I
"Ei, tämä ei kelpaa ollenkaan! jotain on tehtävä Lukretian tulevaisuuden
turvaamiseksi ja koska sinulla, niin isä kuin oletkin, ei ole
ainoatakaan viisasta neuvoa, niin täytynee minun sellainen keksiä:
neuvo, jonka tuntee äidin sydämmestä lähteneeksi..."
Näin jutteli rouva Serafia Mese miehelleen, kapteeni Fabian Meselle,
joka, patalakki vasemman korvan yli vedettynä ja piippu suussa,
loikoili sohvallaan ja lueskeli lehdistä valtiollisia uutisia.
"No" — jatkoi rouva — kun hänen miehensä ei heti kohta saanut
vastanneeksi, "etkö sinä kuule, mitä sanon?"
"Vai niin — suo anteeksi ystäväni! — niin, kuulenhan minä; minusta oli
kuin olisit sinä sanonut, että sinulla oli eräs ajatus..."
"No niin juuri — minulla oli todellakin muuan ajatus — vieläpä
suuremmoinen ajatus päällepäätteeksi — joka koskee, kuten kuulit,
tytärtämme, ainoata lastamme, Lukretiaa, ja minä arvaan, että se siis
sinuakin huvittaa!"
"Epäilemättä!" huokasi mies käärien kokoon sanomalehtensä, jonka
lukemiseen hän ei enää uskaltanut aikaansa käyttää — "no, mikä tuo
ajatus sitten on?"
"Tyttäremme, paras Mese, on nähnyt jo kolmekymmentä kevättä katoavan
ajan virtaan".
"Hs! — ystäväni — itsehän olet sanonut, ett'emme koskaan....."
"Muille ihmisille, Mese kulta, muille ihmisille pitää hänen ikänsä
pysyä salaisuutena — itseltämme emme tietysti, ikävä kyllä, saata
salata, ett'ei hän enään ole elämänsä keväässä sekä että hän vielä ei
ole elämän kumppania itselleen valinnut..."
"Ei suinkaan, sen uskon minä vallan hyvin! Sitä hänen olisi ollut
jokseenkin vaikea tehdä, sillä..."
"Mese! ei mitään loukkauksia — Lukretia ei ole tyttö, joka itseään
tarjoilee; hän tuntee liian suurta kunnioitusta sitä nimeä kohtaan,
jonka hänen äitinsä ihmeteltävällä selvänäköisyydellä hänelle antoi.
Mutta jos hän olisi tahtonut, katsos Mese, jos hän vaan olisi tahtonut!"
"No, mitä sitte?" kysyi Mese viattomasti.
"En minä puhu nyt asiasta enempää, Mese hyvä, sinä ehkä et kuitenkaan
minua ymmärtäisi — ah! koska oletkaan sinä ymmärtänyt hellää,
uskollista puolisoasi?"
"Älä itke nyt taas, rakas Serafia, silloin alkaa se 'kova päänkivistys'
ja sinä tulet niin tuskaiseksi — — sinulle tulee niin vaikea olo,
piti minun sanoa", oikasi Meso, kun hän huomasi "hellän, uskollisen
vaimonsa" tähtäilevän häntä silmäyksillä, jotka jo yhdenneljättä vuotta
olivat häntä kiusanneet. "Tuo suuri ajatuksesi, aarteeni! Sallippas
minunkin nyt kuulla se!"
"Mese", kysyi rouva, ojentaen kätensä kuin vannottaen miestänsä kohti,
"tahdotko nähdä lapsesi onnellisena?"
"Tahdon kyllä, sen tietää Jumala", myönsi mies, "kunhan se vaan ei tule
liikoja maksamaan".
Hänellä oli salainen aavistus siitä, että kassa oli vaarassa.
"No, entäpä sitte, sinä raakalainen!" huudahti rouva harmissaan. "Sinun
pitäisi uhrata vaikka sydänveresikin sen asian vuoksi".
"Niinpä kyllä, rakas Serafia, niinpä kyllä! mutta se ajatus, se ajatus?"
"Lukretiamme istuu täällä maalla kätkössä, kuin kaino viola-kukkanen
metsäruusupensaan alla. Kukaan ei näe, ei huomaa häntä. Jos tätä
tulee jatkumaan, pudottaa hän lehtensä ja maailma ei saa tietää häntä
koskaan ollenkaan ja se olisi kuitenkin vahinko. On todellakin jo
aika hänen päästä vähän ulos maailmaan. Siis, Mese hyvä! toivon, että
ajattelet, kuten minäkin, että matka johonkin tunnettuun kylpypaikkaan
merenrannalla tekisi hänelle hyvää ja....."
"En p — vieköön minä sitä huomaa ollenkaan tarpeelliseksi!" huudahti
äärimmäisyyksiin harmistuneena kapteeni, ajatellessaan kaikkia niitä
kustannuksia, joita, sellainen matka tuottaisi. "Tarkoitan", jatkoi
hän, "että nykyajan naiset ovat hulluja: merenrannalla asuvien mieli
palaa sisämaahan ja sisämaassa asuvat haluavat merenrannalle, ja kun
kaikki käy ympäri, niin ei näillä matkoilla terveyttä etsitäkään, vaan
miestä".
"No, entäpä sitte, Mese hyvä, vaikka niinkin olisi — onko siinä
sitte mitään pahaa? Onko mitään kummeksittavaa siinä, että nainen,
itse onnellisissa naimisissa, toivoo tyttärelleenkin yhtä onnellista
kohtaloa — minun mielestäni pitäisi sen ajatuksen, Mese hyvä,
päinvastoin mairitella sinunkin mieltäsi..."
Nyt oli rouva sula rakkaus, kuten aina ennenkin silloin, kun tapahtui
se ihme, että 'Mese hyvä' kiivastui. Hän tiesi, että tällaiset
kohtaukset aina jättävät jälkeensä heikkouden, jota hän osasi käyttää
hyväkseen tuoden tahtonsa selvästi näkyviin. Senpätähden huomasi
hän edulliseksi tärkeissä tilaisuuksissa saada sävyisän miehensä
kiivastumaan.
Emme huoli tarkemmin ottaa selkoa millä tavoin Serafia rouva edelleen
asiaansa ajoi, mutta varmaa vaan on, että iltapäivällä, kun kapteeni
niityillään kuljeskeli, äiti ja tytär jo olivat täydessä hommassa
miettien millaisia matkapukuja tarvittaisiin.
Käytämme tilaisuutta hyväksemme ja tarkastamme hiukan lähemmin tuota
"kainoa violakukkaa", joka nyt piti asetuttaman näytteille maailman
kukkaisryhmään.
Mamseli Lukretia Mese on, kuten näemme, kalpeanharmaa, laiha tyttö,
kasvultaan jotenkin lipputangon tapainen. Pari luonnottoman suurta,
pellavankeltaista kiharaa kiemurtelee romantillisesti kummankin korvan
takaa alas kaulalle, jota varovaisesti peittää korkea kotikutoisen
puvun kaulus. Silmät harhailevat surumielisesti ympäri silloin, kuin
eivät katso vihaisesti, joka sekin toisinaan sattuu, ja ainoa, joka
muistuttaa violan kukasta, ovat huulet, jotka näyttävät lainanneen
siltä värinsä. Tässä kuva Lukretiasta, joka tosin ei ole kovin kaunis,
mutta ikävä kyllä todenmukainen kuin kunnon valokuva, johon ei muuta
voi lisätä, kuin että hansikkaat, joita. Lukretia käyttää, ovat N:o 8
3/4 ja että suutari vakuuttaa kärsivänsä jokaisesta kenkäparista, jonka
hän tekee Lukretialle samasta hinnasta kuin muille, 50 äyrin vahingon.
Kun nyt vielä ottaa huomioon, ett'ei hänen luonteensa ollut kaikkein
lempeintä laatua ja varallisuus jotenkin sama kuin nolla, niin on
vaikeata tietää, kumpaako enemmän ihmetellä, kapteenskanko toivorikasta
luonnetta, joka luotti kylpymatkan onnellisiin tuloksiin, vaiko
sitä, että hänen sävyisä miehensä lopullisesti antoi suostumuksensa
matkustamiseen.
Kapteeni Mesen talossa oleskeli — ja oli jo useampia vuosia oleskellut
— hänen sisarensa tytär, joka, ollen orpo ja köyhä, oli otettu taloon
"omaksi lapseksi"...
Synti olisi sanoa, että kapteenska ja Lukretia kohtelivat tätä nuorta
tyttöä pahoin, mutta väärin olisi toiselta puolen taas sanoa heidän
kohtelevan häntä hyvin. Hän oli jonkunmoisena palvelushenkenä kodissa,
työmuurahainen, joka hoiti koko taloa ja siis kylläkin paikkansa
täytti. Kun perhe oli omin joukoin koolla, sai hän aina olla sisässä,
mutta jos sattui vieraita tulemaan, varsinkin nuoria herroja, ei häntä
suinkaan käsketty sisästä pois, kaukana siitä, mutta hänelle neuvottiin
niin paljon taloustoimia, että hän harvoin, tuskinpa koskaan, ennätti
tulla sisään.
Frida Main, se oli tytön nimi, oli pienenläntä, jotenkin sievä
olento, melkein kaikessa serkkunsa suora vastakohta. Iloinen ja hyvä,
punaposkinen ja hienohipiäinen, solakka kasvultaan ja miellyttävä
kun oli, saavutti hän heti kaikkien suosion. Täyttämänsä 19 vuotta
ympäröivät sitäpaitsi hänen olentonsa tuolla nuoruuden sädekehällä,
joka vaikuttaa, että tuskin huomaakaan, ovatko piirteet säännölliset
taikka ei.
Varmaa vaan on, että kun näki Fridan tummansiniset, veitikkamaiset
silmät, hohtavan valkoiset hampaat ja — ennen kaikkea — ihastuttavan
kuopan poskipäissä ja leuassa ei toivonut häntä toisenlaiseksi kuin hän
oli.
Niinpä Fabian kapteenistakin — niin isä kuin olikin — näytti Frida
kaunottarelta Lukretian rinnalla, mutta ainoan kerran kun hän
huomaamatta mainitsi tästä vaimolleen, huudahti tämä olkapäitään
kohottaen:
"Rakas Mese! sinulla sitte ei ole kauneuden aistia ollenkaan! Fridan
n.s. kauneus Lukretian rinnalla on kuin pionin, verrattuna valkoiseen
liljaan, mutta ethän sinä sellaista ymmärrä". —
Nyt sai Frida työtä ylen määrin. Kaikki Lukretian vaatteet olivat
käännettävät, mikä nurin, mikä ylösalasin ja uusia piti sitäpaitsi
tehtämän. Hameita piti tärkätä, kauluksia ja kalvostimia silittää,
pitsejä virkata — niin, Jumala tiennee, mitä kaikkea olikaan tehtävä!
Ja sitäpaitsi piti Fridan lainata Lukretialle enemmän kuin puolet
vaatevarastostaan — kaikki mitä Lukretia suinkin voi käyttää otettiin
kerran kaikkiaan sanoen: "toivon, että sallit minun tämän ottaa, pikku
Frida?"
Ja Frida salli. Hän teki kaiken voitavansa saadakseen tätinsä ja
Lukretian lähtemään niin pian kuin suinkin.
Vihdoinkin koitti tuo suuri päivä. Kolme kapsäkkiä, neljä kantohihnaa,
hattu- ja myssykotelot täyttivät ajoneuvot niin, että matkustajille
itselleen tuskin sijaa jäi. Lopultakin saatiin heidät sullotuiksi
tavaroittensa väliin, josta kapteenska vielä viimeksi puheli
piioilleen, jotka ylen määrin iloissaan seisoivat katsomassa hänen
lähtöään: "hyvästi nyt, lapseni! toivon, että tottelette kapteenia ja
Frida mamsellia. Tiedätte kyllä, että hän järjestää ja asettaa kaikki,
niinkuin itsekin tekisin....."
"Jaa-a; jollei hän asettaisi paremmin", virnisteli karja-Hiitta
kääntyen sisäpiikaan päin, — "niin häpeä tämän talon perisi, sanon
minä".
"Ja nyt, oma kallis Fabianini, hyvästi — sylelle vaimoasi!"
"Kallis Fabianini" oli kuin otus ansassa rimpuilehti ja
rimpuilehti, ett'ei kiivas syleily häntä kokonaan tukehduttaisi ja
vahingoittumattomana onnistuikin hänen päästä irti sitte kuin hänen
vaimonsa tunteenpurkaukset asettuivat, mutta ei myöskään minuuttiakaan
aikasempaan.... 'Kaikella on aikansa', sanoo Salomo.
Lukretia käyttäytyi hiljaisemmin — kuin vetotaudin vaikutuksesta
puristi hän vaan isänsä kättä ja loi samassa katseensa kohti korkeutta.
Fridaa taputti hänen tyytyväinen tätinsä poskelle ja Lukretia
hymyili hänelle ystävällisesti, ja niin katosivat matkustajat kohti
"kummallisia kohtaloita", kuten kapteenska toivehikkaasti lausui.
"No, kiitos taivaan Herralle!" huudahti kapteeni Mese hyväntahtoisesti,
tultuaan takaisin huoneesensa, jossa hän kokonaan lannistuneena
painautui sohvankulmaan, kädet lihavan kapteeni-vatsan yli ristissä ja
silmät kattoon luotuina.
Frida ei virkkanut mitään, mutta lauleli kahta iloisemmin kokoillessaan
ja järjestellessään matkustavaisten jälkiä.
Illalla, tuossa kuuden tienoossa tuli hän enonsa luo kantaen
tarjotinta, jolla oli konjakkia, sokeria ja vettä.
"Siunatkoon Jumala sinua, pikku pullukkani, minun ilolintuseni",
huudahti eno, jota tämä tavaton näky liikutti melkein kyyneleisin
saakka.
Ja kun sitte, todin tuotua, Frida otti kortit esille ja istuutui vanhan
enonsa kanssa panemaan "sympatia-patiensia", ei tämän ihastus tahtonut
rajoja löytää.
"Frida, lapseni", puheli ukko, "minun täytyy sanoa, ett'en ollenkaan
kadu että lähetin mamman ja 'Kretan' matkoille — joskus pitää ihmisen
saada iloitakin".
Frida hymyili ja ajatteli itsekseen, että "ihmisellä" eno tarkoitti
itseään ja ehkäpä myöskin Fridaa, mutta ei suinkaan tätiä ja "Kretaa".
Niin vieri päivä toisensa, jälkeen hiljaa ja rauhallisesti ja
nyt tapahtui se ihme, että kapteeni Mese ensi kerran 31 vuotisen
avioelämänsä aikana tunsi itsensä onnelliseksi, varsinkin kun hän
tuli rauhoitetuksi eräässä sangen arkaluontoisessa asiassa: Hän sanoi
nimittäin Fridalle eräänä iltana juuri kuin totilasi tuoksui hänen
nenänsä edessä:
"Kuule, Frida pikkunen! Ethän huoli tehdä tätiä rauhattomaksi, kun hän
tulee kotiin, kertomalla enosi viattomasta iltahuvista... tiedäthän,
että tätisi hermot....."
"Tiedän, kyllä tiedän", myönsi Frida; "olkaa rauhassa, eno hyvä, asia
jää aivan meidän kesken".
"Jumala sinua, siunatkoon, lapsi hyvä, sinulla on hyvä ymmärrys.
Eipä siltä, että minä pelkäisin, mutta, näetkös, minä pidän
velvollisuutenani poistaa vaimoltani niin monta turhaa rauhattomuuden
syytä kuin mahdollista".
Frida tunsi sydämellistä onnea voidessaan omien kahvisokuriensa
säästöillä valmistaa vanhalle, hyväntahtoiselle enolleen tuon
nautinnon. Ja tämän hiljaisesta onnesta loistavat kasvot palkitsivat
runsaasti Fridalle hänen kieltäytymisensä.
Kapteeni Mese rukoili nyt, laskeuduttuaan illalla levolle, ei
ainoastaan tavallisen iltarukouksensa, vaan vielä erityisen
kylpyrukouksen poissaolevien puolesta. Hän pyysi meidän Herraamme
antamaan kylpyvedelle voimaa keventämään ja hajoittamaan äidin ja
tyttären raskasta ja sakeaa verta, joka tähän asti oli hänelle
tuottanut niin monta katkeraa hetkeä. Ja rukouksen kuulemisen toivossa
nukkui hän vanhurskaan unta.
Mutta nyt tahdomme etsiä poissa olevia ja katsoa, miten kohtalo
leikittelee heidän suunnitelmainsa ja toiveittensa kanssa. Jätämme siis
kapteenin ja Fridan nauttimaan hiljaisesta onnestaan.