Seuraavana aamuna alkoi nousu Maanselän tuntureille. Päivä oli kaunis,
ja iloisin mielin lähtivät retkeläiset matkaan. Yöllä sattunut häiriö
oli vaikuttanut virkistävästi heihin. Tuntui kuin he olisivat saaneet
raikkaan kylvyn. Tunturit hohtivat heidän edessään, kohottaen paljaita,
sinisiä huippujaan taivasta kohti. Peipponen lauloi rantalepikossa, ja
jossakin alempana joessa polskahti purolohi. Kalle oli aamulla käynyt
nykäisemässä puoli tusinaa noita koreakylkisiä kaloja, ja he olivat
syöneet oikein herkullisen aamiaisen.
Päästyään vaaran laelle, joka loivasti vietti pohjoista kohti, ja
jonka takaa toisia korkeampia kohosi retkeläisten eteen, Kalle asettui
matkueen etunenään ja aloitti reippaan laulun:
— Käy kohti tuntureita
retkemme riemuinen.
Kyliä, kaupungeita
ah, näin jo kylliksen!
Hoi-laa! Hoi-laa!
Ja kaiku tuntureista
nyt vastaa:
Hoi-laa!
Hei, katso Kaunispäätä!
Se tuolta tuijottaa.
On patalakki jäätä,
ja harteet huuruaa.
Hoi-laa! Hoi-laa!
Ja kaiku tuntureista
nyt vastaa:
Hoi-laa!
Jäämerta kohti täällä
vedetkin virtailee.
Ja taivas pääni päällä
oudosti vaalenee.
Hoi-laa! Hoi-laa!
Ja kaiku tuntureista
nyt vastaa:
Hoi-laa!
Lumottu mailma alkaa
huipulta vuoren tään.
Et astua voi jalkaa
täält' enää Etelään.
Hy-väst! Hy-väst!
Ja kaiku tuntureista
nyt vastaa:
Hy-väst!
Toisetkin olivat yhtyneet lauluun, joka reippaana kiiri ilmoille. Se
oli jonkun kuljeksivan "lantalaisen" tekemä, jonka runosuoni oli täällä
puhjennut, ja joka tällä tavalla oli tahtonut osoittaa rakkauttaan
Lappiin, ja samalla ehkä lausunut viimeiset jäähyväiset etelälle.
Kalle oli kopioinut sen muutaman autiotuvan seinään kiinnitetystä
paperilapusta, ja siitä oli muodostunut hänen mielessään oikea
Lapin marssi, jonka tällaisena päivänä sopi ilmoille kajauttaa. Hän
oli opettanut sen toisillekin, ja he osasivat sen jokainen, pikku
Sirkkakin. Tämä joutui omituisen vaikutelman valtaan tätä laulua
laulettaessa. Tuntui siltä kuin olisi lopullisesti jättänyt kaupungin.
Täältä käsin ajatellen häipyivät koulu, toverit ja täti Mehtonen
jonnekin saavuttamattomaan etäisyyteen. Koulussa-olo rupesi tuntumaan
kuin unelta. Mutta hänestä se ei ollut paha. Päinvastoin. Tämä tunnelma
nosti häntä yhä lähemmäs kotia, rakasta, kultaista kotia, josta hän
oli ollut niin kauan poissa. Tuntui siltä kuin olisivat isä ja äiti
ja pikku siskot olleet tuolla tunturin kaltaalla vastassa, valmiina
sulkemaan hänet syliinsä. Hän lauloi täyttä rintaa hennolla äänellään
ja hänet valtasi jonkinmoinen joulutunnelma.
Matka kului reippaasti. Nousu tuntureille vain oli vaivalloista.
Tavantakaa heidän piti pysähtyä levähtämään. Tunturi näytti kohoavan
ihan taivaaseen asti, vaikka polku kulkikin sen matalimman kohdan yli.
Päästyään puolenpäivän tienoilla korkeimmalle kohdalle he ponnistivat
vielä voimiaan ja kiipesivät Kaunispäälle. Sieltä oli suunnattoman
laaja näköala jokaiseen ilmansuuntaan.
Tuolla ylhäällä tunturin huipulla tuntui pikku Sirkasta maailma niin
mahdottoman avaralta ja ihminen näin pienen pieneltä. Ola ja Kallekin,
vaikka olivat jo isoja poikia, vaikenivat kokonaan. Niin valtavasti
vaikutti heihin mahtava ympäristö.
Etelää kohti, niin kauas kuin silmä kantoi, ulottui metsien vihreä
vyö. Metsää, yhä vain metsää. Siellä täällä kohosi joku korkeampi
vaara, mutta ne olivat vielä pieniä tämän uhkean tunturijättiläisen
rinnalla... jollakin tavoin litteähköjä ja matalia. Kaunispään laki oli
paljas, ja osittain peitti sen rotkoja vielä sulamaton lumi. Se oli
omituisen keltaista, aivan kuin soraa, mutta kun sitä kädellään koetti,
uhkui siitä jäistä kylmyyttä. Vaarojen välissä kimalteli pistävän
kirkkaasti, aivan kuin olisi sinne valettu sulaa hopeaa. Ne olivat
jokia ja järviä, joiden pintaan aurinko paistoi. Erään yksinäisen
vaaran huipulta kohosi hieno savupatsas ilmaan, osoittaen, että sinne
oli asettunut ihminen, joku kalastaja tahi uudistalokas. Hänen majaansa
ei näkynyt, sillä se oli kovin pieni ja metsän peitossa.
Pohjoiseen käsin aukenivat taas mahtavat tunturi — jonot, jotka
ketjujen lailla kiersivät taivaanrantaa. Maat rupesivat nyt alenemaan
sitä ilmansuuntaa kohti, Iijärven rantaan käsin. Sitä ei erottanut,
sillä matalammat rantatunturit estivät sen näkymästä. Mutta kaukana,
pohjoisen taivaan rannalla häämöittivät Uujoen rajatunturit. Niiden yli
oli Kallen, Pekan ja Sirkan vielä mentävä, ennenkuin he saapuisivat
kotiin.
— Katsokaapa poroja! huudahti äkkiä Pekka, osoittaen vasemmalle,
tunturin rinnettä alaspäin.
Siellä oli todellakin joukko poroja muutamalla kallion kielekkeellä, ja
musta pilvi leijaili niiden yläpuolella.
— Porot pyrkivät tuntureille kesäajaksi. Siellä eivät sääsket pääse
niitä ahdistamaan, selitti Kalle, joka oli hyvin perillä näistä
asioista.
— Miksikähän Jumala on luonut sääsket? kysyi Sirkka. Hänen oli vaikea
ymmärtää sellaisten elukoiden olemassaoloa.
— Ei niitä ole Jumala luonut, vaan paholainen, nauroi Ola. —
Uskonnonopettaja selitti meille, että Beelsebub merkitsee "kärpästen
päämies". Siis ne ovat sen äijän luomuksia.
— Sitten minä sen ymmärrän, innostui Sirkka. —
Ne kiusaavat ihmisiä ja eläimiä, koska se itse on kiusaaja.
— Ja eräässä koululaulussakin sanotaan, että hyttynen on hämärän renki,
tiesi Pekka. — Mutta täällä ne eivät tarvitse hämärääkään.
Pekka matki sääsken ääntä, ja toiset purskahtivat nauruun.
— Jaa — jos ne olisivat vasikan kokoisia, niin niistä olisi melkoinen
kiusa. Silloin ei auttaisi pikiöljykään, tuumi Kalle vakavana.
— Mutta — silloinpa niitä saattaisi metsästää niinkuin peuroja,
huudahti Pekka.
— Mutta — saattaisikohan niiden lihaa sittenkään syödä? kysyi Sirkka.
— Enpä tiedä. En ole syönyt sääskipaistia muulloin kuin silloin, kun se
mokoma on ihan suuhun lentänyt, veisteli Ola.
— Ojah! Kukaties lihakin muuttuisi ko'on mukaan, lausui Kalle. — Vaikka
en minä puolestani haluaisi niitä isommiksi.
— Väinö Virtanen kysyi kerran, että ovatko Lapin sääsket pääskysen
kokoisia, nauroi Pekka.
— Mitä vastasit?
— Sanoin, että ovat ja ihan valkeita.
Naurettiin taas. Se Väinö Virtanen heisteli nyt jossakin Ruotsin
puolessa ehtoja parantamassa. Huvimatka oli muuttunut opintoreissuksi.
— Mutta täällä on kylmä, hätäili Sirkka. — Emmeköhän lähde jo alas?
Tunturilla kävikin todella vinkeä tuuli. Hiestyneessä ruumiissa rupesi
tuntumaan vilunväreitä.
Retkeläiset lähtivät siis laskeutumaan alas, joka sekin kysyi taitoa ja
varovaisuutta.
— Nicht heruntergucken, nicht heruntergucken! [Ei kurkistella alas!]
varoitteli Ola, matkien alppioppaiden ääntä. Hänen isänsä oli käynyt
Sveitsissä ja kertonut alpeille noususta.
— Minun mielestäni suomalaisten ei tarvitse matkustaa Sveitsin alppeja
ihailemaan, kun omassa maassa on kerran tällaisia tuntureita, selitti
Kalle innostuneena.
— Ei kyllä... mutta kun se on "chic".
— Mitä se on? kysyi Sirkka.
— Sinä turmeltumaton naissuvun edustaja! Sinä et tiedä vielä, mitä
"chic" on, naureskeli Ola.
Sirkka punastui. Oliko se jotakin — pahaa?
Eivät muutkaan »Kettusen komppanian» jäsenet sitä tienneet. Ola sai
siis selittää.
— Chic de Paris... [Pariisin muoti] ettekö ole sellaista lausetta
missään tavanneet?
Ahaa! Jopa Sirkka hoksasi. Hän oli saanut viime jouluksi täti
Mehtoselta hienon hajuvesipullon, jonka paperikuoressa oli seisonut tuo
lause.
— Johan minä sanoin, että Sirkalla on parhaat edellytykset tuon sanan
käsittämiseen.
— No mitä se sitten on? kysyi Pekka jurosti. — Minä en ymmärrä muuta
kuin "hik! hik!" ja silloin on ihmisellä hikka.
— Se merkitsee suomeksi "tapa" eli "muoti".
— Jaa... hikkako?
— Sinä pönteri! Eipäs kuin "chic".
No olkoon! Ei Pekka Kettunen sellaisesta välittänyt. Hänellä oli nälkä.
— Näettekö tuota punaista pistettä tuolla tunturin juurella? kysyi
Kalle.
Kyllähän se nähtiin. Mitäs siitä sitten?
— No siellä lähtee nälkä.
— Ahaa, Laupiaisen emännällä on maailman parasta viiliä! huudahti Pekka
ja kompuroi toisten jäljessä tunturia alas.
* * * * *
Runsaan tunnin matkan jälkeen saapuikin komppaniamme uudistalon
pihalle. Sen oli rakentanut muuan Savosta muuttanut kulkumies
maantien toivossa, niinkuin hän itse sanoi. Hän oli väittänyt, että
Iijärvellekin vielä rakennettaisiin maantie, ja se tulisi kulkemaan
juuri postipolun suuntaa, tunturin matalimman kohdan yli. Silloin
hänen mökkinsä joutuisi ihan tien laitaan, ja hän etuilisi itselleen
kievarin sekä löisi rahaa kuin roskaa. Miestä kiusoiteltiin tämän
tulevaisuususkon vuoksi, mutta Laupiaisen isäntä virkkoi:
— Kun kerran Soasjoelle ovat kruununtien kiskoneet, kiskovat vielä
tännekin. Ja silloin minä olen voittanut.
Hän oli sanonut sen vallesmannillekin.
Oli miten oli, joka tapauksessa oli Laupiaisen Ollin mökistä tullut
kievari jo ennen maantien tuloa. Jokainen matkustaja poikkesi taloon,
joka olikin kuin kosteikko keskellä erämaata. Tunturille nousu oli
siksi rasittava, että paraskin urheilija poikkesi Ollin pirttiin
levähtämään ja kahvittelemaan. Ja Olli-isäntä keri pennit pois
kulkijoilta. Tulevaisuuden mies se Olli Laupiainen.
Ollin mökkiin poikkesivat siis retkeläisemmekin. Pihalla heloitti jo
tuore nurmen alku, ja navetasta kuului lehmän mölähtely. Eikö Olli
ollut vielä laskenutkaan karjaansa ulos?
— Päivää! hihkaisi Pekka heti ovessa.
— Sus siunatkoon! säikähti Leena, Ollin vaimo ja riensi katonorresta
riippuvaa pärekoppaa liekuttamaan. — Ihan minä säikähdin.
Olli itse seisoi pirtin perällä piironkinsa edessä. Sitä sanottiin
kylän kesken "pankiksi", ja silloin kuin Ollilla oli silmälasit
nenällä, tiettiin hänen hoitavan pankkiasioita.
— Jaaha! Kettusen komppania! Se on sitten lehmien uloslaskuaika.
Olli Laupiainen nauroi veitikkamaisesti. Hän oli tunnettu leikilliseksi
mieheksi, jonka huulilta sinkosivat sukkeluudet ihan itsestään.
— Ja röökynöitä matkassa. Niinhän ne herrat kulkevat.
Pikku Sirkkaa hävetti. Tämä vasta taisi ollakin majapaikka. Ja pojat
kun olivat tätä kiittäneet.
— Liekutahan, Olli, lasta. Minä käväisen navetassa laittamassa
"Tanstokalle" hauteen. Se kuuluu mölähtelevän siellä.
Olli iski silmää Olalle. Tällä tavalla hän koetti tasoittaa sitä
jyrkkää laskua, jonka hän mielestään nyt oli tehnyt — piirongin äärestä
kehdon laitaan — "pankkihommista" lapsenpiian tehtäviin. Hän laski
silmälasinsa pöydälle ja rupesi juttelemaan retkeläisten kanssa.
— Vai sitä tullaan taas. Ja hyvinkö on jaksettu?
Hyvinhän he olivat jaksaneet. Pikku Sirkkaa vain kävi hiukan sääli, kun
hän tahtoi uupua.
— En minä ole uupunut. Pojat puhuvat omiaan.
— Se on oikein! Kyllä noin iso ihminen jo hyvin jaksaa. Niinhän sillä
on puukko vyöllä kuin aikamiehellä.
Sirkka pyörähti navettaan emännän luo. Häntä huvitti erikoisesti tutkia
talojen lehmiä, tiedustella varsinkin niiden nimiä. Täällä päin oli
kaikilla lehmillä hyvin omituiset nimet. Hänellä oli jo pitkä kokoelma
niitä muistissaan. Paitsi "Äpyleitä", "Helunoita" ja "Ruusunnuppuja"
oli joukossa sellaisia kuin "Vakkerkukka", "Prinsessa", "Keisarinna"
ja "Kullanmuru". Mutta paras hänestä sittenkin oli "Tanstokka", jonka
nimen hän nyt oli ensi kerran kuullut.
— Eikö teidän lehmiä ole vielä laskettu laitumelle? kysäisi Pekka, jota
myös kaikki kotieläimiä koskevat asiat erikoisesti kiinnostivat.
— Ei ole, mutta tänä päivänä päästetään, nauroi Olli.
— Miksi juuri tänään?
— No johan minä sanoin, että kun "Kettusen komppania" saapuu, on se
merkkinä siitä, että kesä on tullut.
Olli se osasi. Pekka katseli häntä kulmat rypyssä. Hän ei pitänyt
savolaisista, vaikka oma isä oli sieltä syntyisin. Hän itse lukeutui
pohjalaisiin tai paremmin lappalaisiin.
— Onko paljon käynyt matkustavaisia? tiedusteli Ola, joka tiesi, että
Olli piti päiväkirjaa. Hän halusi jo käydä kievarista, vaikk'ei hänellä
mitään kievarinpito-oikeuksia ollutkaan.
— Onhan niitä kulkenut... herraa jos narriakin. Tuolla se on päiväkirja
piirongilla.
Olli heitti päiväkirjan Olalle, joka ryhtyi aita selailemaan. Hänestä
oli erikoinen nautinto tutkia majatalojen päiväkirjoja. Niissä
vilisi ohitse elämän virta, joka sykähteli milloin kovemmin, milloin
hiljemmin. Ja luonteesta sekä maailmankatsomuksesta jätti yksi ja
toinen matkustaja näihin päiväkirjamerkintöihin aina jonkin merkin
jäljelle.
Niinpä oli nytkin. "Er. Arv. Björkman" kulkenut "suksilla Torniosta
Norjaan". Se ei ollut ollutkaan mikään mammanpoika. "Olli Olematon" oli
matkannut "kaikkeen maailmaan". "Alfr. A. Gustafsson" oli varmaankin
ollut Olli Laupiaisen taloon erityisesti tyytyväinen, koskapa oli
merkinnyt nimensä perään: »Mången tack!» »E. Aminoffin» matkareitti oli
ollut "Åbo-Vadsö". Ja Iijärven vanha setä, metsänhoitaja M.W. Thuneberg
oli kulkenut »Suomesta Thuleen.»
— Jaa... se on vanha setä Thuneberg'kin ollut pitkästä aikaa alhaalla,
sanoi Ola, jolle kyllä oli kotoa kirjoitettu tästä matkasta.
— Kävihän se ukko, missä saakka lie käynytkin. Kolmeenkymmeneen
vuoteen ei sanonut liikkuneensa, kertoi Olli. — Tässä oli yötä mennen
tullen ja paljon oli kertomista, varsinkin paluumatkalla. Kuivaksi
paikaksi kiilasi sitä Helsinkiä. Niin sanoi ihmisten siellä elävän kuin
muurahaispesässä.
Thule oli Iijärvellä, puolen penikulman päässä Olan kotoa.
Siellä käytiin usein kylässä, ja talo olikin hyvin tunnettu
vieraanvaraisuudestaan. Siellä ruokittiin sekä jätkä että virkamies.
Kaikille oltiin yhtä ystävällisiä, ja lukemattomia matkustajia oli
Thulen setä pitkän Lapissa oloaikansa kuluessa holhonnut.
Vanha metsänhoitaja oli yleisesti rakastettu. Hän oli tunnettu suuresta
anteliaisuudestaan. Palkkansa hän jakoi seurakunnan köyhille, eikä
hänellä juuri koskaan ollut itsellään rahaa. Mutta hänellä olikin vapaa
"ylöspito" joka paikassa, missä vain sattui liikkumaan. Ja hän kulkikin
kuin keisari alamaistensa keskellä.
— Onpa yksi engelsmannikin taas ollut liikkeellä.
Ola luki nimiä päiväkirjasta: »A.H. Bromby, Finsbury Circus Building
London E. 7.»
— Aina niitä niitäkin maleksii. Ne ovat omituista kansaa. Muut ihmiset
ovat niille kuin paljasta ilmaa. Ne eivät näytä näkevän eivätkä
huomaavan mitään. Tämäkin istui tuossa penkillä lasin alla, pitkän
tovin piippuansa poltellen ja tuijotti peräikkunasta ulos. Oppaansa
kanssa vain haasteli jonkin sanan. Ja kummaa se on se engelskan
kielikin. Niin tuntuu meikäläisestä, kuin olisi puhujalla koko ajan
kuuma peruna suussa. Liekö tuo Jumalan luoma koko kieli?
— Kukapas sen muu olisi luonut.
— Minä en ainakaan pidä engelsmanneista! huudahti Ola ja heitti
päiväkirjan piirongille.
Mutta Kalle puolusteli heitä. Hänen isänsä, joka papiston
matkastipendillä oli opiskellut Englannissa, antoi heistä mitä
parhaimman todistuksen. Vierasvaraisempia ja ystävällisempiä ihmisiä
sai hakea. Vain ulkomailla liikkuessaan muuttui englantilainen
suljetuksi ja jäykäksi. Ja se kai johtui siitä, että hän tunsi
joutuneensa vieraalle pohjalle ja pelkäsi loukkaavansa toisten tapoja.
— Niin kai se on, innostui Olli. — Jos tuota nyt meikäläinen lapinjussi
lähtee vaikka Ouluun, niin ymmälle joutuu ensi päivänä. Minä eksyin
kerran siellä, eikä auttanut muu kuin ruveta huutamaan.
— No mitenkä sitten kävi?
— Poliisi juoksi luo ja kysyi: "Mikä hätänä?" Minä toimitin, ettei
vielä hätää ole, mutta se voipi tulla, jos ei kortteeri löydy. "No
miksikä huudat?" tiukkasi sapeliniekka. "No ka, kun siten paraiten
herättää huomiota! Ette tekään olisi tullut minun luokseni, jollen
olisi huutanut." Poliisilla ei ollut mitään sanomista, neuvoihan vain
minulle "vartteerin", joka ei ollutkaan varsin kaukana.
Olli nauroi veitikkamaisesti ja liekutti kiivaasti kehtoa, josta kuului
pientä kitinää.
— Tuota ei teillä ollut viime vuonna, huomautti Kalle.
— Ka ei... miten lie haikara erehtynyt tänne ja tipautti tämän
uuuinpiipusta sisään.
Laupiaisen Olli naureskeli ja iski silmää Olalle. Hän oli toista kertaa
naimisissa; ensimmäisen vaimon lapset olivat jo kaikki aikuisia ja
hajaantuneet ympäri maailmaa.
Pekka silmäsi Ollia halveksivasti. Mokomakin savolainen, syötti heille
pajuköyttä... aikamiehille! Eivät ne lapset sillä tavalla maailmaan
tulleet. Kyllä hän sen tiesi.
Nyt rynnisti Sirkka sisään ja huusi heti ovessa:
— Siellä on sitten vasta kaunis vasikka! En ole koskaan nähnyt.
— Mikset sanonut ennemmin?
Pekka seisoi lattialla lakki kourassa.
— Enhän minäkään ennemmin tiennyt, puolusteli Sirkka.
— Mennään katsomaan!
Lapset työntyivät uudelleen pihalle ja olivat mennessään kaataa nurin
emännän, joka täysinäinen maitokiulu kädessä tuli pirttiin.
— Sus siunatkoon noita lapsia! Ei uskoisi, että ovat marssineet satoja
kilometrejä!
— Jaa... teillä on tainnut lehmä poikia? kysyi Kalle.
— Poikihan se "Tanstokka" riepu. Toissapäivänä juuri, Satuittekin
parhaaseen aikaan. Saatte uunijuustoa illalliseksi. Kai te olette yötä
talossa?
Ola arveli, että olisi parasta jatkaa vielä matkaa Laitiseen ja ehkäpä
Iijärven rautaan. Olisihan silloin tämä jalkamatka ainakin hänen
osalleen lopussa.
— Mutta ei sieltä lähde postikaan ennen kuin ylihuomenna, tiesi Olli.
Se oli totta, Soasjoen postimies oli heidän jäljessään. Oli lähtenyt
kolme päivää myöhemmin Soasjoen kirkolta.
— Ka, kun ette malttaneet odottaa häntä?
— Ei maltettu.
— Eihän tämä ole enää se posti, muisti Olli, — Sehän meni jo viime
viikolla. Te olette viipyneet matkalla kauan.
— Ei ole viitsitty pitää kiirettä, kun ovat pieniä nuo toiset vielä.
— Kuuluuko Laitiseen mitään uutta?
— Eipä sinne erikoista, Laitisen Aleksi löysi vain viime viikolla
hukanpesän ja sai kolme elävää pentua.
Kalle Kettunen vihelsi. Sepä oli uutinen! Sitä ei saanut kertoa
Pekalle, jos mieli talossa yötä olla.
— Emmeköhän sentään lähde? Yöksi me ehdimme perille, ehdotti Ola.
— Pelkään, ettei pikku Sirkka jaksa, huokasi Kalle.
— No jäädään sitten, mutta muistakin, Olli, ettet hiisku Pekalle mitään
sudenpennuista. Silloin ei auta muu kuin taipaleelle.
Olli nauroi.
— Kyllä se minun takanani pysyy, kunhan ette vain itse päästätä.
Oli siis sovittu, että lapset yöpyisivät taloon. Iltapäivä kului
pakistessa. Syötiin uunijuustoa ja tuoretta ohrarieskaa viilin
kanssa. Retkeläisillä oli oikeat makean leivän päivät. Hyvissä ajoin
laittauduttiin levolle.
Mutta illalla, juuri kuin lapset olivat ojentautuneet tuoksuville heinä
vuoteilleen, hiiviskeli Laupiaisen Olli Pekan päänpuolessa ja näytti
kuiskuttelevan tälle jotakin. Kalle höristi korviaan.
— Mitä? kuuli hän Pekan kuiskaavan.
— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja.
Pekan kurkusta pääsi ujellus, joka muistutti jänistä ajavan jahtikoiran
ulinaa.
— Eikö Olli muistanutkaan—?
Olli käpsehti sänkyynsä ja hiljaisessa tuvassa kuului hänen pidätetty
naurunsa.
Senkin savolainen — —!
Kalle oli pahalla päällä.
— Kalle! kuului lattialta.
Tämä oli nukkuvinaan.
— Kalle! uudistui taas.
— No mitä?
— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja. Eikö lähdetä?
— Vaikka olisi löytänyt kameelikurkia, ei nyt lähdetä mihinkään!
— U-ju jun! kuului Pekan puoleksi tyytymätön, puoleksi onnellinen
ujellus.
— Nyt nukutaan, komensi Kalle. — Kuulethan, että Ola ja Sirkka jo
kuorsaavat.
— U-ju-ju-juu! pani Pekka ja käänsi rauhattomana kylkeään.
Senkin savolainen!