Varatuomari NORONEN (tulee peräovesta samassa hetkessä, kuin Vesanen
menee sivu-ovesta. Sisään tullessaan kompastuu hän ja pudottaa hattunsa
ja keppinsä). Kas niin — tuossa ne nyt ovat! Tänään jälleen on minun
pahahenkeni irrallaan! Aamulla, kun nousen ylös, kuten minä aina teen,
ja aijoin, tavallisuuden mukaan, työntää jalkani tohveleihin, huomasin
mielipahakseni että koirani, Polle, leikittyään niiden kanssa, oli
laahannut ne pois paikaltaan. Minun täytyi konttailla ainakin tunnin
ajan pöytäin ja tuolien alla, kunnes vihdoin löysin nuo siunatut
kenkärajat piirongin alta. Harmissani sellaisesta viivytyksestä,
tempasin kiireesti päältäni yötakin — ja räiskis! — koko hihavuori
repesi aina ylhäältä alas asti. Yhä enemmän harmistuneena tuosta
uudesta onnettomuudesta, löin kiroten nyrkkiäni pöytään, kuten
tavallista, ja — armahda! — permannossa makasi kerma-astia tuhansina
pieninä palasina. Vimmastuneena sellaisesta vastoinkäymisestä, juon
kahvini ilman kermaa, ja sokerin asemesta riitelin piikani kanssa,
hänen parhaillaan puhdistaessa uusia mustia housujani, jotka aijoin
päälleni pukea, lähtiessäni tänne tervehtimään hyvin oppinutta
pormestaria. Piika vihastuu sanoistani, repii ja venyttelee housun
lahkeita ja — rits, rats — lentelee napit toisensa perästä, sekä
muutamat jäävät roikkumaan katkenneihin lankoihin; minulla ei ollut
aikaa antaa niitä neuloa kiinni, sillä minun täytyi tavata pormestari
ennenkuin hän lähtisi raatihuoneelle. Sentähden kiiruhdin tänne minkä
jaksoin, ja juoksin kadulla kumoon pienen pojan, josta hänen äitinsä
haukkui minua pitkin matkaa; ja tuskin olin ennättänyt ovelle täällä,
kun jo kompastun ja pudotan hattuni ja keppini. Tuossa ne nyt ovat,
mutta minä seison tässä ja mietin, mitä vielä voisi tapahtua, — sillä
minun vastoinkäymiseni eivät vielä ole lopussa, sen varmaan tiedän
kokemuksesta. — Kun ne kerran ovat alkaneet, riittää niitä pitkälle
mitalle. — Oikein voi ihminen raivostua, kun ajattelen, että juuri
tänään nuo onnettomat vastoinkäymiset piti alkaman; tänään, kun
juuri hartaimmin olisin halunnut, että onni olisi hymyillyt minulle.
Pormestari on minulle suosiollinen, sen tiedän, ja Noora!... niin,
ehkei hänkään ole taipumaton. Onhan hän aina ollut ystävällinen
minulle. Se toimi, joka nyt on avonaisena maistraatissa, on minun
saatava, ja kun siitä tuleva palkka ynnä minun muut pienet tuloni hyvin
hyvästi riittäisivät elättämään vaimon ja lapset, sopisi mielestäni
Noora minulle mainiosti. Kun nyt vaan eivät nuo kirotut vastoinkäymiset
taasen tulisi esteeksi. Oi, te pienet kiusallisuudet ihmis-elämässä!
kun nyt vaan pysyisitte pois tämän päivän! (Panee kätensä ristiin).
Kuuletteko, — tämän päivän! (Hän on ottanut ylös hattunsa, vaan kun
hän ottaa ylös keppinsä, lyö hän sillä vahingossa hatun kädestään,
ja säikähtyen siitä pudottaa hän kepin varpaillensa, nostaa ylös
jalkaansa). Ai, ai, ai! Voi, minua vaivaista! (Hyppää toisella jalalla
ympäri huonetta, ja astuu vihdoin hattunsa päälle). Jumalani! mihin
minä nyt astuin?... Mitä minä näen!... se on oma, uusi hattuni!
(Hypähtää kauhistuneena syrjään, jolloin käsi sattuu kahvipöydän
syrjään, niin että kupit putoilevat). Kas niin — mitä se oli? (Käy
päähänsä kiinni). Tuhat tulimaista, onko itse paholainen saanut minut
valtaansa? — Nyt menivät vielä kappaleiksi pormestarin kahvikupitkin.
Minä olen onneton! Enempää en voi kärsiä... minä pyörryn! (Vaipuu
eräälle tuolille, joka rikkoutuu tai kaatuu, niin että hän putoaa
laattialle). Kas niin! tässä minä nyt olen! Tulen ihan hulluksi!
Ei, tämä menee liian pitkälle! Kukaan kuolevainen ei voi pitemmälle
kestää... — (Hyppää äkkiä ylös). Mitä se on? — Joku tulee!...
Olisikohan se pormestari, tai itse Noora neiti!... — Taivas... ja minä
kun olen tällaisessa tilassa! He eivät saa nähdä minua! Joutuin pois
täältä! (Rientää ovelle, mutta samalla se ulkoapäin aukaistaan, niin
että hän törmää yhteen Juhanin kanssa.)