Uskon kyllä juhannus-aaton olevan ihanan kaikkialla, mutta ihanimman
kuitenkin Bleking'issä. On käytävä itse näkemässä sen tuuheita
koivulehtoja, sen lumoavia kukkuloita ja laaksoja, kimaltelevia jokia
ja järviä sekä tuoksuavia kukkaniittyjä, saadakseen käsityksen niistä,
on itse kuunneltava siellä satakielen ja rastaan liverrystä, tummien
metsien suhinaa ja aaltojen loisketta rantoja vasten; silloin sen
ymmärtää.
Olin nuori, kahdeksantoista vuotias ja täysin onnellinen. Sydämmeen ei
vielä ollut heitetty rakkauden valaisevaa, lämmittävää ja — hävittävää
kipinää. Se oli tyyni kuin hiljainen kesäilta, jolloin riippakoivu
kuvastuu veden kalvoon ja kuu levittää rauhaisaa valoaan yli seudun.
Ja kuitenkin olin minä kasvanut kaupungissa, jossa tunteitten sanotaan
ennen aikojaan kypsyvän, ja jossa tavallisesti mielikuvituksella on
vapaampi ala temmeltää kuin sielulle ja mielelle olisi tarpeellista.
Mutta minä olin iloinen, tavallista iloisempi sinä aikana, josta nyt
aion kertoa, sillä oli juhannus, jota viettämään minua oli kutsuttu
maalle; pitihän minun nyt saada tanssia juhannusriu'un ympärillä ja
sitten yöllä tienristeyksessä poimia yhdeksää lajia kukkia, sitoa
niistä seppele ja panna se pääni alle ja sen vaikutuksesta unissani
nähdä hänen kuvansa, jolla kerran olisi onni saada minut omakseen...
Meitä oli kolme nuorta, iloista tyttöä, joitten oli määrä matkustaa
Sjöarp'in pappilaan, johon talon tytär, vanhempainsa suostumuksella,
oli meitä kutsunut. Hän oli entinen koulutoverimme, ja varmaan sykkäili
hänen sydämmensä ilosta samoinkuin meidänkin, ajatellessaan toivottua
toistemme tapaamista.
Kello neljä iltapäivällä tuli kyyditsijämme meitä hakemaan
kaksi-istuimisilla rattailla, joissa tietysti ei ollut linjaalia. Mutta
mitäpä me sellaisista pikkuseikoista välitimme! Ei yksikään hovineiti,
joka kruunulla koristetussa vaunuissa keinuen ajelee, olisi saattanut
olla iloisempi kuin me kärryissämme ajaa kolistaen, siitä olen varma.
Kyyditsijämme, valkotukkainen likakäsinen ja -korvainen poikaviikari
veti suunsa leveään nauruun, kun sai niin iloisia kyydittäviä
rattailleen, ja hänen vitkalliset huudahduksensa: "hei Pella, hei
Kuula!" kajahtelivat virkistävinä korviimme pölyistä maantietä
ajaessamme.
"Jos ajat nopeasti, niin saat juomarahoja", sanoi yksi joukostamme,
joka ei tietänyt mihin kahtatoista killinkiään panna.
"Mutta jos ajan niin että kaadutte ja henkenne heitätte, mitäs sitten
saan", kysäsi poika veitikkamaisesti.
"Luulenpa, että silloin saat selkääsi, kun kotia tulet", vastasi vilkas
tyttö.
"Sitä minäkin luulen", vakuutti poika, "ja siksi aionkin ajaa oikeen
varovasti".
Ja varovasti hän ajoikin.
"Mutta tällä tavoin emme tule milloinkaan Sjöarpiin", nurisi viimein
toinen tovereistani. "Emme ehdi perille, emme saa tanssia, ei yksikään
nuorimies saa meitä nähdä — me emme saa miestä, kuuletkos nyt, Pekka!"
"Siinä tapauksessa taidan tehdä teille paraimman palveluksen, minkä
toinen ihminen toiselle saattaa tehdä. Minun isäntäni ja emäntäni
tappelevat jokaikinen päivä".
"Ei kaikkialla sentään samanlaista ole, poika kulta. Sitäpaitsi on nyt
parasta, ett'et sotke asiaa, vaan kiiruhdat hevosiasi, muutoin voit,
jäädä ilman juomarahoja ja saat pitkän nenän, ymmärrätkös nyt!"
"Se ei ole vika eikä mikään, jos nenä on liian suuri, pahempi olisi,
jos sitä ei olisi ollenkaan", vakuutti Pekka rauhallisesti. "Voittehan
muuten tehdä miten tahdotte. Katsokaahan nyt, jos ei tuolla näy
Sjöarpin kirkontornia, niin olen minä luotu Saaraksi — mitäs nyt
sanotte? Olisipa minulla nyt kello taskussani, niin näyttäisin, ettemme
ole viipyneet enempää kuin kolme tuntia, ja matkaa on kuitenkin yli
seitsemän neljänneksen; hei Polla, hei Kuula — oo! tiedä huutia!
häntäsikö sinä ohjaksen päälle nostat, hölmö! Nyt te vielä ennätätte
sekä pukeutua että tanssia niin, ettei kengistä jää kuin nauhat
jälelle, ja miehenkin voitte vielä saada tai ainakin sulhasen — jos
haluttaa".
Nauroimme makeasti puheliaalle kyytipojallemme, joka erään mäen alla
pyörähytti hevosiansa niin, että Sjöarpin kaunis pappila näkyi jo aivan
lähellä edessämme.
Vastaamme tuli entinen koulutoverimme, pappilan tytär, valkoinen puku
tuulessa liehuen ja vaalea tukka ruiskukilla koristeltuna. Ja nyt
siinä syleiltiin ja suudeltiin, naurettiin ja puheltiin niin, ettei
loppua tahtonut tulla, sillä Blekingin tytöt ovat tunnetut muita
pohjolan tyttäriä vilkkaammiksi. Pekka katsella tollotti hetkisen, otti
sitte suitset hevoselta, asetti heiniä sen eteen, niisti kuuluvasti
sormillaan nenäänsä, kohautti lakkiaan ja sanoi vihdoin päätään
raapien: "ehkä antaisitte minulle kyytipalkkani, ennenkuin rutistelette
toisenne kuoliaaksi".
Hän sai sekä kyytipalkan että juomarahansa ja nyt me tytöt kiiruhdimme
pappilaan. "Kuulkaas tytöt", sanoi emäntämme Emma H., "me emme
tanssikkaan täällä juhannusriu'un ympärillä, vaan patroona Frimanin
luona".
"Emmekö, mitä nyt sanot! Sepä ikävää ja me kuin juuri olimme niin
iloinneet..."
"Kyllä siellä yhtä hauskaa tulee kuin täälläkin, uskokaa pois. Heillä
on isot päivälliskutsut ja isä ja äiti eivät tahtoneet kieltäytyä sinne
menemästä. Siellä on paljon vieraita tästä lähitienoolta, ja seudun
paras pelimanni on kutsuttu soittamaan. Kansaa siellä on yltäkyllin ja
kolme ylioppilasta (jotka myöskin tietysti ovat kansaa) ja sitäpaitsi
uusi nimismies ja tuomarin kirjuri, niin että kyllä me aina tanssia
saamme. Kas tuolla seisoo mammakin! Luulenpa melkein, että hän on
ikävöinyt teitä yhtä paljon kuin minäkin; katsokaas, kuinka hän näyttää
iloiselta!"
Lämpimästi syleilivät meitä sekä ruustinna että rovasti; täällä oli
kaikki niin tutunomaista ja kodikasta, aina virvokkeihin asti, jotka
salin pyöreällä pöydällä meitä luokseen houkuttelivat. Maistettuamme
niitä kiiruhdimme Emman huoneesen pukeutumaan ja tulimme sitten
takaisin isäntäväkeänne luo.
"Nyt lapset", sanoi rovasti, ottaen piippunsa ja hattunsa, "pitää
meidän lähteä, ettei kyläläisten tarvitse odottaa. Minä tiedän,
etteivät ne alota tanssia, ennenkuin me olemme siellä. Eihän meillä ole
kuin 20 minuutin matka, mutta en tahdo, että rasitamme itseämme".
Meitä ei kiiruhtaa tarvinnut. Keveinä kuin muuttolinnut riensimme
eteenpäin; hiljaisina ja arvokkaina seurasivat meitä rovasti ja
ruustinna. Pian saavuimme kauniisen Friberga'an, jossa ystävällinen
isäntäväki sekä heidän kaksi sievää, kolmentoista ja neljäntoista
vuotiasta tytärtään sekä eräs talon hyvä ystävä, neiti Linnér,
lausuivat meidät tervetulleiksi.
"Meidän juhannusriukumme on tuolla alhaalla Hultaback'aan päin",
selitti isäntä; "väki on jo koolla ja Soittajapelle, pitäjän
taideniekka, jo siellä viuluansa virittelee. Nuorten jalat ovat
liikkuvat kuin elohopea, ja mitä pikemmin nuoret pääsevät tanssimaan,
sitä kiitollisempia he ovat".
Puolen tunnin kuluttua olikin tanssi täydessä vauhdissa juhannusriu'un
ympärillä, jolle loistossa ja komeudessa ei vertoja löytynyt.
Molemminpuoliset tervehdykset ja ensimmäinen ujous oli jo ohi.
Soittajapelle istui ylösalaisin käännetyllä ja kukilla koristetulla
tynnyrillä ja soitti niin, että olisi luullut kantojen ja kivienkin
liikkeelle lähtevän. Poikamiehet tanssivat paitahihasillaan,
juovikkaissa liiveissä ja kello taskussa ja löivät tahtia kantapäillään
sekä aina väliin hihkasivat "hih ja hei!" pitäen väen voimalla kiinni
tyttöjä vyötäröisistä. Ken on nähnyt yksinomaan vaan kaupungin
tanssiaisia, ei saata mielessään kuvitella elämää ja iloa tällaisissa
juhannusleikeissä. Silmät loistavat, posket punottavat, hiki valuu
virtanaan, miehet tekevät mitä kummallisimpia hyppyjä, sylkevät
kämmeniinsä, lyövät niitä yhteen niin että paukkaa ja aina vähän
päästä heilauttavat ihmeteltävällä notkeudella kantapäitään korkealle
taapäin. Hyppyvalssit, katrillit, polkat ja monet muut tanssit
seuraavat melkein välittömästi toisiaan, ja pojat pyytävät tyttöjä
tanssiin melkein aina vaan siten, että tanssikentältä sormellaan heille
_vilkuttavat_, sillä tytöt seisovat kainoina yhteen sulloutuneina
kentän laidassa. Sellaista kutsua noudatetaan aina, mutta kuitenkin
vasta sitten, kuin toiset tytöt kyynäspäillään ovat tuota valittua
nykineet ja huomauttaneet: "etkös näe, Elsa, että Savimaan Kalle
viittaa sinulle!" taikka jotain sen tapaista. Tuollaisessa kutsussa
on jotain komentavaista, mutta se ei vähintäkään näytä kauniimpaa
sukupuolta loukkaavan enemmän kuin sitte naimisissa ollessa se, että
mies aina, kun jalan mennään kirkkoon tai kyliin, kulkee heistä
muutaman askeleen edellä.
Pian tarttui meihinkin tuo toisten iloisuus. Alussa tanssivat herrat
meidän kanssamme, mutta siirtyivät vähitellen tanssittamaan kauneimpia
talonpoikaistyttöjä, joka taas rohkaisi joitakin maalaispoikia, niin
että uskalsivat lähestyä meitä, sekä pyyhkäisten tukan otsaltaan
ja tehden aimo kumarruksen, kysäistä: "tahdotteko tanssia tämän
hyppyvalssin minun kanssani?" Ja kaikki me tanssimme, vähääkään
välittämättä siitä kenen kanssa, mutta täydestä sydämmestä, ja kun
Soittajapelle piti hiukan pitemmän väliajan ja me nauraen ja läähättäen
vähän puhalsimme, lähestyi meitä pieni, iloinen ja ystävällinen olento
— mamselli Linnér — ja antoi kullekin kevyen saalin sekä pyysi niin
herttaisesti: "pankaa se nyt harteillenne, kun teillä on noin kovin
kuuma!" ja sitte kiiruhti hän taas toisaalle. Hetkisen kuluttua näin
hänen kulkevan väkijoukon keskellä tarjoillen ukoille, ämmille,
tytöille ja pojille kelle olutta, kelle limonaatia, taikka antoi hän
jollekin tulta piippuun, tai lainasi nenäliinansa hien pyyhkimiseksi,
niiasi muutamalle rouvalle, tarjosi toiselle mantelimaitoa ja melonia,
toi tuomarille tämän hatun ja hänen vanhalle sisarelleen käsityölaukun;
tätä pientä vilkasta olentoa seurasivat kaikkialla talon molemmat
tyttäret kuin valon keijukaiset, koettaen hekin parhaansa mukaan pitää
huolta vierasten viihdyttämisestä. Pian katosi Linnér'in mamselli
näkyvistäni, sillä tanssi alkoi uudelleen, kuin sekä herrat että
talonpojat olivat nauttineet virvokkeita pitkien pöytien ääressä,
joille oli asetettu kokonaisia patteria lasia, jotka, kuten kuuliaiset
vasallit, seisoivat pullojen ja oluthaarikoiden ympärillä. Jopa alkoi
aurinko lähennellä laskuaan; pari toisensa jälkeen hiipi tanssista pois
ja asettui käsikädessä istumaan jonkun tuuhean pähkinäpuun suojaan,
rauhassa siellä kuiskaillakseen sanoja, jotka ehkä ennen tulevan
juhannusyön auringon laskua jo olivat unholaan vaipuneet, tai ehkäpä
toisille jääneet koko elämän ajan kestävän liiton perustukseksi.
Kirkkaana ja ympyräisenä kohosi kuu metsän laidasta ja kun siirtyi
hiukan kauemmas tanssikentältä, voi kuulla metsästä satakielen
surumielistä liverrystä, lahden pohjukasta rannan ruokojen kuiskausta
ja alhaalta laaksosta pikkulinnun rapinaa, kun se puun oksalla pesäänsä
huojutteli. Mutta yhä vaan jatkui temmellys juhannusriu'un ympärillä
ja tanssikentällä; nuorten viaton ja iloinen nauru kajahteli "leskeä"
juostessa ja "kaksi kolmatta lyö", leikkiessä, taikka kuului jostakin
ryhmästä tutun yksiäänisen laulun säveleet. Nyt olivat jo pöydät
katetut nurmikolle, kynttilät paloivat kirkkaasti ja hiljaisesti
kesäyössä; vieraita kutsuttiin nauttimaan Jumalan lahjoista,
ketä pakoittaen, ketä kumarrellen — jokaista säätynsä ja tapansa
mukaisesti. Iloinen ja vilkas isäntä täytti velvollisuutensa erittäin
miellyttävällä tavalla; kohtelias, mutta hieman jäykkä emäntä taas teki
tehtävänsä nähtävästi vaan velvollisuuden tunnosta eikä huvin vuoksi ja
tyttäret olivat nyt, niinkuin koko iltanakin, vilkkaat ja herttaiset.
Mutta muita sukkelampana ja huomaavaisempana hääräili tuo pieni ja
vilkas mamselli Linnér, joka ennätti kaikkialle. Hän oli väsymätön
muita palvellessaan. Mutta lukemattomat olivat myös ne kiitokset ja
taputukset, joita hänen osakseen kaikkialta tuli. Huomasin myöskin,
että talon tyttäret aina vähän päästä kysyivät häneltä neuvoa milloin
yhdessä, milloin toisessa asiassa, sill'aikaa kun heidän äitinsä istui
mukavasti aivan vaiti. Vihdoinkin tanssittiin viimeinen hyppyvalssi ja
vieraat jättivät ystävälliselle isäntäväelleen hyvästit. Soittajapelle
otti viulunsa, asetti hattunsa toiselle korvalliselle sekä antoi
kaulahuivinsa ruusunpunaisten päiden häilyä väsyneitten lokin siipien
tavoin ja kulki sitten koko joukon edessä soittaen marssia, jonka sanoi
oppineensa "itse Ahdilta' ja siten vaelsi sitten koko seurue soiton ja
laulun kajahdellessa maantielle, josta kukin alkoi vaeltaa kotiinsa.
Kolme nuorta miestä saattoi meitä — se tahtoo sanoa Emmaa ja minun
kaupunkilaisia ystäviäni, sillä minua he eivät huomanneetkaan — kotiin.
Rovasti jutteli erään naapurin kanssa ja nuorilla oli hauska ilman
minuakin, jonka vuoksi tarjosin käsivarteni ruustinnalle.
"No onko ollut hupaisa tänään?" kysyi hän minulta.
"On, oikeen hauska", vastasin minä ja lisäsin: "mutta talonihmiset
olivatkin erinomaisen herttaista väkeä. Minua huvitti parin tanssin
välillä luoda mielessäni kuva heidän luonteistaan ja olen varma,
että osuin oikeaan, vaikka tavallisesti ei myönnetä nuorilla olevan
paljoakaan huomiokykyä".
"No annappa kuulla huomiosi, ne huvittaisivat minuakin", vastasi
hymyillen ruustinna.
"Mies", ulotin minä, "kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan
sanojaan peruuta, on luotettava, uskollinen ja ankaran rehellinen.
Vaimo kuuluu varmasti köyhään, mutta ylpeään aatelisperheesen,
jonka sydän on voittanut sukuylpeyden. Mamselli Linnér, joka lienee
varsinainen perheen jäsen, on niitä harvoja ihmisiä maailmassa, joilla
ei koskaan ole suruja ollut — ja sitten onkin kuvaus valmis; mitä
sanotte siitä, täti?"
"Sanon, että se on erinomaisen pirteä; nyt tahdon minä puolestani
kertoa sinulle seuraavan kertomuksen:
"Noin 16 vuotta sitten pidettiin täällä Fribergassa — jota silloin
sanottiin Bokhul'aksi — samallaiset komeat juhlat juhannus-aattona
kuin nytkin. Ne piti silloin lautamies Nils Larsson sekä omalle että
naapuriväelle ja vieraitten joukossa oli silloin, kuten tänäänkin,
joukko herroja. Yksi näistä, joka oli useampia vuosia ollut kihloissa
erään suloisen, mutta köyhän tytön kanssa, rakastui siitä huolimatta
lautamiehen kauniisen Hannaan niin, ett'ei senjälkeen saanut
mitään rauhaa. Kaikki, jotka juhlassa olivat mukana, huomasivat
hänen tilansa ja itse oli hän aivan epätoivoissaan onnettomasta
kohtalostaan. Häät olivat määrätyt syksyllä vietettäväksi ja hänen
morsiamensa, jota kaikki suuresti kunnioittivat, valmisteli sydämmen
ilolla myötäjäisiään; päivän toisensa jälkeen odotteli hän sulhoaan.
Vihdoinkin hän tuli, kalpeana, kiihoittuneena, häpeän ja surun
painamana. Silloin melkein lakkasi morsianraukan sydän sykkimästä;
hän huomasi nyt kulkupuheet tosiksi, vaikk'ei hän tähän asti niitä
ollut voinut eikä tahtonut uskoa. Hän kiiruhti pieneen huoneesensa,
sulkeutui sinne päiväksi ja yöksi, ja tuli sitte seuraavana päivänä
sulhasensa luo, joka vapisten odotteli kohtalonsa ratkaisua, sekä
puhui hänelle jotenkin näin: Ole rauhassa Oskar! Sinä kiinnyit minuun
liian nuorena; et silloin vielä tuntenut omaa sydäntäsi. Nyt se on
herännyt — rakastamaan toista naista, mutta sinä taistelet, sinä et
tahdo pettää, et rikkoa liittoamme 'kunniasi' vuoksi. Voi, kuinka
usein sitä sanaa käytetään väärin! Onko sitten kunniallista mennä
naimisiin naisen kanssa, jota ei enään voi rakastaa! Minä olen nähnyt
tuollaisia surullisia avioliittoja, jotka ovat solmitut väärästä
kunniantunnosta ja ne ovat olleet yhtämittaista pettämistä, syntiä,
kenties monta vertaa pahempaa kuin tahtomatta rikottu uskollisuuden
lupaus. Minä annan sinulle takaisin vapautesi nöyrästä sydämmestä ja
rukoilen Jumalaa, että ilman omantunnon vaivoja tai katumusta voisit
nauttia vapaudestasi hänen kanssaan, joka sinut varmaan on tekevä
onnellisemmaksi kuin minä olisin tehnyt. Ja mitä taas minuun tulee,
niin — tuhat kertaa ennemmin kärsin tuskia lyhyen ajan, kuin tulen
onnettomaksi koko elämäkseni! Minä olisin sitäpaitsi — sen huomaan
nyt — ollut sinulle liian vanhakin. Unohda minut, Oskar, ja — Jumala
siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon teitä kumpaakin!
"Kului monta vuotta. 'Oskar' meni naimisiin tuon kauniin
talonpoikaistytön kanssa, joka päivä päivältä tuli kauniimmaksi kun
taas hylätty morsian yhä vaan rumentui ja kun hän omasta mielestään oli
tullut tarpeeksi rumaksi sekä hänen sydämmensä rauhoittunut, noudatti
hän mielellään molempien puolisojen kutsua tulla heidän kotiinsa
vieraisille. Mutta se käynti kesti kauan aikaa; sitä kestää vieläkin.
Hänestä tuli vanhempain paras ystävä ja lasten helläsydämminen
opettaja; hän teki tuosta tietämättömästä äidistä verrattain taitavan
ja rakastettavan vaimon sekä loi uudesta kodistaan puhtauden ja rauhan
paratiisin. Hänestä ei tullut nuoruuden sulhaisensa vaimoa, vaan hänen
lastensa äiti sanan korkeimmassa merkityksessä. Mitä kaikkea hän on
saanut kärsiä, ennenkuin tuollaisen harvinaisen voiton on saavuttanut,
tietää ainoastaan Jumala ja yksi muu — minä, hänen paras ystävänsä.
Voitko arvata, kuka tuo jalo nainen on?"
"Minä ymmärrän, se on mamselli Linnér".
"Juuri niin; hän, 'jolla ei maailmassa ole ollut mitään suruja'. Entä
sulhanen, joka ei sanassaan pysynyt, kuka hän oli?"
"Patroni Friman, tietysti".
"Aivan oikeen, hän joka sinun luulosi mukaan 'ei voisi rikkoa
antamaansa lupausta', joka oli 'luotettava, uskollinen ja ankaran
rehellinen'."
"Täti — oikeen häpeän".
"No, ja se ylpeä aatelisneiti", jatkoi täti säälimättä, "joka oli
antanut rakkautensa voittaa sukuylpeyden — on lautamiehen kaunis
Hanna, joka saa kiittää hyljättyä morsianta siitä sivistyksestä ja
miellyttäväisyydestä, joka hänellä nyt on. — Mitä nyt sanot nuorten
ihmistuntemuksesta?"
"Täti kulta, älä masenna minua aivan kokonaan!"
"En, lapseni, se ei ole tarkoitukseni. Itseluottamus kuuluu nuoruuden
vikoihin, mutta häviää myös sen mukana. Kas niin, nytpä olemmekin
jo kotona. Kerää nyt juhannusyön kukkasia ja uneksi tulevasta
puolisostasi, mutta — varo, jos voit, pitkällisiä kihlauksia ja jos
kihlaudutkin, niin älä koskaan anna väärin käsitetyn 'kunniasanan'
pakoittaa itseäsi taikka kihlattuasi tekemään ehkä suurinta syntiä
maailmassa — mennä avioliittoon ilman rakkautta".
"Kenestä olet uneksinut — kenet olet nähnyt?" kyseltiin kilvan
seuraavana aamuna.
Yksi oli uneksinut nimismiehestä, toinen apulaisesta, kolmas
ylioppilaasta, vieläpä joku itse tuomaristakin, vanhasta leskimiehestä.
"No, entäpä sinä, Ulla?" kysyivät kaikki neljä.
"Minä — minä en nähnyt unta ollenkaan".
"Hän ei pääse koskaan naimisiin — tyttö raukka!" naureskelivat toiset.
Entä _he_? Joutuivat kaikki naimisiin — "tyttö raukat".