"No, kas niin!" sanoi kapteeni puoli-itkussa, kädet ristissä tuon
onnettoman paperin ympärillä. Jumala minua, mies parkaa, auttakoon! Hän
musertaa, repii minut, kun tulee kotiin... mitä taivaan nimessä onkaan
tapahtunut? Kuulostaa hänen kirjeestään, kuin olisivat olleet minkä
viettelijän kanssa tekemisissä. Niin, voin siis yhtä hyvin hirttäytyä
nyt, kuin myöhemmin. Tuo kamarijunkkari, häijy roisto, kohdatkoon kosto
häntä, yhtä varmasti, kuin se minut kohtaa.
Rahat lähetettiin ja äiti sekä tytär tulivat kotiin; mutta — millainen
kotiintulo! Jätämme mainitsematta kaikki ne kauheat nimitykset, joita
kapteenska tuhlaili masentuneelle miehelleen, joka nyt sai kaiken
syyn niskoilleen onnettomasta matkasta, sekä — mahdollisesti vielä
suuremmassa määrässä — Fridan kihlauksesta, josta kapteenska nyt oli
ihan villinä. Olihan päivän selvää, että kaikki oli kapteni Fabianin
syy — sillä, jos hänellä olisi ollut rohkeutta, niinkuin miehellä
tulee olla, niin olisi hän kieltänyt matkan ja silloin tuo onnen lintu
Feniks, joka nyt lenti pois Fridan mukana, olisi tietysti kosinut
Lukretian ja niin hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Ja kolmanneksi
sekä viimeiseksi, oli "Fabian" ollut siksi jumalaton, että vaimonsa
tietämättä oli arenteerannut pois paikan, jossa hänen vaimonsa on
nähnyt ainoan lapsensa syntyvän ja kasvavan ja nyt tahtoi hän, isä,
senkin sydämetön tyranni, ajaa pois vaimonsa ja lapsensa tämän köyhän
turpeen suojasta, joka oli ainoa paikka, jossa he voivat viihtyä. Ei,
Mese, lopetti katkeroitunut vaimo puheensa; sinä luonnoton raakalainen,
kiroan sitä onnetonta hetkeä, jolloin ensikerran kuuntelin sinun
viekkaita valojasi!
Mitä tulee kapteeni Fabianin mielentilaan noitten hyökyaaltojen
kestäessä, tahdomme ainoastaan mainita, että hän, vaikka kyllä oli
saanut kokea myrskyisiäkin päiviä avioliittonsa vaiherikkaana aikana,
merkitsi tämän myrskyn jonain erikoisena muistikirjaansa, mainiten sitä
kaikkien pahimmaksi, se tahtoo sanoa jotakin, se.....
Lukretia pukeutui mustiin, eikä parin kuukauden ajalla puhunut
sanaakaan. Äärettömän halveksivasti katseli hän Fridaa ja meni aina
syrjään, kun tämän sulhanen tuli vieraaksi. Hän oli nyt vannonut
pysyvänsä naimattomana ja aikoi todella valansa pitää.
Puolen vuoden kuluttua vietettiin Fridan häät, eikä kapteenskan
muoto pitkiin aikoihin ollut niin lempeältä näyttänyt, kuin silloin.
Mutta ansio oli herttaisen sulhasen eli oikeastaan kallisarvoisten
silkkikankaitten ja muitten antimien, jotka hän kunnioittavan
kohteliaasti oli "armolliselle tädilleen" lahjoittanut.
Fridan moniin ja sydämmellisiin kutsuihin, tulla hänen häihinsä,
vastasi Lukretia ainoastaan: en tule, tuhat kertaa en! sinä uhri parka;
surkuttelen sinua ja halveksin sortajaasi.
Kapteeni Mese oli iloissaan. "Tiedonantojen ja neuvojen" vuoksi, joita
hyväsydämminen ja hienotunteinen Roos alituiseen sanoi tarvitsevansa
talon entiseltä omistajalta, sai tämä tilaisuuden enimmäkseen oleskella
nuorten luona ja tämä muuttui lopulta kokonaan tavaksi, jota oli
sitä helpompi tyydyttää, kun Mesen uusi pieni tila oli aivan lähellä
Ekholmaa.
Kymmenen vuotta näitten tapausten jälkeen oli Frida — vieläkin sangen
sievän näköinen — eräänä kauniina syyspäivänä, hommassa pukea kahta
tytärtään valkoisiin pukimiin, sillä he olivat menossa häihin — Kreta
tädin häihin, joka aikoi onnelliseksi saattaa kylän koulumestarin,
lahjoittamalla hänelle itsensä... No entäpä vala? kysyt, lukijattareni.
Tietysti hän sen rikkoi, mutta koulumestari ei ollutkaan niinkuin muut
miehet; hän oli "jalo mies", joka, paitsi että hän oli leski ja siis
tarvitsi lohdutusta sorretulle sydämmelleen, voi tarjota vaimolleen
tämän luonteelle sopivaa työtä, nimittäin kun hän itse oli estetty
heiluttamasta ruoskaa kasvavan suvun hyödyksi, sai hänen vaimonsa tehdä
sitä, ja tämä tekikin sen kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan
"kaikesta voimastaan ja kaikesta sielustaan".