Mitä? kuulen lukijan huudahtavan; onko Ulla täti [kertomussarjasta Ulla
tädin jälkeenjääneitä muistiinpanoja] ollut naimisissa, ja vieläpä
kaksi, kenties kolmekin kertaa! Ja kuitenkin on hän vakuuttanut
edellisissä kertomuksissaan, ett'ei hän koskaan ole avioliiton valaa
vannonut. Miten on se asia selvitettävissä?
Korkeasti kunnioitetut lukijani! Ensimmäisillä häilläni tarkoitan:
ensimmäisiä tanssiaisiani, ensimmäistä silkkileninkiäni taikka jotain
sellaista. En todellakaan ole koskaan ollut naimisissa, en koskaan
tehnyt onnelliseksi muuta miestä kuin sen — joka ei saanut minua, mutta
hänellä onkin todella syytä olla tyytyväinen, sillä minusta olisi
tullut kaikkea muuta, kuin myöntyväinen ja sävyisä puoliso. Minä olisin
tahtonut olla, mitä aina tulen olemaan: ihminen, joka pitää vaarin
oikeuksistaan yhtähyvin kuin velvollisuuksistaankin. Huomaatte kyllä,
että olen tehnyt oikein, jäädessäni naimattomaksi.
Mutta palatkaamme takaisin tuohon merkilliseen tapaukseen: minun
ensimmäisiin häihini.
Naimisiin menijä oli eräs piika. (Oikein hivelee sydäntäni
voidessani lausua sanan "piika" näinä "neitsyeellisinä aikoina").
Hän palveli samassa talossa, jossa mekin asuimme, erään kunniallisen
tynnyrintekijän leskellä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsuttiin
Åströmskaksi. Monasti, kun kasvatusäitini oli poissa auttamassa, oli
ystävällinen Stiina Riddelin ottanut minut hoitoonsa, pistänyt käteeni
voileivän — ehkä kyllä luvattomalla tavalla hankitun, mutta siltä
hyvänmakuisen — sekä täyttänyt mieleni kummitusjutuilla, tehden siten
voitavansa sekä minun sieluni että ruumiini virkistykseksi. Hän ei
ollut koskaan nauranut minulle eikä halveksinut minua, sillä minua
kunnioitettiin saman verran, kuin häntä itseäänkin, ja mitä seuraan
tulee, ei hän senkään valinnassa ollut minua tarkempi. Me olimme kuin
'kaksi palasta samasta kangaspakasta' sekä pidimme paljon toisistamme,
vaikkemme siitä sen parempaa selvää koskaan toisillemme tehneet.
Ainoa asia, jonka vuoksi minä yhteen aikaan kadehdin Stiina Riddeliä,
oli hänen suuri, s.t.s. laaja sukunsa. Itse tunsin olevani aivan yksin
maailmassa paitsi kasvatusäitiäni, ja hän taas oli pyhästi vakuuttanut,
ei millään tavalla olevansa sukua minulle; oli harmillista olla
sellainen yksinäinen, kun sitä vastoin Stiina siinä suhteessa oli niin
paljoa onnellisemmassa asemassa.
Milloin tahansa tulinkin porttikäytävään, seisoi Stiina siellä aina
jonkun miehisen sukulaisensa kanssa (olen unohtanut mainita, että
Stiinan sukulaiset enimmäkseen olivat miehiä). Milloin toi "veli"
hänelle terveisiä Fårhult'in tädiltä; taikka joku "serkku", joka oli
hattumestarilla kisällinä, oli lähdössä lomalle ja tuli sitä ennen
hyvästiä heittämään, mutta teki sitä useanlaisesti sekä jotenkin
hellästi ollakseen yksinomaan matkustavainen serkku; lopuksi oli vielä
muuan lanko, joka, toi "terveisiä Lotta siskolta".
Eräänä päivänä ilmaisi Stiina minulle, että hän aikoi mennä naimisiin —
"veljensä" kanssa ja että minutkin kutsuttaisiin häihin.
"Sitä sinä et saa tehdä", sanoin päättäväisesti, vaikka hämmästyneenä;
"laki kieltää sen. Ja sitä paitsi on se suuri synti".
"Vain niin sinä luulet. Sinä saatat olla oikeassa ja siksipä
olenkin katkaissut veljeyden Kallen kanssa, sillä se kävi jotenkin
vaivaloiseksi ajan pitkään".
Tuijotin Stiinaan. Lopettaa veljeys, kun kellä onnellisella kerran veli
on.
"No, voi mun päiviäni kuinka hän siinä nyt tollottaa! Etkö nyt käsitä,
ett'ei Kalle ole minulle ollut sukua yhtäkään päivää?"
"Mutta sittehän sinä, Stiina, olet valehdellut!"
"No, totta kai! Onkos siitä sinulle taikka jollekin muulle ollut
vahinkoa? Muistatko kaikkia niitä pääryniä, joita Kalle taskussaan on
sinulle kantanut? Jos et olisi niin pieni, sanoisin sinulle, etteivät
emännät koskaan sallisi piioilleen vähintäkään iloa. Minunkin emäntäni,
joka suinkaan ei ole pahimpia, on ollut kahdesti naimisissa, vieläpä
on haalinut itselleen kolmattakin miestä, mutta jos hän vaan olisi
kuullut, että minulla on yksikin sulhanen, olisi hän heti ajanut minut
talostaan pois. Sentähden sitä pitää ihmisellä olla sukulaisia, katsos,
muuten ei tätä elämää sietäisi ensinkään".
"Hm! no entäs serkkusi sitten, hattumestarin kisälli, ja lankosi, se,
tiedäthän..."
"Niin, kyllä tiedän... Mutta, näetkös, ihmisen pitää ensin tutustua
ympäristöönsä, ennenkuin valitsee; mutta nyt on Kalle valittu, eikä
kukaan muu ja hänelle pysyn uskollisena hamaan kuolemaani saakka ja me
tulemme asumaan Lundholmin mäkituvassa, uudessa kaupungissa, tiedäthän,
ja häät pidetään sunnuntaina kolmen viikon perästä tanssin ja ilon
kanssa, ja Sjöström'in Kristina tulee mukaan, ja..."
"Mutta, että sinä, Stiina, sentään saatoit niin valehdella!" huudahdin
minä vieläkin kerran, ajatellessani, kuinka ankarasti kasvatusäitini
vaati sekä itseään että minua pysymään totuudessa".
"No, taasko sinä siitä puhut", vastasi harmistuneena Stiina; "sanoinhan
sinulle että minun oli melkein pakko valehdella. Sitäpaitsi voit
mielellään olla häihin tulematta, jos ei sinua haluta; muuten olin
ajatellut puhua kasvatusäidillesi, että saisit valkoisen puvun, jossa
olisi nyörihiat tupsujen kanssa. Ja kolme kertaa illassa tarjotaan
siellä makeata viiniä, ja sinne tulee oikein pappi kotiin papin
kaapunsa vihkimään meitä ja sitten kun hän on mennyt, saa Löfven'in
Olli soittaa viulua ja sitten tanssitaan kruunu morsiamelta — ja ehkäpä
sinä saat sen!"
Minä olin voitettu! Stiinan mustaa valhetta peitti viekottelevana
minun valkoinen pukuni ja sen lisäksi makea viini, ruunu, viulu ja —
pappi. Niin, pappi ei suinkaan ollut pienin asia, sillä minä, halvassa
asemassani, pidin häntä jonakin korkeampana olentona. Mitäs, jos hän
huomaisi, että minulla oli tupsut hioissa; mutta, ajatteles myöskin,
jos hän sattuisi kuulustelemaan minulta katkismusta! Ehkä sekin oli
tapana häissä. Minun täytyi kysyä Stiinalta.
"Ah, kuinka sinä olet typerä!" nauroi tämä. "Ei hän kuulustele ketään
muita, kuin Kallea ja minua, joilta hän kysyy, tahdommeko ottaa
toisemme".
"Uskallatko sinä silloin vastata, vastata ihan kovasti?"
"Uskallan, ihan niin, että akkunat tärisevät. Mutta tuossa tulee Lindin
matami; nyt on taottava niin kauan, kuin rauta on kuuma!"
* * * * *
Hääpäivä tuli kuin tulikin, vaikka minusta tuntui semmoinen onni
mahdottomalta. Sängyllä oli minun valkoinen leninkini, joka
oli kokoonharsittu Åströmskan puhtaaksi pestyistä makuuhuoneen
akkunaverhoista (hän oli äskettäin saanut uudet) ja hiat siinä olivat
— oi sitä onnen suuruutta! — aivan muodin mukaisesti vedetyt kokoon
hienoilla, punaisilla villanyöreillä, joitten päissä oli tupsut.
Ruskeaa, laihaa kaulaani ympäröi siniset lasihelmet ja kömpelöihin
jalkoihini oli tungettu pari vaatekenkiä, jotka pormestarin rouva oli
kasvatusäidilleni lahjoittanut minun käytettäväkseni, sitten kun hänen
vanhin tyttärensä niitä jo oli tarpeeksi asti käyttänyt.
Oi, että ihminen saattaa kestää semmoisia onnen hetkiä! Kaiken
hienouden lisäksi oli vielä minun tukkani paperilla kiharoitettu ja
kun paperit irroitettiin, muodostui niistä, ei suinkaan säännölliset
kiharat, vaan hienot, takkuiset säikäleet, jotka tekivät minut jotenkin
neekeritytön näköiseksi.
"Tyttökin nyt on niin hieno, että oikein hävettää!" ihaili minua
morsian, joka juuri tuli muistuttamaan, ett'emme enään viivyttelisi
kovin kauvan. Ja oikeenpa hän lienee arvostellut.
Vihdoinkin olimme valmiit ja sykkivin sydämmin läksin minä kulkemaan,
pitäen kasvatusäitiäni kädestä. Ennestäänkin lyhyt valkoinen hameeni
oli vielä nostettu ylemmäksi ja ihmeellisiä vaatekenkiäni suojeli
pari suuria päällyskenkiä. Tie oli pitkä ja tuntui minusta vieläkin
pitemmälle; oli sumuinen syysilta ja katulyhdyt valaisivat himmeästi.
Rantakatu oli pimeä kuin syysyö ja kun kuljimme siltaa myöten "uuden
kaupungin" puolelle, kumahtelivat askeleemme peloittavasti. Mutta
sillan toisella puolellahan odotti meitä valo ja ilo!
Olimme nyt perillä. Sen hämärän käsityksen, joka minulla häistä oli,
olin saanut osaksi saduista, osaksi niistä säätyläismorsiamista, joita
olin akkunasta nähnyt. Että kukkaset ja valo olivat välttämättömiä
tekijöitä tälläisissä juhlissa, oli minulle kuitenkin selvillä. Entäs
nyt — mahtoikohan tämä ollakkaan häätalo? Molemmat akkunaluukut olivat
suljetut; ainoastaan koristeleikkauksista vilkutti hiukan valoa.
Etehisen ovi oli auki ja muurin ulkonevalla nurkalla, joka kyökistä
pistäytyi siihen, oli kitupiikkilamppu ja sen vieressä kirjava kissa
käppyrässä. Se oli häätalon vahtimestari.
Samassa kuin kasvatusäitini tarttui ovenripaan au'aistakseen sen, alkoi
sydäntäni tykyttää entistä enemmän — olihan vain ohut lautaseinä enää
eroittamassa meitä juhlasta!
Me astuimme sisään.
Seurueeseen kuului 10 tai 12 henkeä, jotka äänettöminä tarkastelivat
toisiaan, mikäli neljän paksun talikynttilän valossa oli mahdollista.
Sohvassa istuivat kunniavieraat: Åströmska ja Bomanska kapeissa
pumasiinileningeissään, kokoonkäärityt nenäliinat käsissä ja
päässä myssyt riippuvine leuvanalus-nauhoineen sekä vanhanaikaiset
kirjavareunaiset silkkihuivit harteilla. Sulhasen äiti mustassa
kamlottileningissä ja harteilla silkkihuivi, jonka alta pilkisti esiin
valkoinen pitsikaulus, istui kuin mustaanpenkkiin tuomittu aivan
tuolin reunalla uunin luona, jonka kolmelle sivustalle oli maalattu
raamatunhistoriallisia kuvia: israelilaisten matka Punaisen meren
yli, Herodiaksen tytär ja viattomain lasten murha Bethlehemissä.
"Herroja" siellä oli, pari suutaria, eräs työmies ja puotilainen, jota
Loikka-Håkaniksi kutsuttiin ja kaksi seppää sekä kukkona seurassa
"hieno" räätäli, pieni, hinterä, nenäkäs ja kesakkoinen, rinta
pystyssä ja pitäen hattua hienoutta osottavalla huolettomuudella
ikäänkuin kapeiden takin hännyksien suojuksena. Miten suuresti minä
häntä ihmettelin? Hän oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan hämillään,
vaan asijantuntijan silmillä katseli erästä taulua, joka kuvasi
kömpelöä laivaa, ponnistautumassa tummansinisten aaltojen läpi
ja, jonka kapteeni oli puolta mastoa pitempi. Maalauksen alla oli
anglosaksilaisilla kirjaimilla tekstattu selitys: "Maalannut tänä
vuonna Frans Loström". Räätäli otti muutaman askeleen taaksepäin,
muodosti kapean, hansikkaisen kätensä kiikariksi, tähysteli sen läpi
ja lausui jotenkin äänekkäästi: "eipä todellakaan hullumpaa, tausta ja
'respektiivi' kerrassaan mainiot!"
Kenkään ei vastannut, luultavasti sentähden, ett'eivät hänen puhettaan
ymmärtäneet. Mutta minä luulen, että kaikki häntä juuri siitä syystä
ihailivat sivistyneenä miehenä, joka ei tänään ollut ensikertaa
hienossa seurassa. Minä puolestani oikein tunsin kunnioitusta häntä
kohtaan.
Neitiä siellä oli Stiinan tuttuja palvelustyttöjä mustissa
saksonileningeissä ja paperikukkia tukassa. Fårhult'in täti oli siellä
todella myöskin somassa talonpoikaispuvussa. Hän oli istuutunut
tuolille uunin toisella puolella ja näytti siltä, kuin olisi häntä
mahdoton paikoiltaan järkähyttää. Samassa syntyi kunnioittava
hiljaisuus, sillä etehisestä kuuluvien askelten narinasta päättäen
tuli sinne joku kalossit jalassa; — tulija oli pappi. Koko seurue
hytkähti ja kaikki nousivat istualtaan, kun hän käsivarrellaan kantaen
kauhtanansa liepeitä ja käsikirja kädessä astui sisään. Samassa
hyökkäsi palvelija kyökkiin ilmoittamaan siitä morsiusparille. Pappi
tervehti vieraita ja morsiuspari astui käsi kädessä sisään. Stiina ei
näyttänyt läheskään niin varmalta kuin muuten ja Kalle huomattavasti
hämillään pyyhkäsi kerta toisensa jälkeen hiuksiaan otsalta. Kun asiaa
oikein ajatteli, ei ollutkaan niin aivan helppoa tuo naimisiin meno,
eikä Stiina enää ajatellutkaan voivansa lausua "tahdon", niin että
ikkunat tärisivät.
Pappi asettui selin vanhaan koivupiironkiin, jonka päällä oli
paperikukkia sinisissä maljakoissa, valkoinen, porsliininen
kellonjalusta, papukaija ja kipsinen leijona. Tämä laitos oli
kuvaavinaan alttaria.
Minä en mitenkään voinut kääntää katsettani Stiinan ruunusta
ja morsiusharsosta, jotka asettivat hänet niin huomattavaan
erikois-asemaan muiden pienessä tuvassa olijain suhteen, ja kun
nyt pappi aloitti tärkeän toimituksensa, oli minulla täysi työ
pidättää kyyneleitäni; minusta tuntui kuin Stiina ehdottomasti tulisi
onnettomaksi.
Vihkimätoimitus edistyi vähitellen ja Stiina vastasi "tahdon" kyllin
selvästi, jos kohta eivät akkunaruudut tärisseetkään hänen sitä
lausuessaan. Kallekin lausui sanottavansa ja pappi loppusanansa ja niin
olivat nuo kaksi tulleet yhdeksi.
Kömpelöitä, mutta hyvänsuopia onnitteluja seurasi sitten, jonka jälkeen
morsiuspari istuutettiin sohvaan ja tee tuotiin sisään. Suloinen
kaneelin haju täytti huoneen ja jokainen kiiruhti saamaan osansa.
Teeleipää ei ollut monta lajia, mutta viipaleet olivat sitä suuremmat
ja kävivät hyvin kaupaksi. Pappi asettui rouva Åström'in ja Boman'in
sekä Fårhult'in tädin ja sulhasen äidin seuraan. Räätäli tutki ainakin
toistaiseksi vielä taulua, joka näytti ihan kerrassaan lumonneen hänet.
Vähän aikaa teentarjoilun jälkeen seurasi "luvatun viinin" vuoro
— makeisten kanssa. Pappi piti lyhyen kauniin puheen muistuttaen
ahkeruudesta, järjestyksestä, rakkaudesta ja kärsivällisyydestä, istui
vielä hetkisen keskustellen vieraiden kanssa sekä jätti sitten hyvästi
ja meni. Tätäpä räätäli oli juuri odottanut. Puolessa tunnissa oli hän
vallannut ympäristönsä ja pyysi nyt saada kiinnittää seurueen huomiota
hetkiseksi puhuakseen muutaman sanan sulhasen äidille samoinkuin
morsiamen arvoisalle sukulaiselle rakkaalle Fårhult'in "äidille" ja
saavutti puheellaan yleisen ihastuksen. Hän piti nyt valtansa niin
epäämättömänä, että huoleti voi jättää hattunsa, jonka hän muitta
mutkitta ripusti tuon ihmeellisen taulun päälle peittäen siten sekä
taustan että "respektiivin", joita hän äsken niin suuresti oli ihaillut.
Kaksi vierasta on unohtunut mainitsematta, mutta he eivät tähän
asti olisi voineetkaan edukseen esiintyä, sullottuina kun olivat
uunin nurkkaan. Nämä olivat kaksi keskenkasvuista poikaa, puettuina
yöviittoihin ja liian lyhythihaisiin takkeihin; toinen heistä oli
sulhasen veljenpoika ja toinen Fårhultin tädille jotakin — ei
kumminkaan poika. — Vähitellen uskalsivat he tulla pois olopaikastaan
ja lähenivät nyt luovien makeistarjotinta. Askel vielä — ja rohkealla
kaappauksella tunkeusivat he tälle pyhitetylle alueelle.
"Hävetkää toki, pojat", torui heitä morsian puoliääneen; "eikö teillä
ole sen vertaa älyä, että odottaisitte, kunnes teille tarjotaan".
"_Sitä taitaisi saada odottaa, pelkään minä_", vastasi Fårhultin poika,
leveästi nauraen sekä otti vieläkin pari makeista.
Mutta nyt otti morsian tarjottimen, ja pitäen sitä niin korkealla,
ett'ei siihen ulottunut, sanoi hän harmistuneena pojille:
"Ettekö ehkä ole saaneet teetä?"
"Sa-atiin", myönsi toinen pojista, "mutta siitä on jo pitkä aika".
"Entä viiniä sitte, senkin......."
"Vaan yhden lasin yhteensä ja senkin kansi Pekka minun housuilleni,
niin ett'ei sillä siunausta ollut".
"Minun tekisi mieleni antaa jotain muuta housuillenne, tietäkää se,
te kelvottomat pojat, jotka ette vähintäkään tiedä, miten pitää
käyttäytyä! Mutta teidän pitää.....
"Mutta kas, Olli viuhuneen! Hei hurraa! Hih hei! nyt täällä pitää
elettämän niin, että humu kuuluu! Iltaa, Olli! Astu joukkoomme!"
"Maltillisesti, ystäväni, maltillisesti", kehoitti räätäli
katsahtaen "rouvasväkeen", Bomanskaan ja Åströmskaan, jotka jälleen
olivat istuutuneet sohvan nurkkaan, jossa olivat suojassa kaikilta
mullistuksilta, joita muu seurue ehkä panisi toimeen.
Olli näpähytteli viuluaan, viritti sitä ja joi. Vihdoinkin oli kaikki
kunnossa. Jo kajahtivat huimaavan valssin säveleet. Morsiuspari
alotti tanssin, joka oli aivan yhtä luonnollista, kuin että minun oli
pysyttävä erillään siitä.
Hienoudestani huolimatta, ei minua ollut kukaan puhutellut, ei edes
huomannutkaan muut kuin Fårhultin Pekka, joka kerran uunin nurkasta
näytteli minulle kieltään. Mutta nyt — voi sitä autuutta! lähestyi
minua hienoista hienoin: itse räätäli.
"Saanko kunnian pyytää pikku mamsellia?"
"Kiitän nöyrimmästi", vastasin minä sydämmestäni iloiten, sekä niiasin
tavalla, joka oli sangen mairitteleva tanssittajalleni.
"Pikku mamselli on varmaan käynyt tanssikoulussa?" kyseli räätäli
valssin hetkiseksi tauottua.
"E-en", vastasin minä totuudenmukaisesti, "mutta olen toisinaan
harjoitellut kotona — kissan kanssa".
Räätäli katsahti minuun, mutta järkähtämätön totisuuteni osoitti, että
olin puhunut vaan pelkkää totta.
"Minkä ikäinen pikku mamselli on?"
"Yhdeksän vuotinen".
"Minä ennustan, että kun vielä yhdeksän vuotta kuluu, niin joku
arvokkaampi tanssittuja kyllä syrjäyttää kissan asemastaan".
"Johan se nyt on syrjäytetty", vastasin minä hiukan rohkaistuneena.
"Sangen mairittelevaa kuulla!" hymyili räätäli. "Pikku mamselli käy
koulua; luette ehkä saksaa?"
"En vielä".
"Vai niin; yhdentekevää se onkin. Ei kieliä opi kumminkaan, ennenkuin
on matkustellut ulkomailla, Matkustaminen on sangen sivistävää. Olen
itsekin matkustanut jotakuinkin paljon".
"Sen minä kyllä uskon".
"In Deutschland, in das grosse Vaterland" (Saksassa, tuossa suuressa
isänmaassa).
Vastausta ei kuulunut.
"Saanko tarjota makeisia?"
"Kiitän nöyrimmästi!"
Räätäli kaivoi esille kapealiepeisen hännystakkinsa takataskusta
punaiseen paperiin käärityn ja naisenpään kuvalla koristetun makeisen.
"Noin kauniiksi tulee mamsellikin yhdeksän vuoden perästä", vakuutti
hän, ojentaen samassa hienolla kädenpyöräytyksellä minulle makean
lahjansa.
"Enpä minä sitä juuri usko!"
"Elävä uskoo, mutta kuollut yksin tietää", saneli räätäli suurella
äänen painolla. 'Mutta älkäämme antako hyvien humaloiden mennä
hukkaan', kuten sanotaan, Näytetäänpä miten pitää valssata; yksikään
koko seurassa ei osaa sitä kunnolleen".
Ja niin me taas läksimme tanssiin.
Mutta minkäänlaista huomiota ei räätälin onnistunut herättää Jokaisella
oli tarpeeksi tekemistä itsensä ja oman tanssitettavansa kanssa, ja
mitä kauemmin valssi kesti, sitä vilkkaammaksi kävi se.
"Kavaljeerit" lainasivat neideiltään nenäliinat, asettivat ne heidän
vyötäisilleen sekä pitivät edestä nenäliinojen nipukoista kiinni; tämän
kautta tuli tanssiin enemmän "lentoa".
Valssin jälkeen seurasi vähäinen loma, joll'aikaa herrat ryyppäsivät
sekä keskenään että soittajan kanssa. Åström'in ja Boman'in rouvat
puhelivat kotiinmenosta, mutta morsian pyysi sangen innokkaasti heitä
jäämään vaatimattomalle illalliselle, joka pian oli valmis, sekä
samalla lausui toivomuksensa, ett'ei yksikään tanssijoista olisi
varomattomuudessaan tallannut rouvien jaloille. Nämä vakuuttivat
olevansa aivan vahingoittumatta sekä jäivät edelleen siinä toivossa,
että pian saisivat suuhunsa jotain vähän kunnollisempaakin kuin pelkkää
tomua.
"Soittakaapa nyt niikeripolskaa!" kehoitti joku iloinen olento, ja niin
tehtiinkin.
Mahdoton on sen, joka ei omin silmin ole nähnyt, kuvailla mielessään
sitä elämää, jonka tuo tanssi tällaisessa seurassa synnytti. Rouvien
täytyi myöskin yhtyä joukkoon, siinä ei muu auttanut ja tässäpä
kiivaassa hyörinässä ei tilan ahtaus mieleen muistunut. Iloisten "hei
ja hoi" huutojen kajahdellessa saattoi toisinaan sattua, että joku
neideistä sai takanaan tanssivan herran polvipäästä potkun, joka
kohotti hänet puoliväliä kattoon. Tämä oli kuitenkin pikku seikka, joka
helposti suotiin anteeksi. Räätäli yksin seisoi äänettömänä ja katseli
tanssia jonkunmoisella surkuttelulla. Hänestä se ei ollut tarpeeksi
siivoa ja siinä hänellä kylläkin oli oikein.
Fårhult'in tätiä ja sulhasen äitiä ei myöskään saatu ottamaan osaa
tanssiin. Edellinen näytti sangen miettiväiseltä ja viimeksimainitun
kuulin minä, suureksi ihmeekseni, monta kertaa huokaavan.
Lopuksi leikittiin panttileikkiä ja se, jonka piti lunastaa viimeinen
pantti, tuomittiin "riippumaan". Niitä varten, jotka ehkä eivät tiedä,
miten tällainen "riippuminen" tapahtuu, lisään minä, että tuomitsija
kysyy tuomitulta, joka seisoo keskellä lattiaa: "kenen edestä riiput?"
Tämä mainitsee silloin seurueesta jonkun, joka häntä enimmän huvittaa
ja tämä asettuu silloin seisomaan hänen eteensä sekä mainitsee taas
vuorostaan sen, jonka hän eteensä tahtoo. Täten muodostun pitkä jono
"riippuvia" ja kun ei enään tulijoita ole, kääntyy etummainen rivissä
ja — suutelee takanaan seisovaa ja niin tehdään pitkin riviä nauraen
ja leikkiä laskien. Tuskinpa tarvinnee mainita, että minä suutelin
räätäliä ja tämä vuorostaan rouva Åström'iä, joka hänen mielestään oli
ainoa huomattava nainen vanhempien joukossa.
Vihdoinkin tuli illallisen vuoro ja sen mukana suurempi hiljaisuus.
Nyt oli räätäli taaskin voitonpuolella. Hän rohkeni esittää "maljan"
kunnioitettaville rouville Åström'ille ja Boman'ille, jotka
"läsnäolollaan olivat kunnioittaneet juhlaa", ja Boman'in rouva, joka
illan kuluessa jotenkin usein oli lähennellyt viinitarjotinta, tuli
niin liikutetuksi, että tunsi olevansa pakotettu koko seurueen kuullen
tuomaan esille ystävättärensä avuja.
"Niin, hyvä herrasväki", tarttui hän äkkiarvaamatta puheesen, "jos
joku todellakin ansaitsee maljan, on se, vakuutan minä, Åströmska,
sillä......."
"Bomanska, Bomanska!" varoitti rouva Åström tyytyväisenä".
"Vaiti, Åströmska, ja anna minun sanoa, mitä tiedän! Te, herrasväki
täällä, tunnette Åströmskaa vain pintapuolisesti, mutta minä tunnen
hänen sisäisen olentonsakin yhtä hyvin kuin nurjan puolen vanhasta
sukastani. Minä olen, jumal'avita, köyhä leski, joka olen saanut
kokea monenlaisia vastoinkäymisiä eläissäni sekä myöskin monia iloja,
väärin olisi sitäkään kieltää. Miehenikin olen muun muassa menettänyt
puhujakuumeesen. Mutta mitä on kaikki muu köyhyyteen verrattuna? Ja
tiedättekös, herrasväkeni, en unohda koskaan aikaa, jolloin olin
sekä sairaana että toivottomana, enkä ollut mitään syönyt kolmeen
päivään......."
"Bomanska, sanon minä!"
"Vaiti, Åströmska, ja anna minun todistaa! Silloin tuli Åströmskan
lähettämänä joku ja toi minulle suuren vadillisen......."
"Ei, mutta niin totta kuin elän, en tahdo enään kuulla sanaakaan",
vakuutti Åströmska ihastuksissaan.
"Vaiti, sanon minä; minulle tuotiin suu-uuri (nikotus)
va-adillinen......."
"Ei enään sanaakaan, Bomanska, jos aiomme pysyä ystävinä!"
"Va-adillinen, sanon minä — (häpeä, ett'ei saa puhua suutansa
pu-uhtaaksi)......."
"Hyvä rouva Boman", huomautti kohteliaasti räätäli, "epäilemättä rouva
huomaa hienotunteisuuden vaativan, ett'emme... ett'emme viivytä maljan
juontia, siis — naisten malja!"
Laseja kilisteltiin oikeaan ja vasempaan, sukkeluuksia lasketeltiin
siellä ja täällä, kunnes vihdoin tuli hetkisen hiljaisuus, jota
tilaisuutta rouva Åström, kaikkein ihmeeksi, käytti hyväkseen ja aivan
odottamatta kysäsi mitä lauhkeimmalla äänellä:
"Mutta, Bomanska mitä siinä vadissa lopultakin sitte oli?"
"Niin", huusi koko seurue kilvalla, "mitä siinä vadissa oli?"
"Kohottakaa ka-antta ja katsokaa itse", vastasi nikotellen Bomanska,
joka oli loukkaantunut siitä, että hänet keskeytettiin puheessaan —
ja niin muodoin ei kukaan vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä siinä
ihmeellisessä vadissa oli.
Vihdoinkin tuli lähdön aika, jolloin herrat ja naiset antoivat
toisilleen sellaisia lähtö-iskuja selkään, jotta läiskähteli ja
Loikko-Håkan suuteli Sjöströmin Katria keskelle suuta, josta tämä
kuitenkaan ei näyttänyt minkäänlaista tyytymättömyyden merkkiä,
pyyhkäsi vaan nenäliinallaan suunsa kuivaksi — "ollakseen valmiina
seuraavaan otteluun", kuten Håkan selitti.
Ennenkuin seurue vielä oli ehtinyt ulos ovesta, puhalsivat sulhasen
äiti ja Fårhultin täti kynttilät niin tarkoin sammuksiin, että tuskin
yhtään jäi palamaan ja minä seisoin jälleen pimeällä kadulla pitäen
tätiäni kädestä, mieli täynnä mitä kirjavimpia muistoja "ensimmäisistä
häistäni", ja jotka muistot minä nyt kirjoitettuina tarjoan
luettavaksi, jos ehkä joitakin huvittaa tietää, miten piika-häitä
vietettiin minun lapsuudessani.
* * * * *
Täsmälleen yhdeksän vuoden kuluttua olin jälleen tuossa pienessä
tuvassa, mutta silloin oli Stiina kuollut ja mies sattumalta kotoa
poissa; ainoastaan hänen vanha äitinsä oli kotona hoitamassa
kuusivuotiasta äiditöntä tyttöä, joka paraillaan opetteli läksyhän
aapisesta.
"Ohhoh!" vastasi muori moniin kysymyksiini, "Stiina oli monessa
suhteessa hyväkin, mutta hänen pahin vikansa oli, ett'ei hän pysynyt
totuudessa".
Samassa juolahti mieleeni niiltä ajoilta, kuin me yhdessä olimme,
Stiinan monet pikku "historiat", jotka yhdessä muorin syvien
huokauksien kanssa hääiltana saattoivat minut ajattelemaan, että
ihminen helposti voi saada jonkun huonon tavan, josta sitten on vaikea
päästä.
Mutta pikku tyttönen, jolla tänään oli lupa koulusta, oli jo ulkona
leikkimässä naapurin lasten kanssa. Onnellinen lapsi, jolla oli
tunnollinen hoitaja!