(HALONEN. NOORA.)
NOORA (Tulee sisälle, tarkastelee Halosta, syrjään.) Onko se
mahdollista!... Se on hän!
HALONEN. (Tarkastelee Nooraa, hämmästyneenä, syrjään.) Pettävätkö
silmäni?... Eikö se ole hän — akkuna-kumppanini pääkaupungista?...
(Ääneen.) Anteeksi neiti!
NOORA. Ei mitään, herra! Mennessäni puutarhaan, kohtasin Juhanin, joka
sanoi...
HALONEN... että minä tahtoisin puhutella teitä, neiti! — eikö niin?
— Niin, minulla olisi paljon sanottavaa teille, neiti! Ensiksikin
täytyy minun tunnustaa, ettette ole aivan vieras minulle. Tunnen teidät
pääkaupungista, jolloin asuitte vastapäätä minun asuntoani.
NOORA. Todellako! Minäkin muistelen, että olen ennen nähnyt teidät.
HALONEN. Kuinka? Te olette huomannut minut, neiti?
NOORA. Ikkunassanne, kadulla ja näytännöissä.
HALONEN. Oi, hyvä Jumala! Jos olisin voinut uneksuakaan siitä, olisin
ollut onnellisin ihminen maailmassa.
NOORA. Hyvä herra!...
HALONEN. Anteeksi, neiti, minä en osaa teeskennellä! Minun täytyy
tunnustaa teille, että se, joka pakoitti minut lähtemään tänne maan
sydämeen, oli ikävyys, toivo... (Syrjään.) Lempo soikoon, mitä olin
vähällä tehdä! Unhotin kokonaan, että hän juuri on Norosen autuuden
välikappale! — Siis minä en saa rakastua, — lupasinhan Noroselle että
kosin tytön hänelle.
NOORA. (Syrjään). Hän keskeytyi... Eikö hän mahdollisesti uskaltaisi
vielä? —
HALONEN. (Syrjään, huoaten.) No, Halonen, näytä nyt, että sinä voit
pitää iloisuutesi, vaikka sydän rinnasta riistettäisiin.
NOORA. Te sanoitte jotakin, herra!
HALONEN. (Syrjään.) Nyt toimeen! (Ääneen.) Minä sanoin, neiti, että
se, joka sai minun matkustamaan tänne, oli toivo ja halu saada
kaunopuheliaisuudellani hankituksi parhaammalle ystävälleni teidän
suloisen suosionne, sillä tämä minun ystäväni rakastaa teitä, hän
jumaloitsee teitä. Te kyllä tunnette hänet, ja epäilemättä arvaatte,
kenestä puhun?
NOORA. (Iloisena.) Ainakin aavistan! (Syrjään.) Hän puhuu itsessään.
HALONEN. Hän on kunnian arvoinen ja kelvollinen mies. Vähintäkään
epäilemättä voin mennä takaukseen hänen rehellisyydestään ja hyvistä
tavoistaan.
NOORA. Minä luotan teihin.
HALONEN. Te ette siis hylkää, ettekä ylönkatso minun tarjoustani? Te
siis... (pysähtyy äkkiä).
NOORA. Mikä teitä vaivaa, herra?
HALONEN (Hajamielisenä.) Minua tavallisesti kutsutaan huliviliksi,
nauravaksi viisastelijaksi ja hulluttelijaksi. Ja tällä hetkellä
huomaan itsekin, että todellakin olen nuo nimet ansainnut, sillä,
tunnustan suoraan, tällainen kankea, vakava keskustelu ei lainkaan
sovellu minun luonteelleni. Minun täytyy ilveillä ja nauraa, — ha, ha,
ha, haa!
NOORA. Minkä tähden tekeydytte niin hirveän totiseksi?
HALONEN. Minkä tähden?... Hm! — Te ette siis vihastu tarjouksestani;
minä hyvin huomaan, ettette ole vastahakoinen saattamaan ystävääni
onnellisuuteen?
NOORA. Jos voitte vakuuttaa, että hän jonka puolesta puhutte, ja
jonka nimen luulen arvaavani, rakastaa minua todellisesti ja kaikesta
sydämmestään, niin...
HALONEN (keskeyttäen hänet). Kuinka, neiti Noora? Te epäilette —
epäilette sen rakkautta, joka on jo siitä onnellinen, kun saa rakastaa
teitä? — Muistatteko, miten Hamlet kirjoitti Ophelialle:
»Jos epäilet kuink' ihanaa
On olla tähtitarhoissa.
Ja puhtautta totuuden, —
Mun rakkauteeni luottaen?»
NOORA. Mutta sama Hamlet sanoi sittemmin Ophelialle: »En milloinkaan
ole teitä rakastanut.»
HALONEN. Se on totta! Mutta miksikä hän sanoi niin? Hän tahtoi
näyttäytyä mielipuolelta. Hän luuli ettei mikään paremmin ilmaisisi
hänen hulluuttaan, kuin se, että hän kieltäytyi rakastaneensa suloista
Opheliaansa. Jos tahtoisin päästä hourujen huoneesen, ei minunkaan
tarvitsisi sanoa muuta, kuin mitä Hamlet sanoi: »Minä en teitä rakasta!»
NOORA. Tekö, herra?
HALONEN. Niin, minä, neiti, juuri minä!... (Muistaa jälleen, ettei puhu
itsestään)... se tahtoo sanoa, minä, ystäväni puolesta, jonka etua minä
nyt valvon, ja joka, kuten äsken sanoitte, ei ole teille tuntematon.
NOORA. Mutta eikö tuo teidän ystävänne ole huomannut, että olisi ensin
puhuttava asiasta isälleni?
HALONEN. Kyllä, neitiseni, ihan varmaan! Mutta ystäväni on
sellaisiinkin asioihin hyvin perehtymätön, ja tahtoi herra isännekin
luokse saada jonkun, joka valmistaisi asiat edeltäpäin. Jos te nyt
itse, hyvä neiti, tahtoisitte olla se, joka ensiksi ilmoittaa asian
isällenne; teidän rukouksianne ei herra pormestari voisi vastustaa...
Maistraatissa on avoinna eräs edullinen virka; ystäväni on hakenut
sitä. Hänellä kyllä on tarpeeksi varoja elättääkseen vaimonsa; mutta
hänen suurin halunsa olisi tarjota vaimolleen myöskin huomattava asema
yhteiskunnassa. Koska teidän herra isällänne on määräys-oikeus tämän
viran suhteen, ja minun ystävälläni on vaaditut kelpoisuusominaisuudet,
luulisin minä, että...
NOORA. Sepähän nähdään. Isäni on ehkä vielä kotona. Jos sallitte...
HALONEN... Minä pyydän, neiti Noora, rientäkää hänen luoksensa,
älkää enää viipykö silmänräpäystäkään! — Kun olette asiasta puhunut,
tulkaa sitten tänne herra isänne kanssa. Silloin tapaatte sulhasenne,
onnellisimman kaikista kuolevaisista, (kääntyy kävelemään).
NOORA. (Syrjään.) Koko asia näyttää minusta hyvin sekavalta. — Mutta
hän sanoikin äsken, että häntä pidetään viisastelijana, ja, todellakin,
yrittää hän tekeytyä siksi. Että hän rakastaa minua, sitä en epäile,
sillä miksi hän muuten olisi tänne tullut?
HALONEN. Vieläkö viivyttelette?
NOORA. En hetkeäkään. Me tapaamme jälleen toisemme.
HALONEN. Yksi asia vielä, neiti! (Ottaa kirjeen taskustansa.)
Olkaa niin hyvä ja jättäkää tämä herra pormestarille. Se on minun
holhoojaltani.
NOORA. Teidän holhoojaltanne! (Syrjään.) Ahaa! Se on epäilemättä
kosima-kirje. (Ääneen.) Aivan kernaasti, herra! Kaikki mitä olette
toimekseni uskonut, toimitan täsmällisesti! Hyvästi! (Menee.)