Sama."

Fridalla oli hirveä kiire. Huonekaluihin piti panna päällykset, sänky

vaatteet tuulettaa ja puistella, lattiat pestä ja liinavaatteet saada

silitetyiksi ja korjuuseen. Kaikesta oli Fridan huoli pidettävä,

autettava, miks'emme sanoisi kokonaankin tehtävä.

Neljän päivän perästä odotettiin "kylpyvieraita" kotiin, kamarijunkkari

ja majorska niihin luettuina. —

Uusi kirje oli tullut, jossa ilmoitettiin, että nyt oli asia melkein

kuin päätetty, v. Stehlen eli lausunut sanoja, jotka olivat, niin

painavia ja sitovia, että hänen, voidakseen olla niitä täyttämättä,

täytyisi olla oikean roiston mutta kaikkea muuta hän oli, tuumaili

kapteenska — siis saatiin Ekholmassa odottaa, paitsi itseään emäntää

ja ylenmäärin onnellista morsianta, myöskin tuota kaikille miehille

malliksi kelpaavaa olentoa, —

Fridan suureksi virkistykseksi koitti vihdoinkin sunnuntai. Nyt sai hän

levähtää edellisten päiväin äärettömästä touhuamisesta.

Oli iltapäivä ja kapteeni Fabianin kuorsaamiset kaikuivat huonoissa.

Siinä loikoili hän, nukkuvan viattomuuden kuvana, sanomalehti

nenällään, hienona viittauksena elämänhaluisille kärpäsille ja

hyttysille, pysymään kunnioittavan matkan päässä nukkuvasta.

Kello kävi viidettä ja Frida järjesteli paruillaan kahvipöytää.

Kirkkaaksi puhdistettu kahvipannu loisti kuin aurinko, tuo voi nyt

olla hiukan liioiteltua... mutta kaikessa tapauksessa loisti se sangen

viehättävästi valkealla liinalla ja tuoreitten kukkien rinnalla.

Paremmat kupit oli sunnuntain kunniaksi otettu esille ja kaikkityyni

oli niin herttaisen kodikasta.

Kuului kavioiden kopsetta ja kohta nousi Fridan poskille ruusut,

punaisemmat, kuin ne, mitkä hän pöydälle oli asettanut... ymmärrätkö,

nuori lukijattareni, hänen punastumisensa? Sen parempi, jos ymmärrät;

olet silloin oppinut tuntemaan, mitä elämässä on ihaninta: rakkauden

voiman.

Joku tarttui varovasti oveen — mutta kapteeni Fabian ei herännyt — ja

Fridan edessä seisoi juuri se, jota hän oli ajatellut — Hjalmar Roos. —

Tulijan ystävälliseen "hyvään päivään vastasi Frida vaan herttaisella

päännyökkäyksellä, sekä vieden sormensa huulilleen varoitti hän

tervetullutta vierastaan hiljaisuuteen, osoittaen nukkuvaa.

"Ahaa!" kuiskasi Hjalmar, samalla kuin iloinen hymy levisi hänen

kauniille avomielisille kasvoilleen.

"Ehkä saan pyytää luutnanttia vierashuoneeseen", puheli Frida; "eno

herää kyllä kohta".

Maatkoon niin kauan kuin ikinä haluaa, tuumi mielessään luutnantti

seuratessaan tuota somaa tyttöä pieneen, erittäin sievään, kukilla

koristettuun huoneeseen, jossa vähäinen sohva nurkassa tarjosi suloisen

leposijan. Auringon säteet leikittelivät iloisesti kukilla ja lehdillä;

pääskynen viserteli ulkona avonaisen akkunan edessä. Koko huone oli

kuin rakkauden temppeli. —

Eikä sieltä Amoria puuttunutkaan. Hän ampuili rohkeasti nuoliaan

suoraan molempien rakastavaisten sydämmiin, jotka noloina istuivat

sohvassa ja vastoin tavallisuutta, eivät löytäneet mitään puheenaihetta.

Kumpikin tunsi mielessään, että nyt tai ei koskaan oli ratkaiseva hetki

käsissä.

"Ei", äännähti vihdoin luutnantti, nousten ripeästi istualtaan ja

puristi käteensä sievän pienen kätösen, joka leikitteli sohvan

koristeiden kanssa, "mun täytyy puhua, ett'ei sydämmeni pakahtuisi;

sano, hyvä, kallis Frida, voitko rakastaa minua?"

Kainona, mutta iloisesti katsoi Frida pitkää, solakkaa nuorukaista

edessään.

"No, Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon", huudahti nuorukainen, joka

vallan oikein ymmärsi Fridan katseen. "Sinulle yksin koko maailmassa

haluan sanoa sen, mikä nyt monta päivää on pyörinyt kielelläni: onko

ihan totta, että tahdot tulla minun omaksi, suloiseksi vaimokseni?"

"Tahdon, Hjalmar, sen Jumala tietää, jos sinä vaan voit tyytyä

tällaiseen vähäpätöiseen tyttöön, kuin minä olen".

"Sellaisena juuri kuin olet, olet minulle äärettömän kallis; en tahdo

sinua toisenlaiseksi. En tiedä, osaatko lukea ranskaa, taikka soitella

sonaatteja, enkä siitä välitäkään; mutta sen olen nähnyt, että sinä

olet yksinkertainen ja naisellinen, kodin hyvä enkeli ja sellaista minä

juuri haen".

"Minulla ei myöskään ole _mitään omaisuutta_", tunnusti Frida

surumielisenä.

"Sinullako!" huudahti Hjalmar — "sinullako, jolla on sydän kirkkaampi,

kuin miljoonan omistajain kassakirstut — taivas silmissä ja tuo

ruusujen runsaus sitte!"

Onnellisena painoi hän huulensa juuri noille ruusuille.

"Onkos moista ennen nähty", lausui samassa joku hyväntahtoisesti,

herättäen siten nuoret todellisuuteen. Fabian eno, tuo kunnon sielu,

siellä noin puheli, sekä lisäsi vielä: "eipä ihme, jos vanhan kahvi

saa jäähtyä, kun nuoret täällä ilojuomaa maistelevat. Muutoin

— Jumala teitä, lapseni, siunatkoon; tunnen, että liittonne on

solmittu soveliaalla hetkellä ja sen minä sanon sinulle Roos, että

rikaslahjaisempaa tyttöä et koskaan voisi saada, niin köyhä kuin Frida

onkin. Hän on ollut minulle monta kertaa lohtuna, kuin muutoin olisi

ollut pimeää vanhuksen ympärillä".

Frida kiersi kätensä ukon kaulaan.

"Eikös totta, Hjalmar, että enon pitää hyvin, hyvin usein käydä

luonamme; hän on oleva meidän rakkain vieraamme ja minä pidän paremmin

vaaria tehtävistäni: kahvi ei saa päästä jäähtymään".

"Älä vaan liikoja lupaa!" puheli leikillään ylen onnellinen sulho,

sormellaan uhaten suloista morsiantaan.

"Niin, niin, minä kaiketi saan lohduttaa itseäni katselemalla teidän

onneanne", hymyili eno. "Mutta tulkaa nyt, sillä minä en ole niin

taikauskoinen, että luottaisin n.s. kauneuskahvin vaikutukseen ja juon

sentähden kahvini edes _hiukan_ lämpimänä".

(Jos nyt jonkun säntillisen lukijan taikka lukijattaren —

viimeksimainittuja pelkäämme eniten — mielestä edelläkerrottu

kosinta, asianomaisten lyhyeen tuttavuuteen nähden, olisi tapahtunut

liian pikaisesti, niin myönnämme, että hänellä kyllä saattaa olla

oikein; mutta puolustukseksemme tahdomme mainita kaksi seikkaa, nim.,

ensiksikin, että nuoruus harvoin punnitsee kauan; toiseksi, että tilan

ahtaus ei myönnä asteettain kohoavan tunteen kuvausta; näettekös,

kun viidelle arkille pitää saada mahtumaan neljä niin suurenmoista

tapausta, kuin kaksi rakkausjuttua, kylpymatka, tilan arenteeraaminen,

niin ei mitenkään voi vaatia asioista seikkaperäisempää kuvausta.

Olkoon, tämä sanottu puolustukseksemme oikeaan aikaan).

Tänä iltana nautti Fabian eno totia, joka vaikutti häneen niin

ennen kuulumattoman rohkaisevasti, että hän, kun viimeinkin nousi

ojentaakseen Roos'ille kätensä jäähyväisiksi, lausui: "Nyt saa Serafia

tulla milloin tahansa, minä en häntä pelkää!"

Mutta että erehtyväinen ihminen maailmassa ei vielä kertaakaan ole

puhunut ylvästelevästi, saamatta siitä rangaistusta, on totuus, josta

kapteeni Fabianin piti vielä varmemmasti tulla vakuutetuksi. —

Palaamme nyt kylpyvieraittemme luo.

Kolme päivää ennen Mesen perheen lähtöä M:n kylpylaitoksesta, oli

kamarijunkkari vihdoinkin kosinut ja saanut Lukretian ensimäisen

suutelon, jonka saatuaan väristys ehdottomasti oli käynyt läpi hänen

ruumiinsa ja hän vienyt molemmat kätensä kasvoilleen.

"Miksi noin teet, rakkaani", oli morsian luonnollisestikin kysäissyt.

"En jaksa kantaa onneani", änkytti kamarijunkkari.

"Sellainen vaatimattomuus ei ole jäävä palkitsematta!" oli morsian

hyväntahtoisesti vastannut ja nyt oli hän vuorostaan suudellut

sulhoaan. —

"Katsos lapsia", huomautti kapteenska, autuaasti hymyillen,

kaataessaan teetä vieraalleen, majorska Baumannille.

"Kuinka ikävää, oma Arvidini, että vasta kuukauden kuluttua voit

tulla meille", valitteli morsian, rakkaasti nojaten "onnelliseen"

sulhaseensa. "Ah, kuinka tulen laskemaan jokaisen tunninkin!"

"Entä minä sitte! Mutta minun _täytyy_ välttämättömästi puhua isäni

kanssa. Tosin olen äitini puolelta tavallaan riippumatoin, mutta en

halulla vastusta isääni. Sitäpaitsi on minun annettava määräyksiä

tilani hoidosta, sen tilan, joka kerran on tervehtivä sinua

valtiaanaan".

"Mikä sen tilan nimi on, kallis Arvid. Pelkään, että minä, joka en osaa

vieraita kieliä, tuskin osaan sitä lausuakaan".

"Nirgendswo [ei missään], enkelini", hymyili sulhanen.

"Jumalani, niin muhkea nimi! Nirgendswo — Nirgendswo! Osaanko lausua,

rakkaani?"

"Oivallisesti. Mutta kuules, Lukretia, minulla, olisi pieni

ehdotus......."

"Oi, sano se minulle!"

"Mitä sanoisit, jos paremmin toisiamme muistaaksemme, vaihtaisimme

kelloja siksi, kunnes taas tavataan".

"Oi, jumalallinen ajatus! mutta, kallis Arvidini, jos sattuisi joku

onnettomuus sinun kellollesi, tiedänhän, että se on paljoa kalliimpi

kuin minun".

"Älä siitä puhukaan, Lukretiani! Sinulla on valta vaikka hävittää se,

jos sellainen oikku päähäsi pälkähtäisi".

"Kuinka auliisti toiselta ja kuinka häijysti toiselta puolen — sinä et

tunne pohjolan naisia, Arvid, eivät he ole oikkuisia, vaan lempeitä ja

tasaisia luonteeltaan kuin tämän ajanmittarin naksutus".

Samalla Lukretia otti briljanttikoristeisen kellonsa, joka paksuista

kultavitjoista riippui hänen kaulassaan, pani sen sulhonsa kaulaan,

ottaen itselleen tämän kellon.

"Ota myöskin tämä sormus", kuiskasi sulhanen, vetäen ennen

mainitsemamme timanttisormuksen sormestaan — "yhtä oikea, kuin on tämä

timantti on rakkauteni sinuun......."

Lukretia vuodatti liikutuksen kyyneleitä ja tuumi mielessään, voiko

taivaassa tuntea itseään onnellisemmaksi, kuin hän nyt.

Vasta myöhään illalla poistui kamarijunkkari serkkuineen kapteenskan

ja hänen tyttärensä luota. Oli päätetty, että majorska seuraisi heitä

Ekholmaan ja viipyisi siellä siksi, kunnes sulhanen saapuisi.

Mitä suloisimpiin unelmiin vaipuneena, heräsivät äiti ja tytär vasta

myöhään seuraavana aamuna. Hämmästyksekseen huomasivat he, että kello

oli jo 10. Pää tuntui kumman raskaalta.

"Jumalani, mamma, mitä tämä on! mehän olomme aivan maanneet yli ajan".

"Niinpä todellakin! katsos, lapseni, mielenliikutukset eilen...

ajattelen, että hän mahtoi olla rauhaton, kun emme olleet ulkona

aamulla. Mutta asiasta toiseen, Lukretia! ethän liene ollut niin

yksinkertainen, että olisit hänelle puhunut meidän varoistamme...

huomasitko minun sukkeluuttani eilen, kun annoin sadanriksin setelin

aivan kuin sattumalta olla esillä — otapas se, lapseni, ja korjaa

pois, ota se 'pikku armoni', sittemmin saat sellaisia käsitellä kyllä

kymmenittäin — ah, kerrankin olin viisas, kun päätin lähteä tälle

kylpymatkalle".

"Missä se seteli on, mamma?" kysyi Lukretia, joka sill'aikaa oli sitä

peilipöydältä etsinyt.

"Se on neulalautasella, lapseni".

"Ei ole, mamma!"

"On kyllä, on varmaan, mutta sinä olet, kuten sanotaan 'naimasokea'

minun 'pikku armoni'."

Nyt nousi kapteenskakin etsimään — mutta turhaan — se oli poissa ja

sen mukana jalokivirintaneula, pari kultaisia korvarenkaita — hopeiset

kynttiläjalat — oli selvää, että varkaus oli tapahtunut.

Kapteenska ryntäsi piirongilleen katsomaan, oliko lompakko paikallaan.

— Oli kyllä, mutta — tyhjänä.

Hän kiiruhti vaatekaapille. Molemmat, hänen sekä Lukretian

silkkileningit olivat poissa, kaikki, kaikki oli poissa!

Samassa syöksähti siivoojatar sisälle ja kertoi, että se komea herra

ja rouva, jotka eilen olivat kapteenskan luona, ovat yöllä karanneet,

varastettuaan kaikilta tuttaviltaan ja että nimismies ja kolme poliisia

on paraillaan heitä takaa ajamassa...

Epätoivon kirkunalla kaatui kapteenska lattialle; ei voinut tytärkään

enään olla uskomatta että häntä oli petetty. Hän vaipui ääntä

päästämättä äidin viereen.

Samana aamuna, jolloin nämä molemmat naiset nukkuivat petetyn

viattomuuden unta, jota vielä lisäsi unipulveri, minkä majorska oli

heidän teekuppeihinsa sekoittanut, oli kylpypaikalla vallinnut mitä

suurin sekasorto.

Viideltä, kuudelta perheeltä oli samoin, kuin Meseläisiltäkin,

varastettu sekä rahoja että muita kalleuksia. Kaikesta näkyy, että

murtovaras tunsi hyvin paikat, ja koskapa v. Stehlen ja hänen hieno

serkkunsa olivat näkymättömiin kadonneet, lankesi epäluulo heti heihin

Poliisi laitettiin heti hakemaan, mutta turhaan — nuo "herttaiset"

ihmiset olivat poissa ja varastetut tavarat heidän muassaan.

Siivoojattaren puhe oli jotenkin todenmukaista.

Kun kapteenska tyttärineen sen verran ennätti tointua, että kykenivät

ajattelemaan selvästi, päätettiin, että edellinen, saadakseen

matkarahoja, koettaisi saada myydyksi "sulhasen" kellon ja sormuksen,

joita ei nyt enään uskottu aivan oikeiksi, mutta kuitenkin jonkun

arvoisiksi; mutta kultaseppä vakuutti, ett'eivät ne yhteensä olleet

enemmän kuin 10 riksin arvoiset. — Voimme siis ymmärtää naisten tukalan

aseman. Lisäksi vaati emäntä vielä korvausta kynttiläjaloistaan, sillä,

tuumiskeli hän, sangen johdonmukaisesti: "joll'ei kapteenska olisi

ottanut vieraikseen moisia veijareita, olisivat kynttiläjalat vielä

tänäänkin paikoillaan", ja joll'ei hänen hyyryläisensä hyvällä suostu

niitä korvaamaan, on "maassa Jumalan kiitos, olemassa laki ja oikeus".

Kapteenska raivosi ja tytär auttoi häntä. Odottamatta sai kapteeni

Fabian vielä yhden kirjeen hellältä vaimoltaan, joka tällä kertaa

ilmaisi ajatuksensa todella lyhyesti. Kirje sisälti nimittäin seuraavat

lauseet, joita kapteeni sydämmessään kutsui hieroglyfeiksi:

"Lähetä heti paikalla 200 riksiä, joll'et tahdo, että petetty vaimosi

ja viaton tyttäresi joutuvat oikeuden eteen. Ei minkäänlaista

ennenaikaista uteliaisuutta; saat ajoissa kyllä tietää kaikki, kun

minä tulen kotiin. Jos kerrankin olisit ollut mies ja paneutunut tätä

matkaa vastaan, jota nyt kiroan, niin olisit säästänyt sekä minulta

että Lukretialta suurimman häväistyksen, joka naissydäntä saattaa

kohdata, mutta sinä olet aika otus, niinkuin aina olet ollut ja minä

sinun surkuteltava vaimosi

Kertomuksia I(#76525) · 第 9 / 17 题