Kapteeni Fabian sekä "rukoili että myönsi". Hän ei nyt enään epäillyt
minuuttiakaan tuon iloisen ilmoituksen todenperäisyyttä. Hän muisti,
kuinka hän itse, sen vuoksi vaan, että kerran nuoruudessaan oli
ojan reunalta taittanut "lemmikin" ja antanut sen Serafialle, oli
tullut sidotuksi häneen koko elämäkseen. Serafia oli nimittäin tuossa
tuokiossa heittäytynyt hänen kaulaansa huudahtaen: "sinä jalo mies,
ymmärrän aikeesi ja olen omasi ijankaikkisesti!" ja tämän vaan yhden
ainoan kukan vuoksi — mitä kaikkea, voikaan siis se odottaa, joka
ymmärtämättömyydessään on lähettänyt kokonaisen kukkaisvihkon ja sen
mukana vielä kirjeen?
Kapteeni oli kuin seitsemännessä taivaassa. Hän meni heti laatikolleen
ja otti sieltä seteleissä, mitä hänen "vaatimaton" vaimonsa oli
palkkiokseen pyytänyt — ei mikään palkkio ollut liian suuri siitä,
että saisi Lukretian tulevaisuuden turvatuksi, sekä pääsisi kodissa
kuulemasta hänen ainaista ininäänsä. (Velvollisuuden tunnosta asetamme
tämän asian toiselle sijalle, vaikka olemme melkein vakuutetut siitä,
että kapteeni asetti sen ensimäiselle).
Ja nyt kirjoitti puolestaan kapteeni:
"Hellä vaimoni!
No, Jumala olkoon kiitetty! Joll'et pahastu, niin täytyy sanoani,
ett'en koskaan olisi uskaltanut toivoa sitä onnea, että pikku "Kreta"
tulisi kotiin kihlattuna. Jumala lasta siunatkoon! Mutta se täytyy
minun sanoa, ett'ei yksikään ole profeetta omalla maallaan...
Ikäänkuin ei tässä toinenkin voisi kertoa uutisia, vieläpä iloisiakin
uutisia; melkein olin sanoa naima-uutisia minäkin, mutta koska en
vielä ole nähnyt sitä paperille painettuna, niin olen vaiti siihen
asti.
Höristä nyt korviasi — (Hyvä Jumala, pikku Serafia! unohdin aivan,
että sinä aina tahdot kuulla hienoa, kieltä — ajattele sen vuoksi,
ett'ei tuota lausetta ole sanottukaan). Kuuntele, pikku Serafia,
kuuntele, sanon minä, sitä ihmeellistä uutista, joka minulla on
sinulle kerrottavana.
Noin neljätoista päivää sitten, kun minä paraillaan loikoilin
sohvallani ja lueskelin Aftonbladet'ia, kuulin vaunuilla ajettavan
kujaa pitkin. Kukahan ajaja lienee, ajattelin ja kohottausin hieman.
Se on eräs vieras herra, eno, sanoi Frida, joka istui akkunan ääressä.
Ja samassa vieras astui sisään.
Mies oli aika kaunis, kuuletkos mamma, ja kunnon mies sitäpaitsi.
Frida toi _totia_ — eihän voi antaa vieraan istua ihan kuivilla
suinkaan — ja siitä sukeuduimme keskusteluun.
Hän sanoi olevansa luutnantti Roos, ja kyllääntyneensä sotilaana oloon
rauhan aikana ja koska hänellä jo lapsuudestaan saakka on ollut halua
maanviljelykseen sekä oli hoitanut isänsä tilaa — suuri Rörsta on
tilan nimi — olisi hän halukas ottamaan pienemmän tilan arennille,
saadakseen itselleen sopivaa ja huvittaa tointa. (Ei hänen olisi pakko
sitä ottaa, eikä sitä tarvitse, sillä hän on rikas kuin kummitus, tuo
kunnon sielu).
Nyt on asia niin siunatun onnellisella kannalla, katsos, Serafia
kultani! että minun pieni — tarkoitan meidän — enkelini, —
meidän pieni tilamme häntä erityisesti miellyttää — "erinomaisen
luonnonkauneutensa vuoksi" — sanoi hän. "Mutta miksi ei luutnantti
osta itselleen tilaa", kysäsin minä.
Siksi, vastasi hän, että jos ostaisin, tahtoisin oikein _suuren_,
(kuuletkos, mamma — oikein suuren!) tilan, mutta, minä olen vielä
siksi nuori, ett'en tahdo sitoa itseäni mihinkään määrättyyn paikkaan.
Mutta ottaa joku tila pariksi vuodeksi arennille, sitä haluan. Minulle
on kerrottu, että kapteeni, voidakseen nauttia parin vuoden ajan
tarpeellista lepoa, olisi halukas antamaan arennille Ekholman; jos
niin on, tahtoisin mielelläni tietää arentihinnan — en minä tingi.
Minusta nuorukainen näytti oikein herttaiselta.
"No, ottakaa se 1500:sta", sanoin minä, mutta samalla minua
oikein puistatti, ajatellessani, että hän mahdollisesti olisikin
kieltäytynyt, sillä olihan tuo jotenkin runsaasti pyydetty.
"Asia on päätetty", sanoi hän, ja ojensi minulle kätensä.
Niin, paras Serafiani, sanon suoraan, ett'en koskaan olisi uskaltanut
tätä tehdä, joll'en olisi sinulta kuullut ainakin sataa kertaa,
ett'en kelpaa maanviljelijäksi, enemmän kuin — no en tahdo loukata
sinua, ystäväni; muistathan sen kyllä itsekin. Nyt meillä siis
on määrätty vuotuinen tulo, eikä sinun tarvitse harmitella minun
kelpaamattomuuttani, pikku mamma (tietysti sinulla on ollut oikein,
muutoinhan et olisi harmitellutkaan). Monesti olet sinä lausunut
sen toivomuksen, että kun joku hupakko arenteeraisi Ekholman ja
maksaisi siitä 1200 riksiä olisi tuo siunattu asia; nyt tarjoaa viisas
ihminen 1000 bankoa [banko = 1,5 riksiä] — siis ajattelen täyttäneeni
toivomuksesi.
Ja nyt toiseen uutiseen. Luutnantti, jolla tietysti joka päivä on
asiaa tänne, alkaa katsella pikku Fridaa silmäyksillä, jotka panevat
minun luulemaan, että hän haluaisi saada Fridankin arentiinsa
kuuluvaksi. — Väliin minä Fridaa, tuota sydänkäpyistä, siitä härnään,
kun luutnantti on ajanut tiehensä ja silloin punehtuu hän kuin
tulpaani ja vastaa, "voi sitä enoa, kun on paha!" —
Mutta Roos on oivallinen mies — tahtoo maksaa koko ensi vuoden arennin
etukäteen, "rahat pöytään", kuten sanotaan — ja varjelkoon, minulla
tietysti, ei ole mitään sitä vastaan, hi, hi, hi!
Olen hiukan rauhaton siksi, kunnes kuulen, mitä sinä asiasta ajattelet.
Ajatteles, hellä vaimoni, jos Fridasta todellakin tulisi hyvinvoipa
rouva Roos — Roos ei tosin ole aatelismies, niinkuin meidän vävymme,
mutta hänellä on sen sijaan rahaa kuin roskaa. Niin, silloin minäkin
mielestäni kerran olisin ollut "viisas ja selvänäköinen", sillä,
jos olisin kieltäytynyt arenteeraamasta, olisi Roos matkustanut
tipotiehensä, emmekä koskaan olisi hänestä sen enempää kuullut. Se
asia on yhtä varma, kuin että minä olen sinun uskollinen puolisosi
Fabian Mese.
P.S. Tervetulemasta kotiin, niin monta kuin teitä tulleekin. Kaikki on
oleva kuten toivotte, vakuuttaa Frida. —
Käsillä on vasikka ja kaikki, Jumalan kiitos, on hyvin täällä kotona.