Oli sunnuntaiaamu. Lukuisat joukot kylpyvieraita käveli, oivallisen
rykmenttimusikin ihanien sävelten elähdyttämänä, edestakaisin M:n
kylpylaitoksen varjokkaissa puistokäytävissä.
Meidän ei tarvitse kauan etsiä vanhoja tuttujamme; korkeuteen pyrkivä,
vaaleansininen töyhtö valkoisessa silkkihatussa osoittaa meille kohta
kapteenskan ja pari räikeänkeltaista, tyrolilaisesta hatusta liehuvaa
nauhanpätkää hänen tyttärensä Lukretian, Heidän rinnallaan käveli
nuori, hyvin puettu mies, jonka tavattoman vilkkaat liikkeet heti
vetivät huomion puoleensa. Sitäpaitsi oli hänen muukin ulkomuotonsa
jotenkin miellyttävä — tukka musta ja kihara, tummat viikset ja
kasvoissa sellainen kalpeus, jota ilman yksikään mies ei voi toivoa
pääsevänsä romaanisankariksi. Silmissä oli vihriä vivahdus ja se
oli jotain erikoisen huomattavaa, sanoi kapteenska. Ruunit, taikka
siniset silmät saattaa millä talonpojan tollikalla hyvänsä olla,
mutta viheriöitä ei voi tavata muilla kuin "maailman" ihmisillä.
Vieraan valkeissa käsissä kimalteli ainoastaan yksi sormus, mutta
heti huomasi, että siinä oli timantti. Ja kun tähän nyt vielä lisäät
mitä huolellisemman puvun ja jotenkin tottuneen käytöstavan — niin
näet edessäsi Lukretian sankarin. Hänen nimensä oli von Stehlen —
saksalaista aatelia — arvoltaan kamarijunkkari, virassako oleva vai ei,
sitä ei tiedetty.
Kun sanomme "Lukretian sankari", emme silti saa ajatella, että hän
olisi oleskellut yksinomaan Lukretian kanssa — ei suinkaan! Hän
seurusteli kaikkein naisten kanssa kylpylaitoksessa, niin nuorten kuin
vanhainkin, mutta hän seurusteli myöskin Lukretian kanssa ja sitä ei
yksikään toinen nuori herra tehnyt; siksi mainitsemme häntä sillä
nimellä.
Kapteenskan oikealla puolella käveli eräs naishenkilö, muutaman vuoden
yli kolmenkymmenen ijältään ja oli mahtanut noin kymmenkunta vuotta
sitten olla kaunotar. Se oli majorska Baumann ja von Stehlen'in serkku.
Mikä kapteenskan sekä monen muunkin silmissä teki nämä henkilöt
vieläkin viehättävimmiksi, oli heidän hieman murteellinen
ääntämistapansa.
Oli kuhmut jo yli neljäntoista päivän siitä, kuin kapteenska
tyttärineen oli tullut M:n kylpylaitokseen, eikä heidän rajattomaksi
harmikseen vielä ollut onnistunut herättää vähintäkään huomiota, ei
ainakaan edukseen. Heille oltiin tosin kohteliaita; he olivat mukana
huvimatkoilla ja muissa huvituksissa, mutta yksikään ei ollut vielä
edes puhutellut Lukretiaa — s.t.s. ei yksikään nuorista miehistä —
kunnes yht'äkkiä nämä herttaiset ulkomaalaiset ilmaantuivat aivan kuin
"korkeudesta".
Jo ensimäisenä päivänä tekeytyi kamarijunkkari tuttavaksi näiden
molempain naisten kanssa ja piti kohteliaasti ylhäällä Lukretian
päivänvarjoa, tämän noustessa vuokravaunuihin. Ja kun nämä sitte
vyöryivät tiehensä, ei mitään voi verrata siihen erinomaiseen
hienouteen, jolla herra v. Stehlen naisille hyvästit jätti.
"Nyt, taikka ei koskaan, Lukretia!" oli kapteenska ihastuneena
huudahtanut.
"Nyt, nyt! äitiseni", vastasi tytär ja hänen muutoin harmaan kalpeita
kasvojansa peitti korea puna.
Toisena päivänä esitteli kamarijunkkari serkkunsa uusille tuttavilleen
ja noista kolmesta naisesta tuli eroittamattomat ystävät. Kun muut,
kylpyvieraat vaan eivät nähneet, oli kamarijunkkarin katseessa
luettavana ilmeinen ihastus Lukretiaan.
"Tietystihän menette tämän iltaisiin tanssiaisiin, armollinen neitini",
kysyi v. Stehlen, katsoen pitkään Lukretiaan.
"Minkätähden tietysti?" kysäisi tuo kolmenkymmenen vuotias kaunotar
rohkean kiemailevasti, silmiään pyöritellen.
"Sentähden, että juhla sen kautta menettäisi yhden ihanimmista
kaunistuksistaan; _minusta_ ainakin...
"Herra panooni — miehelle on alentavaista imarrella!"
"Aivan niin, armollinen neiti. Minäkin inhoan sitä rumaa tapaa ja
lahjoitan ainoastaan totuuden jumalattarelle ihailuni. Onko teitä ehkä
jo pyydetty kolmanteen valssiin?"
"Ei, ei ole!"
"Tahdotteko lahjoittaa sen minulle — oi älkää kieltäkö, rukoilen teitä!
Lupaattehan minulle, oi Lukretia!"
"Jaa", änkytti tämä, hämillään kamarijunkkarin merkitsevästä
äänestä, ehkäpä vieläkin enemmän hänen tavastaan nimittää häntä vaan
ristimänimeltä.
"Jaa, taivaallinen sana!" toisti kamarijunkkari, lisäten: "naisen
huulet pitäisikin olla luodut yksinomaan tätä sanaa varten..."
"Herra kamarijunkkari!"
"Mamseli Lukretia! olkaa vakuutettu siitä, etten ikinä unohda
kunnioitusta, jota olen velvollinen naiselle osoittamaan; ainoastaan
ensi hetken tunteen harmaus tahtoo väkisinkin pyrkiä oikeuksiinsa".
Lukretia hymyili — anteeksiantavaa hymyä.
"Rakas lapseni, ainoa tyttäreni!" huudahti kapteenska onnellisesti
hymyillen, kun he yhdessä olivat saapuneet sievänlaiseen asuntoonsa,
jonka he kylpykaudekseen olivat vuokranneet: "täytyy tunnustaa,
että toiveeni saada nähdä sinut onnellisena jalon miehen rinnalla
yhä enemmän valkenevat; v. Stehlen'in kohteliaisuudet muuttuvat yhä
merkitsevimmiksi, ja ihmisen pitäisi olla tavattoman vaatimattoman,
ollakseen niissä huomaamatta syvällisempää tunnetta... Tule syliini,
lapseni! Onneasi on lisäävä se tieto, että äitisi antaa sinulle
siunauksensa".
"Mutta, äiti", huomautti Lukretia, ja katsoi haaveksivasti ulos
akkunasta, "_uskallanko_ todellakin uskoa..."
"Uskallat, lapseni, uskallat... luota äitiisi, joka on nähnyt maailmaa
enemmän kuin sinä."
Tähän viisaaseen huomautukseen ei Lukretialla ollut mitään sanomista ja
senvuoksi asettui hän sohvan nurkkaan aikoen rauhassa vaipua suloisiin
tulevaisuuden unelmiin.
"No, mitäs nyt, 'teidän pikku armonne'", puheli kapteenska leikillään.
"Sinä et saa unohtaa tämän iltasia tanssiaisia, joissa sinun on
esiinnyttävä niin eduksesi, kuin mahdollista — sinä pukeudut valkoiseen
pukuusi ja panet ruiskukan tukkaasi".
"Mutta äiti — kaulani ja käsivarteni?"
"Siveä tyttö ei paljasta kaulaansa eikä puolta selkäänsä, yhtä
vähän kuin hän kulkee paljain käsivarsinkaan; se on siveyden
tunteelle kerrassaan vastenmielistä. Sillä aikaa, kuin sinä olet
ollut kävelemässä, olen minä korjannut sinun valkoisen pukusi;
siinä on nyt korkea kaulus ja pitkät, väljät hiat, jotka erittäin
hyvin sopivat villapukuun. Sitäpaitsi panet sinä minun jalokivillä
koristetun rintaneulani, ainoan autuaan äitivainajani perinnön, sekä
briljanttikellosi olipa hyvä asia, ettei isäsi äitivainaja ennättänyt
sitäkin hukata — ja saapa sitte nähdä, kuka voi kilpailla kanssasi.
Lyönpä vetoa, että v. Stehlen tanssii ensimmäisen valssin sinun
kanssasi.
"Ei, äiti, sitä hän ei tee; hän on pyytänyt minua kolmanteen valssiin.
"Todellakin! kylläpä olinkin yksinkertainen, kun luulin ettei hän
ymmärtäisi olla varovaisempi. Kun asiata oikeen ajattelen, niin
olisikin hän sen kautta asettanut sinut liian alttiiksi puheille.
— 'Tytön maine on kuin kiilloitettu teräs — hengitä sille ja se
tummenee'. Mitä olenkaan aina sanonut? hän on mallikelpoinen nuori
mies. Mutta sinun on välttämättömästi saatava tanssiaisiin kukkia
rintaasi. Kukat vaan ovat täällä niin mahdottoman kalliita ja kassamme
alkaa olla pelottavassa kunnossa — näin leveästi eläminen maksaa...
mutta ei nyt auta; keskitielle ei voi pysähtyä, kaikkein vähimmin
nyt — täytyy kotona sitte säästää kaksin verroin. Mesellä esim.
on tapana aina istua piippu hampaissa — joka ei ole eduksi hänen
terveydelleenkään, vielä vähemmin minun akkunaverhoilleni; hänen täytyy
tottua pois siitä rumasta tavasta."
"Kylläpä äiti on kerrassaan mallikelpoinen talouden järjestämisessä",
sanoi Lukretia ihaillen.
"Ainakin tyydytän mieltäni sillä ajatuksella, että koetan olla niinkuin
toisetkin", vastasi kapteenska kainosti, lisäten: "seuraa minun
esimerkkiäni, tyttäreni, ja puolisosi on kerran kiittävä sinua".
Samassa koputti joku ovelle. Kapteenska kiiruhti avaamaan. Siellä oli
lähetti, joka toi Lukretialle erinomaisen kauniin kukkavihkoa sekä
kirjelapun, johon oli kirjoitettu seuraava:
"Voittekohan antaa anteeksi rohkeuteni, rakastettava neiti Lukretia,
ja jos voitte, niin osoitukseksi siitä, pitäkää näitä kukkia tämän
illan tanssiaisissa.
En uskalla sanoa enempää. — Yksi pyyntö pitää minun kuitenkin lausua
teille; unohtakaa nämä kukat, jos ne eivät teitä miellytä, mutta
sitä valssia, jonka olette luvanneet, älkää unohtako, pyytää teitä
kunnioittava ihailijanne