VESANEN (yksinänsä). Niin, siinä hän nyt juoksee tiehensä, tuo vallaton
hupakko... Juokse vaan, mutta et sinäkään voi välttää kohtaloasi. —
Kaksi rakastunutta, kumpikin ikkunassaan — ei ole hullumpaa! — Olisihan
minun pitänyt jo huomatakin jotain sellaista!... Sitten kotiatulonsa
ei hän enää ole ollut yhtä iloinen, vapaa ja onnellinen, kuin ennen.
Olen usein tavannut hänen ajatuksiinsa vaipuneena, ja erään kerran näin
hänen yksinänsä istuvan ja itkevänkin. Lapsi raukka! —... Äskettäin
kirjoitin ystävälleni, Virtaselle, pääkaupungissa, että hän hankkisi
minulle jotain tietoja Nooran rakkauden esineestä; ja jos tuo herra,
jolla on niin suorat... hm! — Vahinko vaan, että hänen nyt juuri pitää
olla asioimismatkoilla... Minä huomaan, että tiedustelut tulevat paljoa
vaikeammaksi, kuin luulinkaan, ja tuskin sittenkään johtavat toivottuun
tulokseen. — Mutta kellohan onkin jo paljo — ensin pieni kävely
puutarhassa, ja sitten täytyy mennä virantoimitukseen — hohoh! (Menee).