Tuskin voi löytyä hauskempaa leikkipaikkaa kuin pormestarin
pihamaa, varsinkin siihen aikaan jolloin iso päärynäpuu sen
keskellä oli hedelmiä täynnä. Pitkä rivi aittarakennuksia tarjosi
erinomaisia piilopaikkoja ja iso pimeä katos oli palkonkina, josta
espanjalaisnaiset (koulutytöt, pitkä palmikko niskassa, kapeissa
bombasiini-hameissa irtonaisine housunlahkeineen sekä joku piikojen
esiliina poimuiltuna viitaksi) kuuntelivat serenaadia, jota heille,
sydämmensä pohjasta mölisten, piti ritari Astolfo — apteekkarin
pisamanaamainen Ville ruosteinen halstari rinnallaan ja silmät sinne
tänne mulkoillen.
Ja kun leikkeihin väsyttiin oli hauska hetkiseksi juosta pihakamariin
vanhan Regina mamsellin luo, joka kolmekymmentäkolme vuotta oli ollut
taloudenhoitajattarena pormestarin vanhemmilla ja istui nyt kärttyisenä
ja pelättynä vanhanaikuisen pöytänsä ääressä sukkaa neuloen, niin että
myssynpitsit tahtia löivät heiluessaan sangallisia silmälasia vasten.
Me lapset emme mitenkään voineet ajatella mamsellin koskaan
olleen toisenlaisen, ja jos joku meille olisi sanonut, että hän
myssynpitseineen ja sangallisine silmäsineen oli maailmaan tullutkin,
niin olisimme melkein olleet valmiit sitä uskomaan.
Emme me hänestä suinkaan pitäneet, mutta meitä huvitti härnätä häntä,
ja sitä olikin hyvin helppo tehdä, mutta, vaikea jättää tekemättä.
Talon poika, neljätoista vuotias Henrikki, oli jo kauan sitten
ilmaissut meille mamsellin arimman puolen, jota me lasten tavallisella
ajattelemattomuudella ja epähienoudella emme suinkaan jättäneet
koettelematta.
"Emmekö menisi Reginan luo tänään?" ehdoitti joku meistä
eräänä kauniina sunnuntai-aamuna, kokoonnuttuamme tavalliselle
leikkipaikallemme.
"Niin, suututtamaan hänet oikeen aika lailla, sillä hän on silloin niin
ihmeen hullunkurinen", huudettiin kuorossa.
"Mutta meidän pitää ensin ovella kuunnella, onko hän ennestään
vihainen, silloin emme uskalla mennä, sisälle", tuumaili Henrikki.
Kuusi, seitsemän rasavilliä sipsutti nyt etehiseen. Vapiseva, mutta
kimeä ääni kuului selvästi huoneesta:
"— ja varjele meitä Jumala maailman viettelyksiltä, perkeleen
hirmuisilta juonilta ja pahasta rutosta, joka pimeissä liikkuu — — —
(etkös sinä sen tollo kuule, että kahvi kiehuu yli) — amen!"
"Sen sai pikku Stiina keskellä aamurukousta", nauroi Henrikki. "Mutta
ääni kuuluu kuitenkin siltä, kuin mummo ei olisi kaikkein pahimmalla
päällään; kyllä me uskallamme sisään mennä".
Jäykkänä ja suoraselkäisenä istui mummo vielä 70 vuotisena, mutta
kasvoista puuttui lempeys, joka on vanhuuden paras kaunistus.
"Hyvää huomenta, Regina mamselli!" tervehdimme me.
"Hyvää huomenta, kananpojat! Nyt jo lennossa. Niinkuin ei päivä
riittäisi leikkimiseen mukamas. Kauheat ajat! Toista oli minun
lapsuudessani".
"Eikö Regina mamselli sitte koskaan leikkinyt?"
"Leikin, sitten kun ensin olin tehnyt tehtäväni".
"Olemmehan mekin tehtävämme tehneet", huomautti eräs nenäkäs tyttö,
joka oli tunkeutunut etumaiseksi.
"Minkä sitten? syöneet kylläiseksenne, sen kyllä uskon", tuumaili
vanhus pilkallisesti.
"Sen olemme tehneetkin — mutta sitä ei Regina mamselli varmaankaan ole
tehnyt", arveli tyttö.
"Mutta nyt aion sen tehdä, ja siksi saat _sinä_ mennä matkoihisi. Minä
en pidä nenäkkäistä lapsista. Pane kahvi tuohon, Stiina!"
"Älkää nyt huoliko, hyvä Regina", pyyteli Henrikki, "antakaa Annan olla
täällä; hänhän on vielä niin pieni!"
"Pieni töissä, mutta sanoissaan suuri", putisi Regina mamselli, jolla
oli muistossa joukko sananparsia. "Minun lapsuudessani neuvottiin
olemaan kohteliaita vanhoille ihmisille, mutta — toiset ajat, toiset
tavat".
"Onko totta, Regina mamselli, että lasten ennen piti _seisoa_
ruokapöydässä?" kysäsi joku, johtaakseen puhetta toiselle tolalle.
"Niinkuin palavat kynttilät", vakuutti mamselli leppeämmästi. "Ja
onneton se, joka pöydässä uskalsi puhua isän tai äidin luvatta; hän
sai aterian jälkeen kunnon selkäsaunan. Nuorna vitsa väännettävä, niin
siitä kalu tulee".
"En minä vaan olisi tahtonut silloin elää", sanoi muuan
yksitoistavuotias häikäilemättä.
"Ennätät tuota vielä nytkin", tuumaili Regina mamselli, "mutta jos
silloin olisit elänyt, olisi sinusta ihminen tullut".
"Onko se totta", kyseli Henrikki edelleen, "että isoisä kerran piti
päivälliset itse kuninkaalle, ja että Regina yksinään piti huolen
kaikesta keittiössä, vieläpä tarjoilikin sisässä?"
"Oh, hoo — kauniisti tehty! Tarjoilemaan en olisi mennyt, vaikka olisin
ennättänytkin. Mutta jokikisen palasen laitoin itse, sillä armollisella
rouvalla oli tapana sanoa: 'kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa'.
Ja autuas kuningas — Jumala hänen sieluansa siunatkoon! — söi ypö yksin
kokonaisen pyyn ja nuoleksi vielä sormensakin jälkeenpäin".
"Se ei kuulunut hyviin tapoihin", kuiskasi Henrikki naapurilleen.
"Ja", jatkoi mummo välittämättä huomautuksesta, "kuningas oli
sitäpaitsi suvainnut kysyä armolliselta rouvalta, mistä hän oli
saanut keittäjänsä, jonka rinnalla kuninkaan oma keittäjä oli vain
tyhjänpäiväinen sohraaja".
"No, sitten sai Regina mamselli varmaan tulla sisään 'niiaamaan'
kuninkaalle?" kysäsi joku toinen joukosta.
"Minut käskettiin suureen saliin, mutta minä menin vaan etehiseen",
vastasi mamselli hiukan kainostellen.
"Kuningas oli kaiketi niin kohtelias, että tuli itse ulos", arveli
Henrikki katsoen veitikkamaisesti toisiin.
"Aivan niin, nuori ystäväni. Hieno ihminen on aina hieno. Joku moukka
ei suinkaan olisi sitä tehnyt. Mutta kuningas oli sangen armollinen,
taputti minua olalle ja sanoi toivovansa hoviinsakin samanlaista
apu-ihmistä".
"Voipas kuitenkin, kun Regina mamselli on puhellut kuninkaankin
kanssa", sanoi muuan joukosta ollen suuresti ihmettelevinään, "on se
sentään vähän kummallista!"
"Ei ole koiraa karvoihin katsomista", neuvoi Regina mamselli. "Minä
ehkä olisin sen pyyn tähden päässyt vaikka hoviinkin, jos olisin
tahtonut luopua isäntäväestäni, mutta — ennen aikaan ei ollut tapana
muutella talosta taloon".
"Ei ollutkaan", myönsi joku joukosta viattomasti, "äiti on kertonut
eräästä piiasta, joka oli ollut samassa talossa neljäkymmentä vuotta".
"Piiasta!" toisti Regina mamselli äänellä, joka sai meidät peräytymään
ainakin kyynärän verran. "Varjelkoon Jumala, kyllä ymmärrän, mutta
minä olinkin mamselli, tiedä se, jo ennenkuin sinun äitiäsi olikaan,
vieläpä mamselli, joka vie voiton teistä kaikista, senkin kananpojat,
jotka olette vaan synnynnäisiä mamsellia. Mutta minä olen _kruunattu_
mamselli, nähkääs, ja olen rehellisesti ansainnut arvonimeni ja
maksanut siitä enemmän, kuin te voitte käsittääkään — ja tuoss' on ovi
teille jok'ikiselle! Ja sinä Henrikki saat vielä vastata työstäsi,
jahka äitisi tulee kotiin, siitä voit olla varma. Hyi semmoista
joukkoa! mutta niinhän se on: omena ei putoa kauas puusta".
"Muista nyt, Stiina, että jos tuo kärpäsjoukko vielä kerran uskaltaa
tulla tänne, niin lyö heitä niin että maassa matelehtavat, kyllä minä
siitä vastaan pormestarinnalle".
* * * * *
"Kruunattu mamselli" — se lause sietänee hiukan tarkempaa selitystä,
ja sitä varten täytyy meidän siirtyä noin kymmenkunta vuotta ajassa
takaperin eli siihen aikaan, jolloin pormestarin vanhemmat — varakas
maanviljelijä perhe — juuri olivat pitäneet päivälliset Hänen
Majesteetilleen, kun tämä oli huvittelemassa metsästysmatkoilla.
Regina mamselli oli siihen aikaan rivakka neljäkymmenvuotias nainen —
ei mamselli — jota "armollinen rouva" piti suuressa arvossa, ja joka
ei ulkomuotonsakaan puolesta hullumpia ollut, ei ainakaan Haglundan
kapteenista, jolla oli tapana syksyiltoina käydä korttia pelaamassa
Vårdsnäs'in perheen (Reginan isäntäväen) ja lippumies Ryning'in kanssa.
Molempia näitä vanhoja poikia miellyttivät suuresti Reginan laittamat
siistit, vaikka isäntäväen käskystä, sangen yksinkertaiset illalliset,
ja ennenkuin he illalla läksivät kotiinsa, kävivät he mielellään
keittiössä piippujansa sytyttelemässä. Niin, eivätpä he pitäneet
sopimattomana joskus taputtaa tuota ravakkaa Reginaa olallekin ja
kiittää häntä vaivoista, mutta leuan alle ei yksikään olisi uskaltanut
häntä koskea, sillä silloin olisi parta nähnyt kyytinsä ja ehkäpä
silmät myös, sillä Regina oli sekä kunniallinen että äkäinen tyttö.
Silloin kuin nuo merkilliset päivälliset pidettiin, oli Regina ollut
talossa 20 vuotta, monen suureksi ihmeeksi, koska yleensä tiedettiin
armollisen rouvan olevan hyvin säästäväisen.
Noin pari päivää kuninkaalle pidettyjen päivällisten jälkeen istuivat
Vårdsnäs'in armollinen herra ja rouva puhellen keskenään onnistuneista
pidoistaan.
"On välttämätöntä, ystäväni, että nyt olet aulis Reginaa kohtaan ja
annat hänelle kunnollisen lahjan", neuvoi perheen isä.
"Kunnioitanhan minä häntä", vastasi armollinen rouva karttaen ja
sormillaan pöytään naputellen.
"Niin no, se on selvä se, mutta voit sinä antaa hänelle jotain
muutakin, esim. jonkun hopeaesineen".
"Hänellähän _on jo_ ennestään hopeainen sormistin".
"Justiina!" sanoi ankarasti isäntä, "ett'et nyt jo häpeä!
Hopeasormistin sille, joka kykenee tyydyttämään kuninkaankin
ruokahalun. Mutta minä tahdon, että Regina, saa lahjan, ja joll'et sinä
sitä osta, niin ostan minä, ja silloin et kiitä onneasi".
Se puhe tehosi. Armollinen rouva matkusti seuraavana päivänä kaupunkiin
mukanaan käsityölaukku, jossa oli jotenkin soma, vaikka kulunut
viheriäinen pitkä silkkiliina. Kun hän sitten päiviin poissa oltuaan
palasi kotiin, kutsuttiin kaikki palvelijat sisään ja asetettiin
seisomaan puoliympyrään vastapäätä Reginaa, joka ihmeissään katseli
moista hommaa.
"Regina", alkoi armollinen rouva juhlallisesti, lähestyen häntä
käsissään joku peitetty esine, "sinä olet nyt ollut meillä 20
vuotta, esikuvana muille palvelijoille sekä saavuttanut sillä ajalla
isäntäväkesi suuren kunnioituksen. Siksi olemme päättäneet palkita
sinua tavalla, jota aina ylpeydellä olet muisteleva. Kulta ja hopea
ovat katoavaisia kappaleita; niitä emme sinulle tarjoa, mutta, (istu
vaan) niinkuin kuninkaat tekevät luottamusmiehistään ritareja, niin
minäkin korotan sinut tämän kautta mamselliksi ja lahjoitan sinulle
uuden arvosi merkiksi tämän viheriän silkkihatun!" Tätä sanoessaan
paljasti hän hatun ja asetti sen Reginan päähän.
"Mitä taas teihin toisiin tulee", jatkoi emäntä, "on minun tahtoni,
että tästä päivästä alkaen pidätte Reginaa lähinnä minua, käskijänänne
ja jos kuka ei tähän tyydy, hän muuttakoon pois".
Vihdoinkin oli siis Reginan monivuotinen hiljainen toivomus toteutunut.
Hänen emäntänsä tiesi vallan hyvin tuon muutoin niin kunnollisen
palvelijansa heikomman puolen ja käytti sitä nyt hyväkseen, halvimmalla
tavalla saavuttaakseen hänen kiitollisuutensa.
Nyt olisi Reginan pitänyt olla onnellisen. Ja vähän aikaa hän
olikin, mutta pian sekoittui sappea hänen ilomaljaansa. Kaikki
naispalvelijat olivat kauhean kateellisia; eipä karjapiikakaan eräänä
sunnuntai-aamuna, kun Regina mamselli ylpeänä kulki tietä myöten
kirkkoon, malttanut olla tuohon uuteen arvomerkkiin katsomatta ja
huutamatta: "hyi tuommoista variksenpelättiä!"
"Niin", lisäsi vouti, "olipa tuokin lahja; viheriä silkkihattu
päässähän jokainen syntyykin!"
Tämä uusi keksintö luomishistorian alalla kävi kovin Reginan
sydämmelle, sillä vouti ja hän olivat jo kauan hyvällä silmällä
toisiaan katselleet, mutta nyt näki hän voudin kasvojen ilmeestä, että
heidän suhteensa läheni loppuaan. Ja niin olikin. Asiaa pohdittiin
vielä muutamia kertoja, mutta eräänä päivänä lausui vouti viimeisen
sanansa asiassa ja se kuului näin: "minä taikka hattu?"
"Hattu", vastasi Regina pää kekassa, mutta murtunein sydämmin.
Turhamaisuus oli voittanut.
Kului vuosia, joina Regina suri kaikessa hiljaisuudessa. Mutta hattu
säilytti vaan paikkansa.
Reginasta alkoi Hagalundan kapteenin elämä näyttää niin kovin
yksinäiseltä, ja hän muuttui ystävällisemmäksi tätä kohtaan.
"Pahuus vieköön!" naureskeli ukko eräänä päivänä istuessaan kahden
lipunkantaja Ryning'in kanssa Vårdsnäs'in lehtimajassa ja odotellessaan
isäntää sekä totia, "pahuus vieköön, pikku Regina, alkaa käydä yhä
kesymmäksi, hi, hi, hi! Piteli itse hiiltä, kun piippuani sytytin.
Mitäs veli siitä sanoo?"
"Että Hagalundan tila on hänestä aika kaunis".
"Ja kapteeni tilalla myös kaunis mies, hi, hi, hi!"
"Jos asiat sillä kannalla ovat, niin ei veljen tarvitse kuin mainita
vaan..."
"Niin", vastasi kapteeni, "ihminen oli hyvä kyllä ennenkuin sai tuon
hatturällän päähänsä; mutta senjälkeen taitaa häntä paholainen hallita.
Jos hän heittäisi tuon vanhan latvapurjeensa menemään, niin eipä voisi
niin tarkoin tietää..."
"Mutta hattu päässähän veljen vaimo kuitenkin kävisi".
"Tietysti, mutta hänen pitäisi voida kiittää _minua_ ylennyksestään.
Sitäpaitsi on — jos niin saan sanoa — piikamamselli hyvin epävakainen
kappale. Sellaiset tulevat paljoa vaativaisemmiksi kuin ketkään muut.
Kuten sanottu, joll'ei sitä viheliäistä silkkihattua olisi väliin
tullut, niin olisi se kuitenkin voinut olla mahdollista, mutta nyt —
jätä hyvästit, pikku perhonen, iloillesi!"
Kova lasien ja teelusikoiden kilinä keskeytti puhelun. Samassa tuli
Regina mamselli totitarjottimineen sisään ja heitti sen pöydälle
tavalla, joka selvästi osoitti, että hän oli kuullut enemmän kuin
tarkoitus oli.
Tämän jälkeen pysyi keittiön ovi suljettuna, kuin herrat illoilla
kotiinsa läksivät ja sytyttämättä saivat piiput jäädä. Täten kadotti
Regina toisenkin kosijansa. Niin paljon saattaa yksi ainoa hattu maksaa.
Mutta kuten äidille se lapsi on rakkain, jonka tähden enin on
saanut kärsiä, niin oli Reginallekin hänen viheriä silkkihattunsa.
Vuodet vierivät, toiveet toisensa jälkeen raukesivat tyhjiin, mutta
viheliäinen silkkihattu pysyi vaan korkeassa asemassaan. Regina
mamselli unohti vähitellen pettyneet toiveensa, mutta, hän ei koskaan
unohtanut olevansa "kruunattu mamselli" eikä suvainnut myöskään, että
muut sen unohtivat. Jos hän vaan olisi kehdannut, niin olisi hän
pyytänyt sanein vielä kirstussaankin nukkua viheriä silkkihattu päässä.
Turhamaisuus on rakkauden kaltainen siinä, että se kestää kuolemassakin.