I.

Päivä paistoi taiteilijan avaraan työhuoneeseen avonaisesta

kattoikkunasta. Tämä oli suuri, loistava ja sininen valoneliö, kirkas

aukko sinitaivaan kaikuiseen äänettömyyteen, jossa lenteli kiireesti

lintuparvia.

Mutta tuskin päästyään tuohon vakavasti sisustettuun ja verhoilla

varustettuun korkeaan huoneeseen, taivaan iloinen valo heikkeni,

lieventyi, vaimeni kankailla, hälveni vähitellen oviverhoissa,

valaisi tuskin pimeitä nurkkia, joissa yksin kultakehykset vain

leimahtivat liekkeihin kuin tulet. Rauha ja onni näyttivät tänne

kahlehdituilta, noiden taiteilijain asuntojen rauha, joissa

ihmissielu on työskennellyt. Näiden seinien sisässä, joissa ajatus

asuu, joissa se kiihkeästi liikkuu ja tyhjenee voimakkaissa

ponnistuksissa, näyttää kaikki väsyneeltä, lamautuneelta siitä asti

kuin se asettuu lepoon. Kaikki näyttää kuolleelta näiden voimaa

pursuavien elämänhetkien jälkeen; ja kaikki lepää, huonekalut,

kankaat, kuuluisien henkilöiden keskentekoiset muotokuvat --

ikäänkuin koko asunto olisi kärsinyt mestarin väsymyksestä, olisi

raatanut hänen kanssaan, ottaen joka päivä osaa hänen aina uudestaan

alkaneeseen kamppailuunsa. Epämääräinen, raskas värin, terpentiinin

ja tupakan haju täytti huoneen, tarttuen mattoihin ja istuimiin;

ja mikään muu häly ei häirinnyt syvää hiljaisuutta kuin avonaisen

ikkunan ohi kiitävien pääskysten kimakat ja lyhyet kirkunat, ja

kattojen yli tuskin kuuluva Parisin sekava, pitkällinen melu. Ei

mikään muu hievahtanut kuin vain aika-ajoittain pieni, sininen

savupilvi, joka kohosi kattoa kohti sen paperossin jokaisesta

savutuprahduksesta, jonka Olivier Bertin, loikoen sohvallaan,

puhalteli verkalleen huuliensa välistä.

Vaipuneena katselemaan kaukaista taivasta hän haki uuden taulun

aihetta. Mitä hän aikoi tehdä? Hän ei tietänyt siitä vielä

mitään. Hän ei ollut muuten mikään päättäväinen ja itsestään

varma taiteilija, vaan levoton, jonka häilyvä innostus epäröi

lakkaamatta taiteen kaikkien ilmaisumuotojen välillä. Vaikka

hän oli rikas ja kuuluisa sekä oli saanut osakseen kaikki

kunnianosoitukset, pysyi hän kuitenkin vielä elämänsä loppupuolella

miehenä, joka ei vielä tarkalleen tiedä, mitä ihannetta kohti

hän on kulkenut. Hän oli saanut valtion palkinnon Roomassa

opiskelua varten, hän oli perinnäistapojen puolustaja, ja monen

muun jälkeen suurien historiallisten tapausten esille loitsija;

sitten tullen uudenaikaisten suuntien kannattajaksi hän oli

maalannut eläimiä, ihmisiä klassillisin muistoin. Älykkäänä,

innostuneena, sitkeänä työntekijänä -- jolla ihanne aina vaihtui

-- kiintyneenä taiteeseensa, jonka hän tunsi ihmeellisen hyvin,

oli hän saavuttanut kehittyneen hienon makunsa vuoksi huomattavan

hyvät tekotapaominaisuudet ja suuren taidon taipuvaisuuden, joka

osaksi johtui hänen epäröimisistään ja yrityksistään kaikissa

taidelajeissa. Ehkä myöskin ihmisten äkillinen ihastuminen

hänen hienoihin, erinomaisiin ja moitteettomiin teoksiinsa oli

vaikuttanut hänen luontoonsa estäen sitä olemasta sitä, miksi se

oikeastaan olisi voinut tulla. Loistavasta alkumenestyksestä alkaen

miellyttämisen halu aina hämmensi häntä ilman että hän itsekään

sitä huomasi, muodosteli salaisesti hänen elämänuraansa, heikensi

hänen vakaumuksiaan. Tämä miellyttämishalu esiintyi muutoin hänessä

kaikissa muodoissa ja oli vaikuttanut paljon hänen maineeseensa.

Hänen rakastettava esiintymisensä, kaikki hänen elintapansa, hänen

huolenpitonsa omasta persoonastaan, hänen vanha voiman- ja notkeuden

maineensa miekkailijana ja ratsastajana olivat hänen kasvavaan

kuuluisuuteensa lisänneet koko joukon tunnettuja pikkuseikkoja.

Kleopatran, hänen ensimäisen taulunsa jälkeen, joka ensiksi teki

hänet kuuluisaksi, Parisi oli äkkiä hurmaantunut häneen, oli saanut

hänet omakseen, juhlinut häntä, ja hänestä oli pian tullut niitä

edustavien piirien loistavia taiteilijoita, joita tavataan Bois du

Boulognessa, joista salongit kiistelevät ja jotka akatemia ottaa

vastaan heidän nuoruudessaan. Hän oli astunut sinne valloittajana,

koko kaupungin hyväksymänä.

Kohtalo oli näin johtanut häntä vanhuuden lähestymiseen asti

hemmoitellen ja hellitellen.

Siis kauniin päivän vaikutuksen alaisena, jonka hän tunsi ulkona

auenneen täyteen kirkkauteensa, hän haki runollista aihetta. Muuten

hiukan paperossinsa ja aamiaisensa uuvuttamana hän haaveili, katse

ilmaan kohotettuna, tehden taivaan sineen nopeita hahmoluonnoksia,

viehättäviä naisia metsän lehtokujaan tai katukäytävälle, rakastavia

veden rannalle -- kaikenlaisia hienoja helliä kuvitelmia, joihin

hänen ajatuksensa halusi pukeutua. Vaihtuvia kuvia näyttäytyi

taivaalla, epämääräisinä ja muuttuvina hänen silmänsä kaunistamassa

harha-aistimuksessa; ja pääskyset, jotka piirtelivät avaruutta

lakkaamatta lentäen kuin ammutut nuolet, näyttivät tahtovan näitä

hävittää, pyyhkien niitä pois kuin kynänvedoilla.

Hän ei löytänyt mitään. Kaikki nämä vilahduksella havaitut

hahmot muistuttivat jotakin, mitä hän jo oli tehnyt, kaikki

näyttäytyneet naiset olivat niiden tyttäriä tai sisaria, jotka hänen

taiteilijamielijohteensa oli synnyttänyt; ja vielä epäselvä pelko,

joka oli häntä vaivannut jo vuoden ajan, -- se pelko, että olisi

tyhjentynyt, että olisi käyttänyt aihevarastonsa loppuun, että olisi

saanut innoituksensa ehtymään, tuli yhä varmemmaksi nyt antaessaan

teoksiensa kulkea henkisen silmänsä ohi, nyt huomatessaan itsensä

kykenemättömäksi uudelleen kuvittelemaan mielessään ja keksimään

ennen tuntematonta.

Hän nousi veltosti hakeakseen salkuistaan hyljättyjen aiheiden

joukosta jotakin, mikä herättäisi hänessä jonkun aatteen.

Yhä puhallellen savua hän alkoi selailla luonnoksia, suunnitelmia,

piirustuksia, jotka hän säilytti suljettuina suureen vanhaan

kaappiin; sitten kohta kyllästyneenä näihin turhiin hakemisiin, mieli

jäsenien kankeuden muuttamana, hän heitti pois paperossin, vihelsi

säveltä, joka oli jokamiehen suussa, ja kumartui ottaakseen lattialta

ison voimistelupainon, joka oli jäänyt tuolin alle.

Hän siirsi toisella kädellään syrjään esiripun. Tämän takaa

paljastui peili, jota hän käytti tyystin tarkastaakseen asentojen

täsmällisyyttä, todistaakseen perspektiivit oikeiksi, koetellakseen

totuutta. Nyt asettui hän suoraan peilin eteen ja teki liikkeitä

katsellen itseään peilistä.

Hän oli ollut kuuluisa taiteilijoiden keskuudessa voimistaan ja

seuraelämässä kauneudestaan. Nyt ikä painoi häntä, teki raskaaksi.

Hän oli pitkä, leveäharteinen, täysirintainen, ja viime aikoina

oli hänen vatsansa alkanut kasvaa kuten vanhoilla voimistelijoilla

useinkin, vaikka hän joka päivä jatkoi miekkailemista ja ahkerasti

ratsasteli. Pää oli jäänyt huomattavaksi, yhtä kauniiksi kuin

ennenkin, vaikka erilaiseksi. Valkeat hiukset, sileät ja lyhyet,

tekivät vielä eloisammiksi hänen harmaiden tuuheiden kulmakarvojen

alta säkenöivät silmänsä. Hänen lyhyet viiksensä, vanhan sotilaan

viikset, olivat säilyneet melkein ruskeina ja antoivat hänen

kasvoilleen harvinaisen tarmon ja ylevyyden ilmeen.

Seisten peilin edessä kantapäät yhdessä, ruumis suorana, hän antoi

noiden kahden valurautakuulan tehdä kaikki määrätyt liikkeet

vahvalihaksisen käsivartensa päässä, jonka rauhallista ja voimakasta

liikettä hän seurasi ihailevin katsein. Mutta yhtäkkiä peilin

taustassa, jossa kuvastui koko ateljee, esirippu liikahti, sitten

ilmestyi näkyviin naisen pää, ei muuta kuin pää, joka häntä katseli.

Ääni hänen takanaan kysyi:

-- Onko täällä ketään?

Hän vastasi: -- On kyllä -- kääntyen ympäri. Sitten heittäen

voimistelupainon matolle, hän riensi ovea kohti hiukan liioitellun

ketterästi.

Nainen astui sisään vaaleassa puvussa. Käteltyään hän sanoi:

-- Te voimistelitte.

-- Niin, minä keikailin ja pöyhistelin ja annoin yllättää itseni.

Nainen hymyili ja jatkoi:

-- Ovenvartijanne huone oli tyhjä, ja kun tiedän teidän olevan yksin

tähän aikaan, astuin sisään ilmoittamatta mitään tulostani.

Bertin katseli häntä.

-- Peijakas, kuinka te olette kaunis. Mikä aistikkuus!

-- Niin, minulla on uusi puku. Onko se mielestänne sievä?

-- Ihastuttava, erittäin sopusointuinen. Ah, voidaanpa sanoa, että

nykyään on vivahdusaistia.

Bertin kulki naisen ympäri, taputteli kangasta, muutteli sormiensa

päillä poimujen järjestystä kuten ihminen ainakin, joka ymmärtää

pukuasioita yhtä hyvin kuin ompelija, käytettyään koko elämänsä

ajan, taiteilijan ajatuksensa ja atleetin lihaksensa kuvatakseen

siveltimien hienolla sudilla vaihtelevia ja hienonhienoja muoteja,

tuodakseen ilmi naisen suloa, joka on suljettu ja kätketty

sametti- ja silkkivarustuksiin ja pitsien lumon alle.

Vihdoin hän selitti:

-- Se on hyvin onnistunut. Se sopii teille erittäin mainiosti.

Nainen antoi ihailla itseään, tyytyväisenä siihen, että oli sievä ja

miellytti taiteilijaa.

Ei kovin nuorena, mutta vielä kauniina, ei kovin pitkäkasvuisena,

jotenkin rotevana, verevänä, kasvoissa tuo helakka väri, joka antaa

neljänkymmenen vuotisen iholle kypsyyden vivahduksen, hän näytti

olevan noita ruusuja, jotka puhkeavat puhkeamistaan uusiin kukkiin,

kunnes liiaksi kukkineina surkastuvat yhdessä tunnissa.

Hän säilytti vaaleiden hiuksiensa alla noiden parisittarien pirteän

ja nuorekkaan sulon, jotka eivät vanhene, joilla on itsessään

hämmästyttävä elinvoima, tyhjentymätön vastustusvarasto, ja jotka

kaksikymmentä vuotta pysyvät samanlaisina, hävittämättöminä ja

voitonriemuisina, huolehtien ennen kaikkea ruumiistaan ja säästäen

terveyttään.

Nainen kohotti harsoansa ja nurisi:

-- No, eikö minua suudellakaan?

-- Olen tupakoinut -- sanoi Bertin.

Nainen virkkoi: -- Hyi. -- Sitten ojentaen huuliaan. Sitä pahempi.

Ja heidän suunsa kohtasivat toisensa.

Bertin otti pois hänen päivävarjonsa ja riisui häneltä

kevätkävelytakin ripein ja varmoin, tähän perhetemppuun tottunein

liikkein. Kun nainen sitten istuutui sohvalle, kysyi taiteilija

osanottavaisesti:

-- Miehenne voi hyvin?

-- Erittäin hyvin, hän puhunee kai juuri tällä hetkellä

edustajakamarissa.

-- Ah! mistä sitten?

-- Epäilemättä juurikkaista ja naurisöljystä, kuten aina.

Hänen miehensä, kreivi de Guilleroy, Euren edustaja oli ottanut

erikoisalakseen kaikki maanviljelyskysymykset.

Mutta huomattuaan eräässä nurkassa luonnoksen, jota hän ei tuntenut,

nainen kulki ateljeen poikki kysyen:

-- Mikäs tämä on?

-- Eräs pastellimaalaus, jonka olen aloittanut, ruhtinatar de

Pontèven kuva.

-- Te tiedätte -- sanoi kreivitär vakavasti, että jos te uudestaan

ryhdytte tekemään naisten muotokuvia, minä tulen sulkemaan teidän

ateljeenne. Tiedän liian hyvin, mihin se johtaa -- tuo työ.

-- Oh! virkkoi taiteilija, ei tehdä toista kertaa Anyn muotokuvaa.

-- Toivon sitä kernaasti.

Hän tarkasteli aloitettua pastellia kuten nainen ainakin, joka

ymmärtää taidekysymyksiä. Hän eteni, lähestyi, suojasi silmiään

kädellään, haki paikan, josta luonnos oli parhaiten valaistu, sitten

hän selitti olevansa tyytyväinen siihen.

-- Se on aika hyvä. Teille onnistuu pastelli erittäin hyvin.

-- Niinkö arvelette?

-- Niin, se on arkaluontoista taidetta, jossa tarvitaan paljon

hienostunutta aistia. Se ei ole tehty maalaustaiteen tuhruksia varten.

Jo kaksitoista vuotta oli kreivitär kiihoittanut Bertinin taipumusta

hienostuneeseen taiteeseen, vastustanut hänen palaamistaan

yksinkertaiseen todellisuuteen, ja ylhäisön hienoudenmietteillään hän

oli hellävaroin ajanut Bertiniä vähän maneerimaiseen ja teennäiseen

sulouden ihanteeseen.

Kreivitär kysyi:

-- Minkälainen hän on, tuo ruhtinatar?

Bertinin täytyi selittää tuhansia kaikenlaisia yksityisseikkoja,

joista naisten mustasukkainen ja kekseliäs uteliaisuus pitää, kulkien

vaatetushuomioista ja huomautuksista aina ajatuksiin hänen henkisistä

kyvyistään ja ominaisuuksistaan.

Ja yhtäkkiä kreivitär kysyi:

-- Keimaileeko hän kanssanne?

Bertin nauroi ja vannoi, ettei sellaista tapahtunut. Silloin

asettaen molemmat kätensä taiteilijan olkapäille, kreivitär katseli

häntä tarkasti silmiin. Kuulusteluninto saattoi väräjämään pyöreän

silmäterän sinisessä iriksessä, jossa oli tuskin huomattavia mustia

pilkkuja kuin kirjoitusmustetahroja.

Kreivitär kuiskaili uudestaan:

-- Onko aivan totta, ettei hän keimaile?

-- Oh, on aivan totta. Kreivitär lisäsi:

-- Olen muuten rauhallinen. Te ette tule rakastamaan ketään muuta

kuin minua nyt. Toisiin nähden se on lopussa. On liian myöhäistä,

ystävä parkani.

Bertiniä hipaisi tuo kevyt vilunväristys, joka koskettaa

vakaantuneessa iässä olevien ihmisten sydämiä, kun heille puhutaan

heidän iästään ja hän mutisi:

-- Tänään, huomenna, samoin kuin eilen, ei ole ollut eikä tule

olemaan ketään muuta minun elämässäni kuin te, Any.

Kreivitär tarttui silloin hänen käsivarteensa ja kääntyen takaisin

sohvalle päin asetti hänet istumaan siihen viereensä.

-- Mitä te ajattelitte?

-- Haen taulun aihetta.

-- Mitä sitten?

-- En tiedä, koska haen.

-- Mitä olette tehnyt näinä päivinä?

Bertinin täytyi kertoa hänelle keitä vieraita hänellä oli käynyt,

kaikki päivälliset ja illalliset, keskustelut ja juorut. Heitä

huvitti muuten molempia kaikki nämä ylhäisen seurapiirin mitättömät

perheasiat. Pienet kilpakosiskelut, tunnetut tai epäillyt suhteet,

tuhat kertaa toistetut ja tuhat kertaa kuullut arvostelut samoista

henkilöistä, samoista tapahtumista ja samoista mielipiteistä,

tempasivat mukanansa ja upottivat heidän henkensä siihen sekavaan

ja levottomaan virtaan, jota kutsutaan parisilaiselämäksi. Tuntien

kaikki ihmiset kaikissa seurapiireissä, Bertin taiteilijana, jolle

kaikki ovet olivat avoinna, kreivitär vanhoillisen edustajan komeana

vaimona, olivat harjaantuneet tuossa hienossa, jokapäiväisessä,

rakastettavan pahansuovassa, hyödyttömän henkevässä, yleisesti

suositussa ranskalaisen juttelun taidossa, joka tuottaa erikoisen ja

hyvin kadehditun maineen niille, joiden kieli helposti taipuu tähän

panettelevaan lörpöttelyyn.

-- Milloin tulette meille päivällisille? -- kysyi kreivitär äkkiä.

-- Milloin vain haluatte. Ilmoittakaa vastaanottopäivänne.

-- Perjantaina. Luokseni tulevat herttuatar de Mortemain, sekä

Carbelle't ja Musadieu juhlimaan pikku tyttäreni paluuta, joka

tapahtuu tänä iltana. Mutta älkää sanoko sitä kenellekään. Se on

salaisuus.

-- Oh, tietysti tulen. Olen ihastunut uudestaan tapaamaan Annetten.

En olekaan nähnyt häntä kolmeen vuoteen.

-- Niin, se on totta! Kolmeen vuoteen! Annette, jota ensin oli

kasvatettu Parisissa, vanhempiensa luona, oli tullut isoäitinsä,

rouva Paradinin, viimeisen ja intohimoisen hellyyden esineeksi.

Tämä melkein sokea vanha rouva asui koko vuoden vävynsä maatilalla,

Roncièresin hovissa, Euressä. Vähitellen vanhus oli pitänyt lapsen

yhä kauemmin luonaan, ja kun Guilleroyt viettivät melkein puolet

elämästään tällä tilalla, johon heitä kutsuivat kaikenlaiset edut

ja harrastukset -- sekä maanviljelys että vaaliasioita koskevat --

niin lopulta ei tyttöstä kuin aika ajottain tuotu Parisiin. Hän

itse muuten piti vapaata ja liikkuvaa maaelämää luostarimaista

kaupunkilaiselämää parempana.

Kolmeen vuoteen hän ei ollut tullut käymään Parisissa yhtään

kertaa, koska kreivitär mieluummin piti hänet sieltä kaukana, ettei

herättäisi hänessä toisenlaista elämänkäsitystä ja halua ennen

sitä aikaa, jolloin hän oli määrätty astumaan seuraelämään. Rouva

de Guilleroy oli hankkinut hänelle sinne maalle kaksi hyvin etevää

opettajatarta, ja kävi yhä useammin itse tervehtimässä äitiään ja

tyttöstään. Annetten oleskelu hovissa oli sitä paitsi käynyt melkein

tarpeelliseksi vanhan isoäidin siellä olon vuoksi.

Ennen aikaa Olivier meni joka vuosi viettämään kuusi viikkoa tai

kaksi kuukautta Roncièressä, mutta kolmena viimeisenä vuonna oli

reumatismi vienyt hänet kaukaisiin kylpylaitoksiin, jotka olivat

siihen määrään elvyttäneet hänen rakkauttaan Parisiin, ettei hän enää

voinut jättää sitä sinne palattuaan.

Nuoren tytön ei oikeastaan olisi pitänyt palata ennen kuin syksyllä,

mutta hänen isänsä oli yhtäkkiä suunnitellut hänelle avioliiton, ja

kutsui sen vuoksi hänet heti Parisiin, että hän tapaisi kohta sen,

jonka isä oli määrännyt hänelle sulhaseksi, markiisi de Forandelin.

Tämä tuuma oli muuten pidetty hyvin salassa ja ainoastaan Olivier

Bertinille oli kreivitär uskonut tämän salaisuuden.

Niinpä Bertin kysyikin:

-- Siis miehenne ajatus on varmasti päätetty toteuttaa.

-- On, ja luulenpa, että se on onnellinen ajatus. Sitten he puhuivat

muista asioista.

Kreivitär palasi maalaustaiteeseen ja tahtoi saada hänet tekemään

Kristuksen kuvan. Bertin vastusteli, arvellen niitä olevan jo kyllin

maailmassa; mutta kreivitär piti itsepäisesti puoliansa ja tuskastui.

-- Oi, jos minä osaisin piirustaa, näyttäisin teille ajatukseni;

se olisi hyvin uusi, hyvin rohkea. Kristusta otetaan juuri alas

ristiltä ja mies, joka on irroittanut hänen kätensä, päästää irti

koko yläruumiin. Se putoaa ja kaatuu ihmisjoukon päälle, joka

kohottaa käsivartensa ottaakseen sen vastaan ja kannattaakseen sitä.

Käsitättekö oikein?

Kyllä, Bertin käsitti sen; pitipä hän aatetta omintakeisenakin, mutta

hän puolestaan oli innostunut vain uudenaikaiseen taiteeseen, ja kun

hänen ystävättärensä loikoi sohvalla, toinen jalka hienon kengän

peittämänä riippuen ilmassa, ja synnyttäen melkein läpinäkyvän sukan

läpi aistimuksen lihasta, hän huudahti:

-- Kuulkaahan, kas tuossa on jotain maalattavaa, kas siinä on elämää:

naisen jalka hameen reunassa! Siihen voi asettaa kaikkea: totuutta,

kaipuuta, runoutta. Ei mikään ole sirompaa, sievempää kuin naisen

jalka, ja mikä salaperäisyys sitten: tuon kankaan alle kätketty,

sinne hävinnyt ja aavisteltu sääri!

Istuuduttuaan maahan turkkilaiseen tapaan hän tarttui kenkään ja

sieppasi sen pois, ja jalka, päästyään ulos nahkakotelostaan, liikkui

edestakaisin kuin pieni rauhaton eläin, joka on hämmästynyt siitä,

että se on päästetty vapaaksi.

Bertin toisti:

-- Onpa se hieno, aivan erikoinen ja aineellinen, aineellisempi kuin

käsi. Näyttäkää kätenne, Any.

Kreivittärellä oli pitkät hansikkaat, jotka ulottuivat kyynärpäähän

saakka. Riisuakseen niistä toisen, hän tarttui siihen yläreunasta

ja antoi sen liukua nopeasti käärien sitä nylettävän käärmeennahan

tavoin. Käsivarsi tuli esiin kalpeana, lihavana, pyöreänä ja

riisuttuna niin nopeasti, että se herätti täydellisen ja rohkean

alastomuuden ajatuksen.

Sitten hän ojensi käden antaen sen riippua ranteen päässä. Sormukset

kimaltelivat hänen sormissaan; ja ruusunpunaiset kynnet, hyvin pitkät

ja hoikat näyttivät lemmenpihdeiltä, jotka olivat kasvaneet tämän

naisen kämmenen päähän.

Olivier Bertin kosketteli kättä hellävaroin, yhä ihaillen sitä. Hän

pani nuo sormet liikkumaan kuin lihasta tehdyt leikkikalut ja sanoi:

-- Mikä lystikäs esine! Mikä lystikäs esine! Mikä soma pieni

ruumiinjäsen, älykäs ja taitava, joka toimittaa kaikkia mitä

halutaan: kirjoja, pitsejä, taloja, pyramiideja, vetureja, leivoksia,

tai hyväilyjä, joka on vielä sen paras tehtävä.

Hän otti pois sormukset yksitellen, ja kun vihkimäsormus, sileä,

kultainen, putosi vuorostaan, hän jupisi hymyillen:

-- Laki. Tervehtikäämme.

-- Tyhmeliini, -- virkahti kreivitär hiukan pahastuneena.

Bertinillä oli aina halu tehdä pilaa, tuo ranskalainen taipumus

liittää ivallinen muoto vakavimpiin tunteisiin; ja usein hän teki

kreivittären surulliseksi tahtomattaan, ja osaamatta käsittää

naisten tekemiä hienon hienoja eroituksia asioiden välillä ja

pystymättä vetämään pyhitettyjen alueiden rajoja, kuten hän itse

sanoi. Kreivitär suuttui erittäin joka kerta kuin taiteilija

puhui tuttavallisen lörpöttelevään tapaansa heidän niin kauan

jo kestäneestä suhteestaan, jonka Bertin vakuutti olevan

yhdeksännentoista vuosisadan rakkauden kauneimpana esimerkkinä.

-- Tehän viette meidät, minut ja Annetten vernissajaisiin -- eikö

niin?

-- Tietysti.

Sitten kreivitär kyseli yhtä ja toista parhaista tauluista ensi

näyttelyssä, jonka avajaisten piti tapahtuman parin viikon kuluttua.

Mutta yhtäkkiä, ehkä muistaen jonkun asian, jonka oli unhoittanut

toimittaa, hän virkkoi:

-- Kas niin, antakaas minulle kenkäni. Lähden pois. Bertin leikitteli

haaveksien kevyellä jalkineella käännellen ja väännellen sitä

hajamielisesti käsissään.

Hän kumartui, suuteli jalkaa, joka näytti riippuvan hameen ja maton

välillä ja joka ei liikkunut, hiukan ilman kangistamana, sitten hän

asetti kengän siihen; rouva de Guilleroy nousi ja meni pöydän luo,

jossa oli huiskin haiskin papereita, avonaisia kirjeitä, vanhoja ja

vasta saapuneita mustetolpon vieressä, jossa vanha muste oli kuivunut.

Hän tarkasteli kaikkea uteliain katsein, kosketteli lehtiä, kohotteli

niitä nähdäkseen niiden alle.

Bertin lähestyi häntä sanoen:

-- Te aiotte sekoittaa minun epäjärjestystäni. Vastaamatta kreivitär

kysyi:

-- Kuka on se herra, joka tahtoo ostaa "Kylpeviä naisia."

-- Amerikkalainen, jota en tunne.

-- Oletteko sopineet "Katulaulajattaren" hinnasta?

-- Olen. Kymmenen tuhatta.

-- Siinä teitte oikein. Se oli kyllä sievä, mutta ei mikään

erikoinen. Hyvästi, rakas.

Hän ojensi sitten poskensa, jota Bertin hipaisi rauhallisella

suutelolla ja katosi oviverhon taa sanottuaan puoliääneen:

-- Perjantaina kello kahdeksan. En tahdo, että saatatte minua kotiin.

Tiedätte sen hyvin. Hyvästi.

Kreivittären lähdettyä Bertin sytytti ensin paperossin ja alkoi

sitten kävellä taas hitain askelin ateljeessaan. Koko tämän suhteen

menneisyys levisi hänen henkisten silmiensä eteen. Hän muisteli kauan

sitten hälvenneitä yksityiskohtia, haki niitä uudestaan esiin ja

asetti ne peräkkäin toistensa yhteyteen; häntä huvitti yksin ajella

takaa näitä muistoja.

Hänen mieleensä johtui selvästi se aika, jolloin hän juuri oli

kohonnut tähdeksi taiteellisen Parisin taivaalle, jolloin maalarit

olivat anastaneet yleisön koko suosion ja kansoittivat kokonaisen

kaupunginosan komeat talot, jotka he olivat vallanneet muutamin

siveltimen vedoin.

Bertin oli, palattuaan Roomasta vuonna 1864, ollut muutamia vuosia

ilman menestystä ja mainetta; sitten yhtäkkiä, v. 1868, hän asetti

näytteille "Kleopatransa" ja muutamien päivien kuluttua ylistivät

häntä pilviin saakka arvostelu ja yleisö.

Vuonna 1872, sadon jälkeen, sittenkuin Henri Regnaultin kuolema

oli muodostunut hänen ammattitovereilleen jonkinlaiseksi maineen

astinlaudaksi, "Jocaste", rohkea aihe, siirsi Bertinin uskalikkojen

joukkoon, vaikka sen viisaasti omintakeinen tekotapa hankki sille

akateemikkojen hyväksymisen. Vuonna 1873 ensimäinen kunniaraha

asetti hänet ulkopuolelle kilpailun. Sen sai hän taulullaan

"Algerin juutalaisnainen," jonka hän toi mukanansa eräältä

matkalta Afrikkaan; ja Salian ruhtinattaren muotokuva vuonna

1874 aikaansai, että häntä hienossa maailmassa pidettiin aikansa

ensimäisenä muotokuvamaalaajana. Siitä hetkestä alkaen hän tuli

parisittaren ja parisittarien suosimaksi maalariksi, heidän sulonsa,

ruumiin muotojensa ja luontonsa taitavimmaksi ja nerokkaimmaksi

tulkitsijaksi. Muutamien kuukausien kuluttua kaikki Parisin

huomattavassa asemassa olevat naiset kilpailivat suosiosta saada

teettää muotokuvansa hänellä. Häntä oli vaikea saada suostumaan ja

hän otti suuren maksun työstään.

Kun hän nyt näin oli muodissa ja teki vierailuja hienoon seurapiiriin

kuuluvana henkilönä, hän huomasi eräänä päivänä astuessaan herttuatar

de Mortemainin taloon täyteen surupukuun puetun nuoren naisen, joka

juuri läksi sieltä. Tämä kohtaus käytävässä huikaisi hänet kuin soma

sulouden ja hienostuneisuuden ilmestys.

Kysyttyään hänen nimeään hän sai kuulla että henkilö oli kreivitär

de Guilleroy, normandilaisen maalaisaatelismiehen, agronoomin ja

kansanedustajan vaimo, että hän oli surupuvussa miehensä isän

kuoleman vuoksi ja että hän oli henkevä ja ihailtu ja että kaikki

hakivat hänen seuraansa.

Hän sanoi heti, vielä tämän ilmestyksen vaikutuksen vallassa, joka

oli viehättänyt hänen taiteilijasilmäänsä:

-- Kas, siinäpä olisi yksi, jonka muotokuvan tekisin mielelläni.

Nämä sanat toistettiin seuraavana päivänä nuorelle naiselle; ja

Bertin sai vielä samana iltana sinertävän, epämääräiseltä hajuvedeltä

tuoksuvan lipun, johon säännöllisen pienellä, hiukan vasemmalta

oikeaan nousevalla käsialalla oli kirjoitettu:

"Arvoisa herra!

-- Herttuatar de Mortemain lähtee juuri luotani ja vakuuttaa

minulle, että te olisitte halukas, minun hahmoni mallinanne,

tekemään yhden mestariteoksianne. Uskoisin sen hyvin mielelläni

teidän käytettäväksenne, jos olisin varma, ettette ole vain

laskenut leikkiä ja että te näette minussa jotain, joka voisi

tulla teidän kuvaamaksenne ja ihannoimaksenne.

Uskokaa, arv. herra, minun kunnioittavimpiin tunteisiini.