Muistuu mieleeni muuan leveäharteinen, tanakka nainen, jolla
siihen aikaan, kun minä häneen tutustuin, ei enää ollut paljon
viehättäväisyydestä jälkiä, mutta joka kotitienoollaan oli sangen
arvossa pidetty, ja jota moni kirkon ja valtion palveluksessa
harmaantunut vanhus vielä kiitollisuudella muistelee.
Hänellä oli toisessa Ruotsin yliopistokaupungissa pieni, siisti
ravintolaliike, pääasiassa ylioppilaille, joita hän syystä tai toisesta
erityisesti suosi, ja jotka lämpimästi vastasivat tähän tunteesen sekä,
ottaen vaarin hänen tosi äidillisestä huolenpidostaan, eivät koskaan
keskuudessaan nimittäneet häntä muulla nimellä kuin "mamma".
Hänen hauskassa kaksikerroksisessa rakennuksessaan kaupungin
laidassa oli kokonaista viisitoista ylioppilaskortteeria,
tosin kyllä yksinkertaisesti sisustetut, mutta siistit kuin
hollantilaisen kajuutta. Voi sitä nuorukaista, joka sai kunnian
olla ylioppilasmammalla täysihoidossa, eikä puhtaudellaan ja
säännöllisyydellään osoittanut ymmärtävänsä tätä seikkaa arvossa pitää!
Paitsi niitä viittätoista onnen suosikkia, jotka olivat mammalla
täysihoidossa ja senvuoksi pidettiin aivan kuin lapsina talossa, kävi
hänen luonaan lukemattomia ylioppilaita silloin tällöin virkistämässä
itseään ruualla taikka juomalla. Silloinpa vasta ilo ilolle tuntui,
kun istuttiin "mamman" matalassa, mutta isossa ravintolasalissa, jonka
lattialle sen aikuisen tavan mukaan oli ripoiteltu hienoja katajan
oksia, ja jonka akkunoita kaunisti kapeat, savusta mustuneet, kirjavat
kattuuniverhot; kodikkaisuutta lisäsi vielä viheriä uuni sinivalkoisine
koristeastioineen sekä myymäpöydällä kaikessa huolettomuudessa
kiemurteleva kirjava kissa, joka toisinaan vaihteen vuoksi kohottautui
takajaloilleen, tehden eturuumiillaan siron kumarruksen ja samalla
haukotellen niin, että sen ruusunpunainen kita kokonaan tuli näkyviin;
kun se sitten suunsa sulki, saivat kasvot tuon kissoille omituisen
itseensä tyytyväisen ja samalla hullunkurisen "nauravan" ilmeen.
Iloista laulua ja huoletonta naurua ei ollut talosta puuttunut niinä
kahtena kymmenenä vuotena, joina "mamman" valtikka oli sitä ohjannut.
Ja hän — valon ja lämmön elävä säiliö — oli sydämmeensä kätkenyt kaikki
nuo ilon säteet ja sai nyt elonsa ehtoolla tuntea niiden lämmittävää ja
nuorentavaa voimaa sekä itsessään että ympäristössään.
Ja mitenkä minä tulin hänet tuntemaan?
Nähkääs, asianlaita oli siten, että tuohon oppineesen kaupunkiin
oli tulossa maisterinvihkiäiset, joihin minäkin sanomattomaksi
ilokseni sain kutsut; kaitsijaksi minulle oli määrätty eräs sangen
kunnioitettava rouva M., jonka sisarenpoika oli vihittävien maisterien
joukossa. Erään rouva M:n perheessä sattuneen sairauden johdosta
viipäytyi matkamme niin, että perille saavuttuamme ei enää ollut
ainoatakaan huonetta saatavissa.
"Ah!" huudahti ilostuen maisterimme, tädin sisarenpoika, ja hyppäsi
samassa pölyisiin vaunuihimme asettuen istumaan ajajan viereen: "Nytpä
tiedänkin, me ajetaan mamman luo, — hän kyllä keksii avun!"
"Mamman luo?" toistimme me.
"Niinpä niin; — kasteessa on hän saanut nimen Pella Topp, mutta sitä
nimeä tuskin kukaan nyt enää tuntee, — hän on kaikkien ylioppilaiden
suosikki ja kaitselija, vaikka hänen valtikkansa toisinaan tuntuukin
rautaiselta. Mutta samapa se; naisten kaunistus on hän kaikessa
tapauksessa ja harjoittaa sitäpaitsi ravintolaliikettä, joka ei
suinkaan hänen arvoansa alenna. Hei, muhkeat harmaani! Olen iloinen
tietäessäni kuuluvani hänen lellipoikiensa joukkoon; ei hän siis
mitenkään saata nyt jättää minua pulaan!"
Hetkisen kuluttua pysähtyivät vaunut "Pikku helmen" portilla, joksi
"mamman" ravintolaa kutsuttiin.
Aurinko paahtoi kuumasti pieneen puutarhatilkkuun talon edessä, jonka
sisästä kuului reippaita säveliä ja iloista naurua.
Pari yläkerran ikkunaa avautui äkkiä, ja niistä tirkisteli muutamia
ylioppilaita paitahihasillaan ja piippu suussa.
Juuri kuin maisterimme hyppäsi kuskilaudalta alas, ilmestyi eteisen
ovelle muhkea mummo, tummassa hameessa ja leveä, puhdas tärkätty
esiliina edessä, seisoen kädet puuskassa ja silmien suojana leveä,
viheliäinen varjo, joka peitti ne kokonaan. Mutta kokoon puristettujen
suupielien ympärillä oleva piirre ilmaisi sekä lempeyttä että
ankaruutta.
"Mitäs lastia maisteri nyt kulettaa?" kysyi mummo, paikaltaan
hievahtamatta.
"Rakas, kunnioitettu mamma! tässä näet kaksi koditonta naista, jotka
vetoavat sinun armeliaisuuteesi. He tulevat tanssiaisiin, eikä koko
kaupungissa ole ainoatakaan huonetta saatavissa".
"Asia on huonosti järjestetty — ja te, herra hyvä, olette sen varmaan
itse siten hommanneet?"
"Oikein arvattu, mammaseni, mutta voin puolustautua sillä, että
ensin sain kieltävän vastauksen erään sairauskohtauksen johdosta, ja
sitten..."
"Kyllä ymmärrän, mieluisa yllätys, mutta kaikella kunnioituksella
hiiteen sellaiset sattumat tällaisina aikoina. Sitäpaitsi herra kyllä
tietää, etten pidä huoneita matkustaville".
"Minä tiedän, että sinulla kyllä on huoneita vaikka koko maailmalle,
mamma kulta, kun vaan tahdot antaa. Sullo täksi aikaa kolme tai neljä
ylioppilasta _samaan_ huoneesen ja...."
"Enkö minä jo ole tehnyt sitä?! Luuleeko herra kenenkään saavan pitää
yksin huonetta tällaisena aikana?"
"Hm!... Mutta vaikka minun olisi polvistuttava edessäsi keskellä
rappusia, niin en sittenkään hellitä, ennenkuin olet jonkin keinon
keksinyt. Katsoppas, miten levottomasti tarkkaavat sinua tuon nuoren
neidin silmät. Olethan sinäkin, mammaseni, kerran ollut nuorena ja
ikävällä odottanut ilon hetkiä! Näitten muistojen kautta vannotan minä
sinua..."
"Kas niin, kas niin, lörpöttelyä. Jo paljastaan siitä syystä, että
saisin teidät vaikenemaan, täytynee minun suostua tyhjentämään
salin takana oleva kammari. Hieno se ei ole, mutta arvoisat vieraat
koettakoot tulla toimeen, miten paraiten voivat".
"Tiesinhän sen, sinä siunattu mamma", ja maisteri sulki kursailematta
mummon syliinsä, jonka lihava vartalo hytkähteli naurun hohotuksesta
vielä hänen mennessään talonsa alakertaan antamaan määräyksiä uusien
tulokkaiden vastaanotosta.
* * * * *
Vihkiäisjuhlat olivat lopussa. Ei kuulune asiaan kertoa tässä niistä
sydänten valloituksista, joita minä niiden aikana olin tehnyt, mutta
mainita voin, ettei niiden luku suinkaan ollut aivan vähäinen. Pois
kaikki epäilevät hymyilyt! — kaksikymmenvuotisena ja punaposkisena,
tukka sievästi somistettuna, on varsin helppoa saada aikaan
rauhattomuutta Aatamin poikien povissa, jotka välittävät viis' siitä,
sattuuko ihmisellä olemaan sielua vai ei.
Varsinkin _yhden_ nuorukaisen kuva karkoitti unen silmistäni
loikoillessani väsyneenä kammarissamme mamman pehmeillä patjoilla.
Silloinpa kajahtivat korviini tervehdyslaulun säveleet. "Pikku
helmen" ikkunain alla, mutta olivatko ne tarkoitetut minulle vai
mammalle, — sitä oli vaikea tietää. Tanssiaisissa olin kuullut
ett'ei kukaan kaupungin kaunottarista ollut saanut neljättäkään osaa
niistä serenaadeista, jotka mammalle oli pidetty, ja siihen oli omat
syynsä: milloin oli mamma vetänyt ristin jonkun köyhän ylioppilaan
velkakirjan yli, milloin elättänyt toista ilmaiseksi kuukauden toisensa
jälkeen, taikka, kun tarvis vaati, omin käsin tarttunut jotakin rauhan
häiritsijää niskaan ja heittänyt ulos salista, jota miehuuden näytettä
tietysti piti laululla ylistää, — ja mamma piti laulusta, koska laulu
ehdottomasti kuului ylioppilaselämään.
Miettiessäni tätä kaikkea puoleksi istuvillani sängyssä, kuulin
raskaita askelia ja samalla avautui ovi huoneesen, jolloin astui sisään
— mamma itse kesäisessä yöpuvussaan, joka oli sangen tarkoituksen
mukainen, vaikk'ei sievyydellä pilattu.
"Poikani laulavat pikku mamsellille", sanoi mummo, "ja siksi pitää
teidän sitä kuunnella. Niin laulavat, kuin enkelit, senkin lurjukset!
Millainen basso tuolla Boström'illä onkaan — kuunnelkaahan vaan! ja
sitäpaitsi on hän miesten parhaita, tuo poika; köyhä, ahkera ja iloinen
— sellaiset ovat minun joukkoani.
"Mutta ehkä ne kuitenkaan eivät minulle laula", sanoin epäillen.
"Laulavathan ne usein neiti Topp'illekin". (Sillä nimellä tahtoi mummo
vierasten itseään nimittävän).
"Laulavathan ne velikullat kyllä minullekin, mutta tällä kertaa minä
tiedän ett'ei laulu ole minulle aiottu. Onko pikku mamsellia koskaan
ennen laululla tervehditty? Eikö, no kyllähän sen arvasinkin! Eihän
ne sellaisissa pikkukaupungin pesissä osaa muuta kuin joitakuita
mitättömiä rallatuksia. Kuunnelkaapa taaskin Boström'iä! Nyt pitää
mamsellin sytyttää kynttilän pätkä, näyttääksenne heille, ett'ette
kuorsaa".
"Mutta, hyvä neiti Topp, ei se käy päinsä. Salin akkunat ovat
peittämättä — nehän näkevät minut".
"Eivät ne voi muuta nähdä kuin yöröijynne, ja tanssiaisissa ei teillä
ollut niinkään paljoa päällänne... Olkaa aivan rauhassa, kyllä minä
seison edessä!"
Olihan tuo kyllä hyvä tarjous, mutta kuinka ylioppilaat voisivat neiti
Topp'in läpi nähdä valoa, oli vaikea selittää.
Vihdoinkin sain mummon laskemaan alas akkunaverhot toisen akkunan
eteen, ja sytytin sitte kynttilän siinä toivossa, että nuo "valon
lapset" sen kyllä näkisivät, vaikka se heikostikin valaisi.
Laulajat lauloivat sekä hyvin että kauan, aivan liian kauan
mamman mielestä, sillä suureksi hämmästyksekseni näin hänen astua
hytkyttelevän alakerran saliin, jossa avasi akkunan ja lausui
äänekkäästi erään laulun loputtua: "kiitoksia nyt vaan, pojat! Kuten
valkea tuolla yläkerrassa teille osoittaa, on hän kuullut laulunne ja
nauttinut sen kauneudesta. Mutta älkää nyt seistä töllistelkö enään
tässä yö-ilmassa, vaan menkää kotiinne nukkumaan; taitaa olla uni
teille tarpeen niinkuin meillekin".
"Eläköön mamma!" kajahti yhteisesti iloisten laulajain suusta, jotka
kohta, käskylle kuuliaisina, alkoivat tehdä lähtöä.
Seuraavana päivänä kävimme "kaitsijani" kanssa katselemassa kaupungin
merkillisyyksiä ja tulimme illalla hyvin väsyneinä, mutta tyytyväisinä
asuntoomme.
"Kaitsijani" nukkui kohta, mutta hälinä alakerrassa ja omat mieluiset
muistoni pitivät minua tänäkin iltana kauemmin valveilla. Ja vaikka
kuinkakin sikeästi olisin nukkunut, niin luulen, että mamman bassoääni
olisi minut herättänyt, kun hän vihan vimmassa huusi:
"Ei, Lundman, ja vielä kerran ei, kuuletteko nyt! Ett'ette ymmärrä
hävetäkään! Minun mielestäni olette saanut aivan tarpeeksenne. —
Teillä on rahoja, sanotte? Sen pahempi, sillä ette osaa niitä koskaan
käsitellä. Heittää pois kaikki valttinsa yhtenä päivänä ja toisena
kärsiä puutetta, on aina ollut teidän elinohjeenanne. Hyi hävetkää!
Ja kuitenkin hyvin tiedätte, kuka kotona istuu ja suopi tuskin
kahvitilkkaa itselleen syystä, että teillä vaan olisi kaikki hyvin
ja hienosti. Paremmat ajatukset minulla teistä oli, silloin kuin
tänne tulitte! Niinkö, ett'ei se minuun kuulu? Se kuuluu jokaiselle
rehelliselle ihmiselle, tietäkää se ja olkaa vaiti taikka menkää
tiehenne, kummin tahdotte, mutta tippaakaan ette tänäiltana enään
saa. 'Miksikä minä sitten pidän ravintolaa', senkin tyhmeliini? Juuri
voidakseni pitää teitä kurissa, vaikka se kummalta kuuluneekin. Joku
toinen antaisi teidän juoda niin että silmäripset käpertyisivät ja
pistäisi kaikessa rauhassa rahanne taskuunsa. Onko Pella Topp tehnyt
siten? Astukoon esiin, ken haluaa, ja syyttäköön Pellaa omanvoiton
pyynnistä!"
"Ei, ei, eläköön mamma!" huusi useampia ääniä yht'aikaa.
Sitten en enään eroittanut, mitä Lundman vastasi, mutta lienee se
ollut jotain hyvin sopimatonta, koska kuulin mummon tavallisella
bassoäänellään, joka värisi hillitystä vihasta, sanovan: "kun penikat
haukkua nalkuttavat, ajetaan ne ulos", sekä samalla jotain raahattavan
lattian poikki ovelle, joka avautui ja sulkeutui yhtä nopeasti; kiivas
kolkutus oven takana todisti, että ulosheitetty ei ollut kohtaloonsa
tyytyväinen. Mutta kun sisästä vielä muutaman kerran kuului varoittava:
"vaiti Lundman, taikka saat vielä lisää", niin taukosivat kolkutukset
vähitellen.
"Huomenna hän minua tästä vielä kiittääkin, senkin hölmö", puheli mamma
nyt aivan rauhallisella äänellä, "sillä kätkin hänen lompakkonsakin,
ett'ei hän enään pääse muihin kapakoihin! Ja nyt pojat, te jotka
_minun_ joukkooni kuulutte, selvitetäänpäs asiat taas kuukauden ajaksi,
niin kauan kuin tässä on vähän rauhaisempaa aikaa. Järjestys se olla
pitää".
Noin puolen tunnin ajalla en juuri muuta kuullut kuin jonkun
puoliääneen lausutun sanan sekä rahojen kilinää ja sitten lopuksi
kummankin puolisen kiitoksen ja hyvästiheiton. Mutta viimein kuulin
jonkun jotenkin käheästi rukoilevan mammalta aina uudelleen ja
uudelleen samaa:
"Rakkain pikku mammaseni, sinä paras naisten joukossa..."
"Kun paholainen lyöttäytyy hyväksi, ei asiat milloinkaan ole oikein",
mutisi mamma mitä karkeimmalla bassoäänellä. "Velaksi koko kuukausi?
Ah, istu ja pala! vastahan te viimeviikolla saitte sisäänkirjoitetun
kirjeen? Jos te sen olette unohtanut, niin en ainakin minä ole. Mihin
ne rahat ovat joutuneet?"
"Selittämättömät luonnon voimat, kunnioitettu mamma..."
"Jaa, kyllä te vaan olette aika velikulta. Mutta vaikka minut hukka
perisi, niin en anna teille äyrinkään edestä velkaa. Joka äyri taikka
pois heti paikalla! Ja näin teen juuri siksi, että tiedän teidän
juopotelleen, vaikka toisella taholla. Tekö kykenisitte hoitamaan itse
itseänne? Mahdotonta, yhtä mahdotonta, kuin koettaisitte selkäänne
purra. Jos minulla olisi tytär, antaisin hänen ennen vaikka tuhkana
tuuleen mennä kun tuollaiselle miehelle. Viisikymmentä neljä taalaria
ja kaksikymmentä kahdeksan killinkiä olette velkaa, ei enempää eikä
vähempää. Tänne rahat; taikka asutte viimeistä kuukautta täällä, ja se
voipi kyllä muutenkin olla mahdollista, joll'ette käyttäydy paremmin
kuin tähän asti. Viisitoista miestä tahtoisi nytkin asuntoa, eikä
teidän kanssanne maksa vaivaa yhtään kursailla, sen Jumala tiennee. Kas
niin! Tuossa on teille takaisin viisi taalaria ja neljä killinkiä. Mars
nyt, poikaseni, ja pitäkää varanne toisella kertaa!"
"Vai niin, teitä on nyt vaan kaksi jälellä. Hamberg'illa on rahoja
nyt, näen mä! Katsotaanpas kirjasta, miten teidän asianne ovat:
kaksikymmentä viisi taalaria ja kaksitoista killinkiä. No, te ette
ainakaan ole eläneet ylensyömisessä taikka juomisessa. Siksi olettekin
kalpea, kalpea kuin sillin maiti. Miks ette ole syöneet illallista
koko viime kuun ajalla, herraseni? Eikö ole ollut aikaa syömiseen? Nyt
valehtelitte, kuin aika mies, mutta jos sillä tavalla aiotte varoja
koota, niin älkää sitte muistikirjaanne käytävään pudottako, kuten tänä
aamuna... — Ei ollenkaan! Luen siitä ääneen, jos tuhdon, en teidän
vuoksenne, mutta Hedman'in tässä:
"Sisäänkirjoitetussa kirjeessä mammalle — 15 taalaria".
"Niin, kun hän oli sairaana, ja..."
"Onhan siinä pieni puolustus, kyllä ymmärrän! Hyi häpeätä, kun narraa
vanhan eukon aivan itkemään... ottakaa nuo siunatut kaksikymmentä viisi
taalariakin ja antakaa mennä samaa tietä kuin kymppinnekin... Tiedän
kyllä, minkä arvoisia olette sekä äiti että poika! Ja sitten tulette te
syömään illallista ja syötte kuin karhu, ymmärrättekö nyt, ja maksatte
minulle kun piispaksi pääsette... Ja nyt syleilkää Topp'in mummoa, niin
että rutisee vielä jälkeenkin päin. Olen ylpeä teistä kuin kalkkuna,
tietäkää se, te senkin kalpeanokka, sillinmaiti — pänttääjä...Jumala
teitä siunatkoon! Komeampia naisia saanette kyllä syleillä, mutta
tuskinpa uskollisempia, ja jos joskus joudutte rahapulaan, ennenkuin
papin viitta selässänne riippuu, niin nyäiskää vaan minua! Yksi
asia minusta teidän suhteenne vaan ei ole hyvä ja se on, ett'ette
ole _minun_ poikani! Mars, nyt vaan, kun vielä voin teille selvällä
äänellä puhua, ja niinkauan kuin yksikin sopukka on tyhjänä talossani
ja palanenkin leipää pöydälläni, kuuluu se teille yhtä hyvin kuin
minullekin — hyvää yötä!"
"Ja nyt", jatkoi mummo, kun ovi menijän jälkeen oli lukittu, "nyt on
teidän vuoronne, Hedman, joka tähän asti olette olleet minun suurimman
rakkauteni — mutta tästälähtein, pelkään minä, suurimman suruni
esineenä!"
Nyt oli mamman ääni niin matala ja lempeä, että vähällä aikaa en
ollenkaan saattanut uskoa puhujaa häneksi.
"Ette vastaa mitään", jatkoi mamma; "voittehan tekeytyä kovaksi tässäkin
suhteessa ja sanoa, kuten tuo toinenkin, ett'ei asia minuun kuulu..."
Raskaat nyyhkytykset kohosivat mummon rinnasta ja saivat minun
ajattelemaan myrskyä, joka tammen oksia pirstoo.
"Ei", kuulin vilkkaan ja — paha kyllä hyvinkin tutun äänen vastaavan,
"niin pitkälle ei ikinä mennä!"
"Eikö? No sitä parempi! Mutta minulla on teille vielä paljon muuta
sanottavaa, jota en tänä iltana ehdi, taikka oikeammin: en jaksa.
Tulkaa tänne huomenna" — en kuullut millä kellon lyönnillä; — "siihen
aikaan on täällä tavallisesti hiljaista ja silloin tahdon sanoa teille
sanan, joka on oleva joko viimeinen välillämme taikka alkuna johonkin
parempaan. — Hyvää yötä!"
Mitä pahaa oli mahtanut tehdäkään minun eilinen ritarini — sillä hänen
äänensä se oli, tunsin sen varmasti?
Minun tätä mietiskellessäni, kuulin alakerran salista tukahdutettuja
nyyhkytyksiä, katkonaisia huokauksia sekä hiljaista puhetta. Nyt oli
tuon voimakkaan naisen yksinäisyyden hetki, sellainen hetki, jollaisia
me kaikki silloin tällöin tarvitsemme ennättääksemme asettaa kaikki
näyttämöllä kuntoon, ennenkuin esirippu uudelleen kohoaa, ja me taaskin
katselemme kunnianarvoisia yleisöä silmästä silmään.
Puolipäivän aikaan seuraavana päivänä oli meidän määrä lähteä. Sitä
ennen oli meillä kuitenkin vielä vähäisiä asioita toimitettavana, ja
kun läksimme "Pikku helmestä", seisoi "mamma" kaikessa muhkeudessaan
iloisena ja leppeänä salinsa ovella ja nyökytteli meille päätänsä. Ei
pienintäkään jälkeä eilisestä surumielisyydestä voinut huomata siinä
osassa kasvoja, jotka olivat peittämättä.
"Otitko sateenvarjon mukaan", kysäsi "kaitsijani" vähän aikaa
kulettuamme, tähystellen pilviä".
"Eihän nyt sadetta tule".
"Mutta jos kuitenkin. Juosta takaisin muutaman kadun kulman ympäri, ei
ole mikään asia kaksikymmenvuotiaalle. Mene vaan hakemaan se ja tule
sitte minua tapaamaan rihkamakauppaan tuolla kadun kulmassa, tiedäthän!"
Käännyin takaisin. Alakerran sali sattui tällä kertaa olemaan ihan
tyhjänä, ja minä astuin kevyesti sen läpi huoneesemme, niin että minua
tuskin olisi huomannut, vaikka joku olisi ollutkin läheisyydessä.
Etsin sateenvarjoa sekä oven että uunin takaa, sängyn ja sohvan alta ja
ylipäänsä kaikista sellaisista paikoista, joihin säntillinen ihminen
ei koskaan tavaroitaan pane. Mutta turhaan. Ahaa, ajattelin viimein,
kunhan se vaan ei olisi tuolla väliseinän takana niin sanotussa
vaatekaapissa. Avasin pienen tapettioven, astuin sinne ja aloin
puolihämärässä hakea. Silloin avautui salin ovi ja meidän huoneesemme
astui joku taikka joitakuita, jonka jälkeen ovi kierrettiin lukkoon ja
avain otettiin pois. Olin juuri ryntäämäisilläni esiin ja ilmaisemassa
olinpaikkani, kun minunkin sopukkani ovi äkkiä työnnettiin kiinni, ja
mamma hyvin päättäväisellä äänellä alkoi puhua:
"Kas niin, nuori ystäväni, täällä luulen saavamme olla häiritsemättä
puolisen tuntia, ja enempää ei tarvitakaan ehtiäksemme, sanoa
sanottavamme ".
"Mutta", kuulin ihailijani huomauttavan, "jos ne vieraat... jos se
nuori neiti..."
"Ei ole hätää. He menivät äsken juuri ostoksille ja silloin tietää,
ett'ei sellaiset kanat hevillä palaja. Voitte muuten olla aivan
rauhassa, Hedman, eikä pelätä mitään nuhdesaarnoja. Teen vain pari
kysymystä ja kerron erään unen; siinä kaikki... Siis ensiksi:
uskotteko, että pidän teistä, kuin olisitte oma poikani?"
"Sen uskon, Jumala nähköön!"
"Olenko mielestänne tehnyt mitään tulevaisuuttanne varten?"
"Kaikki, — ei enempää eikä vähempää. Tiedättehän, ett'en ilman teitä
olisi voinut ajatellakaan lukujeni jatkamista. Meitähän on niin monta
sisarusta".
"Ja palkinnoksi siitä tahdotte turmella sisarentyttäreni koko
tulevaisuuden".
"Kaukana siitä! minä..."
"Vaiti poika! minä tiedän, että te vastoin minun kieltoani keksitte
tuhansia syitä tavataksenne häntä... tuota köyhää palvelustyttöä, joka
ei koskaan voi tulla vaimoksenne. Onko se mielestänne rehellistä peliä?"
"Mutta..."
"Sydän on sangen häälyväinen kappale, sanon teille, joll'ette sitä
ennestään tiedä, ja teidän sydämmenne varsinkin. Aikuiset liitot
— pitkälliset surut. Kun muutamia vuosia on kulunut, niin oikein
ihmettelette, kuinka koskaan olette niin halpaa tyttöä voineet
ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi, herraseni, olette aivan liian tarkka
huomaamaan kaikkea muutakin kaunista paitsi häntä".
"Mutta minä vakuutan.....
"Älkää vakuuttako mitään, se on kaikista viisainta. Ette te vielä
tiedä, vaikka olettekin viisas ja hieno, mitä rakkaus on. Mutta
huonosti palkitsette mummon vaivat, jos taitatte hänen nuoren kukkansa,
ja se taitaisi ollakin ainoa teko, jota en teille voisi anteeksi antaa.
Mutta kuulkaas nyt untani:
"Kolmekymmentä vuotta sitten oli täällä kaupungissa nuori ylioppilas,
joka oli yhtä oppinut ja 'viisas' kuin tekin, ja myös nuori, rivakka
tyttö, aivankuin Liina, sisarentyttäreni, nyt. Ja tyttö huomasi,
että ylioppilas oli iskenyt silmänsä häneen ja hän taas sydämestään
kiintynyt ylioppilaasen; mutta, suuri suru valtasi tytön mielen, sillä
hän tiesi olevansa liian halpa ylioppilaalle.
"Ja sitten taisteli hän kovan taistelun omassa sydämmessään ruveten
tämän jälkeen yhä enemmän välttämään rakastettuansa. Mutta eräänä
iltana johti kohtalo kuitenkin heidän tiensä yhteen ja silloin tuli
ylioppilas lausuneeksi sanoja, joita tyttö ei jaksanut vastustaa. Hän
lupasi ylioppilaalle sydämmensä eikä tullut sinä hetkenä ajatelleeksi
suurta eroitusta heidän yhteiskunnallisessa asemassaan. Ja vähän aikaa
olivat he onnelliset. — Mutta ei yhdenkään vieraan pitänyt saada tietää
heidän liitostaan, ennenkuin ylioppilas voisi ottaa tytön vaimokseen.
Pikkukaupungissa on kuitenkin mahdotonta pitää sellaisia asioita
pitempää aikaa salassa, ja nuori tyttö kuuli hyvin usein, että toverit
pilkkasivat ylioppilasta hänen vaalinsa vuoksi. Hän kuuli myöskin,
että ylioppilas ei kieltänyt eikä myöntänyt asian todenperäisyyttä,
mutta hän oli nöyrä ja ajatteli, ett'ei hänellä ollut oikeutta muuta
odottaakaan. Niin — siten kuluivat vuodet; ylioppilas tuli yhä
oppineemmaksi ja joutui aina hienompiin ja hienompiin seuroihin,
joten hänellä oli aina vähemmän aikaa seurustella tytön kanssa, joka
kaikessa muussa pysyi entisellään paitsi rakkaudessaan, joka sitä
mukaa kasvot, kuin toisen laimeni. Lopulta ruvettiin yhä yleisemmästi
puhumaan, että muuan nuori professorin tytär olisi rakastunut
ylioppilaasen, sekä ett'ei tämäkään ollut välinpitämätön tytön
suhteen... silloin, tiedättekö, oli sääli tuota köyhää tyttöä, jonka
sydän oli senkaltainen, ett'ei sitä voinut antaa pois kuin kerran
elämässä. Hän hymyili päivällä — sillä, hän oli nöyryytensä ohella
myöskin ylpeä — ja itki yöllä ja kului pitkä aika, ennenkuin hän
kykeni mitään päättämään. Mutta vihdoinkin eräänä aamuna piirsi hän
kokoon kirjeen, joka suinkaan ei ollut malliksi kelpaava, sen voitte
uskoa, mutta meidän Herramme edessä luulen sen kelvanneen, sillä
siinä vapautti hän nuorukaisen tämän antamista lupauksista, koska
nuorukainen itse oli liian rehellinen niitä peruuttaakseen sekä lausui
ylioppilaalle suoraan, että tätä päätöstä oli hänen ollut vaikea tehdä,
mutta ett'ei mikään voima maailmassa nyt enään voisi sitä muuttaa.
"Täten lykkäsi hän luotaan sen, jota enin maailmassa rakasti —
tehdäkseen hänet onnelliseksi, nähdäkseen hänet oloissa, joihin hän
soveltui, sanalla sanoen: väistyäkseen pois hänen tieltään".
"Ottiko _hän_ vastaan sen uhrauksen?" kuulin eilisen kevytmielisen
ihailijani kysyvän.
"Otti, ja siinä teki hän oikeen".
"Ei koskaan! hän menetteli epämiehuullisesti, pelkurimaisesti, minä..."
"Vaiti, poika! älkääkä tuomitko — omaa isäänne, sillä sitä en minä
kärsi, joka häntä kerran rakastin..."
Seurasi pitkä hiljaisuus.
Vihdoin lausui mamma syvään huoaten:
"Ja nyt varmaan te, Hedman, käsitätte, minkä vuoksi teistä pidän...
minkä tähden katson itselläni olevan jonkunmoisen oikeuden teihin,
jolle minä olen toimittanut äidin, jota ei teidän tarvitse hävetä —
olisi voinut käydä niinkin, että minä sellaisena, kuin tässä nyt istun,
olisin ollut äitinänne, joll'en paremmin olisi asiaa ymmärtänyt".
"Hyvä, rakas mamma — jos minulla ei olisi omaa kunnon äitiäni, niin
enpä tiedä ketä muuta tahtoisin sillä nimellä mainita kuin juuri sinua!"
"Kohtalo on määrännyt minun olemaan aina vaan _toisessa sijassa_!
Mutta nähkääs, poikani, tuo nuoruuden unelma on minulle maksanut
enemmän, kuin te ymmärrättekään... ei mummo tyhjän vuoksi varjostin
silmillä kulje... onko tarkoituksenne antaa Liinan uneksia kuten
minäkin, herätäkseen myöskin samalla lailla. Eikö mielestänne mummon
tekemä uhraus isän onneksi ansaitse hiukan kiitollisuutta pojaltakin?
Tahdotteko heretä kokonaan ajattelemasta Liinaa, vaiko sanoa
jäähyväiset mummolle ainaiseksi".
Seurasi taaskin hetkisen äänettömyys, jonka jälkeen kysytty vastasi:
"Tuossa käteni vakuudeksi, että minäkin kykenen jotain uhraamaan.
Kevytmielinen saatan kyllä, jumal' avit' olla, mutta häijy en, ja kun
nyt näen, kuinka syvästi sydän _voipi_ haavoittua, niin en suinkaan
tahdo olla sellaiseen syypää".
"Kiitoksia, kunnon poika! Nyt uskon voivani luottaa sanaanne. Ja nyt
vielä yksi asia: ei sanaakaan tästä isällenne! Hänen tulisi mielensä
pahaksi, jos tietäisi, mitä minä niin monien vuosien kuluessa olen
saanut tuntea. Ei _kukaan_ sitä tiedä muut, kuin meidän Herramme yksin,
jota ei voi nenästä vetää. Ja pahin taival on jo sitäpaitsi kulettu.
Suurimpana lohdutuksenani on ollut se, että olen saanut rakastaa ja
hyödyttää sitä nuorisoa, jonka joukkoon isännekin aikoinaan kuului...
ylioppilaat ovat olleet minun ensimmäisenä ja tulevat myös jäämään
viimeiseksi rakkaudekseni. Ja jos teistä nyt, nuori ystäväni, tulee
kunnon mies, niin ei mummo ole elänyt turhaan".
Kuulin vielä voimakkaan käden lyönnin ja sitte "mamman" tavallisella
rivakalla äänellään lausuvan:
"Kas niin, nyt kuulenkin jo ihmisiä tulevan tänne. Marssikaa te nyt
vaan edellä, kyllä minä sitten tulen jälkeenpäin täältä",
Ovi avautui ja sulkeutui jälleen; muutama raskas huokaus ja syvältä
sydämmestä lähtevä "ho, hoo" olivat ainoana osoitteena, kuinka vaikea
vanhuksen oli ollut menneisyyttä kosketella.
Pian avautui alakerran saliin johtava ovi ja "ylioppilasmamma" meni
taaskin toimitelemaan tavallisia jokapäiväisiä askareitaan, eikä mikään
hänessä vieraalle ilmaissut, että tuon tasaisen ja rauhallisen pinnan
alla sykki sydän, jossa todellisen rakkauden taivaallinen voima oli
saanut vaikuttaa sen, ett'ei se "omaansa etsinyt".
* * * * *
Useita vuosia tämän jälkeen sairastuin äkkiä ollessani eräällä
huvimatkalla maan eteläosassa. Lähetettiin hakemaan kaupungin lääkäriä,
jonka heti tunsin — Hedmaniksi; hän oli nyt keski-ikäinen, kunnon mies,
jolla oli paljon työtä ja vakaantunut maine. Parantuessani puhelimme
muun muassa "ylioppilasmammasta", jonka ansioita hän suuresti ylisti.
"Hän on ollut meidän perheellemme" — niillä sanoilla lopetti hän —
"mitä hellin äidillinen ystävä. Ja kun minun isäni leskimiehenä ja jo
jotenkin ijällisenä täytyi matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin
leikattavaksi, sai hän hoitoa ylioppilasmamman kodissa ja hänen
sylissään isä henkensäkin heitti".
Sydämmeni lämpeni ajatellessani keskustelua, jonka kerran
'ylioppilasmamman' talossa väliseinän takaa olin kuullut.
"Ja kun minä menin naimisiin, laittoi hän koko kotimme kuntoon".
"Onko tohtorin rouva ehkä joku... ylioppilasmamman sukulainen?" kysyin
epäröiden.
"Ei, hän on eräs neiti v. B." vastasi tohtori, silmissä haaveileva
ilme, joka saattoi minut ajattelemaan, että Liinan nuorekas olento
tällä hetkellä muistui tohtorin mieleen.
"Entä ylioppilasmamma itse?"
"Hän on jo monta vuotta nukkunut vanhan yliopistokaupungin uudella
hautausmaalla — isäni vieressä".