(NORONEN. NOORA.)
NOORA (vähän pilkallisesti). Ah, herra varatuomari!
NORONEN. Ni — niin, — minä se olen, neiti Noora.
NOORA. Te varmaankin etsitte isääni, herra varatuomari? Jos sallitte,
menen minä heti ilmoittamaan hänelle.
NORONEN. Minä pyydän, neiti, sallikaa ensin minun puhua hetkinen
kanssanne.
NOORA. Miten voin palvella teitä, herra varatuomari?
NORONEN. Palvella minua, neiti?... Kuinka voitte käyttää sellaisia
sanoja minulle?... Minä tahtoisin... se — tahtoo sanoa — minä
toivoisin...
NOORA. Te saatatte minut uteliaaksi.
NORONEN. Neiti... jos tietäisitte... — Jos voisitte aavistaa...
NOORA. Mitä tarkoitatte?
NORONEN. Mi—nä tarkoitan, neiti hyvä... jos... siinä tapauksessa,
että... (Syrjään.) Minä en voi päästä alkuun; tämä ei pääty hyvin.
NOORA. Tahtoisitteko sanoa, herra varatuomari...
NORONEN. Niin... minä tahtoisin sanoa teille, neiti Noora... että eräs
mies... jonka sydän... kaikki ajatukset... jonka koko sielu... (painaa
kättä rintaansa vastaan, pudottaen keppinsä).
NOORA (säikähtää). Ah!... Te säikytitte minut!
NORONEN (ottaa ylös keppinsä). Anteeksi, armollinen neiti! — —
(Syrjään.) Kirottu keppi! (Ottaessaan keppinsä, pudottaa hän hattunsa.)
Tuo myöskin!
NOORA. Mitä te sanotte?
NORONEN. Suokaa anteeksi neiti! — Silmänräpäys vaan! (Hän vie pois
hattunsa ja keppinsä, tulee Nooran luo, oikoen vaatteitaan.) Nyt minä
tulen asiaani!
NOORA (pelkää). Jumalani! mitä te aijotte? Ettehän vaan aijo tappaa
minua?
NORONEN (loukkaantuneena). Tappaako teidät? Minäkö, neiti Noora, joka
jumaloitsen teitä, joka tahtoisin kantaa teidät käsilläni; minäkö,
jolla ei ole mitään muuta toivottavana, kuin että...
NOORA. Te olette liiaksi kohtelias, herra varatuomari! Minä en
mitenkään ole ansainnut teidän kunnioitustanne.
NORONEN. Minun kunnioitustani? Mitä sanoja, neiti Noora! Ettekö voi
löytää kauniimpia, hempeimpiä ja lempeimpiä sanoja?
NOORA. Kuinka niin? Minä en ymmärrä teitä!
NORONEN. Oi, Jumalani! miksi et ole luonut minua Demostheneeksi,
voidakseni sanoin tulkita ne tunteet, jotka minä tunnen tunnossani,
taikka oikeammin, sydämmeni syvyydessä! Oi, neiti Noora, minun
sydämmeni...
NOORA (syrjään). Vai sinne sitä jouduttiin! Sitä jo alusta aavistin.
— Kuinka kiusallinen hetki tämä on! Jos nyt edes jokin tulisi
häiritsemään meitä!
NORONEN. Te käännytte pois päin, neiti Noora,... te vaikenette! Ettekö
voi arvata mitä minä tarkoitan?
NOORA. Se on aivan mahdotonta, herra varatuomari.
NORONEN. Minä olen erittäin huono puhuja, ja kehno sanoin selvittämään
ajatuksiani. Minä en osaa oikein nimittää sitä, jota tahtoisin teille
ilmoittaa. Jos minulla olisi rohkeutta, kuntoa, tai jos uskaltaisin,
niin minä... (Syrjään.) Oi, hyvä Jumala, anna minulle rohkeutta,
ainoastaan rohkeutta! Ah, tuossa minulla on vielä sormieni välissä
jälellä Johanneksen antama nuuska, se joka virkistää ajatuksia,
elähyttää sydäntä, kuten hän sanoi. Hyvä, — minä koetan. (Vetää nuuskaa
sieramiinsa hyvin ahnaasti).
NOORA. Koettakaamme vihdoinkin päästä johonkin tulokseen.
NORONEN. Suokaa minulle aikaa vielä hetkinen, neiti Noora! Tilaisuus
olisi niin sopiva, ettei toiste parempi. Tietäkää siis, armas Noora
neiti, että minä jo kauvan olen sydämmessäni... (vääristelee naamaansa
ja vihdoin aivastaa)... olen sydämmeni syvyydessä hautonut salaista,
mutta todellista... (aivastaa)...
NOORA (niiaa pilkallisesti).
NORONEN.... olen hautonut todellista... puhdasta... (aivastaa).
NOORA (niiaa joka kerta kuin Noronen aivastaa).
NORONEN.... viatonta... palavaa... (aivastaa)... le... lempeä...
(aivastaa)... te... te... teitä koht... (aivastaa)... kohtaan, neiti
Noora... (aivastaa)... ja... ja minä vakuutan... (aivastaa)... minä
va... va... (aivastaa)... kuutan, et... et... (aivastaa)... että...
(aivastaa)... minä... (aivastaa useasti perätysten).
NOORA (pistää sormet korviinsa ja purskahtaa nauramaan). Jumalan
tähden, lopettakaa jo, herra varatuomari. Minua oikein kauhistuttaa;
— en voi sietää enempää... hyvästi! (juoksee nauraen sivuoven kautta
pois).