HALONEN (katselee hänen jälkeensä). Hyvästi! — Pian saan sanoa hänelle
hyvästi ainiaaksi, ikuisesti, ja hänen kanssaan myöskin hyvästit
elämäni onnelle! — Minä tunnen että rakastan häntä, ainoastaan häntä.
Hän on niin viaton, niin ystävällinen, niin rakastettava ja kaunis.
Ah, jos en milloinkaan olisi nähnyt häntä eli jos en olisi enää
tavannut häntä. Paljon katkerammalta tuntuu tällä kertaa menettää
hänet. Sydän raukkani, kuinka voit kestää tämän. — (Tekeytyy väkisin
iloiseksi.) Mutta mitä minä teen? Tässä seison ja valittelen, kuin
mikäkin rakastaja jossakin murhenäytöksessä? Halonen! Mitä se sellainen
on?! — Pois mokomat karvaat pippurit minun verestäni! Minun täytyy
olla iloinen ja hilpeällä mielellä, sekä hymyillä ja nauraa — ha,
ha, ha, haa! Ja eikö minulla ole syytäkin siihen? Olenhan tehnyt
ystäväni ja tuon toisen onnelliseksi. Mitä enemmän tarvitaan? —
Heisan, poikaseni! Ole iloinen, laula, tanssi ja riemuitse!... Elämä
on kuitenkin suloista, kuten markiisi Posa sanoi; ja tuolla pöyhkeällä
espanjalaisella oli todellakin oikein! (Katsoo sivu ovesta.) Noronen,
ystäväni, — missä olet? —