Eräänä syys-iltana paloi pienessä, kodikkaassa huoneessa pyöreällä
pöydällä sohvan edessä pari tanakkaa talikynttilää. Sohvan toisessa
kulmassa istui nuori tyttö sukkaa neuloen. Hän oli jotenkin soman
näköinen, vaikk'ei häntä saattanut kauniiksi sanoa, vielä vähemmin
kaunottareksi. Tänään näkyi hänen vilkkaissa kasvoissaan erikoinen
rauhattomuus ja haluttomuus keskusteluun, vaikka muuan nuori mies, joka
istui sohvan toisessa nurkassa, kaikin voimin koetti sitä herättää.
Tuo nuori tyttö — olin minä, Ulla täti, ja mies sohvan toisessa
nurkassa tämän kertomuksen sankari, oikea pikkukaupungin keikari,
hyväpäinen ja kerkeäkielinen, mieluinen vieras joka talossa, johon hän
vaan suvaitsi mennä, seikka, joka ei hänelle suinkaan ollut tuntematon
eikä vastenmielinen.
"Kylläpä äiti viipyy kauan tänään", sanoin hiukan kärsimättömänä,
vaikka minä, totta puhuen, en siitä niinkään välittänyt kuin —
sulhaseni viipymisestä, sillä häntä olin odottanut jo kokonaisen tunnin.
"Kaiketi hänellä on siihen pätevät syynsä", vastasi naapurini hymyssä
suin leikitellen lankakerän kanssa, joka oli vierinyt hänen eteensä.
"Tietysti", arvelin minä, "muussa tapauksessa hän jo olisi kotona".
"Ehkä on hänellä hauska siellä missä on, ja onhan se syy yhtä pätevä
kuin toinenkin".
"Mutta äitini ei ole itsekäs", vastasin hiukan harmistuneena, "ja hän
tietää, että minä häntä odotan".
"Itsekkäitä me olemme kaikki, minä esimerkiksi, joka istun täällä — ja
ehkäpä vielä suuremmassa määrässä hän, joka viipyy......."
Poskeni punehtuivat, sillä ymmärsin hänen tarkoituksensa. Tämä ei ollut
ensikerta, jolloin hän koetti sanoa jotain epäedullista hänestä, "joka
viipyy", s.t.s. minun sulhasestani.
"En ollenkaan aio kieltää, että te olette itsekäs, sen tietää kyllä
sekä Jumala että koko maailma, mutta......."
"Olettepa varsin hyvä, kun myönnätte edes puolet puheistani oikeiksi.
Toisen puolen vuoro tulee, toivon minä, sittemmin. Tietysti minä
itsekäs olen; jos minä esimerkiksi olisin kihloissa, niin en
laiminlöisi hetkeäkään saadakseni olla yhdessä valittuni kanssa. Minä
saapuisin hänen luokseen yhtä varmasti, kuin aurinko nousee taikka
puolenpäivän hetki koituu eli iltatähti taivaalle ilmestyy, sillä
rakkaus......."
"Mutta kuulkaas, herra hyvä, minusta semmoinen olisi
tunkeilevaisuutta", vastasin äkeissäni.
"Eipä olisikaan", vastasi hän härnäävästi hymyillen, "ja jos
sanoisittekin sitä tunkeilevaisuudeksi, niin ajattelisitte päinvastoin".
"Herra insinööri!"
"Armollisin neiti! Vihdoinkin alkavat kauniit kasvonne saada vähän
eloa. Mieluummin kärsin vihaanne kuin kylmyyttänne".
"Sitä saattekin tuntea täysin määrin".
"Vihaanneko vai kylmyyttä?"
"Kumpaakin!"
"Mutta tehän olette vallan ihastuttava. Niin paljo hyvyyttä yhdellä
kertaa en olisi uskaltanut toivoakaan. Jos nainen kunnioittaa miestä
sekä vihallaan että kylmyydellä, voipi mies olla varma ainakin yhdestä
seikasta".
"Mistä sitte?"
"Siitä, ett'ei häntä unohdeta".
"Se toivo voi helposti pettää".
"Ei koskaan, armollisin neiti; ainoa, mikä voi muistonkin kuolettaa, on
_välinpitämättömyys_.
"Siinä tapauksessa......."
"Älkää millään muotoa sitä lausuko! Aivan varmasti katuisitte sanojanne
joskus toiste, ollessanne paremmalla päällä. Mutta kuulkaas, totta
puhuen, minäkin uneksin usein rakkauden onnesta".
"Vai niin".
"Sallitteko minun kuvailla teille, millaisena se esiintyy minun
unelmissani...?"
"En millään ehdolla, sillä en ole vähintäkään utelias".
"Jos kuuntelisitte, niin huomaisitte, ett'ei unelmieni esine ollenkaan
— muistuta teitä".
"Se ilahduttaa minua; siinä tapauksessa kertokaa, olkaa hyvä — ajan
kuluksi!"
"Kihlattuni pitäisi olla hyvin vaaleaverisen ja hyvin lempeän".
"Vai niin".
"Ta sukkia ei hän koskaan neuloisi..."
"Onnittelen! herrasväki kulkisi siinä tapauksessa varmaan enimmäkseen
paljain jaloin".
"Tuhat kertaa ennen paljain jaloin, kuin nähdä häntä niin
jokapäiväisessä toimessa".
"Ehkä hän vaan istutteleisi ruusuja?"
"Ihastuttavan keijukaisen tavoin hän saisi aikaan järjestystä ja
sopusointua kaikkialla, missä hän vaan oleskelisi, mutta niin, ett'ei
kukaan huomaisi, _koska_ se tapahtuu. Kotimme tulisi olemaan Edeni eikä
mikään kaalimaa".
"Mutta, ell'en väärin muista, on teillä jotenkin kehittynyt makuaisti,
ettekä suinkaan halveksi nautintoja ruokapöydän ääressä".
"Siitäkin puolesta pitäisi hän huolen, huomatkaa tarkoin: hän pitäisi
huolen; mutta naisen kättä, jonka kerrankaan olisin nokisena nähnyt, en
mitenkään enään voisi suudella".
"Aiotteko te todellakin suudella vaimonne käsiä?"
"Monet kerrat päivässä. Ah, armollisin neitiseni! mikä onkaan syynä
siihen, että keskuudessamme on niin monta onnetonta avioliittoa?
Syynä on miehen kylmyys ja välinpitämättömyys, sillä on tuhansia
naisia, joitten käsiä ei ikinä nokipilkut ole tahranneet, mutta joita
siitä huolimatta koskaan ei heidän miestensä huulet ole lähestyneet.
Tahtoisin tulla aviomieheksi jo yksistään sitä varten, että voisin
näyttää noille, lukemattomille huonoille aviomiehille, millaisia heidän
tulisi olla".
"Ettekö sitten koskaan olisi kova vaimoanne kohtaan?" kysyin aivan
vakavasti, antaen neuleen vaipua syliini, sillä aloin todellakin
tuumia, kuinka paljon hänen puheessaan mahtoi olla tarkoitettua ja
kuinka paljon turhaa.
"Kovako! keneksi minua luulette? Kukaan ei saata pitää naista
suuremmassa arvossa kuin minä. Olen nähnyt paljon oivallisia vaimoja,
mutta en ainoatakaan oikein hienoa aviomiestä".
"Mutta, herra insinööri, vaikka kunnioitankin suuresti omaa
sukupuoltani sekä teidän lämmintä puolustustanne, en kumminkaan ole
saattanut olla huomaamatta, että on paljon naisia, jotka..."
"Eivät ole niin erinomaisia — sen kyllä myönnän; mutta silloin on vika
miehissä. Jos nainen on huolimaton kodissaan, johtuu se siitä, että
mies ei huomaa hänen yrityksiään järjestyksen pitämisessä. Jos hän
taas kiintyy johonkin toiseen mieheen, (suokaa anteeksi!) on sekin
yksinomaan miehen syy, sillä silloin on hän ehdottomasti laiminlyönyt
velvollisuutensa vaimoansa kohtaan. _Minä_ en koskaan antaisi
vaimolleni aikaa muita ajattelemaan, en antaisi hänen koskaan odottaa
itseäni, siitä voitte olla vakuutettu".
Uudelleen tuo samainen viittaus! Ehdottomasti katsahdin seinäkelloon:
puolituntia oli taaskin mennyt, eikä vieläkään kuulunut äitiä eikä
Adolfia — sulhastani. Huokasin ja rupesin neulomaan.
"No, sanokaa nyt mitä arvelette", jatkoi insinööri, "tulisiko vaimoni
onnettomaksi?"
"Aivan varmaan".
"Kuinka? Mistä syystä?"
"Siitä, että te lupaatte liika paljon ja sen vuoksi voitte täyttää
lupauksianne vain osaksi tahi ei ollenkaan".
"Voisin kyllä sanoa, mikä teidät saa noin vastaamaan", puheli hymyillen
insinööri ja näpelöi kiillotettua kaulustaan, mutta — teidän itsenne
tähden en sitä tahdo tehdä".
"Olette aivan liian hyvä — puhukaa vaan suunne puhtaaksi".
"En pelkääkään sitä tehdä".
"Kuulkaas, herra insinööri, te luotatte liika paljon siihen, että
olette vanha tuttava".
"Siltäkö teistä tuntuu?"
"Ja nyt minä sanon, ett'en tahdo kuulla sanaakaan enään tästä asiasta".
"Se on minusta sangen luonnollista, varsin — olosuhteiden mukaista ja
siksi tahdon käyttäytyäkin sen mukaan".
Seurasi hetkisen äänettömyys, joll'aikaa poskeni yhä enemmän
punehtuivat, ja puikot neuleessani kävivät kahta kiireemmin.
"Te ette olleet Carlberg'issä tässä muutamana iltana", aloitti
insinööri taas keskustelun, aivan kuin ei mitään ikävää puheenaihetta
olisi ollutkaan.
"Minä en ollut silloin oikein terve. Mutta teitä, herra insinööri, on
jo kauan kaivattu Lennbom'issa, ja sitä minä suuresti ihmettelen, sillä
ettehän ennen kyllin voinut ylistää sen talon erinomaista emäntää".
"Niinkö? Mahdollista kyllä. Mutta, kuten tiedätte, ovat heidän
asiansa... ah, armollisin neiti! ei mitään pidä niin kammoa kuin
köyhtynyttä taloa!"
"Sepä kaunis tunnustus varsinkin sen suusta, joka on ollut olevinaan
ystävä talossa".
"Mutta velvollisuus itseään kohtaan pakoittaa ihmistä pysymään poissa
sellaisesta talosta, sillä, sillä..."
"Sillä?"
"Siellä on ikävää, ikävää niin että ihan on siihen kuolla, ja itsemurha
on suuri synti, kuten tiedätte".
Käännyin tuohon hienoon koruherraan päin, joka katsoi minuun
huolettomasti hymyillen ja kauniilla, valkoisilla käsillään lankaani
kierrellen, sekä loin häneen katseen, jolla olisin tahtonut rusentaa
hänet siihen paikkaan. Etsien hiukan kiivaasti lankakerääni, satuin
vetäisemään pöytäliinaa, jolloin pöydänkulma jäi paljaaksi. Voi
kauhistus! siinä oli ohut pölykerros ja minua harmitti aika lailla,
että tuo turhantarkka järjestyksen ihminen sai sen nähdä.
Hämilläni vetäsin nenäliinan taskustani ja pyyhin sillä pölyn pois
aivan tuon pelättävän henkilön silmäin edessä.
"Älkää turhaan vaivatunko", pyysi hän hymyillen, "älkääkä luulko, kuten
näytte tekeviin, että arvostelen järjestystä talossa sen mukaan, miten
siellä pölyt ovat pyyhityt. On niitäkin, jotka niin tekevät, vieläpä
kun tilaisuus sattuu, kenenkään huomaamatta sormellaan pyyhkäsevät
panelilautaa taikka hyllynlaitaa voidakseen paremmin tehdä huomioitaan
tällä alalla. Sellaista lyhytnäköisyyttä! Ei, jos tahtoo arvostella
järjestystä talossa, on katsottava — lasten korvia, uskokaa minua! Minä
en tässä suhteessa ole vielä koskaan erehtynyt".
Vihastani huolimatta, en voinut olla nauramatta, ja kohta oli
insinööriinkin tavallisella tuulellaan. Pila kuului hänen
elinehtoihinsa ja siksipä ei täydellisemmänkään vakaan ihmisen hyveet
saavuttaneet ainoatakaan hyväksyvää sanaa hänen suustaan, kun sen
sijaan toinen, vaikka kuinkakin löyhä mielipiteiltään, voi saavuttaa
hänen innokkaimman ihailunsa, kun vaan osasi olla sukkela, — eikä ollut
köyhtynyt ja siis kelpaamaton isännäksi taikka emännäksi.
"Mutta joll'ei talossa sattuisi lapsia olemaankaan?" kysyin minä, kun
olin tarpeekseni nauranut.
"Siinä tapauksessa voi olla hyvä katsoa uunin raviin taikka, mikä on
vieläkin varmempaa, kenenkään huomaamatta rapistella sitä kepillään. Ei
millään Don Juanilla ole niin monta hiuskiehkuraa laatikoissaan kuin
sieltä silloin ilmestyy, jos talossa ollaan huolimattomia".
Samassa kuului askeleita etehisestä ja ovi avattiin kiireisesti.
Äiti ja Adolf astuivat sisään, juuri kuin niinä hymyillen vakuutin
insinöörille, että muistaisin hänen neuvojaan, kun joskus
vastaisuudessa kävisin hänen kodissaan.
* * * * *
Oli kulunut viisitoista pitkää vuotta. Kohtalo ei ollut sallinut
minun vannoa avioliiton valaa, mutta minä en moiti sitä siitä, koska
aina olen koettanut ja jotakuinkin onnistunutkin tyytymään osaani,
kenties paraiten siitä syystä, että tarkoin olen ottanut vaaria toisten
kohtaloista. Tulin silloin kerran matkalla ollessani M:n kaupunkiin,
jossa minun piti viipyä pari tuntia odotteessani erästä tuttavaani.
Mitä nyt sillä aikaa tekisin? Ei minulla ohut muassa mitään luettavaa
eikä minua myöskään nukuttanut.
Aloin muistella, olisiko minulla yhtään tuttua kaupungissa. Taivaan
voimat! täällähän asui minun entinen iloinen insinöörini, naimisissa jo
monta vuotta sitten, eläen vaimonsa varoilla, kuten olin kuullut, ja
vaimo varmaankin sanan ylevimmässä merkityksessä hänen rakkaudestaan,
sillä tiesinhän, että hänestä oli tuleva esikuva kaikille aviomiehille.
Mikä olisi sopivampaa ja — miks'ei myöskin hauskempaa kuin käväistä
heidän luonaan. Tuumasta toimeen. Painostavassa syyssumussa kuljettuani
saavuin vihdoin heidän asunnolleen. Koputin eräälle ovelle toisessa
kerroksessa, mutta kun ei kukaan tullut avaamaan, katsoin sopivaksi
tehdä sen itse. Sainkin sen auki ja tulin suureen huoneesen, jossa
korkealta, tomuiselta kaapilta yksi ainoa talikynttilä levitti surkeata
valoaan kilpaillen siinä jo melkein loppuun palaneen uunivalkean kanssa.
Kovaääninen puhelu viereisessä huoneessa esti minua koputtamasta, kuten
olin aikonut, tämän huoneen ovelle. Kimakka naisääni puhui selvästi ja
kiivaasti:
" — — — jos sinun nyt taaskin tänä iltana on mentävä ulos, niin saat
itse pitää huolta siitä, miten sisään pääset, sillä ei piian eikä minun
ole pakko valvoa sellaisen yökuleksijan vuoksi kuin sinä olet".
"Minulle on oleva erityinen ilo siitä, ett'ei minun tarvitse teitä
nähdä", kuulin insinöörini tutun äänen vakuuttavan ja sitten kuulin
hänen huolettomasti viheltelevän jotakin laulunpätkää.
"Voit itse hankkia edes portin avaimen", jatkoi samainen naisääni, "jos
senkään vertaa enään minun rahojani on jälellä".
"Sinä et juuri valitse sanojasi, ystäväni. Itsehän sinä sitäpaitsi
kirotulla huolimattomuudellasi olet meidät saattanut tähän tilaan.
Sinulla ei koskaan ole ollut käsitystäkään järjestyksestä".
"Kenen vuoksi olisin sitte järjestyksestä välittänyt? Oletko sinä
koskaan pysynyt kotona? Etkö alkanut tuota ulkona elämistäsi jo
ensimmäisenä kuukautena häittemme jälkeen?"
"Aloinko? Siinä menettelin ainakin rehellisesti. Moni minun sijassani
olisi vuosimääriä tuudittanut sinua väärässä luulossasi, antaakseen
sinun kärsiä sitte herättyäsi sitä enemmän. Niin, asia on, kuten sanon,
sinä et koskaan ole käsittänyt minun oikeata arvoani".
"Kyllä vaan, ei siihen pitkiä aikoja tarvittu. Sulhasena matelit
edessäni polvillasi ja suutelit käsiäni, mutta..."
"Siinä sen nyt näet! Ja kuitenkin saattaisi taiteen tuntijalla olla
yhtä ja toista muistuttamista niiden kauneutta vastaan".
"Adalbert, älä härnää minua! Jos sinulla olisi rahtunenkaan sydäntä,
niin jäisit joskus kotiin lasten ja minun luokseni, vaan mitä vielä!
emmehän me osaa _pelata_!"
"Sitä ei osaakaan tehdä kuka tahansa, sillä siihen tarvitaan ajatusta
ja sukkeluutta, mutta kyllä minä Bertil'in siihen opetan; hän ei ole
tuhma, hän on tullut isäänsä".
"Ja sinä, joka ennen olit kaikessa niin hieno, että ensi aikoina
naimisissa ollessamme tuskin tiesit, voisitko seurustella tuomarin ja
postimestarin kanssa, sinä istut nyt kuluneessa- takissa ja pelaat
'nihtiä' nahkurin ja satulasepän kanssa — kuinka olet voinutkin vaipua
noin alas!"
"Vaiti, nainen, äläkä siinä ylvästele. Työväen asema alkaa saavuttaa
yhä suurempaa kunnioitusta, ja sitäpaitsi pitää miehen osata asettua
olosuhteiden mukaan! Kuka vietävä ei sitä tietäisi, että elämä
vaihtelee!"
"Ainakin tiedän _minä_ sen", mutisi rouva.
"No, mitä siinä sitten valitat. Elämänkokemus on voitto, joka myöhemmin
taikka aikasemmin tulee osaksemme, kun ensin olemme pohjarahaksi
panneet pettyneet toiveemme".
"Kuules, Adalbert", puheli rouva itku kurkussa, "jos minä alkaisin
pitää jostakin toisesta miehestä, niin olisi se aivan anteeksi
annettava, sillä niin häpeällisesti laiminlyöt sinä velvollisuutesi
minua kohtaan".
"Sen suhteen olen aivan rauhassa", vakuutti tuo auttamaton aviomies;
"ensiksikin en luule enään kenenkään ihastuvan sinun sulouksiisi,
ja toiseksi on mahdotonta ajatella, että nainen, jota _minä_ olen
rakastanut, enään voisi vajota ketään toista rakastamaan. Puhdas
yöviitta, ystäväni, jos suvaitset!"
Vaivuin istumaan tuolille uunin viereen, vanhojen muistojen ja uusien
ajatusten valtaamana.
Niin, luo entinen kopeilija, käytti yöviittaa ja pelasi "nihtiä"
mitättömäin käsityöläisten kanssa, ja hän taas, jolle tuosta komeasta
insinööristä piti tulla oikeen ihanne aviomies, sai kärsiä samaa
kohtaloa kuin niin moni muukin vaimo: istua unisena myöhään yöhön yhtä
unisen talikynttilän valossa ja odotella miestään kotiin!
Viimeinen kekäle uimissa lyhähti juuri kokoon. Aivan koneentapaisesti
tavoitin hiilihankoa; se oli tarttunut uunin raviin ja kun vedin sen
sieltä, seurasi mukana viisi, kuusi hiustukkua, surullisia todisteita
huolimattomasta kodista.
Nyt olisin vielä vaan halunnut katsahtaa pikku Bertil'in korviin
tullakseni varmasti vakuutetuksi että kummatkin insinöörin mitta-asteet
kodin järjestyksestä täydellisesti pitivät paikkansa, ja voin siis
suosittaa niitä muittenkin käytettäviksi. Mutta, jos nekin pettäisivät,
niin pysyy se ainakin varmana, että kuka tahansa saattaa suulla
suurennella, vaikk'ei kunnossa kykene.