HALONEN. (Yksinään.) Kas niin! Nyt minä ainakin tiedän, mitä minulla
on tehtävää täällä. — Noronen valittaa kovaa onneansa, ja minä olen
ikäänkuin taivaasta lähetetty suoraapäätä pääkaupungista tänne
maaseudun sydämmeen, olemaan hänelle yhdellä haavaa sekä puhemiehenä
että paikan välittäjänä. Voiko kohtalo paremmin pitää huolta
ihmislasten onnesta? — Mutta olenpa utelias tietämään, mitä holhoojani
oikein tarkoittanee tällä matkallani. Ainakin olen varma siitä,
ettei hän yksinomaan lähettänyt minua tänne juuri sitä varten, että
päästäisin Norosen pälkähästään. Vaan mitä varten hän lähetti minut?...
Olen kyllä joskus jutellut hänelle akkuna-kumppanistani, mutta lähempiä
tietoja hänestä en ole voinut antaa, siitä yksinkertaisesta syystä,
että en ole itsekään niitä tietänyt. Myöskään hän ei ole siitä enempää
välittänyt, ja, jos en varsin paljon pety, ei hän enää muista koko
asiaa. Mutta siitä huolimatta tuntuu asia hieman salaperäiseltä.
Eräänä päivänä sanoi hän minulle: »Kustaa, poikaseni, sonnusta itsesi
matkalle! Tässä olisi kirje vanhalle ystävälleni, pormestari Vesaselle;
vie se perille, — lopun saat siellä tietää!» — Hm!... (Ottaa kirjeen
taskustaan.) Tässä se on... (Lukee.) »Hyvin oppinut herra pormestari
Vesanen, Rauma.» — Rauma! Se nimi minua juuri houkutteli tänne, sen
myönnän. Jos en olisi huomannut tarkastella kirjeen osoitetta, en
tiedä, olisinko juuri ollut halukas matkustamaan. — Rauma! — Rauma!...
Sama osoite oli akkuna-kumppanini matkakapineissakin, jonka näin,
kun niitä vietiin rautatien asemalle. Minä en koko ihmisestä tiedä
muuta kuin tuon osoitteen, paitsi hänen suloista muotoaan, joka on
kaivautunut muistooni, aivan kuin joku viehkeä unelma. Kun hän katosi
pääkaupungista, olin minä ensin joutua epätoivoon, sillä en edes
saanut tietää hänen nimeänsäkään; mutta vähitellen totuttelin itseäni
olemaan ajattelematta häntä, — ja se auttoi. Saaplari soikoon! — eihän
tämä maailma surua varten luotu ole! Kieltäymisiinkin täytyy tottua!
Eläköön ilo ja leikillisyys!... Kenties täällä mahdollisesti saan
jälleen tavata tuntemattoman akkuna-kumppanini, — sitä varten ainakin
läksin matkalle. Eihän sitä voi tietää, ajattelin itsekseni, se ehkä on
sallimuksen viittaus; seuraa sitä! Ja minä seurasin sitä, ja nyt olen
täällä. Nyt, kohtalo, viisas sallimus, jumalallinen vaisto, ohjaa nyt
minun tieni niin, että vastakin pidetään minua sinun suosikkinasi!...
Vaan ensin täytynee minun selvittää Norosen asiat! (Soittaa.)