Fridalla oli hirveä kiire. Huonekaluihin piti panna päällykset, sänky
vaatteet tuulettaa ja puistella, lattiat pestä ja liinavaatteet saada
silitetyiksi ja korjuuseen. Kaikesta oli Fridan huoli pidettävä,
autettava, miks'emme sanoisi kokonaankin tehtävä.
Neljän päivän perästä odotettiin "kylpyvieraita" kotiin, kamarijunkkari
ja majorska niihin luettuina. —
Uusi kirje oli tullut, jossa ilmoitettiin, että nyt oli asia melkein
kuin päätetty, v. Stehlen eli lausunut sanoja, jotka olivat, niin
painavia ja sitovia, että hänen, voidakseen olla niitä täyttämättä,
täytyisi olla oikean roiston mutta kaikkea muuta hän oli, tuumaili
kapteenska — siis saatiin Ekholmassa odottaa, paitsi itseään emäntää
ja ylenmäärin onnellista morsianta, myöskin tuota kaikille miehille
malliksi kelpaavaa olentoa, —
Fridan suureksi virkistykseksi koitti vihdoinkin sunnuntai. Nyt sai hän
levähtää edellisten päiväin äärettömästä touhuamisesta.
Oli iltapäivä ja kapteeni Fabianin kuorsaamiset kaikuivat huonoissa.
Siinä loikoili hän, nukkuvan viattomuuden kuvana, sanomalehti
nenällään, hienona viittauksena elämänhaluisille kärpäsille ja
hyttysille, pysymään kunnioittavan matkan päässä nukkuvasta.
Kello kävi viidettä ja Frida järjesteli paruillaan kahvipöytää.
Kirkkaaksi puhdistettu kahvipannu loisti kuin aurinko, tuo voi nyt
olla hiukan liioiteltua... mutta kaikessa tapauksessa loisti se sangen
viehättävästi valkealla liinalla ja tuoreitten kukkien rinnalla.
Paremmat kupit oli sunnuntain kunniaksi otettu esille ja kaikkityyni
oli niin herttaisen kodikasta.
Kuului kavioiden kopsetta ja kohta nousi Fridan poskille ruusut,
punaisemmat, kuin ne, mitkä hän pöydälle oli asettanut... ymmärrätkö,
nuori lukijattareni, hänen punastumisensa? Sen parempi, jos ymmärrät;
olet silloin oppinut tuntemaan, mitä elämässä on ihaninta: rakkauden
voiman.
Joku tarttui varovasti oveen — mutta kapteeni Fabian ei herännyt — ja
Fridan edessä seisoi juuri se, jota hän oli ajatellut — Hjalmar Roos. —
Tulijan ystävälliseen "hyvään päivään vastasi Frida vaan herttaisella
päännyökkäyksellä, sekä vieden sormensa huulilleen varoitti hän
tervetullutta vierastaan hiljaisuuteen, osoittaen nukkuvaa.
"Ahaa!" kuiskasi Hjalmar, samalla kuin iloinen hymy levisi hänen
kauniille avomielisille kasvoilleen.
"Ehkä saan pyytää luutnanttia vierashuoneeseen", puheli Frida; "eno
herää kyllä kohta".
Maatkoon niin kauan kuin ikinä haluaa, tuumi mielessään luutnantti
seuratessaan tuota somaa tyttöä pieneen, erittäin sievään, kukilla
koristettuun huoneeseen, jossa vähäinen sohva nurkassa tarjosi suloisen
leposijan. Auringon säteet leikittelivät iloisesti kukilla ja lehdillä;
pääskynen viserteli ulkona avonaisen akkunan edessä. Koko huone oli
kuin rakkauden temppeli. —
Eikä sieltä Amoria puuttunutkaan. Hän ampuili rohkeasti nuoliaan
suoraan molempien rakastavaisten sydämmiin, jotka noloina istuivat
sohvassa ja vastoin tavallisuutta, eivät löytäneet mitään puheenaihetta.
Kumpikin tunsi mielessään, että nyt tai ei koskaan oli ratkaiseva hetki
käsissä.
"Ei", äännähti vihdoin luutnantti, nousten ripeästi istualtaan ja
puristi käteensä sievän pienen kätösen, joka leikitteli sohvan
koristeiden kanssa, "mun täytyy puhua, ett'ei sydämmeni pakahtuisi;
sano, hyvä, kallis Frida, voitko rakastaa minua?"
Kainona, mutta iloisesti katsoi Frida pitkää, solakkaa nuorukaista
edessään.
"No, Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon", huudahti nuorukainen, joka
vallan oikein ymmärsi Fridan katseen. "Sinulle yksin koko maailmassa
haluan sanoa sen, mikä nyt monta päivää on pyörinyt kielelläni: onko
ihan totta, että tahdot tulla minun omaksi, suloiseksi vaimokseni?"
"Tahdon, Hjalmar, sen Jumala tietää, jos sinä vaan voit tyytyä
tällaiseen vähäpätöiseen tyttöön, kuin minä olen".
"Sellaisena juuri kuin olet, olet minulle äärettömän kallis; en tahdo
sinua toisenlaiseksi. En tiedä, osaatko lukea ranskaa, taikka soitella
sonaatteja, enkä siitä välitäkään; mutta sen olen nähnyt, että sinä
olet yksinkertainen ja naisellinen, kodin hyvä enkeli ja sellaista minä
juuri haen".
"Minulla ei myöskään ole _mitään omaisuutta_", tunnusti Frida
surumielisenä.
"Sinullako!" huudahti Hjalmar — "sinullako, jolla on sydän kirkkaampi,
kuin miljoonan omistajain kassakirstut — taivas silmissä ja tuo
ruusujen runsaus sitte!"
Onnellisena painoi hän huulensa juuri noille ruusuille.
"Onkos moista ennen nähty", lausui samassa joku hyväntahtoisesti,
herättäen siten nuoret todellisuuteen. Fabian eno, tuo kunnon sielu,
siellä noin puheli, sekä lisäsi vielä: "eipä ihme, jos vanhan kahvi
saa jäähtyä, kun nuoret täällä ilojuomaa maistelevat. Muutoin
— Jumala teitä, lapseni, siunatkoon; tunnen, että liittonne on
solmittu soveliaalla hetkellä ja sen minä sanon sinulle Roos, että
rikaslahjaisempaa tyttöä et koskaan voisi saada, niin köyhä kuin Frida
onkin. Hän on ollut minulle monta kertaa lohtuna, kuin muutoin olisi
ollut pimeää vanhuksen ympärillä".
Frida kiersi kätensä ukon kaulaan.
"Eikös totta, Hjalmar, että enon pitää hyvin, hyvin usein käydä
luonamme; hän on oleva meidän rakkain vieraamme ja minä pidän paremmin
vaaria tehtävistäni: kahvi ei saa päästä jäähtymään".
"Älä vaan liikoja lupaa!" puheli leikillään ylen onnellinen sulho,
sormellaan uhaten suloista morsiantaan.
"Niin, niin, minä kaiketi saan lohduttaa itseäni katselemalla teidän
onneanne", hymyili eno. "Mutta tulkaa nyt, sillä minä en ole niin
taikauskoinen, että luottaisin n.s. kauneuskahvin vaikutukseen ja juon
sentähden kahvini edes _hiukan_ lämpimänä".
(Jos nyt jonkun säntillisen lukijan taikka lukijattaren —
viimeksimainittuja pelkäämme eniten — mielestä edelläkerrottu
kosinta, asianomaisten lyhyeen tuttavuuteen nähden, olisi tapahtunut
liian pikaisesti, niin myönnämme, että hänellä kyllä saattaa olla
oikein; mutta puolustukseksemme tahdomme mainita kaksi seikkaa, nim.,
ensiksikin, että nuoruus harvoin punnitsee kauan; toiseksi, että tilan
ahtaus ei myönnä asteettain kohoavan tunteen kuvausta; näettekös,
kun viidelle arkille pitää saada mahtumaan neljä niin suurenmoista
tapausta, kuin kaksi rakkausjuttua, kylpymatka, tilan arenteeraaminen,
niin ei mitenkään voi vaatia asioista seikkaperäisempää kuvausta.
Olkoon, tämä sanottu puolustukseksemme oikeaan aikaan).
Tänä iltana nautti Fabian eno totia, joka vaikutti häneen niin
ennen kuulumattoman rohkaisevasti, että hän, kun viimeinkin nousi
ojentaakseen Roos'ille kätensä jäähyväisiksi, lausui: "Nyt saa Serafia
tulla milloin tahansa, minä en häntä pelkää!"
Mutta että erehtyväinen ihminen maailmassa ei vielä kertaakaan ole
puhunut ylvästelevästi, saamatta siitä rangaistusta, on totuus, josta
kapteeni Fabianin piti vielä varmemmasti tulla vakuutetuksi. —
Palaamme nyt kylpyvieraittemme luo.
Kolme päivää ennen Mesen perheen lähtöä M:n kylpylaitoksesta, oli
kamarijunkkari vihdoinkin kosinut ja saanut Lukretian ensimäisen
suutelon, jonka saatuaan väristys ehdottomasti oli käynyt läpi hänen
ruumiinsa ja hän vienyt molemmat kätensä kasvoilleen.
"Miksi noin teet, rakkaani", oli morsian luonnollisestikin kysäissyt.
"En jaksa kantaa onneani", änkytti kamarijunkkari.
"Sellainen vaatimattomuus ei ole jäävä palkitsematta!" oli morsian
hyväntahtoisesti vastannut ja nyt oli hän vuorostaan suudellut
sulhoaan. —
"Katsos lapsia", huomautti kapteenska, autuaasti hymyillen,
kaataessaan teetä vieraalleen, majorska Baumannille.
"Kuinka ikävää, oma Arvidini, että vasta kuukauden kuluttua voit
tulla meille", valitteli morsian, rakkaasti nojaten "onnelliseen"
sulhaseensa. "Ah, kuinka tulen laskemaan jokaisen tunninkin!"
"Entä minä sitte! Mutta minun _täytyy_ välttämättömästi puhua isäni
kanssa. Tosin olen äitini puolelta tavallaan riippumatoin, mutta en
halulla vastusta isääni. Sitäpaitsi on minun annettava määräyksiä
tilani hoidosta, sen tilan, joka kerran on tervehtivä sinua
valtiaanaan".
"Mikä sen tilan nimi on, kallis Arvid. Pelkään, että minä, joka en osaa
vieraita kieliä, tuskin osaan sitä lausuakaan".
"Nirgendswo [ei missään], enkelini", hymyili sulhanen.
"Jumalani, niin muhkea nimi! Nirgendswo — Nirgendswo! Osaanko lausua,
rakkaani?"
"Oivallisesti. Mutta kuules, Lukretia, minulla, olisi pieni
ehdotus......."
"Oi, sano se minulle!"
"Mitä sanoisit, jos paremmin toisiamme muistaaksemme, vaihtaisimme
kelloja siksi, kunnes taas tavataan".
"Oi, jumalallinen ajatus! mutta, kallis Arvidini, jos sattuisi joku
onnettomuus sinun kellollesi, tiedänhän, että se on paljoa kalliimpi
kuin minun".
"Älä siitä puhukaan, Lukretiani! Sinulla on valta vaikka hävittää se,
jos sellainen oikku päähäsi pälkähtäisi".
"Kuinka auliisti toiselta ja kuinka häijysti toiselta puolen — sinä et
tunne pohjolan naisia, Arvid, eivät he ole oikkuisia, vaan lempeitä ja
tasaisia luonteeltaan kuin tämän ajanmittarin naksutus".
Samalla Lukretia otti briljanttikoristeisen kellonsa, joka paksuista
kultavitjoista riippui hänen kaulassaan, pani sen sulhonsa kaulaan,
ottaen itselleen tämän kellon.
"Ota myöskin tämä sormus", kuiskasi sulhanen, vetäen ennen
mainitsemamme timanttisormuksen sormestaan — "yhtä oikea, kuin on tämä
timantti on rakkauteni sinuun......."
Lukretia vuodatti liikutuksen kyyneleitä ja tuumi mielessään, voiko
taivaassa tuntea itseään onnellisemmaksi, kuin hän nyt.
Vasta myöhään illalla poistui kamarijunkkari serkkuineen kapteenskan
ja hänen tyttärensä luota. Oli päätetty, että majorska seuraisi heitä
Ekholmaan ja viipyisi siellä siksi, kunnes sulhanen saapuisi.
Mitä suloisimpiin unelmiin vaipuneena, heräsivät äiti ja tytär vasta
myöhään seuraavana aamuna. Hämmästyksekseen huomasivat he, että kello
oli jo 10. Pää tuntui kumman raskaalta.
"Jumalani, mamma, mitä tämä on! mehän olomme aivan maanneet yli ajan".
"Niinpä todellakin! katsos, lapseni, mielenliikutukset eilen...
ajattelen, että hän mahtoi olla rauhaton, kun emme olleet ulkona
aamulla. Mutta asiasta toiseen, Lukretia! ethän liene ollut niin
yksinkertainen, että olisit hänelle puhunut meidän varoistamme...
huomasitko minun sukkeluuttani eilen, kun annoin sadanriksin setelin
aivan kuin sattumalta olla esillä — otapas se, lapseni, ja korjaa
pois, ota se 'pikku armoni', sittemmin saat sellaisia käsitellä kyllä
kymmenittäin — ah, kerrankin olin viisas, kun päätin lähteä tälle
kylpymatkalle".
"Missä se seteli on, mamma?" kysyi Lukretia, joka sill'aikaa oli sitä
peilipöydältä etsinyt.
"Se on neulalautasella, lapseni".
"Ei ole, mamma!"
"On kyllä, on varmaan, mutta sinä olet, kuten sanotaan 'naimasokea'
minun 'pikku armoni'."
Nyt nousi kapteenskakin etsimään — mutta turhaan — se oli poissa ja
sen mukana jalokivirintaneula, pari kultaisia korvarenkaita — hopeiset
kynttiläjalat — oli selvää, että varkaus oli tapahtunut.
Kapteenska ryntäsi piirongilleen katsomaan, oliko lompakko paikallaan.
— Oli kyllä, mutta — tyhjänä.
Hän kiiruhti vaatekaapille. Molemmat, hänen sekä Lukretian
silkkileningit olivat poissa, kaikki, kaikki oli poissa!
Samassa syöksähti siivoojatar sisälle ja kertoi, että se komea herra
ja rouva, jotka eilen olivat kapteenskan luona, ovat yöllä karanneet,
varastettuaan kaikilta tuttaviltaan ja että nimismies ja kolme poliisia
on paraillaan heitä takaa ajamassa...
Epätoivon kirkunalla kaatui kapteenska lattialle; ei voinut tytärkään
enään olla uskomatta että häntä oli petetty. Hän vaipui ääntä
päästämättä äidin viereen.
Samana aamuna, jolloin nämä molemmat naiset nukkuivat petetyn
viattomuuden unta, jota vielä lisäsi unipulveri, minkä majorska oli
heidän teekuppeihinsa sekoittanut, oli kylpypaikalla vallinnut mitä
suurin sekasorto.
Viideltä, kuudelta perheeltä oli samoin, kuin Meseläisiltäkin,
varastettu sekä rahoja että muita kalleuksia. Kaikesta näkyy, että
murtovaras tunsi hyvin paikat, ja koskapa v. Stehlen ja hänen hieno
serkkunsa olivat näkymättömiin kadonneet, lankesi epäluulo heti heihin
Poliisi laitettiin heti hakemaan, mutta turhaan — nuo "herttaiset"
ihmiset olivat poissa ja varastetut tavarat heidän muassaan.
Siivoojattaren puhe oli jotenkin todenmukaista.
Kun kapteenska tyttärineen sen verran ennätti tointua, että kykenivät
ajattelemaan selvästi, päätettiin, että edellinen, saadakseen
matkarahoja, koettaisi saada myydyksi "sulhasen" kellon ja sormuksen,
joita ei nyt enään uskottu aivan oikeiksi, mutta kuitenkin jonkun
arvoisiksi; mutta kultaseppä vakuutti, ett'eivät ne yhteensä olleet
enemmän kuin 10 riksin arvoiset. — Voimme siis ymmärtää naisten tukalan
aseman. Lisäksi vaati emäntä vielä korvausta kynttiläjaloistaan, sillä,
tuumiskeli hän, sangen johdonmukaisesti: "joll'ei kapteenska olisi
ottanut vieraikseen moisia veijareita, olisivat kynttiläjalat vielä
tänäänkin paikoillaan", ja joll'ei hänen hyyryläisensä hyvällä suostu
niitä korvaamaan, on "maassa Jumalan kiitos, olemassa laki ja oikeus".
Kapteenska raivosi ja tytär auttoi häntä. Odottamatta sai kapteeni
Fabian vielä yhden kirjeen hellältä vaimoltaan, joka tällä kertaa
ilmaisi ajatuksensa todella lyhyesti. Kirje sisälti nimittäin seuraavat
lauseet, joita kapteeni sydämmessään kutsui hieroglyfeiksi:
"Lähetä heti paikalla 200 riksiä, joll'et tahdo, että petetty vaimosi
ja viaton tyttäresi joutuvat oikeuden eteen. Ei minkäänlaista
ennenaikaista uteliaisuutta; saat ajoissa kyllä tietää kaikki, kun
minä tulen kotiin. Jos kerrankin olisit ollut mies ja paneutunut tätä
matkaa vastaan, jota nyt kiroan, niin olisit säästänyt sekä minulta
että Lukretialta suurimman häväistyksen, joka naissydäntä saattaa
kohdata, mutta sinä olet aika otus, niinkuin aina olet ollut ja minä
sinun surkuteltava vaimosi