Henkilö, joka minulle tämän kertomuksen kertoi, vakuutti
kunniasanallaan sen olevan totta. Naisellisuuteni estää minua tekemästä
samoin; mutta mielestäni lukija kyllä voipi pitää sitä totena sillä
perusteella, että mielikuvituksen luomat harvoin ovat niin ihmeellisiä,
ett'ei todellisuus niitä voittaisi.
Oli kolea syysilta v. 1813.
Raskaasti huoaten puhalteli tuuli lehdettömien puiden latvoissa vanhan
skånelaisen pappilan ympäristöllä, ja pauhaava meri lähetti ärjyen
vaahtoavia laineitaan toisen toisensa jälkeen rantaan ikäänkuin
tuskissaan valittaen työnsä raskautta. Tuuliviiri pappilan katolla
kierteli vinkuen sinne ja tänne kuin rauhaton henki ja talon koira
yhtyi aina vähän päästä pitkällä ulvonnallaan tähän surulliseen
konserttiin.
Mutta sisällä pappilan isossa, matalassa salissa paloi räiskyen iloinen
valkea, valaisten milloin talon kaunista, yhdeksäntoista vuotiasta
tytärtä, joka ajatuksiinsa vaipuneena polki rukkiansa, milloin taas
leikitellen vallattomasti, raskailla nahkapäällyksisillä huonekaluilla,
taikka vakavapiirteisillä muotokuvilla, jotka riippuivat seinällä
soikeissa kullatuissa ja taiteellisilla leikkauksilla, koristelluissa
kehyksissään.
Huolimatta sateen kovasta rapinasta pieniä ikkunaruutuja vastaan, istui
tyttö vaipuneena nuoruuden epämääräisiin ja samalla suloisiin unelmiin.
Ei hän myöskään huomannut, että tuli uunissa vähitellen alkoi sammua,
ennenkuin kuuli kukkuvan kellon lyövän seitsemän ja samalla keittiön
ovea avattavan; sisään astui kuulumattomin askelin laiha naisihminen,
päässä leuvan alta solmittu myssy ja liina kaulassa, kantaen kahta
sytytettyä talikynttilää tinaisissa kynttiläjaloissa.
"Enkös oikein arvannut, muruseni, että istut täällä melkein pimeässä!
Ja valkea aivan hiipumaisillaan — varjelkoon niitä nuoria! Mutta katsos
tuollaista pitkää kekälettä; saadaanpas nähdä, niin tulee vieraita".
"Tänä iltanako, tällaisessa ilmassa. Ei suinkaan, et sinä, Jaana täti,
tällä kertaa ennusta oikein".
"Saadaanhan nähdä. Aamulla täällä oli samanlainen kekäleen möhkäle ja
sitäpaitsi näin viime yönä unta, että kynimme hanhia ja se merkitsee
aina vierasten tuloa. Hyvä muuten olisi, ett'ei vieraita tulisi, sillä
tämä päivä on ollut koko Tycho Brahen päivä ja sitäpaitsi on minua
aamusta aikain vaivannut niin kummallinen tunne. Ja mummo koputteli
voimainsa takaa kekälettä, ikäänkuin sen hävittäminen olisi voinut
estää ennustettua viereisten tuloa".
"Minä olen myöskin nähnyt unta", tunnusti nuori tyttö hiukan epäröiden.
"Hanhistako sinäkin? No, silloin..."
"Eihän toki... kylläpä tämä on hullunkurista... minä uneksuin kauniista
miehestä... sotilaasta..."
"Auta ja varjele", siunaili Jaana täti kauhistuneena, kohottaen kättään
ikäänkuin jotain pahaa pois torjuakseen, "kuinka saatat uneksia niin...
niin varomattomasti! Minä en koskaan tiedä nuoruudessani..."
"Ehkä on unellani ihan luonnolliset syynsä. Pyysihän kreivi, joka Ebba
neidin häitten vuoksi ei nyt voi majoittaa sotilaita kotiinsa, rakkaan
isäni ottamaan koko asian huolekseen ja voimme siis odottaa noita
pakollisia vieraita tänne koska tahansa".
"Mutta sittenkin, loikoilla ja uneksia mokomista murhan-enkeleistä...
Voi, lapseni, niitä hirmuisia sotia! En yhtään ihmettele, että isäsi
sanoi: 'vaikka kenraali sinua kosisi, saisi hän rukkaset'. Sinun isäsi
kyllä tietää, mitä hän tahtoo ja tekee".
Kumpaiseltakin naiselta pääsi yht'aikaa puoleksi tukahdutettu huokaus,
todistaen, että isällinen valtikka saattoi toisinaan tuntua kylläkin
raskaalta, mutta siitä ei kumpikaan sanallakaan maininnut.
"Koska nyt kerran olet tuollaisesta ihmisestä uneksinut", sanoi viimein
Jaana täti, "niin voit minulle unesi kertoakin... Eivät unet aina
tuhkana tuuleen haihdu".
"Olin näkevinäni", alkoi tyttö vitkastellen kertoa, "että tänne tuli
aivan odottamatta, nuori soturi ja kumarsi minulle kohteliaasti kysyen,
olinko minä Margareta Tärne. Ja kun minä kainona ja hämilläni vastasin
se olevani, katsoi hän niin kauniisti minuun ja lausui, että siinä
tapauksessa minä olin se _oikea_. Samalla hymyili hän ja auringon
säteet valaisivat hänen kasvojaan, jotka tuntisin vaikka tuhansien
joukosta..."
"Kas vaan!" sanoi täti aprikoiden; "ei ole hyvä, kun näkee enteitä
tapahtukoon se sitten valveella taikka unissa. No, siinäkö oli koko
unesi?"
"Ei, nyt vasta tulee ihmeellisin kaikista: hän ojensi kätensä
tarttuakseen minun käteeni, ja kun minä sen hänelle annoin, niin loin
katseeni maahan..."
"Minua ilahduttaa, lapsi kulta, että sinulla oli sen verran älyä..."
"Mutta samassa tunsin suutelon kädelläni..."
"Senkin tunkeilija!" huudahti Jaana täti, jonka mielikuvituksessa
uni oli muuttunut eläväksi todellisuudeksi; "hän aivan suuteli sinun
kättäsi?"
"Niin minusta tuntui; mutta kun sitten katsahdin ylös (luonnollisesti
häntä nuhdellakseni) olikin hän poissa ja edessäni seisoi
takajaloillaan — kettu, joka inhoittavalla kielellään nuoleskeli
kättäni. Eikös tuo ollut ihmeellistä, täti?"
"Sangen ihmeellistä, mutta kuitenkin sellaista, jota voi selittää. Pane
mieleesi sanani, että joku noista kultakoristeisista murhan-enkeleistä,
jotka tänne majoitetaan, vielä lähestyy sinua hunaja huulilla ja vilppi
sydämmessä!"
"Ei ainakaan kukaan _hänen_ kaltaisensa", vastasi Margareta
päättäväisesti. "Ja sitäpaitsihan tämä kaikki on pelkkää hullutusta!
Nuori, komea sotilasko nyt rakastuisi minuun? En koskaan ole ajatellut
sinnepäinkään".
"Sitä minä toivonkin. Ei yksikään hyvin kasvatettu tyttö istu ja
mietiskele sellaisia... Mutta, kun hetki on tullut, tapahtuu se
kuitenkin, muutoinhan ei sotilaat pääsisi naimisiin ollenkaan! Mutta
vaikka tuo mies olisi itse pyhä Yrjö niin — sinua hän ei saisi. Nyt
emme jouda pitemmältä juttelemaan; jo on illallisen aika. Hiljaa
— mikä se oli? Tuuliko? Ei, aivan varmasti kolkutti joku etehisen
ovella, vieläpä oudon tavoin. Mitä sanoin minä hanhista? Ja nyt on
kyökkipiikakin kipeänä!"
Huolestunein askelin sipsutti täti salin ovelle; silloin juuri
avautui se ja sisään astui vieras, jonka nähtyään Margareta vähällä
oli pudottaa molemmat kynttilät käsistään; seisoihan hänen edessään
ilmielävänä sama soturi, jonka hän oli unissaan nähnyt, yhtä kauniina,
yhtä avomielisenä, yhtä vapaana — piirre piirteeltään samanlaisena.
Naisten hämmästymisestä huomasi hän tulleensa odottamatta ja kiiruhti
esittelemään itseään luutnantti Arnold H—ksi sekä ilmoitti heille
samalla, että hänen rykmenttinsä, jonka vasta muutaman päivän perästä
olisi pitänyt saapua, olikin saanut uuden pikaisen käskyn heti lähteä
liikkeelle. "Ehk'ei ruununpalvelijat, tuon äkkinäisen muutoksen
vuoksi vielä olleet ehtineet asianomaisille ilmoittaa aikaa, jolloin
nämä pakolliset vieraat saapuisivat... tämä oli kyllä ikävää, mutta
mahdotonta nyt enään auttaa"... tätä sanoessaan kumarsi luutnantti
miellyttävän kohteliaasti naisille, jotka vähitellen alkoivat toipua
hämmästyksestään.
Jaana täti niiasi sirosti, lausui vieraan tervetulleeksi, lisäten
heti asiasta ilmoittavansa veljelleen, rovastille, sekä kysyi missä
"luutnantin väki" oli, ja sai tietää heidän seisovan ulkona sateessa
ja valmistautui sitte, hiljainen epätoivo sydämessä, pitämään huolta
näitten sisäänlaskemisesta sekä ruokkimisesta.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, tuli rovasti vastakkaisesta
ovesta kalotti päässä ja piippu suussa sekä puheli vierasta
huomaamatta: "pysykää nyt, naisväki, sisässä! minä sain nyt juuri
tietää, että ne siunatut majoi..."
Hän vaikeni ja otti piipun suustaan, huomattuaan vieraan.
"Luutnantti H.", kiiruhti Jaana täti esittelemään; "veljeni, rovasti
Tärne".
"Onnettomuus tulee harvoin yksin", lausui luutnantti syvään kumartaen,
mutta samalla rohkeasti hymyillen; tieto majoitettavien tulosta on
saapunut samaan aikaan, kuin majoitettavat itse. Jättäydyn nyt teidän
armoihinne".
"_Minun_ tässä armoihin pitäisi jättäytyä, sillä minähän rikkonutkin
olen", vastasi lempeämmällä äänellä rovasti, jota tuo nuori mies
ehdottomasti miellytti. "Tervetuloa vaan, herra luutnantti, ja antakaa
anteeksi vanhalle miehelle, joka verisiä sotia ajatellessaan, ei aina
tule olleeksi oikeudenmukainen sotilaitakaan kohtaan. Siis vielä
kerran: terve tuloa".
"Toimitappas meille tänne vähän olutta, Margareta", käski rovasti
tytärtään hiukan kärttyisellä äänellä, "ja ole sitten apuna keittiön
puolella!"
Kaipauksella katseli luutnantti Arnold tuota kaunista tyttöä, joka
selvästi hänen tähtensä lähetettiin pois. Halulla olisi hän ollut sekä
ilman olutta että illallista, jos tyttö vaan olisi saanut olla sisässä;
mutta rovastin äänessä oli jotain, joka esti häntä tätä kohteliaalla
tavalla sanomasta. Huolimatta luutnantin seurustelutaidosta ja rovastin
kohteliaisuudesta, tuntui herroista kuitenkin koko helpotukselta,
kun kutsuttiin illalliselle ja molemmat naiset myöskin ottivat osaa
keskusteluun. Margareta ei ollut kaino eikä typerä; hänen käytöksessään
ilmeni hiljainen arvokkaisuus, jonka huomasi sitä selvemmin, mitä
enemmän häntä oppi tuntemaan. Siksipä seurasivat luutnantinkin
katseet yhä kasvavalla mieltymyksellä häntä ja mielihyvällä ajatteli
luutnantti, että hän _mahdollisesti_ saisi viettää kahdeksan, ehkäpä
neljätoistakin päivää hänen läheisyydessään, sillä määräys oli
"majotetaan toistaiseksi".
Mitä kaikkea tämä "toistaiseksi" saattoikaan sisältää?...
Luutnantti ei vielä koskaan ollut rakastunut, vaikka olikin ollut
tekemisissä satojen vilkkaitten, iloisten ja herttaisten tyttöjen
kanssa. Ja nyt tuo hiljainen, lempeä, vaatimaton Margareta — miksi hän
niin erityisesti luutnanttia miellytti? Sitä hän ei vielä tietänyt;
mutta kun hän tuli huoneesensa sanottuaan Margaretalle "hyvää yötä",
ja saatuaan silloin kerrankin katsahtaa hänen syviin, tumman sinisiin
silmiinsä, tiesi hän sen ja huokasi puoliääneen: Totta se kuitenkin on,
että rakkaus tulee odottamatta, kuin salaman isku. Tämä tyttö — taikka
ei kukaan!
* * * * *
Neljätoista päivää — mitä saattavatkaan ne vaikuttaa ihmisen elämään ja
onneen!
Ainakin vaikuttivat ne suuresti näihin kahteen nuoreen, jotka sillä
ajalla olivat oppineet rakastamaan, toivomaan sekä — kärsimään. Turhaan
olivat he polvistuneet järkähtämättömän isän edessä rukoillen toivoa
tulevaisuudelleen, pienintäkin toivon kipinää, ainoatakin armon sanaa.
Turhaan — aina vaan turhaan! — Vanhus selitti, että hän ennen tahtoi
nähdä tyttärensä vaikka kuoleman syleilyssä kuin sotilaan omana, oli
tämä sitten vaikka koko maailman ylistämä sankari.
"Mutta", lisäsi hän kiivaasti, "voisihan Margareta karata isänsä kotoa,
niinkuin moni sydämmetön neito ennen häntä oli tehnyt, voisi surulla
lisätä isänsä harmaita hiuksia, voisi..."
Isä ei saanut puhua loppuun. Margareta lausui päättävän: "ei
koskaan!" aivan tavattomalla varmuudella. Onnettomaksi voi hän tulla;
tottelemattomaksi ja sydämmettömäksi ei koskaan.
Siten erkanivat nuorten polut, ja siitä ajasta on nyt kulunut kahdeksan
vuotta, jotka Margaretalle olivat olleet ikävän, kaipauksen, surun ja
lopulta hiljaisen alistumisen vuosia.
Tätä kaikkea sekä paljon muutakin mietiskeli hiljaisella ja
rauhallisella kirkkomaalla istuessaan yksinäinen, parhaassa ijässä
oleva nainen, kasvot kalpeina, mutta sen kauneuden läpitunkemina,
jonka eletyt sieluntaistelut yksin antavat. Tämä ei enään ollut sama
Margareta kuin nuoruuden keväimessä, vaan paljoa suloisempi, huolimatta
hänen suurien, uneksivain silmäinsä surumielisyydestä.
Hän istui äitinsä haudalla nojaten ristiin tuuhean kasviaidan suojassa.
Maalaiskirkko hänen takanaan oli koristettu juhlaa varten — juhlaa,
jossa hänen piti olla toisena päähenkilönä. Paljoa mieluummin olisi hän
edessään suonut näkevänsä viheriällä koristellun haudan, joka hänelle
olisi avannut rauhaisan sylinsä!
Istuessaan siinä pää käden varassa, muisteli hän vielä kerran
ajatuksissaan tähänastisen elämänsä vaiheet.
Hän ajatteli päivää, jolloin äideistä hellin laskettiin juuri tämän
turpeen alle. Hän muisteli monessa suhteessa turvatonta lapsuuttaan,
isänsä tylyyttä ja tätinsä kykenemättömyyttä häntä ohjaamaan ja
kasvattamaan; muisti päivän, jolloin hän vielä selvittämättömin tuntein
ja ajatuksin päästettiin ripille tässä samassa kirkossa; muisteli
mielessään nuoruuden epämääräisiä, mutta suloisia unelmia, jotka sitten
hänen sielussaan heräsivät ikäänkuin aamurusko ennen auringon nousua
ja muisteli riemuiten sekä syvästi surren juuri tuota auringon nousua:
ensimmäistä rakkauttaan kaikkine suloisine, verrattomine muistoineen!
Ah, kuinka pian se tuli tuhotuksi, kuinka vaikea oli eron hetki ja
kuinka raskas kaipaus...
"Kolmen vuoden perästä, Margareta", oli hän sanonut heidän erotessaan
tien risteyksessä, "kolmen vuoden perästä minä tulen — jos vaan elän".
Ja nyt oli siitä jo kulunut kahdeksan vuotta jona aikana Margareta ei
ollut hänestä sanaakaan kuullut. Hän on kuollut, oli sanottu; olipa
koetettu uskotella Margaretalle, että hänen rakastettunsa jo aikoja
sitten oli hänet unohtanut, mutta sitä ei hän voinut käsittää...
Sitten harhailivat Margaretan ajatukset takaisin aikaan neljä
vuotta takaperin, jolloin uusi apulainen tuli hänen kotiinsa ja
mielistelevällä käytöksellään voitti ensin vanhuksen sydämmen,
voidakseen sitten kuroittaa käsivartensa ottamaan nuorta, ihanaa
saalista, johon hän jo alusta pitäen oli silmänsä iskenyt. Väristys
puistatti häntä ajatellessa kaikkea sitä, mitä hän oli saanut kärsiä
taistellessaan soaistua vanhaa isäänsä ja tätiään vastaan, ennenkuin
hän, ajetun kyyhkysen lailla, väsynein siivin antautui... hän ajatteli,
kuinka monta uhkausta, käskyä, rukousta ja kehoitusta hän oli saanut
kuulla siitä asti, jolloin tuo kauhea ihminen pyysi hänen kättänsä,
aina tähän päivään saakka, jolloin kirkko oli koristeltu seuraavaksi
päiväksi hänen häitään varten. Oi, miten hän näinä vuosina oli
kaivannut äitiä, jonka syliin olisi voinut paeta, silloin kuin hän
itse ei kyllin selvästi osannut eroittaa mitä lapsen velvollisuus ja
ihmisarvo häneltä vaati!
Mutta tuolla, voi kauheata, tuli erään Margaretan ystävättären
seurassa hän, jolle Margareta huomisesta alkaen tulisi kuulumaan, tuli
ilahduttamaan julmaa sydäntään koristetun alttarin näkemisellä, jonka
edessä toisen onni piti uhrattaman.
Aivan varmaan minä tähän näännyn, ajatteli onneton Margareta, nousten
seisoalleen mennäkseen tulijoita vastaan; mutta lohdutuksena, tosin
kyllä _ainoana_ on minulla se, että olen ollut tottelevainen tytär...
"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuiskasi ääni hänen
sydämmessään, mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella nyt enemmän kuin
ennenkään, pitäen sitä kiusaajan äänenä vaan. Ja sitäpaitsi: arpa oli
langennut, alttari koristettu, uhri valmiina... ehkä huomisesta alkaen
tyyntyisi tämäkin sydän, joka nyt vielä vapisi ja taisteli vastaan.
"Istuuko kyyhkyni täällä iltakylmässä! sanoi apulainen imelällä äänellä
ja viha sydämmessä. No, no; pitäähän nuorella tytöllä olla vähän
vapautta ... vaimon sen sijaan tulee..."
"Oletko maksanut kirkon koristajille, ystäväni", kysyi Margareta,
päästäkseen kuulemasta aiottua esitelmää.
"Maksanutko? En maallisilla tavaroilla, vaan sydämmen lämpimimmällä
kiitollisuudella. Ei pidä lahjoja jakamalla sekä sopivaan että
sopimattomaan aikaan antaa paheelle yllykettä, vaan jättää
toimintavapaus inhimilliselle hyväntahtoisuudelle... Anna käsivartesi,
kyyhkyni, ja mennään sitten yhdessä katselemaan koristettua alttaria,
joka on oleva ulkonaisena kuvana onnestamme..."
Oltiin juuri astumassa kirkon ovesta sisään, kun kirkkotarhan
vastaisesta portista astui kaksi henkilöä, joitten tomuiset vaatteet
samoin kuin heidän maantielle jättämät vaununsakin osoittivat heidän
olevan matkustavaisia.
Tahtomattaan vetäsi Margareta käsivartensa pois sekä siirtyi vähän
syrjempään antaakseen apulaisen vastata niihin kysymyksiin, joita
vieraat näkyivät aikovan tehdä.
Matkamiehet lähestyivät kohteliaasti kysyen, sallittaisiinko heidän
tarkemmin katsella kirkkoa, jonka kaunis asema korkealla mäellä
viehätti heitä niin, että he hetkiseksi pysäyttivät matkansa,
saadakseen nähdä sitä sisästä.
Apulainen vakautti nöyrän kohteliaasti että hän sangen kernaasti
tahtoi olla heille oppaana, samalla mielessään toivoen tällä kertaa
olevansa suntiona, voidakseen ottaa vastaan juomarahoja. Hän siis
näytteli heille kirkon harvoja merkillisyyksiä, muitten muassa vanhoja
aateliskilpiä, joista he voivat päättää kirkon ijästä sekä monesta
muusta seikasta, joka kaikki näytti heitä suuresti huvittavan.
"Onko joku juhla tulossa, koska kuori on koristettu", kysäsi toinen
vieraista, tarkoin tutkien alttaritaulua.
Apulainen kertoi lähestyvästä onnestaan teeskennellyllä kainoudella,
joka teki hänet, jos mahdollista, entistään epämiellyttävämmäksi.
"No, siinä tapauksessa toivon", sanoi vieras hiukan hattuaan kohottaen
onnittelun merkiksi, "että se, joka teidät vihkii, lukisi vihkimäkaavan
oikein; eipä siltä, että sillä niin suurta merkitystä olisi, mutta
varmaa vaan on, ett'ei yksissäkään häissä, joissa minä olen ollut,
pappi ole lukenut vihkimäkaavaa tekemättä _jotakin_ virhettä".
"Olisipa se kummallista", tuumi apulainen epäillen. "Olen itse..."
"Niinhän kaikki sanovat", keskeytti vieras vilkkaasti. "Yksikään ei
myönnä voineensa eikä voivansa siinä erehtyä ja kuitenkin erehtyvät,
he aina. Olkoon virhe pienikin, vaikka vaan joku pois jätetty taikka
lisätty _ja_ tai _sillä_, virhe se kumminkin on".
"Kaikessa nöyryydessä uskallan kuitenkin vastustaa teidän
mielipidettänne", sanoi apulainen mielessään harmistuneena.
"Uskaltaisin vaikka mitä siitä, että minä ainakin osaisia......."
"Lupaan teille, herra, pastori, kaksikymmentä tukaattia, jos sen
voitte tehdä erehtymättä", sanoi vieras hymyillen. "Voidaanhan tämä
asia ratkaistakin, koska se nyt kerran on puheeksi tullut... tuolla on
käsikirja; saatte katsoa siihen koko ajan. Mutta teidän pitää lukea
koko kaava alusta loppuun".
Apulaisen silmät loistivat: _kaksikymmentä tukaattia_! Hän ei olisi
voinut vastustaa, vaikka kysymyksessä olisi ollut _yksi_ tukaatti.
"No, olkoon menneeksi, minä suostun ehdotukseenne", vastasi hän
innoissaan, "en huomaa siinä mitään pahaa. Kun tarkemmin ajattelen,
olen melkein pakotettu näyttämään vääräksi syytöksen, joka koskee koko
papistoa... Minä siis otan käsikirjan ja te, herrani", — hän kääntyi
vieraasen n:o 2 — "olette hyvä ja seuraatte tästä toisesta käsikirjasta
sanasanalta".
"Suostun", sanoi herra n:o 1. "Mutta ett'ette häiriytyisi siitä,
ett'ei edessänne ole vihittäviä, niin sallikaa, (hän kääntyy kumartaen
lumivalkeaan Margaretaan päin) että minä olen sulhasena!"
"Mutta", huomautti apulainen hiukan ihmeissään, "tämä rouvasihminen...
hm!... on minun kihlattuni, neiti Tärne, joka huomenna... hm!... olkaa
hyvä ja ottakaa tuo toinen!"
"Jos se on _tehtävä_, on se tehtävä nyt juuri", sanoi vieras kelloaan
katsoen, "ja koska kihlattunne ei pane vastaan, niin — olkaa hyvä ja
alkakaa! Nimeni on Leopold Kroon".
Kaksikymmentä tukaattia — olkoon menneeksi! ajatteli apulainen, jonka
vähäiset arvelut nyt olivat kokonaan voitetut. Ei hän nyt enään nähnyt
vihittäviä, ei lukkaria, joka ihmeissään sakariston ovesta kurkisti,
vielä vähemmin herraa n:o 2 taikka Margaretan ystävätärtä, joka
hämmästyksissään oli jäänyt seisomaan hiukan kauemmas; ei mitään muuta,
kuin vihkimäkaavan käsikirjassa, jonka hän luki hyvin hitaasti, mutta
kuuluvasti ja selvästi, niin että kirkko kajahteli. Yhtä selvästi
vastasivat vihittävät heille tehtyihin kysymyksiin. Kaikki oli niinkuin
pitikin; ei mitään unohdettu eikä myöskään lisätty.
Siksipä sulkikin apulainen käsikirjansa syvällä huokauksella.
"No, hyvä herra", kysyi hän matkustavaiselta n:o 2, joka
tarkkaavaisesti oli seurannut käsikirjastaan, "luulen lukeneeni
virhettä tekemättä?"
"Myönnetään".
"Ja te myönnätte sen myöskin?" kysyi hän "sulhaselta", joka sangen
totisena seisoi hänen edessään.
"Täydellisesti".
Apulaisen sydän sykki ilosta melkein kuuluvasti.
"20 tukaattia siis ovat kieltämättä minun?"
"Kieltämättä — samoin kuin morsian on minun".
"He, he, olette leikkisä", sanoi apulainen silmät kiiluvina, ottaen
kirkkaita tukaattia vieraan kädestä; "asema onkin kieltämättä hiukan
omi..."
"Kieltämättä. Ja nyt, hyvä herra, sanomme, morsiameni ja minä, teille
hyvästi sekä suuret kiitoksemme, vaikka te olettekin unohtaneet lausua
meille tavanmukaista onnittelua... Vaunumme odottavat meitä tiellä".
"Mutta, hyvä herra", sanoi apulainen, alkaen tuntea olonsa sangen
tukalaksi ja luullen olevansa tekemisissä mielipuolen kanssa;
"ymmärtänettehän, että koko asia oli pelkkää leikintekoa vaan".
"En minä sitä ymmärrä; minä en laske leikkiä pyhistä asioista, en
ainakaan kirkossa".
"Mutta tässähän piti osoittaa......."
"Pakoittiko joku teitä siihen? Oletteko vihkinyt meidät, vai ei?
Oletteko saanut maksun, vai ei? Onko minulla todistajia vai ei? Pyydän
ett'ette enään viivytä meitä".
Apulainen alkoi todenteolla huolestua. "Oletteko viisas, kun tahdotte
ryöstää toiselta morsiamen?"
"Oletteko te viisas, joka vihitte oman morsiamenne toisen miehen
kanssa?"
"Mutta ei sitä kelpoiteta — minulla ei ollut edes papinkauhtanaa
päälläni......."
"Sen suon teille anteeksi. Ette te olisi oikeammin kuitenkaan voinut
lukea, vaikka teillä se olisi ollutkin".
Apulaisen kärsivällisyys alkoi loppua. Muitta mutkitta hyppäsi hän yli
alttarikehyksen, pudisti matkustavaista käsivarresta ja huusi:
"Te olette aika pöllö, herra, kun luulette sellaista vihkimystä
lailliseksi. Eihän teitä ole kuuluutettukaan..."
"Ja sittenkin olette te vihkineet meidät? Sen vuoksi voitte vielä
menettää papinvirkanne, te varomaton ihminen!"
"Mutta sano nyt jotain sinäkin, Margareta", huusi apulainen,
raivoissaan, "sano että tämä ilveily on sinusta inhoittavaa, että
kammot tuota hävytöntä......."
"Rakastan ja tulen rakastamaan häntä elämäni loppuun saakka", vastasi
Margareta innostuneena. "Hän on ollut omani kahdeksan vuoden ajan;
tunsin hänet heti ensi silmäyksellä. Sanoinhan aina, että antaessani
sinulle käteni, ei sydämmeni seurannut mukana ja myönnän tehneeni
väärin suostuessani teidän kaikkien kehoituksiin. Nyt täytyy sen tulla
korvatuksi, sillä tästä hetkestä alkaen tunnen voimani kasvavan; kukaan
ei enään voi eroittaa minua ensimmäisestä ja ainoasta rakkaudestani!"
Apulaiselta pääsi tuskanhuuto, joka kaikui kautta koko kirkon.
"Kaikissa tapauksissa tämä toimitus on mitätön, mitätön, _mitätön_!"
huusi hän, puristaen kätensä vihan vimmassa nyrkkiin...
"Kyllä se lailliseksi tulee vielä, uskokaa minua. Pää-asia on nyt
kumminkin se, että itse kevytmielisellä menettelyllänne olette tehneet
oman avioliittonne mahdottomaksi... ja jos nyt tahdotte ett'ei
typeryytenne tulisi tunnetuksi, niin olkaa tuolla tavoin huutamatta...
Katsokaa vaan tuota tuolla sakariston ovellakin — varmaan on se
lukkari".
"_Sekin_ vielä!" ähkyi apulainen, huomatessaan lukkarin, pahimman
vihamiehensä.
"Sekin vielä", matki vieras rauhallisesti. "Joll'ette muuten ole varma
hänen vaiteliaisuudestaan, niin maksakaa hänelle esim. 20 tukaattia...
Voisi käydä niinkin, ett'ei olisi hyvä joutua tuomiokapitulin kanssa
tekemisiin..."
Apulainen värisi kiireestä kantapäähän saakka. "Herra", huudahti hän
toivottomana, "te olette....... te olette... te olette _hirmuinen_!
Muistakaa toki, että appeni ei koskaan tule sallimaan......."
"Tässäkin suhteessa luotan minä teidän suosiolliseen apuunne. Kukapa
paremmin voisi puhua puolestamme, kuin juuri te, jonka papillisen arvon
säilyttäminen on niin läheisessä yhteydessä minun onneni kanssa...
Olen myöskin varma siitä, ett'ei rovasti Tärne'llä kirkon arvon
säilyttämisen vuoksi voi olla mitään tätä vaihdettua suhdetta vastaan.
"... Olkaa hyvä ja tarjotkaa morsiusneidillemme käsivartenne ja astukaa
edellä pappilaan..."
"Ja te luulette todellakin, että minä itse puhuisin tästä
rovastille!"
"No, joll'ei se teille sovellu, niin ehkä pyydän minä _lukkarin_..."
"Ei sanaakaan enään — minä menen. Mutta jos vielä joskus vastaisuudessa
tavataan, niin voitte olla vakuutettu kiitollisuudestani..."