Valoisa kesäyö oli kulunut kutakuinkin hyvin, vaikka Pekka olikin
heittelehtinyt vuoteellaan koko yön. Hän oli nukkunut levottomasti,
nähnyt unta susista ja sudenpennuista. Ola valitti, että hänellä oli
vissit ruumiinosat aivan hellinä, kun Pekka oli koko yön potkinut häntä.
— Se on kaikki Ollin syytä, joka ei malttanut olla ilmaisematta
salaisuutta, puheli Kalle kenkiessään.
— Onkos sinulla, Olli, tuoreita kenkäheiniä, kysyi Ola, — Nämä entiset
ovat käyneet niin ruusuiksi, ettei näillä enää marssi kilometriäkään.
— Noudapas, Leena, navetanladosta pari kenkäheinäkimppua pojille,
kehoitti Olli, joka naureskeli Pekan touhulle. Tämä ei suostunut
enää riisumaan kenkiään. Hän oli tukkinut entiset heinänruuput
jalkineihinsa, kiinnittämättä niihin sen suurempaa huomiota.
— Heinitettävä on sinunkin uudelleen kenkäsi. Et sinä noilla äskeisillä
ruupuilla pitkällekään potki.
Pojat olivat pari päivää sitten vaihtaneet sukat heiniin. Niin oli
heidän mielestään helpompi kävellä.
Mutta Pekka vakuutti kulkevansa vaikka avojaloin, kunhan vain
ehdittäisiin hyvissä ajoin Laitiseen.
— Jaa — sanoi Laupiaisen Olli, kun hänen vaimonsa oli tuonut uusia
kenkäheiniä, — milloinkahan sieltä Iijärveltä tahi Uujoelta tulee pappi
alaspäin? Olisi tuo tyttö ristittävä.
Sitä eivät pojat tienneet. Kettusen poikain isä hyvin luultavasti
matkustaisi syksyllä Norjan kautta tuomaan Sirkkaa kouluun. Mutta
Iijärven pappi saattaisi hyvinkin kulkea.
— Mitäs se kulkisi... kesällä ainakaan. Se on tullut niin lihavaksi,
ettei pääse paikaltaan päkähtämään. Saarnatuoliin juuri jaksanee
kiivetä.
Olli kynsi korvallistaan ja oli olevinaan kärsimätön.
— Et sinä, Kalle, ole vielä niin pitkälle lukenut, että saattaisit tuon
lapsen kastaa? kysyi hän sitten, teeskennellen viatonta naamaa. Mutta
hänellä oli veitikka silmänurkassa.
Kalle heinitti kenkiään eikä ollut kuulevinaan. Ola pukkasi häntä
kylkeen.
— Niin mitä se savolainen sanoo?
— Kato, kato, kun on olevinaan. Vai "savolainen".
— Niin, että mitä se Olli...?
— Sitä, että kastaisit tuon mukulan ennen lähtöäsi.
— Kyllähän minä muuten, mutta jäivät liperit kaupunkiin, tuumi Kalle
vakavana.
— Ka, tehdään tuohesta miehelle papinkaulus, huudahti Olli ja kapsahti
keskelle lattiaa seisomaan. — Niin teki ennen Taivalkosken pappikin,
kun sattuivat oikeat jäämään kotia.
Olli Laupiainen oli sellainen lystikäs tomahtelija. Hänen tempuilleen
oli pakko nauraa. Nytkin hän oli niin veikeän näköinen kuin kettu, joka
katselee liesustaan.
Kalle huomautti siitä Ollille, mutta tämäpä vastata näpsähytti:
— Kettunenpa sen paremmin tietää.
— Ole tuossa nyt joutavoimatta! toruskeli emäntä, joka laittoi lapsille
aamiaista.
— Ka, ollaan, ollaan, koska kerran emäntä käskee, virkkoi Olli ja
rupesi puhdistamaan piippuaan.
Retkeläiset aterioivat ja olivat valmiit jatkamaan matkaansa.
Laupiaisen Olli ei suostunut ottamaan maksua, vaikka sitä hänelle
tarjottiin.
— Eihän toki oman puolen ihmisiltä, eihän toki. Menkää rauhassa vain ja
poiketkaa taloon kulkiessanne.
Ja veräjälle saakka hyvästellen saatteli Olli emäntineen retkeläisiä.
Matka sujui taas reippaasti. Pekka, joka tavallisesti asteli
viimeisenä, oli nyt asettunut etupäähän. Hän harppasi sellaista
vauhtia, että toisten oli vaikea pysytellä perässä.
— Onpa Pekan sääret nyt venyneet, huomautti Kalle Olalle, joka virkkoi:
— Mutta se se pettymys olisi, jos ei Aleksilla olisikaan pentuja enää.
Kallen mieleen iski epäilys. Mitä, jos Laupiaisen Olli olisikin
valehdellut! Ei niistä savolaisista koskaan voinut mennä takuuseen.
Mutta totta oli Olli puhunut. Saavuttuaan puolen päivän korvissa
Laitisen kylään he menivät suoraan Aleksin pirttiin, ja Pekka ei
kerennyt kunnolla päivää sanomaan, kun jo tiedusteli hukanpentuja.
— Onhan niitä kolme kappaletta, puheli Aleksi, joka istui pirtin
perällä kirvesvartta vuoleskellen. — Tuolla ovat vasussa takan kupeella.
Pojat riensivät sinne oikopäätä. Ja aivan oikein. Siellä ryömi kopassa
kolme vaaleanharmaata karvakerää, joille juuri oli puhjennut silmät. Ne
vikisivät ja nuuskivat vasun reunoja, ja yksi rupesi heti imemään Pekan
sormea ahnaasti ja halukkaasti.
— Mistä te nämä löysitte? kysyi Kalle.
— Tuolta Raututunturista, muutamasta kallion kolosta. Emä ei ollut
kotona; oli nähtävästi ruokaa etsimässä. Mutta pian se ilmestyi
paikalle, ja minulla oli täysi työ päästä siitä eroon.
— Eikö teillä ollut pyssyä?
— Oli kyllä, mutta ei sattunut haulikkoon kuin yksi panos, ja sen minä
laskin sille päin kuonoa. Mutta haavoitettunakin se seurasi minua
kilometrimääriä, kunnes Laupiaisen lähistöllä jäi jälkeen. Seuraavana
päivänä minä yritin sitä ajattaa, mutta peto oli painunut Saariselkään.
Liian heikko panos.
Olipa se seikkailu! Kalle tiedusteli, mitä Aleksi aikoi noilla
pennuilla tehdä.
— Mitäpä noilla... se kun nitistää hengiltä ja käy nimismieheltä katin
perimässä.
— Antakaa minulle yksi! huudahti Pekka. — Minä vien sen kotia ja
kasvatan. Se kesyttyy kuulemma niinkuin koira.
Aleksi naurahti.
— Kohtuudella sen saat. Mutta miten sinä sitä kuljetat?
— Eikö teillä ole vanhaa kallokasta? Siinä olisi hyvä kantaa.
Löytyihän talosta aina sellainen. Pekka pani pennun kallokkaaseen ja
ripusti sen selkäänsä. Sudenpentu vikisi ja vaikeroi. Mutta pian se
tottui uuteen asuntoonsa.
— Sille pitää syöttää vain maitoa. Se on niin pieni vielä, ettei osaa
muuta syödä. Minä olen niitä tällaisella vehkeellä elättänyt.
Aleksi näytti tavallista tuttipulloa.
— Eivätkö ne osaa vielä lakkia?
— En tiedä... en ole koettanut. Mutta pian se saadaan nähdä.
Pekan elätti nostettiin lattialle ja asetettiin maitovati nokan eteen.
Se nuuski sitä aikansa, mutta sitten rupesi pikku kieli lippasemaan, ja
pentu lakki aivan kuin koira.
— Hyvä tulee! huudahti Pekka. — Minä jo ajattelin, että pitäisi ostaa
Iijärven apteekista tutti ja ruveta sitä imettämään.
Pojat eivät malttaneet viipyä talossa, vaikka emäntä tarjoutui kahvia
keittämään. He aikoivat painaa yhtä menoa Iijärven rantaan, jonne oli
enää vajaa penikulma.
— Mutta jaksaako Sirkka? kysyi Pekka.
— Jaksan minä siinä missä sinäkin, vastasi Sirkka, joka kyllä olisi
mielellään jäänyt, mutta ei kehdannut sanoa.
Lähdettiin siis. Matkalla mietittiin ahkerasti, mikä hukanpennulle
annettaisiin nimeksi. Kalle, joka harrasti klassillisuutta, ehdotti
"Romulusta", mutta se ei Pekkaa tyydyttänyt.
— No pane sitten "Jugurtha",
— Se sopii paremmin pässille.
— Mitä arveltaisiin "Odysseyksestä"?
— Joo... Otusseon, innostui Pekka. — Pannaan se.
— Sehän sopiikin, Otus-se-on. Sillä otushan se on susikin.
Mutta kun Pekka huomasi, että hänestä tehtiin pilkkaa, ei hän
hyväksynyt "Odysseystäkään".
— Uju-juu! kuului samassa kallokkaasta, ja pojat heristivät korviaan.
— Minusta tuntuu, että se itse haluaa lausua mielipiteensä
nimenannosta, nauroi Ola. — Pannaan "Uju".
— Kas... sehän sopii. Ja sitäpaitsi Pekkakin sitä nimeä tapaili eilen
illalla nukkuessaan.
Mutta Pekka suuttui. Mokomatkin... kiusasivat häntä nyt, kun hän tunsi
itsensä niin onnelliseksi. Ei, hän miettisi itse nimeä hoidokilleen.
— No, mieti sitten. Onhan tässä Uujoelle talsittaessa vielä aikaa.
Kesä oli tännekin jo ehtinyt. Se oli melkein edellä Maanselän
tuonpuoleisten seutujen kesästä. Täällä olivat koivut jo puolilehdessä,
kun ne vielä esim. Soasjoella olivat olleet vasta hiirenkorvalla.
Mutta sääski ei ollut vielä tullut. Se tulikin tavallisesti vasta
juhannuksen aikaan. Lintuja sitä vastoin näkyi paljon. Täällä olikin
oikea siivekkäiden maailma. Läheisellä suolla päästeli kurki kovia,
rämäjäviä ääniä, jotka muistuttivat metalliastioiden helinää. Jossakin
pensaikossa lauleli peippo.
Kalle pysähtyi kuuntelemaan. Hän laski: yksi, kaksi, kolme, neljä.
— Neljä peipposta yht'aikaa. Hän kuunteli vielä hetkisen ja osoitti
sitten oikealle.
— Ja tuolla laulaa viides... ei, siellä on kaksi. Kuusi peipposta
yht'aikaa.
Kallella oli erikoinen taito erottaa linnut niiden laulusta. Hän
selitti toisille, milloin mikin metsän laulaja oli äänessä. Niin saivat
toiset kuulla punasiipirastaan, sinirintasatakielen ja monen muun
linnun äänet. Olasta oli melko vaikea erottaa niitä toisistaan, sillä
hän ei ollut harjoittanut korvaansa. Mutta Kallen avulla hän kuitenkin
oppi paljon tällä matkalla.
— Kuulkaapas tuotakin, sanoi Kalle ja pysähtyi, — Kuuletteko?
Toiset kuuntelivat ja erottivat valittavan »fyy-id, fyy-id», jota
yht'äkkiä seurasi maiskuttava »tseh-tseh-tseh!»
— Mikä se on?
— Se on leppälintu. Se on nähnyt meidät ja varoittaa toisia. Se on
tavattoman arka lintu. Odottakaapas —.
Kalle katseli eteensä ja osoitti koivunlatvaan.
— Tuolla se istuu, ja sen laulu johtui siitä, että se näki meidät tai
kuuli puheemme. Kuulkaapas... taas... fyy-id! fyy-id!... tseh-tseh-tseh!
Leppälintu oli Pekallekin tuttu, vaikk'ei hän ollut ennen tiennyt, että
juuri tuo ääni oli sen varoitusmerkki. Pikku Sirkkakin muisti sen usein
nähneensä Uujoen pappilan puutarhassa. Pieni punapyrstöinen lintu, joka
heilui ja viiputteli — aivan kuin olisi ollut höyhen vain.
Kalle kertoi leppälinnusta ja sen elintavoista. Hän oli monesti
löytänyt sen pesän, mutta siitä oli aina se ikävä seuraus, että emo
hylkäsi sen. Se lauloi melkein koko kesän, välistä vielä elokuussakin.
Mutta kesäkuussa oli sen paras lauluaika. Naaras ja poikaset muuttivat
etelään vähän aikaisemmin kuin uros. Se jäi vielä joksikin aikaa,
sitten sekin hävisi.
— Minne asti ne muuttavat? kysyi Sirkka.
— Eivätköhän mahtane mennä aina Afrikkaan saakka.
— Voi, niillä on paljon pitempi kotimatka kuin meillä!
— Mutta niillä on paremmat kulkuneuvotkin.
Niin — se oli totta. Sirkka ajatteli, että jos ihmiselläkin olisi
siivet, ei olisi mikään vaikeus koulun loputtua lentää yks' kaks'
Uujoelle. Yksi hurahdus, ja hän istuisi pappilan harjalla tai
kirkontornin huipussa ja huutelisi sieltä isälle ja äidille terveisiä.
Mutta ei oltu ihmiselle siipiä annettu täällä. Siellä toisessa
maailmassa hän vasta ne saisi, jos oli totta, että ihminen muuttui
kuolemansa jälkeen enkeliksi. Ja miksei se olisi totta. Pikku lapset
ainakin saivat siivet, siitä oli Sirkka ihan vakuutettu.
Niin — oli täällä lintuja ja lintujen laulua — oli! Se oli sellainen
konsertti, jota eivät mitkään soittokoneet olisi kyenneet saamaan
aikaan. Lampien, "lompoloiden" rannoilla polskuttelivat ja räpistelivät
kahlaajat; siellä oli kuovia, vikloja, tokkimuksia ja rantasipiä.
Hanhia lensi heidän ylitseen. Ilma vain havisi, kun ne suuressa
parvessa, siipiään raskaasti lyöden, porhalsivat yli. Koko seutu oli
täynnä ääntä, metsä, suot ja tunturinrinteet.
— Kopek! kopek! kopek! kuului yht'äkkiä heidän edestään, ja pari
riekkoa lensi koivikosta, vaaran kupeelta ja laskeutui sitten maahan.
Ne olivat vielä osaksi valkeita, mutta huomasi, että ruskea väri vei
voiton. Kesä oli tullut.
— Se on tyhmä lintu, sanoi Ola. Sumuisella säällä saa niitä naksuttaa
yhden toisensa jälkeen, eivätkä ne tee muuta kuin lennähtävät muutaman
askelen ja laskevat kopekoitaan.
— Lappalaisten onneksi, virkkoi Kalle. — Jos se olisi arka, niin
mistähän rahaa saataisiin, Riekkomaat ovat lappalaisen kultakaivos.
— Niinpä niin. Vähänpä sitä on muuten täällä, vaikka joka kesä
yritetäänkin.
He lähestyivät nyt niitä seutuja, joista todellakin huuhdottiin kultaa.
Oli Olakin muutamana kesänä käynyt kullan "vaskuussa", mutta paljoa hän
ei ollut saanut. Puolikymmentä neulannupin kokoista raetta vain.
— Mutta siitä huolimatta jättävät monet iijärveläiset talonsa ja
peltonsa ja lähtevät Kultalaan.
— Ihminen on ahne. Kullanhimo...
— Mutta — minusta olisi parasta, jos tyydyttäisiin vain siihen, mitä
luonto mielellään antaa, lausui Kalle. — Silloin tultaisiin hyvin
toimeen ja elettäisiin tyytyväisinä. Meillä on Uujoessa lohipato, mutta
se onkin oikea kultakaivos. Saamme välistä viisi, kuusi lohta päivässä.
— Kyllä kai isä on sen laittanut jo kuntoon? kysyi Sirkka silmät
loistaen.
— On tietysti. Heti jäänlähdön jälkeenhän pato rakennetaan, selitti
Pekka.
— Ja sitten nämä Lapin kehutut kultalöydöt houkuttelevat tänne
kaikenlaisia kulkureita, jotka turmelevat seudun ja jättävät ruman
jäljen. Se on jo Rantakylässäkin saatu nähdä, puhui innostuneena Kalle,
joka sydämestään harrasti kotimaakuntansa parasta.
— Hei jänis! huusi Pekka, joka oli pysähtynyt.
— Siellä viiletti tosiaankin jänöjussi polkua eteenpäin ja katosi
harjun taa. Se tempasi Kallen ja Olankin äskeisistä mietteistä.
Viimeksimainittu lausui:
— Kohta aukenee eteemme Iijärven ranta.
Ola olikin oikeassa. Puolen tunnin kuluttua rupesivat ensimmäiset
Rantakylän talot näkymään. Retkeläiset laskeutuivat joenrantaan. Siitä
oli mentävä venheellä yli.
He soittivat lautturia, joka hetken päästä ilmestyikin mökkinsä
edustalle.
— Tulkaa noutamaan yli! huusivat pojat kuorossa.
Hetken kuluttua oli lautturi lasten puoleisella rannalla. Hän muhoili
ystävällisesti.
— Päivää! Minä luulin, että se oli posti.
— Eikö posti ole vielä tullut?
— Ei, mutta pitäisi piakkoin tulla. Ettekö ole nähneet taipaleella?
— Emme. Me poikkesimme Laitiin ja viivyimme siellä kappaleen aikaa.
— Sitten on vielä jäljessä.
— Jokos Lesken-Matti on tullut kirkolta?
— On jo aikoja. Siellä odottelee kievarin pirtissä päästäkseen illalla
palaamaan.
Lesken-Matti oli kirkonkylän postimies. Pojat olivat ennenkin kulkeneet
hänen venheessään. Matti oli hiukan yksinkertainen, mutta muuten siivo
ja hyvä mies.
— Mikäs sillä nuorella herralla on kallokkaassa? kysyi lautturi
Pekalta. Pekka punastui, kun häntä kutsuttiin "nuoreksi herraksi". Hän
vastasi:
— En minä ole mikään "nuori herra".
— Ei — sen nimi on "Hukka-Pekka", sillä sillä on sudenpentu selässä.
— Yhyy! pääsi lautturilta, — Kotiako aiot kuljettaa?
— Sinnepä sinne.
— Ei noita mokomia kannattaisi elättää. Kurikalla otsaan vain. Ilmankin
syövät poroja tuhottomasti.
Mutta Pekka puolusteli elättiään.
— Tämä ei ainakaan tule syömään yhtään poroa. Siitä tulee kesy kuin
koirasta.
Lautturi maksettiin, ja peräkanaa astelivat retkeläiset joen törmää
ylös kievaria kohti.