"Kerrankin pitää saada huvitella".
Viimeinen yritys.
Ensimmäiset hääni.
Omituiset vihkiäiset.
Oikean aviomiehen esikuva.
Ylioppilasmamma.
Mitä hattu saattaa maksaa.
Eräs juhannus-aatto Bleking'issä.
Ensimmäinen ja viimeinen kerta (Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).
"KERRANKIN PITÄÄ SAADA HUVITELLA".
Näin juuri huudahti Sofie-Beate täti Vapunpäivänä vuonna
kahdeksantoistasataa ja kuusikymmentäkaksi, pannessaan tyytyväisenä
pois kassakirjansa, jota hän juuri oli tarkastanut.
Niin kauan on siitä jo kulunut, että minun on pyydettävä lukijaa
kulkemaan kravun kulkua, huomauttaen kuitenkin puolustuksekseni,
että tällaisella kululla aina on ihana päämäärä: muistojen temppeli;
kiiruhtakaamme yhdessä sinne!
Siihen aikaan oli Sofie-Beate täti jo "ijältään vakaantunut", hyvissä
voimissa, useimmiten hyvällä tuulella, hiukan mukavuuteen taipuvainen
ja jotenkin varakas. Kuten siis näkyy, oli hänellä monta oivallista
ominaisuutta ja minun tietääkseni ainoastaan yksi vika: jotenkin
pitkälle kehittynyt säästämisen halu, joka tuotti hänelle enemmän
harmia, kuin varsinaista iloa, koskapa hän joka päivä sai kokea, että
sananparsi: "kun äyriä itarrat, niin taalarin menetät", piti paikkansa.
Kuten sanottu, tuotti hänen säästäväisyytensä hänelle useimmiten vaan
harmia, mutta se oli jo muodostunut hänen toiseksi luonnokseen; hän ei
voinut päästä siitä.
Siksipä hämmästytti minua vieläkin enemmän hänen riemastunut
huudahduksensa: "kerrankin pitää saada huvitella".
Minä, köyhä sukulainen, joka seitsemän vuotta olin oleskellut hänen
kodissaan ja sillä ajalla saanut kokea kaikkia niitä mukavuuksia, jotka
tavallisesti tulevat sellaisten osaksi, en ihmeekseni voinut käsittää,
mitä tämä merkitsi.
Kyllähän kaupungissa oli teaatteriseurue, mutta sitä huvia piti
Sofie-Beate täti sekä jumalattomana että sopimattomana, koska
pääsylippu maksoi kokonaisen riksin, sen minä varmasti tiesin. Siis
täytyi hänen tarkoittaa jotakin muuta.
En uskaltanut kysyä, sillä täti oli minulle niin usein selittänyt, että
köyhät tytöt, jotka päällepäätteeksi vielä, olivat uteliaita, pitäisi
kerrassaan hävittää maan päältä, ja siis pidin velvollisuutenani vaieta
ja odottaa.
"Kuule Saara!" huudahti Sofie-Beate täti, hiljaisella arvokkuudella
tyytyväinen hymy huulilla. "Kuule Saara! Mene ja toimita vuokrahevonen
ajoneuvoilleen tänne kello kolmeksi iltapäivällä, mutta sinun pitää
tietysti ensin kysyä, mitä se maksaa".
Saara, pystynenäinen, vaaleatukkainen "juoksutyttö", näytti yhtä
hämmästyneeltä kuin minäkin, mutta hän oli myös liian hyvin kasvatettu
uskaltaakseen ilmaista ajatuksiaan muutoin kuin katseilla.
Tyttö poistui ja Sofie-Beate täti kääntyi ystävällisenä minuun,
sanoen: "kauppa on luonnistunut näinä viime vuosina erinomaisen
hyvin; sinä olet hoitanut sitä jotenkin huolellisesti ja minä olen
tyytyväinen sinuun; sentähden lahjoitan sinulle, lapseni, vanhan
harmaan kesätakkini, josta voit laittaa itsellesi uuden; samoin
myöskin kirjavan pukuni; kun sinä sen käännät, on siinä pukua sinulle
neljäksi vuodeksi, ja sitäpaitsi voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla,
että kesällä matkustamme, muutamiksi päiviksi Tukholmaan tervehtimään
Dimberg'iläisiä, joll'aikaa Saara saa hoitaa kauppaa. Sinä olet nuori
ja minä vanha, mutta molemmat olemme me työtä tehneet, siis sanon
vieläkin kuten äsken: 'kerrankin pitää saada huvitella'."
Että minun elämässäni saattoi olla tällaisia hetkiä sitä minä ikäni
ihmettelen. Siksipä teinkin sellaista, jota en ikinäni ollut tehnyt:
purskahdin ilon kyyneleisin ja suutelin useampia kertoja tätini kättä.
"No, no, lapsi kulta!" puheli täti hymyillen, "maltahan nyt mielesi!
köyhän tytön ei pidä koskaan liian valtavasti ilmaista tunteitaan; se
oi sovi hänelle".
"En minä ole köyhä, täti", huudahtin ylen onnellisena, "minä olen
rikas, sillä saanhan kerran nähdä maailmaa, oi miten onnellinen olen!"
"Vai niin, vai niin! No, Saara, mitä Bollman sanoi?"
"Hänellä oli kaksi hevosta, sanoi hän, ja toinen niistä oli
erinomainen, sanoi hän, mutta se olisi maksanut kolme riksiä, sanoi
hän, ja toinen hevonen oli vähän 'niin ja näin', sanoi hän, mutta se
maksoi vaan yhden riksin, sanoi hän....."
"Siinä tapauksessa otat hevosen, joka on vähän 'niin ja näin';
se erinomainen sopii rikkaille ihmisille. Kun me sitte olemme
matkustaneet, saat sinä, Saara, pukeutua ja mennä kävelemään, sillä
sinunkin pitää tietää, että tänään on Vapunpäivä!"
Saara niiasi ja meni keittiöön ja minä perästä, niin pian kuin suinkin
pääsin.
"Mamselli!" puheli Saara lyöden käsiään yhteen, Jumala varjelkoon
mamsellia tulemasta kipeäksi! en ole eläissäni moista nähnyt! hevonen
ja vaunut, ihan kuin oikealle herrasväelle, ja puoti kiinni".
"Ja kesällä matkustamme me Tukholmaan", sanoin minä pienimmittäkään
valmistuksitta, saadakseni sitä enemmän nauttia Saaran hämmästyksestä.
"No Herran nimessä!" huusi Saara ja pudotti varomattomasti kenkäharjan
laattiaan: sekä jatkoi puhettaan kuiskaten: "ostakaa sitte jo surupuku
samalla, sillä oi mamselli elä vuotta umpeen!"
Iltapäivä koitui todellakin ja ajoneuvot saapuivat myöskin, vaikka minä
olin pitänyt kumpaakin melkein mahdottomana.
Tosin ei hevonen, enemmän kuin kärryt taikka kyytipoikakaan olleet
parasta lajia, mutta enhän minä ollut tottunut suuria vaatimaan ja sen
vuoksi kipusin, sydän ilosta sykkivänä, istumaan Sofie-Beate tädin
viereen, joka itse ajoi ja asetti kyytipojan istumaan taakse.
Joukko juhlapukuista yleisöä kulki pitkin katuja, kiiruhtaen kaupungin
portille mennäkseen maalle nauttimaan kevät-ilmasta. Me ohjasimme
myöskin kulkumme samaan suuntaan aikomuksessa ajaa läpi suuren torin,
jota koristi pumppukaivo.
Kaikki luonnistui hyvin siksi kunnes lähenimme kaivoa, mutta silloin
tuli hevonen kuin hulluksi. Se painoi päänsä alas ja alkoi kulkea
hitaasti, mutta varmasti tuon onnettoman kaivon ympäri; siinä ei
auttanut piiskan lyönnit eikä ohjaksista nykimiset enemmän kuin
suunkaan matskutukset, päinvastoin jouduttivat ne vaan sen kulkua.
Siinä me nyt ajoimme hurraavan ihmisjoukon pilkkana lukemattomia
kertoja kaivon ympäri, jonka tädin luulon mukaan täytyi olla noidutun,
voidakseen saada aikaan sellaista vaikutusta. Minä itkin ja Sofie-Beate
täti kiroili (häpeän melkein sitä sanoa, mutta totta se on) ja
kyytipoika, senkin nauta, nauroi hillittömimmin kaikista.
"Ptruu, ptruu!" huusi hän vihdoinkin, saadessaan hiukkasen nauruaan
pidätetyksi, "hi, hi, hi, ho, ho, ho, sanoinhan minä isännälle, ett'ei
se onnistuisi, hi, hi, hi!"
"Mikä ei onnistuisi, sinä senkin aasi?" huusi Sofie-Beate täti, joka
nyt oli menettänyt kokonaan kärsivällisyytensä.
"Niin katsokaas, hi, hi, hi, tätä hevosta ei käytetä ollenkaan
kyydissä, sillä parin vuoden ajan on se vaan käyttänyt
ruoppauslaitoksen konetta, joten se on tottunut käymään aina ympyrässä,
mutta 'koitetaanhan kumminkin', sanoi isäntä, 'saahan siitä riksin
kumminkin', hän sanoi, 'ho, ho, ho!'
"Ja nyt viimeinkin hyppäsi pojan lurjus alas, talutti suitsista
hevosen pois kaivon, tuon viekottelijan luota ja kysyi, kun naurun
hihitykseltään sai valtaa, taluttaisiko hän kaupunginportille saakka,
'sillä sitten se kyllä menisi', tuumiskeli hän.
"Mutta me olimme saaneet tarpeeksemme. Täti oli niin vihainen ja niinä
niin pahoillani, ett'emme muuta toivoneet, kuin pääsevämme kotiin.
Mitä hyötyä olisi sitäpaitsi ollut, vaikka olisimme kauemmaksikin
menneet. Vähän matkaa kaupungista oli Vapunpäivän kunniaksi pystytetty
kukkaisriuku ja tietysti tämä hevos-aasi heti olisi pitänyt sitä
ruoppauskoneena ja alkanut samanlaisen kiertokulun sen ympäri, yleisön
sanomattomaksi huviksi.
"En puhu sanaakaan tämän muistorikkaan Vapunpäivän loppuun vietosta.
Siten käy, kun valitsee hevosen, joka on 'niin ja näin', erinomaisen
sijasta. Tädin täytyi maksaa hevonen, sillä Bollman uhkasi vetää hänet
oikeuteen ja vaikka täti siellä olisi voittanutkin, olisi se maksanut
hänelle enemmän kuin yhden riksin.
"Tähän lopetan kertomukseni meidän vähäisestä seikkailustamme, joka,
samalla kun se kuvaa täti Sofie-Beaten säästäväisyyttä, on johdantona
meidän piakkoin tapahtuvaan Tukholmanmatkaamme, jonka tässä myöskin
aion lyhyesti kuvata.
"Valkenipa todellakin päivä, jolloin meillä oli kaikki valmiina
Tukholman matkaa varten; ei ollut muuta kuin astua laivaan.
"Täti oli kauan tuuminut, minkä paikan laivassa ottaisi, etusalongin
vaiko kansipaikan, mutta päätti viimeinkin tyytyä jälkimäiseen, koska
koko matka ei kestäisi kuin vuorokauden ja päivällä kuitenkin oltaisiin
kannella. Ja yöllä — no hyvä Jumala, olihan nyt kesäkuu, ja sitäpaitsi
turvautui täti vanhaan lammasnahkaturkkiin ja minun mitätön olentoni
saisi kääriytyä yöviittaan.
"Mutta jos sataa?" huomautin minä epäillen.
"No, juuri kuin nyt ei voisi sietää muutamia vesipisaroita", lohdutteli
täti, "ja paitsi sitä", lisäsi hän, "kyllä aurinko ne seuraavana
päivänä kuivaa".
"Mutta joll'ei aurinko paistaisikaan", tuumiskelin minä.
"Silloin on pilvessä", selitti täti kuivasti, "ja oli miten oli, ei
sinulla ole oikeutta arvostella meidän Herramme ilmoja. Joll'et ole
tyytyväinen, niin jää kotiin".
Äärettömän hauska, oli minusta lähdön hetki: maallekäytävän
pois-ottaminen, edestakaisin juokseminen kannella, huuto, propellin
liike, matkustajat, jotka, nenäliinojaan huiskuttaen hyvästiä
heittivät, kaikki ihastutti minua. Ei vähinkään kaipauksen tunne
häirinnyt onneani, sillä Saara seisoi rannalla eräällä lautakasalla
naurussa suin ja samoin myös pari tyttö-tuttavaani. Tulisinhan
pian takaisin. Kaikki oli niin aurinkoista! Toisten huiskutukset
houkuttelivat minuakin koettamaan tehdä samoin, ja varomattomasti vedin
minä taskustani suuren kotikutoisen nenäliinani, muistamatta ollenkaan,
että täti oli sen sisään käärinyt ison, kaksinkertaisen voileivän,
ja kas! ensimmäisellä huiskauksella lensi voileipä korkealle ilmaan,
jakaantui siellä kahtia sekä putosi puolisko kummankin ystävättäreni
päälle — voiko oikeudenmukaisemmasti jakaa?
Saara tosin jäi ilman, mutta nauroi siitä huolimatta yhtä herttaisesti,
ja katupojat, jotka tapellen koettivat saada muistomerkkiä minun
ensimmäisestä merimatkastani, säestivät häntä innokkaasti.
Yö tuli ja oli jotenkin kylmä, vaikka olikin kesäkuu; meri aaltosi aika
lailla. Täti kääriytyi lammasnahkaturkkiinsa ja minä yöviittaani,
ajatellen tädin mielilausetta: "kerrankin pitää saada huvitella", ja
sitte asetuimme etukannelle, jossa matkustajani tavarat olivat meille
vähäisenä suojana merituulta vastaan.
Täti lepäsi jotenkin mukavasti muutamalla hamppusäkillä ja minä istuin
erään lähelläni kuorsaavan smålantilaisen ruoka-arkulla. Vastapäätä
tätiä torkkui eräs matami kahden munakorin välissä.
Merenkäynti yhä koveni ja täti alkoi tuntea meritaudin enteitä, joka
pani hänet tuumimaan, että eiköhän kuitenkin velvollisuus olisi
vaatinut ottamaan etusalonkipaikkaa, mutta pian lohdutti häntä
kuitenkin se ajatus, että nytkin oli säästynyt muutama riksi ja ett'ei
kukaan Tukholmassa voisi hänestä huomata, että hän oli kannella
matkustanut.
Kesken tuota, taistelua velvollisuuden ja meritaudin välillä tuli
iso aalto ja teki käänteen asiassa, heittäen tädin hamppusäkeiltä
suoraapäätä matamin suureen munakoriin, joka tämän jälkeen näytti
suurelta munakokkeliastialta.
Matami tuli raivoihinsa ja vakuutti, että jokikinen muna on maksettava,
sillä hän oli viemässä niitä Tukholmaan myytäviksi eikä suinkaan ollut
aikonut niitä sellaisten matkustavaisten makuu-alusiksi, jotka muka
olivat olevinaan herrasväkeä, vaikka olivat niin saitoja, ett'eivät
raatsineet ottaa parempaa paikkaa, vaan tunkeutuivat kannelle
köyhien raukkojen sijoille, ja jos hänelle vaan ei annettaisi maksua
tavarastaan, tiesi hän kyllä, Jumalan kiitos, että maassa oli olemassa
laki ja oikeus j.n.e.
Täti pani kyllä vastaan ja väitti, että ilmat ja tuulet ovat meidän
Herramme määrättävissä ja koskapa hän aallon lähetti, oli täti syytön.
"Mutta koskapa", huomautti matami harmissaan, "meidän Herraamme nyt ei
voi vetää oikeuteen munien särkymisestä, manuutan minä mamsellin, ja
hävetä hänen pitää, ja maksaa pitää hänen myöskin, niin varmasti, kuin
minun nimeni on Österlundska".
Tämä vähäinen tapahtuma päättyi siten, että tädin piti munista maksaa
juuri niin paljon, kuin hän oli säästänyt ottamalla kansipaikan,
ja että hän sitäpaitsi sai lammasnahkaturkkinsa päällystetyksi
jotenkin haitallisella ja kerrassaan hyödyttömällä munavernissalla,
puhumattakaan ottelusta Österlundskan kanssa.
Mutta — "kerrankin pitää saada huvitella".
Meidän huvimatkamme päämäärän, Dimberg'in herrasväen laita oli se, että
täti nuoruudessaan oli oleskellut pari vuotta heillä, kun he asuivat
meidän pikkukaupungissamme, ja nyt oli täti monena vuotena ostanut
heille kaikenlaisia ruokatavaroita, huvi, joka kyllä vei häneltä aikaa
sekä tuotti paljon vaivaa, mutta josta hän kuitenkaan ei muutaman
suloisten nuoruuden unelmani tähden, jotka koskivat patrooni Dimberg'in
veljeä, tahtonut kieltäytyä.
Palkaksi kaikesta vaivastaan sai täti ainoastaan yhä uudistettuja
vakuutuksia Dimberg'in herrasväen "ijäisestä kiitollisuudesta", sekä
hartaita kutsuja jonakin kesänä käymään Tukholmassa.
Ja nyt oli se hetki tullut.
Seuraavan päivän iltapuolella me nimittäin nousimme maalle Ritariholman
luona, jossa patrooni Dimberg itse oli meitä vastassa niin hienoilla
ajopeleillä, että minä ajattelin, ett'eivät vaunut, jotka veivät Eliaan
ylös taivaaseen, suinkaan voineet olla muhkeammat.
Siksipä istuinkin, täynnä kunnioitusta, aivan äärimmäisellä vaunutyynyn
laidalla, jossa luullakseni ainoastaan jonkun ihmeen kautta voin pysyä;
hämmästyksestä ja ihastuksesta sykki sydämmeni, nähdessäni noita monia
pitkiä katuja ja komeita taloja.
Vihdoinkin olimme perillä.
Rouva Dimberg, kokonaan silkkiin puettuna, oli itse herttaisuus, ja
samoin hänen kaksi tytärtään, paria vuotta vanhemmat kuin minä, mutta
hekin niin perin hienot sekä käytöksessään että vaatteissaan, että
minä ensikerran eläissäni aloin hävetä ruudullista villapukuani,
jonka omistaminen vielä muutama viikko sitten teki minut niin
onnelliseksi. Ja kun he sitte päivän pitkään puhelivat oopperoista,
tanssiaisista, musiikista ja taiteesta, kekseliäästi tuoden esille
minun tietämättömyyteni ja oman tietoisuutensa näissä asioissa, tunsin
minä olevani niin typerä ja onneton, että teki mieleni itkeä. Olin
mielestäni kuin villi-ihminen Etelämeren saarilta ja toivoin olevani
kotona omassa puodissamme. Siellä kelpasin minäkin johonkin; mittasin
ja punnitsin ryyniä, nuuskaa ja korintteja kuin vikkelä puotilainen
ainakin, siellä hallitsin minä sekä kirjoja että kassaa, mutta mitä
tuo kaikki auttoi minua täällä? En uskaltanut mainitakaan avujani kun
kirjallisuuden, teaatterin sekä taidemaalausten arvostelut olivat
yleisenä puheen-aineena. Olin aivan onneton ja muistelin — Saaraa.
Mutta jos minä olin tyytymätön, oli täti sitä ihastuneempi. Eläissään
oi häntä ja hänen monia oivallisia ominaisuuksiaan kukaan ollut niin
suuressa määrin kehunut kuin näinä päivinä rouva Dimberg.
Valittu ruoka ja kaikenmoiset muut mukavuudet ilahuttivat myöskin
tätiä, joka oi koskaan kieltäytynyt nauttimasta, kunhan muut vaan
pitivät huolen kustannuksista.
Me kävimme, mikäli ennätimme katselemassa huvilinnoja, kirkkoja ja
museoita, olimme myöskin kaksi kertaa oopperassa kuulemassa "Mykkää" ja
"Normaa", mutta kummallakin kerralla oli vain patroona Dimberg meidän
mukanamme, joka seikka enensi ainakin minun huviani, sillä tyttärien
seura ei minua oikein miellyttänyt. Rouva Dimberg'iä vaivasi usein
päänkivistys, joka varsinkin näytäntöiltoina oli tavallista vaikeampi,
seikka, joka tuotti hänelle suurta mieliharmia, koska "se esti häntä
olemasta suloisen Sofie-Beaten seurassa". Samoin olivat tyttäretkin
harmissaan etteivät voineet seurata meitä, koska kuuluivat erääseen
lauluseuraan, jolla juuri silloin sattui olemaan harjoituksensa.
Silloin tuli "onnettomuuden" päivä, kuten minä sitä puolestani kutsuin;
rouva Dimberg aikoi näet panna suloisen Sofie-Beatensa kunniaksi
toimeen "yksinkertaiset kutsut" kauniilla maatilallaan ja näyttää
kokoontuneille ystävilleen, mikä aarre hänellä oli vieraanaan.
Mutta tällä kertaa sattui olemaan Sofie-Beate tädin vuoro saada
päänkivistys ja onnettomuudeksi juuri niin myöhään, että oli mahdotonta
enää saada kutsua peruutetuksi.
Liikuttavaa oli nähdä rouva Dimbergin tuskaa, kun hänen täytyi ilman
tätiä ja minua matkustaa vieraitaan vastaanottamaan. Luonnollisesti
jäin minäkin kotiin.
Mutta asia ei ollut autettavissa ja rouva Dimberg tyttärineen matkusti.
Hänen miehensä oli jo ennemmin mennyt sinne.
Sofie-Beate täti nukkui heti kohta, joka muuten oli aivan tavatonta
silloin kuin hänen päätänsä kivisti, ja oli, ihme kyllä, herättyään
aivan terve, sekä päätti pukeutua ja ajaa raitiovaunuissa niin pitkälle
kuin pääsi sekä kulkea loppumatkan Dimberg'in huvilaan jalkaisin,
hämmästyttääkseen tuota rakasta Augustaa, joka tädin tähden oli nähnyt
niin paljon vaivaa ja kustannuksia. Augusta saisi nähdä, että täti
kyllä ymmärsi antaa arvoa hänen kohteliaisuudelleen. Minua huokasutti;
me pukeuduimme ja läksimme.
Saavuttuamme paikalle, näimme matkan päästä nuorison kisailevan
vihannalla niityllä ja koko joukon vanhempaa väkeä katselevan heidän
leikkiään.
Me menimme ensin sisään järjestämään hiukan pukujamme, ennenkuin tuo
yllätyksen hetki joutuisi.
Samassa kuulimme sisähuoneesta rouva Dimberg'in naurusta väräjävällä
äänellä kertovan vierailleen, jotenkin kuuluvasti:
"Todellakin, rakkaat ystäväni, kuka olisi saattanut uskoa, että tuo
vanha ihminen lähtisi herttaisesta maaseutukaupungista pääkaupunkiin
huvittelemaan sekä utelemaan asioita, joita hän ei sinä ilmoisna ikinä
tule käsittämään. Oopperaan ei minulla ollut rohkeutta seurata häntä,
sillä pelkäsin että hän kaikkea nähdessään ja kuullessaan ihmetellen!
läimäyttäisi kätensä yhteen kuin mikäkin kyökkipiika. Eivät tytötkään
uskaltaneet lähteä sen hölmön kanssa, joka hänellä on mukanaan.
Adolf parka sai olla uhrina, mutta minä sanoin hänelle, että hänen
täytyi ajatella kuinka paljon oli säästetty tuon ihmisen ostoksien
kautta ja harjoittaa kärsivällisyyttään. Ja sitäpaitsi ei kukaan voi
näyttäytyä heidän seurassaan jo yksistään heidän pukujensa vuoksi.
Tädillä itsellään on hattu kuin mehiläispesä ja tyttöletukasta en huoli
puhuakaan".
"Hyvä Jumala, millainen vahinko", puheli eräs toinen sammaltavalla
äänellä, "ett'emme tänään saaneet nähdä noita ihme-eläimiä!"
"Niin, olisin mielelläni suonut teille sen ilon, ystäväni", puuttui
puheeseen rouva Dimberg, "sillä eipä tosiaankaan usein saa moista
nähdä. Mutta tuo ihminen, niin sanottu 'täti', on nyt kahdeksana
päivänä kulkenut ympäri kuin hyrrä, paikasta toiseen ja saanut nähdä
yhtä ja toista ja siitäpä johtunee nyt tuo hänen päänkivistyksensäkin.
Alussa huvitti hän minua; hänen kömpelöt liikkeensä ja epähieno
käytöksensä muistuttivat minusta naaraskarhua, mutta nyt olen jo aivan
väsynyt häneen ja odottelen vaan, koska hän älyää lähteä matkoihinsa".
"Taivas kuitenkin, kuinka utelias olisin näkemään sinun naaraskarhusi",
puheli taaskin äskeinen naurava ääni, "en tiedä mitä maksaisin,
saadakseni nähdä hänet".
"Sen huvin saatte aivan ilmaiseksi, sillä minä en ole vielä alkanut
näytellä itseäni rahan edestä", puuttui puheesen täti, astuen varmoin
askelin huoneesen, jossa rouvat päästivät pahan parahduksen ja
Dimbergin rouvan täytyi hakea turvaa tuolin selkämyksestä, jott'ei
pyörtyisi.
"Ja mitä erityisesti sinuun, Augusta, tulee", jatkoi täti, kääntyen
häneen, "olen tullut tänne heittämään hyvästiä sekä kiittämään siitä
ihmistuntemuksesta, jonka sinun kauttasi olen saavuttanut, sekä
rauhoittamaan sinua sillä tiedolla, että vielä tänä iltana aion
poistua sinun vierasvaraisesta kodistasi. Naaraskarhu ei oikeen viihdy
ketunluolassa".
"Jos vielä tahdot tervehtiä 'uhriasi' — näet, kuinka olen kohtelias
kun käytän sinun omia sukkeluuksiasi — niin sano hänelle, että olen
pahoillani niistä monista askelista, joita hänen on meidän tähtemme
pitänyt ottaa, mutta rauhoitan mieltäni sillä tiedolla, että minä hänen
tähtensä olon saanut kulkea kaksinverroin; mutta ole hyvä ja lisää
vielä, että nyt olen väsynyt, ja tanssikoon naaraskarhu tästälähtein
kenen pillin mukaan hyvänsä, niin ei se ainakaan ole oleva teidän".
Ja ylpeänä, niinkuin oli tullutkin, poistui täti huoneesta minun
seuraamanani.
Vietettyämme yömme ravintolassa, astuimme aamulla laivaan, joka kuletti
meitä kotia kohti. — Mutta Sofie-Beate täti oli äkeissään ja minä
muistelin huoaten hänen elämänhaluista huudahtustaan: "kerrankin pitää
saada huvitella".
Pidän velvollisuutenani mainita, että meillä paluumatkalla oli
hyttipaikka ja että täti ylipäänsä on tullut minulle paljon
ystävällisemmäksi kuin ennen. Ehkä hän oli tehnyt terveellisiä
vertailuja. Kaikessa tapauksessa asun ennen tätini kuin kaiken maailman
Dimberg'ien luona, joita kuitenkaan en tahdo tuomita, sillä juuri
heidän viekkautensa kautta olen oppinut pitämään arvossa nykyistä
kotiani. Tiedän myöskin, että täti — Jumala hänen päivänsä pitentäköön!
— on testamentissaan määrännyt minulle hyvän perinnön, ja jos
jolloinkin se henkilö, jota ajattelen, tulee ja kosii minua, niin en
kieltäydy, sillä silloin ajattelen niinkuin täti:
"Kerrankin pitää saada huvitella".
Älköön vaan minun ystäväni saattako perinnöksi saatua mielilausettani
häpeään!