salaisuudet, hän oli niin mallinsa
kyllästyttämä kuin sieni veden; ja siirtäessään kankaalle tätä häntä
itseään mykertävän ihanuuden ilmausta, jonka hänen katseensa kokosi,
ja joka virtasi kuin aalto hänen ajatuksestaan siveltimeen, oli hän
koko ajan siitä huumautunut, päihtynyt, aivan kuin hän olisi juonut
naisen suloa.
Kreivitär tunsi Bertinin rakastuvan itseensä, hän nautti tästä
leikistä, tästä yhä varmemmaksi käyvästä voitosta, ja innostui
itsekin siihen.
Jokin aivan outo tunne antoi hänen olemukselleen uuden vireen,
herätti hänessä salaista riemua. Kuullessaan puhuttavan Bertinistä
hänen sydämensä sykki vähän nopeammin, ja häntä halutti sanoa, --
tämä haju on kuitenkin niitä, jotka eivät koskaan kohoa huulille
saakka: "Hän on rakastunut minuun?" Hän oli tyytyväinen, kun
taiteilijan lahjoja kehuttiin, ja vielä enemmän ehkä, kun häntä
pidettiin kauniina. Kun hän ajatteli Bertiniä, aivan yksin, ilman
tungettelevia häiritsijöitä, hän kuvitteli todellakin saaneensa hyvän
ystävän, joka aina tyytyisi sydämelliseen kädenpuristukseen.
Maalari taas usein keskellä työtänsä asetti äkkiä värilautasen
jakkaralleen, meni ottamaan syliinsä pikku Annetten, ja hellästi
suuteli häntä silmille tai hiuksille katsellen äitiä ikäänkuin
sanoakseen: "Teitä minä suutelen enkä lasta tällä tavalla."
Silloin tällöin, muuten, rouva de Guilleroy ei tuonutkaan enää lasta
mukanaan vaan tuli yksin. Niinä päivinä ei ollenkaan tehty työtä,
juteltiin sensijaan sitä enemmän.
Kreivitär myöhästyi eräänä iltapäivänä. Oli kylmä päivä helmikuun
lopussa.
Olivier oli palannut aikaisin, kuten hän nyt teki joka kerta kun
kreivittären piti tulla, sillä hän toivoi aina tämän saapuvan ennen
määräaikaa. Häntä odotellessaan taiteilija asteli edes takaisin ja
poltteli tupakkaa ja kyseli itseltään -- hämmästyen huomatessaan
tekevänsä tätä sadannen kerran viikon kuluessa: "Olenkohan
rakastunut?" Hän ei siitä mitään tietänyt koska hän ei vielä
milloinkaan ollut toden teolla sitä ollut. Hänellä oli ollut hyvin
voimakkaita tunnepuuskia, vieläpä kyllin pitkiäkin, mutta koskaan ei
hän niitä ollut pitänyt rakkautena. Tänään hän ihmetteli sitä, mitä
tunsi itsessään.
Rakastiko hän kreivitärtä? Varmasti, sillä hän ei tuntenut mitään
himoa tätä kohtaan, koska hän ei koskaan ollut ajatellutkaan
mahdollisuutta saada omistaa häntä. Tähän saakka oli himo hänet
heti vallannut, kun joku nainen oli häntä miellyttänyt, saattaen
hänet ojentamaan kätensä tätä kohti aivan kuin poimiakseen hedelmän
ilman että tämän himon poissaolo tai läsnäolo olisi koskaan syvästi
häirinnyt hänen sisäistä ajatustaan.
Kreivittäreen nähden oli himo tuskin hipaissutkaan häntä, ja
näytti se piiloutuvan toisen voimakkaamman tunteen taakse, vielä
hämärän ja tuskin heränneen. Olivier oli uskonut rakkauden alkavan
haaveilla ja runollisilla haltioitumisilla. Se mitä hän tunsi näytti
päinvastoin johtuvan sellaisesta olemuksen kuohunnasta, jota ei
tuskin voinut määritellä, enemmän ruumiillisesta kuin henkisestä.
Hän oli hermostunut, levoton, kiihtynyt, kuten ollaan jonkun taudin
meissä itäessä. Mutta ei mitään tuskallista kuitenkaan liittynyt
tähän veren kuumeeseen, joka myös myllersi tartunnallaan hänen
ajatuksiaan. Hän tiesi varsin hyvin tämän mielenkuohun aiheutuvan
rouva de Guilleroysta, hänen paluunsa odottamisesta. Hän ei tuntenut
heittäytyvänsä tätä kohti olemuksensa koko voimalla, vaan hän tunsi
tämän aina olevan läsnä itsessään ikäänkuin kreivitär ei olisikaan
poistunut; kreivitär oli lähtiessään jättänyt hänelle jotain
itsestään, jotain hienon hienoa ja sanoin ilmaisematonta. Mitä?
Oliko tämä rakkautta? Nyt hän syventyi omaan sydämeensä nähdäkseen
ja ymmärtääkseen. Hän huomasi rouva de Guilleroyn viehättäväksi,
mutta hän ei vastannut sitä naisihanteen tyyppiä, jonka Olivier'n
sokea toivomus oli luonut. Jokainen mies, joka tavoittelee lempeä,
on edeltäpäin kuvitellut mielessään sen naisen henkiset hyvät
ominaisuudet ja ruumiilliset edut, joka häntä tulisi hurmaamaan, ja
rouva de Guilleroy -- vaikka hän miellyttikin Bertiniä suuresti -- ei
näyttänyt hänestä olevan se nainen.
Mutta miksikä kreivitär sitten näin kiehtoi häntä enemmän kuin muut
naiset, erilaisella, lakkaamattomalla tavalla?
Oliko hän aivan yksinkertaisesti joutunut tämän keimailijan
asettamaan ansaan, jonka hän oli jo kauan vainunnut ja käsittänyt,
ja kreivittären sotaliikkeiden saartamana tullut sen erikoisen
hurmauksen vaikutuksen alaiseksi, jonka antaa naisille miellyttämisen
halu.
Bertin käveli, istuutui, läksi uudestaan liikkeelle, sytytti
paperosseja ja heitti ne kohta taas kädestään; ja joku hetki hän
katseli seinäkellonsa viisaria, joka kulki tavallista määräaikaa
kohti verkalleen ja järkähtämättömän säännöllisin askelin.
Useita kertoja jo hän oli ollut kahden vaiheilla, kohottaako kynnen
näppäyksellä noita kahta liikkuvaa kultaviisaria peittävää lasikupua,
ja lykätäkö sormenpäällä isoaviisaria määrättyyn numeroon saakka,
jonka se saavutti niin hitaasti.
Hänestä tuntui, ettei muuta tarvittaisikaan kuin ovi jo aukenisi ja
odotettu ilmestyisi tämän kepposen pettämänä ja kutsumana. Sitten hän
oli alkanut hymyillä tälle itsepäiselle ja järjettömän lapselliselle
halulleen.
Vihdoin teki hän itselleen kysymyksen: "Voinko tulla hänen
rakastajakseen?" Tämä ajatus näytti hänestä oudolta, vähän
mahdolliselta toteuttaa, ja tuskin ollenkaan tavoiteltavalta niiden
selkkausten vuoksi, jotka se voisi aiheuttaa hänen elämässään.
Kuitenkin tämä nainen miellytti häntä suuresti ja hän päätteli:
"Totta tosiaan, olenpa joutunut kummalliseen tilanteeseen."
Seinäkello löi, ja tämä häly sai hänet säpsähtämään, järkyttäen
hänen hermojaan enemmän kuin hänen mieltään. Hän odotti kreivitärtä
sillä kärsimättömyydellä, jota viipyminen lisää joka sekunti.
Rouva de Guilleroy oli aina täsmällinen; siis viimeistään kymmenen
minuutin kuluttua hän astuisi sisään. Kun kymmenen minuuttia oli
mennyt tunsi Bertin itsensä huolestuneeksi kuin murheen lähestyessä,
sitten harmistuneeksi siitä, että hän odottaessaan menetti aikaansa,
senjälkeen hän käsitti äkkiä, että jollei rouva de Guilleroy tulisi,
se tuottaisi hänelle suurta kärsimystä. Mitä tekisi hän? Odottaisiko
häntä? Ei -- hän lähtisi ulos, niin että jos kreivitär ehkä vielä
tulisi kovin myöhästyneenä, hän löytäisi ateljeen tyhjänä.
Hän lähtisi ulos, mutta milloin? Minkä toimintavapauden hän
jättäisi rouva de Guilleroylle? Eikö olisi parempi jäädä ja tehdä
tälle muutamin kohteliain ja kylmin sanoin ymmärrettäväksi, ettei
hän, Bertin, ollut niitä, joita pannaan odottamaan? Ja jollei hän
tulisikaan? Silloin saapuisi kai kirje, kortti, palvelija tai
kaupunginlähetti? Jollei kreivitärtä kuuluisi, mitä hän tekisi?
Silloin olisi päivä hukassa, hän ei voisi enää teeskennellä. Ja
silloin? Silloin hän lähtisi tiedustelemaan, miten kreivitär voi,
sillä hän kaipasi nähdä tätä.
Niin, -- oli totta, että hän kaipasi nähdä rouva de Guilleroyta -- ja
tämä toive oli syvä, vaivaava ja ahdistava. Mitä se oli? Rakkauttako?
Mutta hän ei tuntenut innostusta ajatuksissaan, ei kiihkoa
aisteissaan eikä haaveiluja mielessään todetessaan, että, jollei
kreivitär sinä päivänä tulisi, se tuottaisi hänelle suurta kärsimystä.
Ulko-oven kello soi pienen talon käytävään, Olivier Bertin tunsi
huohottavansa liikutuksesta, sitten itsensä niin iloiseksi, että teki
pyörähdyksen ilmassa heittäen paperossinsa menemään.
Rouva de Guilleroy astui sisään; hän oli yksin.
Bertin rohkaisi heti mielensä.
-- Tiedättekö, mitä kysyin itseltäni, teitä odottaessani.
-- Enpä tosiaan, en voi tietää.
-- Kysyin, olinko rakastunut teihin.
-- Rakastunut minuun! Te tulette hulluksi!
Mutta kreivitär hymyili ja hänen hymynsä sanoi: "Se on hauskaa, olen
erittäin tyytyväinen." Hän jatkoi:
-- Kuulkaahan, te ette puhu totta; miksi laskette tällaista leikkiä?
Bertin vastasi:
-- Tarkoitan päinvastoin täyttä totta. En vakuuta teille
olevani rakastunut teihin, vaan kysyn itseltäni, enkö ole siksi
tulemaisillani.
-- Mikä saattaa teidät niin ajattelemaan?
-- Minun levottomuuteni teidän poissaollessanne, onnellisuuden
tunteeni teidän saapuessanne.
Kreivitär istuutui.
-- Oi! Älkää huoliko niin vähästä. Niinkauan kuin nukutte hyvin ja
syötte ruokahalulla, ei ole vaaraa.
Bertin alkoi nauraa.
-- Ja jos menetän unen ja ruokahalun?
-- Ilmoittakaa minulle.
-- Mitä te sitten teette?
-- Annan teidän parantua rauhassa.
-- Kiitoksia paljon.
Ja rakkaudenaiheesta he sirosanaisesti pakinoivat koko iltapäivän.
Samoin kävi seuraavina päivinä. Suostuen tähän hänen mielestään
henkevään ja arvottomaan hassutteluun rouva de Guilleroy kysyi
Bertiniltä hyväntuulisena astuessaan huoneeseen:
-- Mitenkä voi rakkautenne tänään?
Ja taiteilija selitti hänelle vakavan leikillisessä äänilajissa koko
tautinsa kehityksen, koko syntyvän ja kasvavan hellyyden sisäisen,
jatkuvan ja sydäntä vellovan vaivan. Hän esitteli sielunsa liikkeet
pikkumaisen tarkasti, tunti tunnilta, aina heidän eroamisestaan
asti edellisenä päivänä, luentoja pitävän opettajan keveäniloisella
tavalla; kreivitär kuunteli huvitettuna, hiukan liikutettuna
ja levottomana tätä tarinaa, aivankuin lukua kirjasta, jonka
sankarittarena hän oli. Kun Bertin oli luetellut kohteliaasti ja
luontevasti kaikki huolet, joiden uhrina hän oli, hänen äänensä aika
ajoittain alkoi väristä ilmaistessaan sanoin tai vain äänenvaihteluin
hänen sydämensä kärsimyksiä.
Ja yhä kreivitär kyseli häneltä, värähdellen uteliaisuudesta, silmät
häneen kiinnitettyinä, korva halukkaana kuulemaan näitä asioita,
jotka tosin hiukan tekivät levottomaksi, mutta joita oli ihanaa
kuunnella.
Toisinaan Bertin tullessaan hänen luokseen oikaistakseen asentoa,
tarttui hänen käteensä ja yritti sitä suudella. Nopsalla liikkeellä
kreivitär tempasi sormensa hänen huuliltaan ja rypistäen vähän
kulmakarvojaan sanoi:
-- Kas niin, työskennelkää.
Taiteilija ryhtyi taas työhön, mutta tuskin viisi minuuttia oli
kulunut, kun rouva de Guilleroy teki hänelle kysymyksen johtaakseen
hänet taitavasti takaisin siihen ainoaan aineeseen, joka kiinnitti
heidän molempien mieliä.
Sydämessään tunsi kreivitär nyt syntyvän pelkoja. Hän tahtoi kyllä
olla rakastettu, mutta ei liiaksi. Varmana siitä, ettei hän itse
tulisi viekoitelluksi menemään liian kauas, hän pelkäsi antaa
Bertininkään tässä seikkailussa tehdä sitä, sillä silloin hän
menettäisi tämän, koska olisi pakoitettu saattamaan hänet epätoivoon
oltuaan häntä rohkaisevinaan. Jos hänen kuitenkin olisi täytynyt
luopua tästä hellästä ja sirosanoin tulkitusta ystävyydestä, tästä
yhä vuolaasti virtaavasta keskustelusta, joka vieritti esiin
lemmenhiukkasia kuin kultahietaa täynnä oleva puro kultajyviä, olisi
se koskenut häneen yhtä kipeästi kuin jos häntä olisi raadeltu.
Kun hän lähti kotoaan mennäkseen maalarin ateljeehen, täytti hänet
ilonailahdus, voimakas ja lämmin, ja se teki hänet keveäksi ja
hilpeäksi. Kun hän tarttui kädellään Olivier'n asunnon ovikelloon,
sykki hänen sydämensä kärsimättömyydestä, ja portaiden matto oli
pehmein mitä hänen jalkansa koskaan olivat koskettaneet.
Mutta ennen pitkää Bertin tuli synkäksi, vähän hermostuneeksi,
usein ärtyisäksi. Hän osasi kyllä kohta hillitä
kärsimättömyyskohtauksiansa, mutta ne uudistuivat yhä useammin.
Eräänä päivänä kreivittären juuri astuttua huoneeseen, Bertin
istuutui hänen viereensä sen sijaan, että olisi ryhtynyt maalaamaan
ja sanoi hänelle:
-- Hyvä rouva, ette voi enää olla tietämättä, ettei se ole mitään
pilaa, ja että rakastan teitä mielettömästi.
Hämillään näistä alkusanoista ja nähdessään pelätyn ratkaisun
lähestyvän, kreivitär koetti pysähdyttää häntä, mutta taiteilija ei
kuunnellut enää. Tunnetulva purkautui hänen täyttyneestä sydämestään,
ja rouva de Guilleroyn täytyi kuunnella häntä kalpeana, vapisevana,
tuskaisena. Bertin puhui kauan, pyytämättä mitään, hellästi,
kaihomielisesti, epätoivoisen alistuvasti; kreivitär antoi hänen
tarttua käsiinsä ja pitää ne omissaan. Taiteilija oli polvistunut
rouva de Guilleroyn huomaamatta, ja haltioitunein katsein hän
rukoili tätä säästämään häntä kärsimyksiltä. Miltä kärsimyksiltä?
Kreivitär ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, kauhean tuskan
tylsyttämänä, nähdessään Bertinin kärsivän, ja tämä tuska oli melkein
onnea. Äkkiä hän näki kyyneliä Bertinin silmissä ja tuli siitä niin
liikutetuksi, että sanoi: "Oi!" valmiina suutelemaan häntä niinkuin
suudellaan itkeviä lapsia. Taiteilija toisti hyvin hiljaisella
äänellä: "Näettekö, minä kärsin liiaksi," ja yhtäkkiä tämä toisen
tuska voitti kreivittären, kyyneleet tarttuivat häneen, hän alkoi
nyyhkyttää, hermot lamautuneina, käsivarret vapisevina, valmiina
aukenemaan.
Kun kreivitär yhtäkkiä tunsi Bertinin sulkevan hänet syliinsä
ja intohimoisesti suutelevan häntä huulille, tahtoi hän huutaa,
taistella vastaan, lykätä hänet luotaan, mutta hän arveli heti
olevansa hukassa, sillä hän myöntyi vastustellessaan, hän antautui
vastaan ponnistellessaan, hän puristi Bertinin lujasti rintaansa
vasten huutaen: "Ei, ei, minä en tahdo."
Sitten hän hetkisen oli vallan suunniltaan, kasvot käsiä vasten
painettuina, mutta yhtäkkiä hän nousi, sieppasi matolle pudonneen
hattunsa, pani sen päähänsä ja riensi ulos huolimatta Olivier'esta,
joka rukoillen pidätti häntä hameesta.
Heti kun hän oli kadulla, häntä halutti istuutua katukäytävän
reunalle, niin hän tunsi olevansa uuvuksissa, aivankuin hänen
jalkansa olisivat olleet poikki. Ajuri ajoi ohi, hän kutsui sen ja
sanoi: "Ajakaa hiljaa, viekää minua mihin haluatte." Hän vetäytyi
ajoneuvoihin, sulki oven, lyykistyi perimmäiseen nurkkaan ja tunsi
olevansa yksin eteenkohotettujen lasien takana, yksin ajatellakseen.
Muutamien minuuttien aikana ei hän tajunnut muuta kuin pyörien
tärinää ja katukuoppien aiheuttamia nytkähdyksiä. Hän katseli taloja,
jalkamiehiä, muita ajureita, raitiovaunuja tyhjin silmin, jotka eivät
nähneet mitään; hän ei ajatellut myöskään mitään, ikäänkuin hän olisi
myöntänyt itselleen jonkinmoista lykkäysaikaa, ennenkuin uskalsi
ajatella sitä mitä oli tapahtunut.
Sitten, koska hänellä oli vilkas äly, joka ei mitenkään ollut
veltostunut, hän sanoi itsekseen: "Kas niin, olen siis langennut
nainen". Ja joitakuita minuutteja hän vielä oli mielenliikutuksen
vallassa, varmana siitä, että onnettomuus, jota ei voinut korjata,
oli tapahtunut, kauhistuneena kuin katolta pudonnut ihminen, joka ei
hievahda paikaltaan arvellen, että hänen jalkansa ovat poikki, ja
uskaltamatta sitä todeta.
Mutta sen sijaan, että olisi joutunut suunniltaan tämän odotetun ja
yllätyksenä pelätyn tuskan vuoksi, hänen sydämensä pysyi, päästyään
tästä ratkaisevasta kohtauksesta, tyynenä ja rauhallisena; se löi
hitaasti, hiljaa tämän lankeemuksen jälkeen, jonka masentamana hänen
mielensä oli, eikä se ollenkaan näyttänyt ottavan osaa hänen sielunsa
kauhistukseen.
Rouva de Guilleroy toisti, aivankuin kuullakseen sen ja tullakseen
siitä vakuutetuksi: "Olen siis langennut nainen." Ei mikään kaiku
hänen ruumiissaan vastannut tähän omantunnon valitukseen.
Hän antoi heilahtelevien vaunujen jonkun aikaa tuuditella itseään,
siirtäen hiukan tuonnemmaksi mietiskelyn, johonka hänen olisi
ryhdyttävä tämän julman tilanteen johdosta. Ei, hän ei enää kärsinyt.
Hän pelkäsi vain ajatella, siinä kaikki, pelkäsi saada tietää,
ymmärtää ja harkita; mutta hänestä tuntui päinvastoin, että siinä
himmeässä ja tutkimattomassa olemuksessa, jonka muodostaa meidän
vaistojemme ja halujemme lakkaamaton taistelu, vallitsi rauha, joka
ei näyttänyt todenmukaiselta.
Kun tätä omituista lepoa oli kestänyt ehkä puoli tuntia ja kreivitär
vihdoin käsitti ettei epätoivo, jonka piti tulla, saapunutkaan, hän
karisti itsestään tämän horrostilan ja mutisi: "Tämäpä on hassua, en
ole enää juuri ollenkaan suruissani."
Silloin hän alkoi moittia itseään. Viha syttyi hänessä hänen omaa
sokeuttaan ja heikkouttaan vastaan. Kuinka hän ei ollut aavistanut
tätä? Kuinka ei hän ollut käsittänyt, että tämän taistelun hetki
oli tuleva, että tämä mies miellytti häntä kyllin tehdäkseen hänet
veltoksi ja että mitä vilpittömimpiinkin sydämiin puhaltaa joskus
himo kuin tuulenpuuska, joka vie tahdon mukanaan.
Näin kovasti itseään moitittuaan ja halveksittuaan, kreivitär kysyi
itseltään kauhistuneena, mitä nyt tulisi tapahtumaan.
Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli katkaista heti suhteensa maalariin
ja olla häntä enää milloinkaan näkemättä.
Tuskin oli hän tehnyt tämän päätöksen, kun tuhannet syyt ilmestyivät
heti sitä vastustamaan.
Kuinka selittäisi hän tämän riitautumisen? Mitä sanoisi miehelleen?
Eikö epäluulon alaiseksi joutunutta totuutta kuiskailla ja levitellä
kaikkialle?
Eikö ollut parempi näennäisesti päästäkseen pälkähästä näytellä
Olivier Bertiniin itseensä nähden välinpitämättömyyden ja unhoituksen
teeskentelevää komediaa ja osoittaa tälle, että hän oli poistanut
olemattomiin tämän minuutin muistostaan ja elämästään?
Mutta voisiko hän sitä? Olisiko hänellä rohkeutta ilmestyä
taiteilijan luo, olla muistamatta mitään, katsella häntä närkästyneen
ja hämmästyneen näköisenä ja sanoa: "Mitä te minusta tahdotte?"
miehelle, jonka pikaisesta ja väkivaltaisesta tunnepurkauksesta hän
oli tullut osalliseksi.
Hän harkitsi kauan eikä kuitenkaan tehnyt toista päätöstä, koska ei
mikään muu ratkaisu näyttänyt hänestä mahdolliselta.
Hän menisi taiteilijan luo seuraavana päivänä -- rohkeasti -- ja
tekisi tälle heti ymmärrettäväksi, mitä hän tahtoi, mitä hän vaati
häneltä. Ei koskaan yksikään sana, ainoakaan viittaus, ainoakaan
katse saanut muistuttaa hänelle tätä häpeää.
Kärsittyänsä -- sillä hän kai myös kärsi -- Bertin tyytyisi varmasti
kohtaloonsa, rehellisenä ja sivistyneenä miehenä, ja pysyisi vastedes
samana, jona hän siihen saakka oli ollut.
Tämän uuden päätöksen tehtyänsä kreivitär antoi ajurille osoitteensa
ja palasi kotiin syvän alakuloisuuden vallassa; hän halusi vain
mennä lepäämään, olla ketään näkemättä, nukkua ja unhoittaa. Hän
sulkeutui huoneeseensa ja pysyi siellä päivälliseen saakka loikoen
leposohvallaan velttona ja untelona tahtomatta enää vaivata mieltään
tällä vaaroja pursuavalla ajatuksella.
Hän meni määrätyllä hetkellä ruokasaliin, hämmästyneenä siitä, että
oli niin rauhallinen ja odotti miestään tavallisen näköisenä. Tämä
tuli kantaen sylissään pikku tyttöä: kreivitär puristi miehensä kättä
ja suuteli lasta tuntematta mitään ahdistavaa tuskaa.
Herra de Guilleroy tiedusteli, mitä hän oli tehnyt. Hän vastasi
välinpitämättömästi istuneensa mallina kuten joka päivä.
-- Ja onko muotokuva kaunis? sanoi kreivi.
-- Siitä tulee aika hyvä.
Kreivi puhui taas asioista, joita hän mielellään kertoi syödessään,
edustajakamarin istunnosta ja tavaroiden väärentämistä koskevasta
lakiehdotuksesta.
Tämä lavertelu, jota kreivitär tavallisesti sieti hyvin, kiihoitti
häntä nyt, saattoi hänet katselemaan tarkkaavaisemmin tuota
jokapäiväistä miestä ja korupuhujaa, jota huvittivat nuo asiat; mutta
hän hymyili kuunnellessaan miestänsä ja vastasi ystävällisesti,
vieläpä herttaisemmin ja ihastuneempana kuin tavallisesti näihin
tyhjänpäiväisyyksiin. Hän ajatteli katsellessaan kreiviä: "Olen
pettänyt hänet. Hän on minun mieheni, olen pettänyt hänet. Eikös se
ole omituista, ei mikään enää voi estää sitä, ei mikään voi tehdä
sitä tekemättömäksi. Olen sulkenut silmäni. Olen taipunut muutamien
sekuntien aikana, ainoastaan muutamien sekuntien, suutelemaan toista
miestä, ja minä en ole enää kunniallinen vaimo. Muutamat sekunnit
minun elämässäni, muutamat sekunnit, joita ei voi poistaa, ovat
tuottaneet minulle tämän vakavan, lyhyen, pienen teon, jota ei voi
enää korjata, rikoksen, kaikkein häpeällisimmän vaimolle... ja minä
en tunne ollenkaan epätoivoa. Jos minulle olisi sanottu sitä eilen,
niin en olisi sitä uskonut. Jos minulle olisi sitä vakuutettu,
olisin kohta ajatellut kauheita omantunnontuskia, joiden raatelemana
minun pitäisi olla tänään. Ja minulla ei ole niitä juuri ollenkaan."
Herra de Guilleroy läksi ulos päivällisen jälkeen, niinkuin hän teki
melkein joka päivä.
Silloin rouva otti syliinsä pikku tytön ja itki häntä suudellessaan;
hän itki vilpittömiä kyyneleitä, omantunnonkyyneleitä, ei ollenkaan
sydämen.
Mutta hän ei nukkunut ollenkaan.
Huoneensa pimeydessä hän vaivasi itseänsä yhä edelleen vaaroilla,
joita hänelle voi aiheuttaa maalarin käytös; ja hän pelkäsi seuraavan
päivän tapaamista sekä sitä, mitä hänen pitäisi sanoa taiteilijalle
katsoessaan häntä kasvoihin.
Hän nousi aikaisin ylös, jäi loikomaan lepotuoliinsa koko
aamupäiväksi, ponnistellen kaikki voimansa arvatakseen mitä hänen
oli pelättävä, mitä hänen olisi vastattava, sekä ollakseen valmis
kaikkien yllätyksien varalta.
Hän läksi aikaiseen liikkeelle harkitakseen asiaa vielä kulkiessaan.
Bertin ei ollenkaan odottanut häntä ja kyseli itseltään jo eilisestä
alkaen, mitä hänen oikeastaan pitäisi tehdä kreivittäreen nähden.
Tämän poislähdön, tämän paon jälkeen, jota Bertin ei ollut uskaltanut
vastustaa, hän oli jäänyt yksin kotiin kuullen vielä, vaikka
kreivitär jo oli kaukana, hänen askeliensa kaiun, hänen hameensa
kahinan ja kiinnipaiskatun oven rämähdyksen.
Hän jäi seisomaan täynnä hehkuvaa, syvää, kuohuvaa iloa. Hän oli
siis vallannut kreivittären! Se oli tapahtunut heidän kesken! Oliko
se mahdollista? Tämän riemuvoiton vaikuttaman hämmästyksen jälkeen
Bertin nautti siitä, ja paremmin pienissä erin omistaakseen tämän
nautinnon, hän istuutui, melkein kävi pitkälleen sohvalle, jossa hän
oli syleillyt kreivitärtä.
Hän jäi siihen kauaksi aikaa sen ajatuksen täyttämänä, että kreivitär
oli hänen rakastajattarensa ja että heidän välillään, tämän naisen,
jota hän niin suuresti oli halunnut, ja hänen, oli solmiutunut
muutamissa hetkissä se salainen side, joka kiinnittää kaksi olentoa
toisiinsa. Hän säilytti yhä vielä ruumiissaan väräjävänä voimakkaan
muiston tuosta pikaisesta hetkestä, jolloin heidän huulensa olivat
kohdanneet toisensa ja jolloin heidän ruumiinsa olivat yhtyneet
vavahtaakseen yhdestä suuresta elämän värähdyksestä.
Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos sinä iltana, kyllikseen nauttiakseen
tästä ajatuksesta; hän meni aikaiseen nukkumaan kokonaan väräjävänä
onnesta.
Seuraavana aamuna, tuskin vielä heränneenä, hän jo kysyi
itseltään: "Mitä minun tulee tehdä?" Jollekin ilotytölle, jollekin
näyttelijättärelle hän olisi lähettänyt kukkia taikkapa koristeen;
mutta nyt hän oli aivan ymmällä ja kiusaantunut tämän uuden tilanteen
johdosta.
Epäilemättä täytyi kirjoittaa... Mutta mitä? Hän töhersi, raapi, repi
ja alkoi uudestaan kaksikymmentä kirjettä, jotka näyttivät kaikki
hänestä loukkaavilta, innoittavilta, naurettavilta.
Hän tahtoi hienostunein ja viehättävin sanoin ilmaista sielunsa
kiitollisuuden, hurjan hellyytensä innostuksen, sekä tarjota
loppumatonta uskollisuutta; mutta hän ei keksinyt näitä intohimoisia
ja vivahdusrikkaita asioita ilmituodakseen muita kuin tuttuja
lauseparsia, jokapäiväisiä, kömpelöitä ja poikamaisia käänteitä.
Hän luopui siis kirjoittamisajatuksesta ja päätti lähteä katsomaan
häntä, heti kun malli-istuntotunti olisi kulunut, siliä hän ajatteli,
ettei kreivitär tulisikaan.
Sulkeutuen silloin ateljeehensa hän hurmautui muotokuvan edessä,
häntä hiveli halu huulillansa kosketella maalausta, johonka jotakin
kreivittärestä oli kiinnitetty, ja aika-ajoittain hän katseli
ikkunasta kadulle. Kaikki kaukaa näkyvät hameet aiheuttivat hänelle
sydämentykytystä. Kaksikymmentä kertaa hän luuli tuntevansa
kreivittären, kun sitten hänen kreivittäreksi luulemansa nainen oli
mennyt ohi, hän istuutui hetkeksi alakuloisena kuin pettymyksen
jälkeen.
Yhtäkkiä hän näki kreivittären, epäili oliko tämä hän, otti kiikarin,
tunsi hänet ja voimakkaan liikutuksen myllertämänä istuutui
odottamaan häntä.
Kun hän astui sisään, syöksyi taiteilija polvilleen ja tahtoi tarttua
hänen käsiinsä, mutta kreivitär veti ne äkkiä takaisin, ja kun Bertin
yhä pysyi polvillaan hänen jalkojensa edessä, tuskan vallassa ja
silmät kohotettuina häntä kohti, sanoi kreivitär ylimielisesti:
-- Mitä te oikein teette, herra? En käsitä teidän asentoanne.
Bertin sopersi:
-- Oi rouva, minä rukoilen teitä...
Kreivitär keskeytti hänet säälimättä:
-- Nouskaa, te olette naurettava.
Taiteilija nousi pelästyneenä mutisten:
-- Mikä teidän on? Älkää kohdelko minua näin, rakastan teitä...
Silloin kreivitär muutamin nopein ja kuivin sanoin osoitti hänelle
tahtonsa ja järjesti tilanteen.
-- En ymmärrä mitä te tahdotte sanoa! Älkää puhuko minulle koskaan
rakkaudestanne, taikka jätän tämän ateljeen ollakseni koskaan tänne
palaamatta. Jos te unohdatte ainoatakaan kertaa tämän täällä oloni
ehdon, ette koskaan enää tule näkemään minua.
Taiteilija katseli häntä aivan ymmällä tästä kovasydämisyydestä, jota
hän ei ollut odottanut; sitten hän käsitti ja lausui hiljaa:
-- Tottelen, rouva.
Kreivitär vastasi:
-- Erittäin hyvä, sitä odotinkin teiltä! Nyt tehkää työtä, sillä kuva
ei ole vielä kohtakaan valmis.
Bertin otti siis palettinsa ja ryhtyi maalaamaan; mutta hänen kätensä
vapisivat, hänen himmentyneet silmänsä katsoivat näkemättä; häntä
halutti itkeä, niin hän tunsi sydämensä murjotuksi.
Hän koetteli puhella kreivittärelle; tämä tuskin vastasi. Kun Bertin
yritti sanoa rouva de Guilleroylle kohteliaisuuden hänen hipiästään,
niin pysähdytti tämä hänet niin musertavalla äänensävyllä, että
taiteilija sai yhtäkkiä noita rakastavien raivokohtauksia, jotka
muuttavat vihaksi hellyyden. Hänen sielussaan ja ruumiissaan tapahtui
voimakas hermopuistatus, ja heti paikalla, ilman mitään väliastetta,
hän inhosi kreivitärtä. Niin, niin, niinhän oli asianlaita, hänhän
oli nainen! Hän oli toisten kaltainen hän myöskin! Ja miksei?
Hän oli petollinen, häilyvä ja heikko niinkuin kaikki naiset.
Hän oli kiehtonut hänet, viekoitellut tyttöhempukan juonilla,
koettanut hurmata häntä antamatta sitten mitään, kiihoittaen häntä,
sitten kieltäytyäkseen, käyttäen häntä kohtaan kaikkien kurjien
keimailijoiden temppuja, noiden naisten, jotka näyttävät aina
valmiilta riisuutumaan niin kauan kuin mies, jonka he saattavat
katukoirien kaltaiseksi, ei vielä läähätä himosta.
Sitä pahempi hänelle lopultakin; hän oli omistanut tämän naisen,
hän oli vallannut hänet. Kreivitär voi pestä ruumiinsa sienellä ja
vastata hänelle röyhkeästi, hän ei kuitenkaan poistaisi mitään,
ja hän, Bertin, kyllä unhoittaisi tämän naisen. Todellakin,
hän olisi tehnyt suuren mielettömyyden jos olisi ottanut
vastuksikseen tuollaisen rakastajattaren, joka olisi kalvanut hänen
taiteilijaelämäänsä sievän naisen oikullisin hampain.
Häntä halutti viheltää, samoin kuin hän teki malliensa edessä; mutta
kun hän tunsi hermostuneisuuden kasvavan ja pelkäsi tekevänsä jonkun
tyhmyyden, niin lyhensi hän istuntoa sanoen menevänsä muka tapaamaan
jotakin henkilöä.
Kun he ottivat jäähyväiset erotessaan, niin he varmasti luulivat
olevansa kauempana toisistaan kuin sinä päivänä, jolloin he
kohtasivat toisensa herttuatar de Mortemainin luona.
Heti kun kreivitär oli lähtenyt, otti Bertin hattunsa ja
päällystakkinsa ja meni ulos. Kylmä aurinko vanuntapaisen usvan
peittämältä, siniseltä taivaalta, lähetti kaupunkiin kalpeata, hiukan
petollisen ja surullisen näköistä valoa.
Käveltyänsä jonkun aikaa nopein ja kiihtynein askelin, tuupaten
ohikulkevia, jottei hänen tarvinnut poiketa suorasta viivasta, hänen
kova raivonsa kreivitärtä kohtaan mureni epätoivoiseksi suruksi
ja katumukseksi. Toistettuaan itselleen kaiken sen, mistä hän oli
moittinut tätä, hän muisti, nähdessään toisia naisia kulkevan ohi,
kuinka sievä ja viehättävä kreivitär oli. Kuten niin monet muut,
jotka eivät sitä tunnusta, oli Bertinkin aina odottanut tuota
hyvin harvinaista sattumaa, ainoata runollista ja intohimoista
lempeä, joka haaveissa väikkyy sydämissämme. Eikö hän ollut
löytämäisillään sitä? Eikö juuri tämä nainen olisi tuonut hänelle
tämän melkein mahdottomalta näyttävän onnen? Miksikä sitten ei
mitään voi toteuttaa? Miksei voi lujasti siepata kiinni sitä, mitä
tavoittelee, tai miksi saavuttaa siitä vain sirpaleita, jotka tekevät
tuskallisemmaksi tämän pettymyksien ajojahdin.
Hän ei ollut enää vihoissaan nuorelle naiselle, vaan itse elämälle.
Nyt kun hän harkitsi asiaa, niin miksi hän olisi oikeastaan ollut
suutuksissaan tälle? Mistä voi hän moittia kreivitärtä loppujen
lopuksi? -- siitäkö, että tämä oli ollut rakastettava, hyvä ja
suloinen hänelle sensijaan että kreivitär voi moittia häntä siitä,
että hän oli käyttäytynyt kuin pahantekijä.
Hän palasi kotiin aivan surumielisenä. Hän olisi tahtonut pyytää
kreivittäreltä anteeksi, uhrautua hänen puolestaan, saattaa hänet
unhoittamaan, ja hän koetti keksiä, millä keinoin hän voisi saada
tämän ymmärtämään, kuinka hän, Bertin, kuolemaansa saakka tulisi
vastedes aina noudattamaan hänen tahtoaan.
Seuraavana päivänä kreivitär siis saapui tyttärensä seuraamana, niin
surumielisesti hymyillen ja niin kärsivän näköisenä, että taiteilija
luuli näkevänsä hänen onnettomissa sinisissä silmissään, jotka siihen
saakka olivat olleet niin iloiset, koko tämän naisen sydämen huolet,
tunnonvaivat ja lohduttoman surun. Hän herätti taiteilijassa sääliä
ja saattaaksensa kreivittären unohtamaan Bertin osoitti hänelle
varovaisesti pidättyen hienointa huomaavaisuutta. Rouva de Guilleroy
vastasi siihen lempeästi, ystävällisesti, kärsivän naisen väsyneellä
ja murtuneella tavalla.
Ja taiteilijan valtasi häntä katsellessaan uudestaan hurja halu
rakastaa häntä ja tulla rakastetuksi; hän kysyi itseltään, kuinka
kreivitär ei ollut enää vihoissaan, kuinka hän voi vielä palata,
kuunnella häntä ja vastata hänelle, sen jälkeen kuin tämä muisto oli
heidän välillään.
Siitä hetkestä saakka, kun kreivitär voi uudestaan nähdä hänet,
kuulla hänen äänensä ja kestää hänen edessään tuota ainoata ajatusta,
jonka ei pitänyt jättää häntä, oli selvä, että tämä ajatus ei
ollut tullut hänelle sietämättömäksi. Kun nainen vihaa miestä,
joka on häntä loukannut, niin ei hän voi tavata tätä ilman, että
tämä viha purkautuu. Mutta tämä mies ei voi myöskään pysyä hänelle
yhdentekevänä. Naisen täytyy joko vihata häntä taikka antaa hänelle
anteeksi. Kun hän antaa anteeksi, silloin ei hän ole enää kaukana
rakkaudesta.
Yhä maalaten verkalleen Bertin mietiskeli täten pienin, tarkoin,
selvin ja varmoin perustein; hän tunsi itsensä kirkasälyiseksi,
voimakkaaksi ja kykeneväksi itseänsä hilliten vastaanottamaan kaikki
tapahtumat.
Tarvitsi vaan olla järkevä, kärsivällinen, uskollinen, ja hän saisi
kreivittären takaisin jonakin kauniina päivänä.
Hän osasi odottaa. Rauhoittaakseen kreivitärtä, valloittaakseen
hänet takaisin, hän käytti vuorostaan oveluutta, näennäisiin
tunnonvaivoihin kätkettyjä hellyydenosoituksia, epäröivää
huomaavaisuutta ja välinpitämätöntä käytöstä. Ollen varma tulevasta
onnestaan hän pysyi tyynenä; mitäpä hänelle merkitsi, tapahtuiko se
hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin! Tunsipa hän vielä outoa ja
erikoisen laatuista huvia siitä, ettei ollenkaan kiirehtinyt, että
väijyi häntä, ja sanoi itseksensä: "Hän pelkää!" nähdessään hänen
tulevan lapsensa kanssa.
Bertin tunsi, että heidän välillään kehittyi hiljalleen lähestyminen,
ja että kreivittären katseihin ilmestyi jotakin vierasta, jotakin
väkinäistä, tuskallisen suloista, tuota taistelevan sielun kehoitusta
ja heikkenevän tahdon kutsua, joka näyttää sanovan: "Mutta valloita
minut toki väkirynnäköllä!"
Jonkun ajan kuluttua kreivitär palasi yksin taiteilijan
pidättyväisyydestä rauhoittuneena. Silloin tämä kohteli häntä
ystävättärenä, toverina, puhui hänelle elämästään, suunnitelmistaan,
taiteestaan, kuin veljelle.
Tämän avomielisyyden viehättämänä kreivitär otti ilolla vastaan
neuvonantajattaren tehtävän; häntä mairitteli se, että Bertin näin
asetti hänet erikoisasemaan muihin naisiin nähden, ja hän oli
vakuutettuna siitä, että tämän taiteellinen kyky hienostuisi tässä
läheisessä älyllisessä vuorovaikutuksessa. Mutta kyselemällä hänen
mieltään ja osoittamalla hänelle kunnioitustaan taiteilija sai
kreivittären siirtymään aivan luonnollisesti neuvonantajan tehtävästä
innoittavan papittaren tehtävään. Kreivitär piti hauskana laajentaa
näin vaikutustaan tähän etevään mieheen, ja hän suostui melkein
siihen, että Bertin rakasti häntä taiteilijana, koska hän innoitti
hänen teoksensa.
Eräänä iltana, pitkien keskustelujen jälkeen kuuluisien maalarien
rakastajattarista kreivitär liukui hiljaa Bertinin syliin. Hän jäi
siihen tällä kertaa koettamatta paeta ja vastasi toisen suudelmiin.
Silloin ei hänellä ollut enää mitään tunnonvaivoja, vaan epämääräinen
lankeemuksentunne, ja vastataksensa järkensä moitteisiin hän
uskoi, että se oli sallimus. Kun häntä veti Bertinin puoleen hänen
sydämensä, joka oli neitsyellinen, ja sielunsa, joka oli tyhjä, ja
kun hänen ruumiinsa valtasivat vähitellen voimakkaat hyväilyt, niin
hän kiintyi tähän kohta niinkuin kiintyvät hellät naiset, jotka
rakastavat ensimäisen kerran.
Taiteilijassa taas tapahtui kova, aistillinen ja runollinen
lemmenpurkaus. Hänestä tuntui välistä, että hän oli lähtenyt lentoon
jonakin päivänä, kädet ojennettuina, ja että hän oli voinut syleillä
voimakkain käsivarsin tuota siivekästä ja suurenmoista unelmaa, joka
aina väikkyy meidän toiveittemme yllä.
Hän oli saanut valmiiksi kreivittären muotokuvan, parhaimman varmaan
maalauksistaan, sillä hän oli osannut nähdä ja kiinnittää kankaalla
tuota jotakin sanoin ilmaisematonta, jota ei juuri koskaan maalari
havaitse, tuota sielun heijastusta, mysteerioita ja ilmettä, joka
värähtelee kasvoilla ja jota on vaikea siepata kiinni.
Sitten kului kuukausia ja sitten vuosia, jotka tuskin höllensivät
sitä sidettä, joka yhdisti toisiinsa kreivitär de Guilleroyn ja
maalari Olivier Bertinin. Taiteilijassa ei ollut enää tuota ensi
aikojen hurmiota, vaan rauhallista, syvää rakkautta, jonkinlaista
rakastavaa ystävyyttä, johon hän oli tottunut.
Kreivittäressä sitävastoin kasvoi lakkaamatta intohimoinen
kiintyminen, sellaisten naisten sitkeä kiintymys, jotka antautuvat
jollekin miehelle kokonaan ja ainaiseksi. Kunniallisina ja
vilpittöminä aviorikoksessaan, niinkuin he olisivat voineet olla sitä
avioliitossaankin, he pyhittäytyvät tälle ainoalle hellyydelle, josta
mikään ei heitä vieroita. He eivät ainoastaan rakasta rakastajaansa,
mutta he tahtovatkin rakastaa häntä, ja silmät yksinomaan häneen
kiinnitettyinä askarruttaa heidän sydäntänsä siihen määrin tämän
miehen ajatteleminen, ettei mitään vierasta enää voi päästä sinne. He
ovat sitoneet elämänsä päättäväisesti, aivan niinkuin sidotaan kädet,
ennenkuin hypätään korkealta sillalta veteen, kun osataan uida ja kun
tahdotaan kuolla.
Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin kreivitär näin oli antautunut,
hän tunsi itseänsä ahdistavan pelon Olivier Bertinin uskollisuudesta.
Eihän mikään muu pidättänyt tätä kuin ainoastaan hänen miehen
tahtonsa, hänen oikkunsa, hänen ohimenevä mieltymyksensä naiseen,
jonka hän oli kohdannut eräänä päivänä, niinkuin hän oli jo kohdannut
niitä niin useita toisia! Hän tunsi Bertinin niin vapaaksi ja niin
helposti viekotelluksi, hänet, joka eli ilman velvollisuuksia, ilman
tottumuksia ja turhia arkailuja, kuten kaikki miehet. Hän oli kaunis,
kuuluisa, kaikkialle haluttu, hänellä oli hänen nopeasti heränneiden
halujensa saavutettavissa kaikki hienoston naiset, joiden siveys
on niin hauras, ja kaikki puolimaailman ja teatterinaiset, jotka
tuhlaavat suosiotaan sellaisille miehille, kuin hän. Joku heistä
voisi illallisen jälkeen seurata häntä ja miellyttää häntä, vallata
hänet ja pitää hänet.
Hän eli siis alituisessa Bertinin menettämisen pelossa, vakoillen
hänen käytöstään, hänen esiintymistään, joutuen aivan suunniltaan
yhdestä sanasta ja tuskan valtaan heti, kun Bertin ihaili toista
naista, kehui viehättäviä kasvoja tahi siroa vartaloa. Kaikki,
mitä hän ei tietänyt taiteilijan elämästä, sai hänet vapisemaan ja
kaikki mitä hän siitä tiesi, täytti hänet kauhulla. Joka kerran
heidän tavatessaan toisensa kreivitär tuli aivan nerokkaaksi
kuulustellessaan häntä hänen huomaamattaan, saadaksensa hänet
lausumaan ajatuksensa näkemistään henkilöistä, taloista, joissa hän
oli syönyt päivällistä, ja mitä vähäpätöisimmistä hänen mielensä
vaikutelmista. Ja heti, kun hän luuli vainuavansa jonkun naisen
mahdollista vaikutusta, hän vastusti sitä ihmeellisen suurella
salakavaluudella ja lukemattomin keinoin.
Oi, usein hän arvasi edeltäpäin nuo lyhyet lemmenkuhertelut, joilla
ei ole syvempää pohjaa, jotka kestävät silloin tällöin viikon tai
pari jokaisen huomattavan taiteilijan elämässä.
Hän havaitsi niin sanoaksemme sisällisesti vaaran, ennenkuin hän
edes oli saanut vihiäkään uuden tunteen heräämisestä Olivierissa.
Hän havaitsi sen siitä juhlallisesta näöstä, jonka saavat sellaisen
miehen silmät ja kasvot, jota ylenmäärin kiihoittaa lemmenhaave.
Silloin hän alkoi kärsiä; hän ei nukkunut, hänen uniansa häiritsivät
kiduttavat epäilykset. Yllättääkseen Bertinin hän saapui usein hänen
luokseen ilmoittamatta mitään tulostaan, teki hänelle kysymyksiä,
jotka näyttivät lapsellisilta, tutkisteli hänen sydäntään ja kuunteli
hänen ajatuksiaan koetellen, aivan niinkuin kuunnellaan saadaksensa
selvää jossakin elävässä olennossa olevasta taudista. Ja hän itki
heti kun oli yksin, vakuutettuna siitä, että jonakin päivänä
taiteilija häneltä otettaisiin, että häneltä ryöstettäisiin tämä
rakkaus, johon hän oli niin lujasti kiintynyt, koska hän oli siihen
asettanut tahtonsa ja lemmenvoimansa mukana kaikki toiveensa ja
kaikki unelmansa.
Kun hän sitten huomasi Bertinin taas palaavan luokseen näiden
pikaisten loittonemisien jälkeen, tunsi hän myös, ottaessaan hänet
takaisin ja omistaessaan hänet uudestaan, aivan kuin kadotetun ja
uudestaan löydetyn esineen, hiljaista ja syvää onnea, joka joskus
hänen kulkiessaan kirkon ohi, ajoi hänet sinne kiittämään Jumalaa.
Ajatusten alituinen kiinnittäminen siihen, että miellyttäisi Bertiniä
enemmän kuin kukaan muu nainen, ja säilyttäisi hänet kaikkia muita
vastaan, oli tehnyt hänen koko elämästään keskeytymättömän keimailun
taistelun. Hän oli taistellut hänestä, hänen edessään lakkaamatta
sulollaan, kauneudellaan, hienoudellaan. Hän tahtoi, että kaikkialla,
missä taiteilija kuulisi puhuttavan hänestä, kehuttaisiin hänen
viehätystään, aistikkuuttaan, henkevyyttään ja pukujaan. Hän tahtoi
miellyttää toisia hänen tähtensä ja viehättää heitä, jotta Bertin
olisi ylpeä ja mustasukkainen hänestä. Ja joka kerta kun hän arvasi
hänen olevan mustasukkaisen, hän, annettuaan Bertinin hiukan kärsiä,
järjesti tälle riemuvoiton, joka taas elvytti hänen rakkauttaan,
kiihoittaen hänen turhamielisyyttään.
Sitten ymmärtäen, että mies voi aina tavata seuraelämässä naisen,
jonka ruumiillinen viehätys olisi voimakkaampi, koska se oli uusi,
turvautui hän kaikkiin keinoihin: hän imarteli ja hemmoitteli
taiteilijaa.
Varovaisella ja jatkuvalla tavalla hän antoi ylistyksen virrata hänen
ylitseen; hän tuuditteli taiteilijaa ihailullaan ja kietoi häntä
kehumisillaan, niin että kaikkialla muualla hän löytäisi ystävyyttä
ja vieläpä hellyyttä vähän joka olisi kylmempää ja epätäydellisempää,
ja että, jos toiset myöskin rakastivat häntä, hän lopulta kuitenkin
huomaisi, ettei kukaan ymmärtänyt häntä niinkuin kreivitär.
Hän teki talostaan, kahdesta vierashuoneestaan, joihin taiteilija
niin usein tuli, paikan, mikä houkutteli hänen taiteilijaylpeyttään
yhtä paljon kuin hänen miehensydäntään, parisilaisen paikan, johon
hän mieluimmin tuli, jossa kaikki hänen toivomuksensa ja halunsa
yhtaikaa tyydytettiin.
Kreivitär ei oppinut ainoastaan keksimään kaikkia hänen
makuvaatimuksiaan antaakseen hänelle, tyydyttäessään ne talossaan,
sellaisen hyvinvoinnin tunteen, ettei mikään sitä korvaisi, vaan
hän ymmärsi herättää uusia sellaisia, luoda hänelle kaikenlaisia
herkutteluja, aineellisia ja tunneherkutteluja, pienien
huomaavaisuuksien, lemmenihailun ja imartelun tottumuksia! Kreivitär
ponnisteli kaikki voimansa viehättääkseen hänen silmiään aistikkaalla
hienoudella, hänen hajuhermojaan hienoilla hajuvesillä, hänen
korviaan ylistelyillä ja hänen suutaan ravinnolla.
Mutta kun kreivitär oli istuttanut hänen itsekkään ja juhlitun
naimattoman miehen sieluunsa ja ruumiiseensa koko joukon pieniä
tyrannimaisia tarpeita, kun hän oli hyvin varma siitä, ettei mikään
rakastajatar välittäisi niinkuin hän pitää huolta niistä ja ylläpitää
niitä sitoaksensa miehen kaikkien elämän pienien nautintojen avulla,
niin hän pelkäsi yhtäkkiä, nähdessään Bertinin kyllästyvän omaan
kotiinsa, valittavan lakkaamatta yksinäänelämistä ja, kun hän ei
voinut tulla kreivittären luo muuten, kuin seuraelämän asettamia
varokeinoja noudattaen, koettavan klubissa kaikin keinoin lieventää
eristäytymistään, hän pelkäsi, että Bertin alkaisi ajatella naimisiin
menoa.
Eräänä päivänä hän kärsi niin suuresti näistä levottomuuksista,
että hän toivoi vanhuutta saadaksensa nämä tuskat loppumaan ja
levätäksensä jäähtyneessä, rauhallisessa lemmessä.
Vuodet kuluivat kuitenkin eroittamatta heitä. Kreivittären
kiinnittämä kahle oli luja ja hän korjasi aina renkaat sikäli kuin
ne kuluivat. Mutta hän valvoi alati huolestuneena maalarin sydäntä,
niinkuin valvotaan lasta, joka kulkee ajoneuvojen täyttämän kadun
poikki, ja joka päivä hän vielä pelkäsi odottamatonta tapahtumaa,
joka uhaten väikkyy yllämme.
Kreivi, joka ei epäillyt, eikä ollut mustasukkainen, piti
luonnollisena tätä vaimonsa läheistä ystävyyssuhdetta kuuluisaan
taiteilijaan, joka otettiin kaikkialla vastaan erittäin
huomaavaisesti. Kun nämä kaksi miestä aina tapasivat toisensa,
tottuivat he toisiinsa ja lopulta he pitivät toisistaan.