(Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).
Mitä hyvää nuorena lukee, kun sydän on lämmin ja mieli turmeltumaton,
se painuu mieleen.
Tätä voinee sanoa varsinkin niistä nuorista, jotka kasvavat
yksinäisessä ja hiljaisessa seudussa kaukana maailman touhuista,
jossa ei ole monia huveja ja jossa tilaisuus henkiseen kehitykseen on
jotenkin niukka.
Jos tämän lisäksi vielä varat ovat vähäiset, niin että kirjojen osto,
joll'ei olekaan aivan mahdotonta, kuitenkin vaatii suuria uhrauksia,
niin voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että kun silloin kerran
kirjan saa, sille myöskin arvon osaa antaa.
Jos vieras olisi nähnyt minun nidotut kirjani, toinen rouva
_Lenngren'in_ ja toinen sanomalehdistä leikattu _Wilhelm von Braun'in_
"Muotokuvani", jotka minä onneksi jo kolmetoista vuotisena koulutyttönä
omistin, olisi hän varmaan, kuluneesta muodosta päättäen, arvellut
niiden lainakirjaston kirjoina lukemattomia kertoja kulkeneen kädestä
käteen. Mutta meidän pienessä kaupungissamme ei ollut lainakirjastoa
ja jos olisi ollutkin, niin tuskinpa näillä kirjallisilla aarteilla
juuri suurinta vetovoimaa olisi ollut. Mutta minusta ja parista muusta
samanmielisestä koulutoveristani olivat ne paraat kirjat maailmassa
ja siksipä niitä ahkerasti luimmekin, niin että osasimme ne ulkoa
paljoa paremmin kuin katkismusläksymme. Kauan aikaa me täten ahmien
nautimme aarteistamme, kunnes paria vuotta myöhemmin, v. 1845, ilmestyi
Topeliuksen ensimmäinen kirja, _Ljungblommor_ (Kanervakukkia), ja
kun sitä kirjaa olimme lainailleet ja lukeneet, ei maailma meidän
mielestämme enää muita kirjoja tarvinnutkaan. Parempaahan ei voitu
kirjoittaa ja huonompaa ei kenenkään olisi pitänyt lukea.
Sellainen oli _meidän_ arvostelumme kirjallisuudesta.
Nyt olisi luullut meidän olevan tyytyväisiä, kun olimme saaneet lukea
arvoikkaimman ja paraimman kirjan maailmassa, ja osaksi me sitä
olimmekin. Mutta vielä oli meillä eräs rohkea ja kiihkeä toivomus:
saada kerrankin nähdä kasvoista kasvoihin ainakin toista ihmeteltävistä
neroistamme, Topeliusta taikka von Braun'ia. Rouva Lenngrenhän oli jo
kauan sitte jättänyt näyttämön.
"Jos sinä saisit nähdä toisen heistä, niin mitä silloin tekisit?"
kysäsimme eräältä punaposkiselta ja pystynokkaiselta toveriltamme.
"Lentäisin selälleni", vastasi hän heti paikalla ja jokaisesta meistä
tuntui, kuin voisi meillekin sellaisessa tapauksessa käydä samoin. Pian
sen jälkeen toteutuikin toiveemme toisen suhteen.
_Wilhelm von Braun_ tuli nimittäin käymään pienessä kaupungissamme,
jossa hänen isänsä, muhkea vanhus, överstiluutnantti, silloin oli
postimestarina.
Ja nytkös me vanhemmat koulutytöt panimme — häpeäksi mainiten — toimeen
oikeen kiihkoisan jahdin, saavuttaaksemme tuota kirjallisuuden alalla
kuuluisaa riistaa. Harvat meistä tosin olivat hänen kirjojaan lukeneet,
mutta kaikki olimme kuulleet hänestä puhuttavan ja olihan hänen
lapsuuden kotinsa kaupungin hienoimpia taloja. Tietysti täytyi häntä
saada nähdä.
Niin usein kuin mahdollista olimme ryhmittäin kävelemässä pitkin sitä
syrjäistä ja kaunista katua, jonka varrella postitalo komeili; ystävän
ja hänen ystäviensä kautta koetimme saada selkoa missä ja milloin
ihailumme esineen oli tapana kävellä; hajaannuimme yhä useampiin
ryhmiin koettaen sitten jossakin kadun kulmassa yllättää hänet, ja
vihdoin eräänä päivänä oli onni meille suotuisa: juuri kuin "minun
osastoni" oli kulkemaisillaan erään kulman ympäri, tulla pyrähti hän
melkein koko tyttölauman keskelle...
Voin vakuuttaa teille, että siinä niiailtiin aikalailla ja todistaa,
että hän kumarsi meille hyvin ystävällisesti. Tunsimme hänet kohta
erään kuvan mukaan, jonka olimme nähneet muistaakseni Nordstjärnan
nimisessä kalenterissa, ja myöskin hänen koostaan, josta kaikki olimme
kuulleet kerrottavan.
Niin, eihän hän mitenkään _voinut_ olla tavallisten ihmisten
kalttainen, mutta niin ihmeelliseksi emme häntä kumminkaan olleet
ajatelleet... Varmaan muistutti hän jotakin pohjoismaalaisten jumalaa,
ehkä enin Brage'a tai mahdollisesti myös Heimdal'ia Gjallarsarvineen
(tarkoitetaan nenää). Kaikessa tapauksissa olimme me ylen määrin
ihastuksissamme.
Sinä päivänä kirjoitti varmaan ainakin kaksikymmentä toveriani
päiväkirjaansa (kolme huudahdusmerkkiä perässä): _Minä olen nähnyt
hänet._
Mitä meidän sukkelaan, pystynokka toveriimme tulee, joka tietysti
myöskin oli Braun'in nähnyt, vastasi tämä, kun toiset häneltä
jälkeenpäin kysäsivät: "No, lensitkö selällesi?" tavalliseen lyhyeen
tapaansa:
"Sisäisesti kylläkin". Minä puolestani taas olin suuresti liikutettu.
Olihan nyt minun lapsellinen ja suurin toivomukseni täytetty: olin
katsellut silmästä silmään oikeen "oikeata" neroa. Sittemmin on
sellainen onni useinkin tullut osakseni, mutta tuskin koskaan olen
siitä niin suuresti nauttinut kuin tällä kertaa.
* * * * *
Olenpa kuitenkin — pari kertaa, monta, monta vuotta jälkeenpäin.
Ensimmäisen kerran tapahtui se loppupuolella syyskuuta v. 1875.
Yhteinen ystävämme ja kustantajamme Albert Bonnier piti päivälliset
Hasselbacken'illa _Zacharias Topeliuksen_ kunniaksi, joka juuri oli
ainoa kirjallisista suuruuksistamme, jota minä en vielä ollut nähnyt
ja tuskin uskalsin toivoakaan saavani nähdä. _Hänhän_ eli Suomessa,
rakastettuna ja kunnioitettuna siellä niinkuin koko muussakin
sivistyneessä maailmassa, ja tuli harvoin Tukholmaan, jossa _minä_ elin
hyvin vaatimattomissa oloissa, sillä "Svalan" (Pääskysen) [kuvallinen
viikkolehti, jota Lea toimitti vuos. 1872—1875] siivillä minä, suoraan
sanoen, en saanut enemmän kultaa kuin kuuluisuuttakaan.
Kaikissa tapauksissa minä kuitenkin kuuluin kirjalliseen piiriin, jossa
olin niinkuin hienoissa perheissä hyväntahtoinen "sisäkkö".
Niinpä olin nytkin siis kutsuttu noille päivällisille — ja saisin
vihdoinkin nähdä _Topeliuksen_ ja kuulla häntä. Kunhan ei vaan mitään
estettä ilmaantuisi? Pieni maanjäristys, katumellakka taikka ainakin
kova sade?
Ei, onneksi ei ilmaantunut mitään, päivällistunti läheni vaan
lähenemistään ja sen mukana ilon sekainen pelon tunne. Minkä näköinen
mahtoi likeltä katsoen olla tuo henkilö, joka niin kauan kirkkaan
tähden lailla oli valaissut ja häikäissyt minua. Millainen oli hänen
käytöksensä? Kunnioitusta herättävä — ystävällinen, mutta saavuttamaton
— ehkäpä hienolla tavalla luotaan lykkääväkin? Mutta mitäpä, jos
hän olisi sellainen kuin hänen kirjoituksensakin: yksinkertainen ja
kuitenkin syvämielinen, lempeä mutta samalla vakava ja — mitäs _jos hän
puhuttelisi minua!_ — tuo rohkea ajatus lensi kuin väärään suunnattu
raketti, mieleeni... niin jos hän sen tekisi, niin olisiko minulla
rohkeutta vastata hänelle — ja mitä vastaisin?
Kuten näkyy, ei taipumukseni nerojen ihailuun suinkaan vuosien kuluessa
ollut vähentynyt, vaikka monet kokemukseni sen kyllä olisivat voineet
vaikuttaa. Mutta minusta olivat (ja ovat vielä tänäkin päivänä) kaikki
todelliset nerot armoitettuja olentoja, korkeuden lähettiläitä, joiden
tehtävänä on lahjoittaa meille muille valoa ja virvoitusta monessa
suhteessa. Voihan heidän varjopuolensakin huomata, ja jos ne toisinaan
muuttuisivat mustiksikin kuin myrskypilvet, niin voipi se surettaa,
mutta heitä itseään ei voi tuomita: ei koskaan! Suuret lahjat —
suuret kiusaukset; pikku sielut — ankarat tuomiot tämä kuuluu melkein
luonnonlakeihin.
Kun määrätyllä ajalla astuin Hasselbacken'in suureen juhlasaliin ja
näin sen toisessa päässä melkein kaikki silloiset tunnetut kirjalliset
hienoudet, niin täytyy minun tunnustaa, että oikeen päätäni huimasi
ajatellessa, että heidän joukossaan myös oli hän, joka minun mielestäni
oli kaikkia muita arvokkaampi.
Kun sitten ystävällinen isäntä tarjosi minulle käsivartensa ja
suoraapäätä vei minut Topeliuksen luo ja esitteli minut hänelle, niin
vaan pelolla uskalsin katsoa häneen.
Entä _hän_?
Hän lienee ymmärtänyt tunteeni, sillä ystävällisesti hymyillen ojensi
hän minulle molemmat kätensä, (aivan kuin olisi aikonut tukea minua
jos olisin "lentänyt selälleni") sekä mainitsi jotakin siitä, että
hänestä oli hauska minua tavata; ja kun isännän samassa piti mennä
jotakin uutta tulijaa vastaan, esitteli Topelius minut rouvalleen, joka
oli lempeä ja miellyttävä ihminen, muistuttaen suuresti vaatimatonta
kanervakukkaa.
Minä vaikenin ja niiasin — ja niiasin ja vaikenin, ja varmaan oli se
parasta mitä voin tehdä.
Kun vihdoin uskalsin vähän tarkastaa muutakin seuruetta, kasvoi
rohkeuteni hiukan. Täällähän oli meidän kaikkein rakastama _Onkel Adam_
[tohtori C.A. Wetterbergh], Topeliuksen arvoisa ystävä, jonka kanssa
minä jo kauan sitte olin tuttava, ja jota myös suuresti 'ihailin';
tuolla seisoi _Frans Hedberg_, joka kirjallisuuden alalla oli koettanut
kaikkea ja onnistunut kaikissa: runoudessa, näytelmäkirjallisuudessa
sekä novellien kirjoituksessa — voimakas, leveäotsainen pää pystyssä,
mutta ei yhtään ylpeänä; näinpä tuolla kauempana Herman Hofberg'inkin
mahtavan vartalon ja hyväntahtoiset kasvot; tuolla... mutta jopa
kuului kutsu ruualle — ja kuka tarjosikaan käsivartensa kirjalliselle
'sisäkölle' häntä pöytään taluttaakseen? — Topelius! Lukijani ajattelee
ehkä ett'ei 'sisäkkö' koskaan ole ollut niin ylpeä kuin nyt? Erehdys,
hän ei koskaan ole ollut niin nöyrä, kuin nyt ja syystäpä kyllä.
Nämä olivat juhlapäivälliset joka suhteessa. Korkeista akkunoista
tulvivat syysauringon kultaiset säteet sisään, murtuivat pöydän
kristalleissa ja leikittelivät hyväillen ihanilla kukkalaitteilla.
Orkesterin säveleet, monet sukkeluudet, säkenöivä viini, vapaa
keskustelutapa, monet maljat ja harvat, mutta hyvät puheet — niiden
joukossa varsinkin _Onkel Adamin_ sattuvan leikillinen puhe — kaikki
oli omiansa muodostamaan kuvan, jota harvoin näkee, ja jos sen kerran
on nähnyt, ei koskaan unohda.
Mitäkö Topelius puheli pöytätoverinsa kanssa? Kirjallisuudesta,
taiteesta, vaiko taisteluista eri puolueiden välillä y.m.s. Ei
suinkaan; viisaampi hän oli. Hän puheli siitä, kuinka hänen mielestään
naisessa herännyt halu antautua lääkärialalle oli liian uskallettua;
sillä, vaikka nainen siinä onnistuisikin, jota hän ei ollenkaan
epäillytkään, koti ylimalkaan kärsisi siitä; hän sanoi, että olisi
paljoa parempi, kun nainen vaan tyytyisi käyttämään yksinkertaisia,
vanhuudestaan tunnettuja kotiparannuskeinoja siihen kuuluu myöskin,
lisäsi hän hymyillen, taito saada kärttyinen mies hyvälle päälle ja
pitää häntä sellaisena. Edelleen ylisti hän kotielämän onnea ainoaksi
todelliseksi onneksi, jota sanoessa näin hänen herttaisesti katsovan
vastapäätä istuvaa vaimoaan.
Keskustelu ison pöydän ympärillä oli tällä aikaa käynyt yhä
vilkkaammaksi; fanfaarit maljapuheiden jälkeen yhä kovemmiksi ja
vihdoin läheni lähdön hetki. Topelius kohotti lasinsa, nousi seisomaan
ja kiitti muutamin sydämmellisin sanoin isäntää siitä ilosta, jonka
hän vierailleen oli valmistanut, leikillisesti huomauttaen siitä,
ett'ei tässä voinut huomata pienintäkään merkkiä sellaisesta kireästä
suhteesta, kirjailijain ja kustantajan välillä, josta niin usein
kuulee puhuttavan. Hänen mielestään Albert Bonnier oli samanlainen
kustantajana kuin isäntänä ja ystävänäkin. Joka tapauksessa oli hän
hyväntahtoisuus itse.
Malja juotiin voimakkaan yhteistunteen vallitessa, jonka jälkeen koko
seurue nousi pöydästä ja siirtyi verannalle, jossa tarjoiltiin kahvia.
Nyt oli minulla tilaisuus oikeen kirkkaassa päivänvalossa — ja hiukan
rohkeammalla mielellä tarkastaa kunniavierasta. Hyvin vaatimaton
vartalo; pää hiukan eteenpäin kumarassa, juuri kuin ajatusten
painamana, otsa korkea ja kirkas; suun ympärillä silminnähtävä
surumielisyyden piirre ja silmissä sellainen syvämielisyys ja lempeys,
jota en tiedä kenelläkään toisella ihmisellä nähneeni, olkoon hän sitte
ollut kirjailija tai tavallinen henkilö. Kun tähän vielä lisää pehmeän,
ikäänkuin verhotun ja lämmöstä väreilevän äänen, niin on mahdotonta
ajatella toista miellyttävämpää henkilöä. Ja kuinka herttaista olikaan
katsella, miten hiljaisesti, melkeinpä nöyrästi hän otti vastaan
jokaisen kunnioituksen. Ja kylläpä hänelle kunnioitusta osoitettiinkin.
Tuskin sai hän olla hetkeäkään rauhassa; vihdoin hän leikillisesti
kysäsi: "Missä on minun pöytätoverini? Hänen täytyy tarjota minulle
kahvia".
Onnellinen "sisäkkö" kiiruhti erään pikku pöydän luo, jonka vieressä
Topelius seisoi. Hän istuutui toiselle pöydän ääressä olevista
tuoleista, viitaten minun käymään toiselle ja silloin tapahtui se ihme,
että hän hetkisen sai olla kahden minun kanssani.
Ystävällisesti minuun katsoen, otti hän vastaan tarjoamani kahvikupin,
jättäen sen hetkiseksi pöydälle, ja antoi sitten katseensa ihastuneena
liitää yli väririkkaan maiseman edessämme. Vaahteroiden purppuralle ja
kullalle hohtava lehtipuku, vilkkaat ihmisryhmät alhaalla tasangolla,
Katarinan kirkon tornien huiput, vuoret etelässä kaiken tämän taustana,
sekä laaksoon laskeutuva aurinko — muodostivat kuvan, jonka hän
kokonaisuudessaan näkyi tahtovan ikäänkuin sulkea yhteen ainoaan
lämpimään syleilyyn. Hälinä ja puhelu ympärillämme, kahvikonsertin
iloiset säveleet sekä alhaalta puutarhasta silloin tällöin kuuluva
hillitty nauru — kaikki sulautui yhteen sellaiseksi eläväksi ja
liikkuvaksi tauluksi, että hyvin saatoin käsittää runoilijan kasvojen
erittäin tyytyväisen ilmeen.
"Kuinka täällä on kaunista", puheli hän hiljaisesti, "ja kuinka kaikki
ihmiset ovat herttaisia! Ja kuitenkin", lisäsi hän vähän päästä, "olisi
tämä pitkän päälle...".
Äkkiä keskeytti hän puheensa, ja hänen kasvonsa saivat haaveilevan
ilmeen, kuin olisi hän nähnyt jotain hyvin kaukaista, ja hän
käänsi sitten syvän katseensa suoraan minuun ja teki minulle
verhotulla äänellään kysymyksen, jota en silloin, enemmän kuin sitte
jälkeenkäänpäin oikeen ole osannut selittää:
_"Onko Lea koskaan ollut erä-maassa yksin Jumalansa kanssa?"_
Onneksi ei minun tarvinnut hänelle vastata, sillä nyt juuri tuli
muutamia henkilöitä seurueesta, lausuen kunnioittavasti hänelle jonkun
pyynnön, jonka sisällön olen kauan sitte jo unohtanut; ja sitte seurasi
hän heitä minulle ystävällisesti hyvästiksi päätään nyökäyttäen.
Sen sijaan kiiruhti pari naisista luokseni ja sanoivat hiukan
kadehtivansa minun onneani, kun sain vaikka vaan hetkisenkin olla yksin
kunniavieraan kanssa. "Mutta sano nyt meille", kyselivät he, "mitä hän
kanssasi puhui?"
"Oh, hän puhui Tukholman kauneudesta ja seurueen ystävällisyydestä",
vastasin kartellen, sillä runoilijan keskellä myllertävää elämää
lausumaa vakavaa kysymystä en saanut heille ilmaistuksi.
Ajatteliko runoilija ehkä kotiseutunsa "erämaita", soita ja lakeuksia,
joilla hän varmaan useinkin on kulkenut miettien yleviä, runollisia ja
hurskaita asioita vaiko epäilyksen ja surujen erämaata, jossa, kukin
meistä on saanut taistelunsa taistella yksin Jumalansa kanssa, kuten
Jakop muinoin.
En sitä tiedä vielä tälläkään päivänä. Sen vaan tiedän, että koko
tuo mainittu juhla muodostui minulle unohtumattomaksi hetkeksi ja on
sellaisena vieläkin.
Ja kun lopuksi koko seurue teki lähtöä, ojensi hän minulle kätensä
ja hymyillen kauniilla tavallaan lausui: "Toivon, että vielä monasti
toisemme tapaisimme!" ja minä yhdyin lämpimästi tähän toivomukseen.
Mutta, ikävä kyllä, tapasin häntä enään tämän jälkeen yhden ainoan
kerran, silloin kuin hän oli viimeistä, kertaa Tukholmassa 7 päivänä
Syyskuuta v. 1896 — siis kokonaista kaksikymmentäyksi vuotta
jälkeenpäin.
* * * * *
Jo muutamia vuosia ennemmin olimme suruksemme kuulleet, että
runoilijavanhuksen voimat alkoivat vähetä. Lievä halvaus oli lempeästi
varoittavana häntä kohdannut, ja kun tieto tästä sanomalehtien kautta
levisi, herätti se harrasta osanottoa jokaisen sydämmessä, joka hänet
tunsi ja häntä rakasti — siis toisin sanoen kaikkien sydämmissä.
Jonkun ajan kuluttua saatiin hänestä kuitenkin ilahuttavampia tietoja:
Hän oli vähitellen alkanut parantua, ja terveyttään säilyttääkseen
oli hän kesällä v. 1896 matkustanut Visbyhyn, josta hän "nähtävästi
virkistyneenä", saapui Tukholmaan lauantaina 5 päivänä Syyskuuta.
Hiljaa liukui höyrylaiva Gotland Ritariholman satamaan juuri
keskipäivällä. Istuessaan peräkannella, näki vanhus kuinka rannalla pää
pään vieressä seisoi suunnaton myllertävä joukko nuorta väkeä kantaen
kohotetuissa käsissään pientä Ruotsin lippua ja hän kuuli hiljaista
ihastuksen suhinaa: "Kas tuolla hän istuu, tuolla, ettekös näe!"
kuiskailivat pienokaiset keskenään puolelle ja toiselle.
Siinä oli useampia satoja lapsia kansakoulujen ylemmiltä luokilta, ja
heidän johdattajinaan kansakoulujen tarkastaja, _tohtori Bergman_,
joukko opettajia, opettajattaria ja laulunjohtaja, jotka kaikki olivat
tulleet tänne tervehtiäkseen ja osoittaakseen kunnioitustaan suurelle
runoilijalle ja lasten ystävälle.
Tohtori Bergman antoi laivalla _Topeliukselle_ komean kukkaisvihon,
jonka jälkeen tämä heti nousi maalle ja ystävällisesti tervehtien kulki
hitaasti kahteen riviin järjestetyn joukon keskeltä. Samassa alkoivat
nämä laulaa: "Meill' Pohjola luminen on kotimaa" (kolmenkymmenvuotisen
sodan marssi). Kun laulun viimeiset säveleet olivat kajahtaneet,
tervehti Topeliusta paljastetuin päin tohtori Bergman, joka lyhyessä,
mutta lämpimässä puheessa huomautti siitä, kuinka kaikki Ruotsissa
ja lapset varsinkin sekä tunsivat että rakastivat Topeliusta, ja
että lapsista tämä hetki, jolloin he saivat katsella häntä kasvoista
kasvoihin, oli juhlahetki sellainen, jota eivät koskaan tulisi
unohtamaan. Ja miten voisikaan olla mahdollista, etteivät he rakastaisi
häntä, joka heille on lahjoittanut sellaisia aarteita, kuin "Adalminan
helmi", "Koivu ja tähti", "Aja, aja ratsastaja" ja "Telmyri" sekä monia
muita ihastuttavia ja hauskoja kuvauksia.
Nyt, lopetti puhuja, tahtoivat he sydämmellisesti kiittää häntä ja
toivottaa tuhansien muitten, sekä lasten että aikuisten kanssa, että
hänen vielä suotaisiin elää monta vuotta terveenä ja voimissaan,
voidakseen yhä lisätä sitä kaunista testamenttia, jonka hän on
lahjoittanut sekä oman että meidän maamme nuorisolle.
Puhe loppui voimakkaasen huutoon: _"Eläköön valtioneuvos Zacharias
Topelius!"_ johon vienoilla äänillään koko nuorisojoukko yhtyi.
"Valtioneuvos"... Tuo nimitys lienee useimmille lapsille ollut
jotenkin tuntematon. Ainakin vastasi pelkäämättä yksi poika pahanen
Topeliukselle, kun tämä, kulkiessaan Erikin katua, otti häntä kädestä
ja kysyi: "Tiedätkös sinäkin, kuka minä olen?"
"Tiedänhän toki; _välskäri Topelius!_" Tämä vastaus kuuluu suuresti
huvittaneen runoilijaa.
Vieläkin lauloi nuorten joukko: "Sä Pohjolan maa ikitunturines", jonka
jälkeen tohtori Bergman äänekkäästi lausui: "Meidän tervehdyksemme
Suomelle! Eläköön Zacharias Topelius!": Vielä kolmenkertainen hurraa —
ja sitte oli tämä kaunis kunnianosoitus ohi.
Topeliuksella, joka aina ilolla tuli Tukholmaan, jossa hänellä, kuten
kaikissa muissakin paikoissa, missä hän oli käynyt, oli useita ystäviä,
oli tällä kertaa erityinen tarkoitus täällä käynnillään: Hän tahtoi
nähdä Skansen'ia, vanhan ystävänsä Artur Hazeliuksen neron luomaa.
Ollen iloinen, voidessaan auttaa tätä Topeliuksen toiveen toteutumista,
antoi hänen kustantajansa ajoneuvot hänen käytettäväkseen, vieläpä
kutsui allekirjoittaneen suureksi iloksi tämänkin tulemaan matkalle
mukaan. Mitäpä Topelius ajatteli ja piti seurastaan jääköön
mainitsematta, mutta otaksun, ett'ei hänen juuri sopinut ehdotukseen
kieltävästi vastata. Itse olin tähän aivan syytön, sillä sellaisesta
kunniasta en ollut osannut uneksiakaan.
Niin, ajoimme siis noutamaan kunniavierastamme, joka tyttärensä Evan
kanssa (naimisissa tunnetun taiteilija Acke Anderssonin kanssa) asui
Hotel de Suede'ssä Kuningattaren kadulla. Tyytyväisenä ja iloisena,
kuten ainakin, tuli Eva — olin tutustunut häneen _Onkel Adamiin_
kodissa, jossa useampia kertoja olin häntä tavannut — sipsuttaen
rappuja alas ja sitten vaunuihin ylös, kuin pikku lintunen, tuoden
"terveisiä papalta, hän tulee myös aivan kohta". Eva oli jo auttanut
häntä pukeutuessa, niin että hän oli aivan kunnossa; "siellä oli vaan
joku vieras hänen luonaan, joka pian lähtisi".
Ja hän tuli; väsyneenä, heikkona, epävarmasti astuen...
Kuinka paljon hän oli muuttunut näinä kahtenakymmenenä yhtenä vuotena!
Kyyneleet täyttivät silmäni nähdessäni hänen kumaran vartalonsa,
harventuneen tukkansa ja hänen kasvojensa väsyneen ilmeen. Mutta _yksi_
oli entisen kaltainen: hänen syvä, ystävällinen katseensa ja kaunis, oi
niin kaunis, hiukan surunvoittoinen hymynsä.
Kun Topelius vähän vaivaloisesti oli löytänyt mukavan asennon vaunujen
nurkassa, ja me olimme toisiamme tervehtineet, katselin häntä siinä
tarkemmin ja tulin ajatelleeksi sanomalehtien kirjoituksia hänestä,
että hän oli "nähtävästi voimistunut!" Miltähän hän oli näyttänyt ennen
oleskeluaan Visbyssä!
"Olipa hauska vielä kerran tavata Leaa ja nähdä teidät niin pirteänä",
puhelivat hänen ystävälliset huulensa, samalla kun silmät selvästi
sanoivat: "_tämäkö_ nyt on oleva hänen armonsa?"
"Tämähän se nyt on, vaikk'ei siltä näytä ajattelin hymyillen
itsekseni —" ja niin oli ensimmäinen kummankinpuolinen ihmettely
ohi. Puhelimme sitte vaunujen ratinan meitä toisinaan keskeyttäessä
Visbyn kauneudesta, jonka kaikki olimme nähneet, runoilija viimeksi,
sekä Tukholman ihmeellisestä kehityksestä, varsinkin rakennuksiin
ja istutuksiin nähden, joita olimme ajaessammekin tilaisuudessa
vilahdukselta näkemään sekä lopuksi Skansenista, "jonka suhteen", sanoi
runoilija, "olen oikeen lapsellisen utelias. Kerran, monta vuotta
sitten olin siellä", lisäsi hän, "eikä siellä silloin ollut muuta
merkillistä kuin kauniinlainen näköala, mutta muuten se muistaakseni
oli kolea kivikkomäki, jolle oli vaikea nousta, ja joka tuntui
hyvin vähän houkuttelevalta. Ja nythän kuuluu tuhansittain ihmisiä
tunkeilevan siellä vanhan ystäväni uuden luomistyön porteilla?"
"Useampia tuhansia", huomautimme me, "varsinkin sunnuntaisin, jolloin
Skansenin kaikki viehättäväisyydet ovat nähtävinä. Arkipäivinä, ainakin
aamupuolella, _voipi_ siellä saada olla jotenkin rauhassa. Mutta illan
tullen alkaa sinne virrata ihmisiä tiheissä parvissa kuin hyttysiä, ja
yhtä vilkkaita myös kuin ne. Ei yhdelläkään huvipaikoistamme ole niin
suurta vetovoimaa kuin Skansenilla, vaikka huvitukset siellä ovatkin
vallan viattomia".
Pian olimme Eläintarhan alueella, jossa syksyinen luonto nyt, samoin
kuin tuona muistorikkaana päivänä kaksikymmentäyksi vuotta sitten,
komeili surumielisenä kauniissa puvussaan, mutta jossa nyt, kiitos
siitä ystävien vaiteliaisuudelle, hänen tulonsa suhteen ei ollut
tunkeilevia ihmisjoukkoja vanhusta seuraamassa ja katselemassa, kuten
muussa tapauksessa varmasti olisi ollut.
Puitten värivivahdus ei kuitenkaan nyt ollut yhtä pitkälle kehittynyt
kuin silloin. Viheriä väri oli vielä vallitsevana, ja vaan siellä
täällä loisti joku punakeltainen lehti ikäänkuin kultainen koriste
tuossa liikkuvassa puvussa. Mutta nythän olikin vasta 7 päivä
Syyskuuta ja tuo unohtumaton juhla Hasselbackenilla 29 päivä, melkein
neljännesvuosisata sitten.
Mutta kirkkaana loisti aurinko nyt kuten silloinkin, ja valoisa oli
runoilijan katsekin nähdessään kaikkea kaunista — mutta se oli kuin
ilta-auringon valoa, joka kohta oli laskeutuva, mutta joka silloin
olikin ehkä kaikkein kaunein.
Juuri kuin vaunumme pysähtyivät Skansenin portilla, kajahtivat
Håsjötornin kellot tervehdykseksi soimaan, ja kun tulimme aitauksen
sisäpuolelle, seisoi siellä syvään kumartaen tämän taikamaailman luoja
_Artur Hazelius_.
Kaunista oli katsella noita kahta kansan ystävää, jotka kumpikin omalla
alallaan olivat niin paljon sen kohottamiseksi tehneet, ja jotka tässä
nyt toisensa tapasivat.
Ruhtinaat ottavat vieraitaan vastaan komeissa linnoissaan, jotka toiset
ihmiset ovat heille rakentaneet, ja valtakunnissa, joihin kohtalo on
heidät herroiksi määrännyt — ja siitä ei ole mitään sanomista. Artur
Hazelius vastaanotti omatekoisessa ihmemaailmassaan yhden hengen
ruhtinaista, joka, kuten Hazeliuskin, koko sielullaan oli antautunut
elämän tehtäväänsä ja käyttänyt siihen kaikki voimansa — niin tästä
voisi _paljonkin_ sanoa, jos vaan kykyä olisi. Minä voin vaan
vakuuttaa, että näin todella oli.
Kävelimme sitten hitaasti tietä pitkin, kunnes tulimme Taalain ja
Bleking'in tuville; näitten sekä ulkoasu että sisustus viehätti
suuresti todenmukaisuudellaan runoilijaa. "Rakastavaiset" y.m.
vahakuvat seisoivat kummulla silloin kuten nytkin ja olivat vähällä
"pettää" runoilijan, niinkuin olivat tehneet monelle muulle, mutta
muuttuivat kuitenkin pian siksi, mitä todellisuudessa olivat: taiteen
luomia, mutta "oikeita" sellaisia.
"Olen kutsunut", sanoi Hazelius, "omat ajoneuvoni tänne, ja näen niiden
juuri saapuvan. Kävisi kovin väsyttäväksi jalan kulkea katselemassa
kaikkia minun valtakuntani ihmeitä. Sitäpaitsi", lisäsi hän hymyillen,
"on minun pienellä hevosellani jonkunmoinen oikeus tulla huomatuksi,
perin suomalainen kun on..."
Samassa kuului nopeaa ja säännöllistä kavioiden kopsetta ja pieni,
vilkas punaruuni juoksija, "Urho" nimeltä, seisahtui tottuneen ajajansa
johtamana pienine rattailleen aivan lähellemme.
Kolme henkeä, varsinkin jos olivat ystäviä, niihin kuitenkin mahtui,
ja herrat kohteliaisuudesta sekä myös ikäni vuoksi ehdottivat minua
yhdeksi niistä. Että runoilija, niissä ajaisi, oli tietysti selvä asia.
Mutta minun ehdotukseni, että runoilija tyttärineen ja tohtori Hazelius
isäntänä ja oppaana ajaisivat ja me toiset seuraisimme hiljakseen
heitä, voitti, sillä helppo oli heitä seuratakin, kun he alituiseen
pysäyttivät hevosensa ja laskeutuivat alas rattailta katselemaan noita
kummallisia tupia ja muita merkillisyyksiä, jotka me jo niin monesti
ennen olimme nähneet
Sydämmetöntä olisi ollut erottaa vaikka vähäksikin aikaa tytärtä
rakastetusta isästään, joka alituiseen oli hänen hellän huolenpitonsa
esineenä. "Onkohan papan takin napit ylös asti kiinni? Älkää ottako,
pappa hyvä, hansikasta kädestänne; muistakaa että olemme ylhäällä
vuoristossa! Nyt käärimme suuren takinkauluksen käsivarsien ympärille,
niin ei niitäkään palella". Vielä molemmin puolinen ystävällinen ja
toisiaan ymmärtävä katse ja, sitte ajamaan.
Svedenborg'in huvimajaan ja Laxbro'in tuvalle kävelimme me toiset
perässä. Ensinmainitun edustalla seisoi runoilija kauan vaipuneena
ajatuksiinsa, joita ei kukaan häirinnyt. Luulimme käsittävämme hänen
hiljaiset mietteensä. Näillä molemmilla suuruuksilla, vainajalla
ja vielä elossa olevalla, oli yksi sävel yhteinen: kumpikin
rakasti kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä, tavallisille mielille
käsittämätöntä. Tämä se varmaan nytkin hyväili runoilijan korvaa kuin
eolin harpun säveleet, hänen katsellessaan sitä rakennusta, jossa
kerran tuo kuuluisa henkien näkijä oli asustanut, ja joka oli saanut
olla äänettömänä todistajana niihin moniin ihmeellisiin kohtauksiin,
joita näkijällä oli korkeamman maailman henkien kanssa, maailman, jossa
nämä kaksi sukulaissielua ehkä piankin saisivat toisensa tavata.
Varmasti vakuutettuna siitä, ett'ei Topeliusta kukaan huolellisemmin
hoitaisi matkalla kuin hänen oppaansa — ja ehkä hiukan väsyneinäkin,
aloimme me toiset jo astua takaisin odottaaksemme runoilijaa sitten
tanssilavan luona, jossa hänen oli määrä levähtää ja katsella erästä
Skansenin tyttöjen esittämää tanssia.
Tänään oli Skansenilla tavattoman vähän ihmisiä, ja siellä vallitsi
melkein juhlallinen hiljaisuus. Ei paljon muuta ääntä kuulunut, kuin
tuulen hiljaista suhinaa puiden latvoissa ja silloin tällöin jokunen
pian katoava ääni ylhäältä eläinmaailmasta.
Istuuduimme odotellessamme eräälle sohvalle kanavan vierellä, jossa
vesilinnut leikkivät perhe-elämää. Tässä olikin oikein kodikasta,
vaikk'ei sattunut olemaan kuin muutamia ankkoja, jotka alhaalla
uiskentelivat ja aina vähän päästä suuntasivat kulkunsa meitä kohden,
tehden tunnetulla, tavallaan kunniaa. Mutta varjelkoon: ankat ja pari
painovapauden edustajaa — tahtoisinpa tietää mitkä paremmin sopisivat
yhteen? Me nyökytimme päätä vanhoille tutuillemme ja päätimme istua
tässä, kunnes kuulisimme rattaiden tulevan.
Oliko tuo nyt sama Topelius, joka tuli takaisin? Hänen silmänsä
loistivat, huulensa hymyilivät ja koko hänen olentonsa näytti
nuorentuneelta, kun hän astuessaan alas rattailta ojensi meille
molemmat kätensä ja sanoi suuresti ihmettelevänsä ja iloitsevansa
kaikesta, mitä oli nähnyt; sanoipa että tämä kaikki oli hänestä
kerrassaan ihmetyö. "Kunpa", sanoi hän, "Ruotsin kansa oikeen
oivaltaisi, mikä mies _tohtori Hazelius_ heille on, joka heille
säilyttää heidän entiset muistonsa ja samalla joka päivä valmistaa
heille uusia ja puhtaita iloja". Erittäin ihana oli hänestä ollut
näköala Håsjö'n tornista, josta hän kauan ja ihastuneena oli seutua
katsellut ja sanonut, että tuskin yhdelläkään Europan suurkaupungeista
sellaista olisi näyttää.
Sitte saapui hän vihdoinkin tanssilavalle, jossa Skansenin tytöt
omituisissa puvuissa ja laivaston musiikin soittaessa tanssivat
kauniita tanssejaan, joita hän huomattavalla ihastuksella seurasi; nyt
oli tänne jo kokoontunut noin parikymmentä muutakin henkilöä, jotka
uteliaina Topeliusta katselivat ja ihmettelivät, mitä tämä ilo keskellä
päivää tarkoittaa, sillä tanssi kuului varsinaisesti iltapäivän
ohjelmaan. Siinä ihmeteltiin, kuiskailtiin ja arvaeltiin, sen näki
selvästi, mutta, vaikka he kuvan mukaan luulivatkin suuren vieraan
tuntevansa, ei yksikään tunkeutunut sen piirin sisäpuolelle, jossa
Topelius ja hänen seurueensa istui.
Ja nyt oli siis tämänpäiväinen näytäntö lopussa, ja runoilija
valmistautui lähtemään, mutta astui sitä ennen kuitenkin tyttöjen
luo, ojensi heille kätensä ja kiitti heitä sydämmellisesti siitä
huvista, jonka olivat hänelle valmistaneet. Tyttöjen iloisesta ja
kunnioittavasta niiauksesta näki, että he tiesivät kenelle olivat
tanssineet, ja että tämä tanssi nyt sai heidänkin silmissään suuremman
merkityksen kuin ennen.
Kunniavieras oli juuri poistumaisillaan tanssilavalta, paluumatkalle
lähteäkseen, kun lähistöön asetettu soittokunta alkoi voimakkaasti ja
juhlallisesti puhaltaa "Porilaisten marssia", jota kuullessa runoilijan
nähtävästi liikutus valtasi, ja hän pysähtyi hetkiseksi, sitten taas
hiljaisesti kulkeakseen eteenpäin.
Että nuo toisetkin Skansenilla kävijät, joista äsken mainitsimme, nyt
olivat saaneet tietää, kenelle juhlittiin, näkyi selvästi heidän syvää
kunnioitusta ilmaisevasta tervehdyksestään, kun Topelius kulki heidän
sivuksensa; tavallisella ystävällisellä tavallaan vastasi hän heidän
tervehdykseensä, lempeissä kasvoissaan vieläkin ikäänkuin heijastus
niistä vaihtelevista tyytyväisyyden ja ilon tunteista, joita hän tänä
aamupäivänä niin runsaasti oli saanut kokea. "Miltä tuntuu", kysyin
hiljaa hänen tyttäreltään, "kun on sellainen isä, kuin teillä, niin
rakastettu, kunnioitettu ja jalo?"
"Ah", vastasi tämä yhtä hiljaan, "jospa ihmiset näkisivät hänet kotona
omaisten keskuudessa, niin pitäisivät he häntä vieläkin jalompana. Ei
ole ketään hänen kaltaistansa!"
Olimme lähellä uloskäytävää; pyysin saada sanoa heille kaikille
hyvästi, koska minun oli mentävä nyt toisaalle. Tuntui niin
kummalliselta, kun Topelius kauniisti hymyillen ojensi minulle kätensä
ja sanoi: "Kiitoksia seurastanne, Lea, tänäpäivänä — ja monta, monta
vuotta sitten! Ehkä vielä kerran tapaamme toisemme; joll'ei niin on
muistojen silta varma yhtymäpaikka. Siellä tavataan".
Hetkinen vielä, ja koko seurue oli ulkopuolella isoa aitausta,
jonka sisäpuolelle minä olin jäänyt ja katselin sieltä, kuinka he
asettuivat vaunuihin, ja kuinka Topelius heittäessään hyvästiä tohtori
Hazeliukselle, veti hänet luokseen ja suuteli poskelle.
Pois vierivät sitte vaunut, ja Skansenin hallitsija seisoi paikallaan
ja katseli eteneviä hattu kädessä — ja minä kaiho mielessä.
Vähän aikaa tämän jälkeen luettiin sanomalehdistä runoilijan
kahdeksankymmenvuotisesta riemujuhlasta Helsingissä ja kuinka hän
kokosi viimeisetkin voimansa ilahduttaakseen läsnäolollaan juhlan
toimeenpanijoita; vavistuksella silloin kysyi itseltään: "Kuinka kauan
hän enään saanee viipyä joukossamme?"
Silloin saapui Maaliskuun 12 päivänä 1898 sanoma hänen kuolemastaan, ei
tosin odottamattomasti, mutta kuitenkin suurta surua herättäen. Surtiin
kuollutta kuningasta — hengen valtakunnassa.
Ja miten valtasikaan meidät hänen sanansa kuolinvuoteella: _"Olen
saanut anteeksi!"_
Niin, suuruus hän oli, mutta ihminen kuitenkin, vieläpä nöyrä ihminen,
muutoin, emme häntä niin paljoa olisi rakastaneet, kuin nyt teimme.
Mutta vaikka mitkä muut synnit hyvänsä hänen omaatuntoansa olisivat
painaneet, niin kirjallisuuden alalla tehtyjä ne eivät ainakaan voineet
olla. Kaikilla toisilla runoilijoillamme, suurimmillakin, on ollut joku
aika — tavallisesti nuoruuden — jona heidän runoissaan on ollut kevyt,
joll'ei suorastaan huonekaan henki; Topeliuksella yksin ei sitä ole
ollut, Ensimmäisestä hetkestä kirjailijana ollessaan viimeiseen saakka
oli hän puhdas, puhdas ja viaton, kuin ne lasten sydämmet, joihin hän
ilolla kylvi rikkaan henkensä siemeniä.
Onko koskaan enään ja _milloin_ hänen vertaistaan tuleva?