Posti saapui, ja iltamyöhällä lähtivät retkeläiset kirkonkylää kohti.
He olivat nyt olleet matkalla kolmetoista päivää ja patikoineet
kaksisataa kilometriä Soasjoelta lähtien — lukuunottamatta sitä
taivalta, jonka Almasuvannon isäntä oli heitä venheellä saattanut.
Järvimatkaa oli viisi ja puoli penikulmaa, ja se kuljettiin
tavallisesti yhdessä yössä.
Somalta tuntui pitkästä aikaa saada liukua venheessä, jota myötätuuli
kuljetti hyvää vauhtia. Lesken-Matti istui perässä ja hoiti purjetta.
Tällä reitillä oli tavallisesti aina myötäinen alkumatkasta — lähtipä
kummasta päästä järveä tahansa — ja lopussa vastatuuli. Niin oli nytkin
hyvänlainen myötäinen, mutta Lesken-Matti pelkäsi, että puolivälistä
kiskottaisi ankarasti. Ola ja Kalle lupasivat silloin avustaa häntä
soudussa.
Tämä oli nyt se kuuluisa Iijärvi, jonka saaria ei ollut kukaan lukenut
eikä syvyyttä mitannut. Rannat olivat kallioiset ja vesi kuultavan
kirkasta. Monen syllän syvyydeltä erotti selvästi pohjan.
Saaret kasvoivat metsää. Niitä oli vähä väliä, suurempia ja pienempiä,
asumattomia melkein kaikki. Muutamat kohosivat melkein äkkijyrkkinä
vedenpinnasta, muistuttaen siten suurta laivaa, joka keula tuulta
vasten halkoo veden pintaa. Iijärvessä olikin selkiä, joita saattoi
verrata merenulappaan. Toista laitaa ei erottanut, vaikka olisi kuinka
katsettaan teroittanut, ja sieltä puhalsi voimakas vihuri, joka sai
pienen venheen ankarasti keikkumaan. Mutta Lesken-Matti oli taitava
perämies, joka varmalla kädellä ohjasi pienen purtensa hyrskyjen halki.
Pikku Sirkkaa pakkasivat pelottamaan nuo korkeat, vaahtopäälaineet,
jotka vyöryivät venheen kupeella. Toisinaan näytti siltä, kuin olisivat
ne suoraa päätä rynnänneet venheen sisään. Mutta lähellä reunaa ne
ikäänkuin nöyrtyivät, hävisivät mataliksi ja kuin anteeksipyytäen
ylpeyttään livahtivat pakoon venheen alitse. Se riippui taitavasta
ohjauksesta.
Sirkka makasi postipussien välissä ja siirsi katseensa taivaalle.
Se oli harmaassa pilvessä. Pilvet lensivät tietänsä hajanaisina,
repaleisina kuin rauhattoman ihmisen mietteet. Alempana olevat kiitivät
eteenpäin nopeaan, paljastaen toisinaan jostakin aukostaan näkyviin
ylemmät pilvikerrokset, jotka purjehtivat tietään hitaammin ja
juhlallisemmin. Niiden ylimpiä reunoja valaisi kellervä hohde. Aurinko
oli niiden takana.
— Kylläpä tuli ryöttä ilma, lausui Lesken-Matti, katsellen purjeen
alitse eteensä. — Saa nähdä, onko meidän yövyttävä välille ja
odotettava tuulen tyyntymistä, Hautasaaren kohdalle se aina kulkee,
mutta sitten tuleekin melkein suora vastainen.
Olisipa se yöpymispaikka — Hautasaari. Sirkka oli kuullut, että
saaressa oli vanha lappalaisten hautausmaa, ja että paikalla kummitteli.
— Emme kai me Hautasaareen yövy? kysyi hän arasti.
— Niin jos ei päästä eteenpäin, on yövyttävä. Mitäs siinä?
— Huh! — Hautasaareen! Eikö siellä kummittele?
— Mitä tehnee... mutta ei ne kummitukset meille mitään mahda... kruunun
postille.
— Ei niitä kummituksia ole olemassakaan, huomautti Ola.
Lesken-Matti ei vastannut mitään, hän ei ruvennut asiasta väittelemään,
sillä paikkakuntalaisten tapaan oli hänkin taikauskoinen, vaikk'ei
kehdannutkaan sitä näyttää.
Vaiettiin taas ja kuunneltiin tuulen laulua. Vene natisi liitoksissaan
ja kulki eteenpäin tasaisin työnnähdyksin. Se oli pitkittäin
keinumista, joka tuntui mukavalta. Pekka oli nukahtanut keulaan,
kallokas vieressään. Sen suusta näkyi toisinaan pieni karvainen kuono,
joka uteliaana nuuski ylöspäin. Silloin tällöin kuului sisältä heikkoa
ujellusta. Sudenpentu ei näyttänyt nauttivan vesimatkasta.
Oli jo yli puolen yön, kun postivenhe hyvää vauhtia porhalsi salmeen,
jonka toisesta päästä sukelsi näkyviin korkeaa petäjikköä kasvava
matalarantainen saari. Sirkka muisti nähneensä erään maalauksen, joka
kuvasi kuoleman saarta. Se oli erehdyttävästi tämän kaltainen. Hän
arvasi sen Hautasaareksi.
— Hautasaari näkyy, huomautti samassa Kalle, aivan kuin olisi arvannut
Sirkan ajatukset.
Muutaman hetken kuluttua laskettiin rantaan. Lesken-Matti veti venheen
hietikolle niin pitkälle kuin jaksoi ja rupesi kantamaan eväsreppuja
maihin.
— Ainakin me tässä kahvistelemme, tuumi hän, katsellen ympärilleen ja
samalla kaivaen takin povesta piippuvehkeitä esiin.
Pian leimusi iloinen nuotio saaressa, vanhassa tulenpitopaikassa, ja
kahvipannu killui männynnäreen nokassa tulella. Matti oli avannut
laukkunsa ja ruvennut syömään.
— Eikö se ruoka maistukaan? kysyi hän hymyillen.
Eipä oikein tuntunut siltä. Oli syöty vahvasti kievaritalossa tuoretta
kalakeittoa. Mutta jos aikansa kuluksi koettaisi pureskella.
Kallekin avasi reppunsa ja otti eväät esille. Samassa hän huomasi,
ettei Pekka ollutkaan muassa.
— Anna pojan nukkua. Hyvää se sille tekee. Mutta sudenpentu pitää ottaa
tänne. Muuten se voi karata, ja me olemme helisemässä.
Ola nouti kallokkaan ja toi sen tulen ääreen. Pentu vikisi ja vaikeroi.
Sillä oli ilmeisesti kylmä.
Kalle otti sen syliinsä ja lämmitti tulen hohteessa. Pentu killisteli
pienillä, harmailla silmillään, ja tulen valo peloitti sitä. Se rupesi
kaivautumaan Kallen poveen ja innokkaasti nuuskimaan ja etsimään.
— Silläkin taitaa olla nälkä.
Pojat söivät ja syöttivät pennunkin, joka pian nukahti kallokkaaseensa.
Mutta tuulen voima yltyi vain. Petäjikkö ryskyi ja kohisi. Näytti
tulevan yöksi oikea myrsky.
Lesken-Matti istui mietteissään ja tuijotti tuleen. Mitä hän mietti,
sitä oli mahdoton arvata. Ola oli usein nähnyt lappalaisen tuolla
tavoin istuvan ja tuijottavan tuleen, ja se teki häneen joka kerta
oudon ja melkein salaperäisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi
noitavoimat liikkuneet ympärillä.
Tuuli yltyi yhä. Nyt se jo pauhasi täydellä voimalla. Tultakin
oli melkein mahdoton pitää. Myrsky lennättikin puita ja tuhkaa
ylt'ympäri. Lesken-Matti kävi katsomassa venhettä ja kiskoi sen ylemmäs
rantahietikolle. Hän oli herennyt umpimieliseksi ja näytti jonkin
verran levottomalta. Ilmeisesti hänestä oli vastenmielistä yöpyminen
tähän paikkaan.
Hän risteili nuotion ympärillä, tehden pieniä kierroksia metsässä,
aivan kuin olisi etsinyt jotakin. Ola piti häntä silmällä. Lesken-Matti
ilmeisesti tutki paikan turvallisuutta.
Ola hymähti itsekseen. Hän ei uskonut kummituksiin, vaikka oli
paljon niistä kuullut. Mutta tällaisena myrskyisenä yönä, täällä
asumattoman erämaan keskellä, kävi mieli kuin itsestään herkäksi ja
vastaanottavaksi kaikelle yliluonnolliselle. Hän muisti lappalaisten
kertomuksia kastamattomista lapsista, jotka itkivät pimeässä. Täällä
niitä varmasti oli kosolti, ja jos vanhoissa jutuissa oli perää, piti
niitä tänä yönä kuultaman.
Laittauduttiin levolle. Lesken-Matti sammutti tulen ja kääriytyi
peskikuluunsa. Yöt olivat vielä näissä pohjoisissa seuduissa tähän
aikaan kylmät, vaikk'ei päivä enää mailleen mennytkään. Pojat olivat
laittaneet rankisensa kuntoon, ja nyt lepäsivät matkamiehemme sen
suojassa.
Mutta — uni ei vain tahtonut tulla. Jokaisen mieli oli siksi
jännityksissä, että pakkasi väkistenkin valvottamaan. Pekka oli ainoa,
joka nukkui heti. Hän oli väsynyt viime taipaleella, pitäessään niin
uutterasti etumatkaa. Mutta Sirkkakin, jonka olisi myös luullut
väsyneen, valvoi.
Lapset kuuntelivat myrskyn laulua, ja se soi heidän korvissaan
kammoitta vana. Oli tämä Lappi sentään pelättäväkin, vaikka sillä
olikin niin monta hyvää puolta. Siitä oli sentään hyvä mieli, ettei nyt
ollut pimeä. Oli vain tuollainen vaisu ja kalpea valaistus, aivan kuin
vainajain mailla.
Lopuksi sentään tuli uni, mutta se ei ollut rauhallista niinkuin
tavallisesti. Heitä ahdistivat kaikenlaiset painajaiset ja yökyöpelit.
Kalle uneksi, että vanha, jäkäläpartainen lappalainen, jonka kasvot
olivat vahankeltaiset, ryömi nelin kontin hänen luoksensa, vaatien
siirtymään pois. "Tässä on käytävä meidän maanalaiseen asuntoomme, ja
sie makaat ihan oven päällä". Ja kun Kalle ei ollut kuulevinaan ukon
kehoituksia, jatkoi hän: "Me myöhästymme vainajien karkelosta, kun
eivät minun lapseni pääse ylös. Siirry pois siitä!"
Kalle vaikeroi unissaan, heittelehtien kovalla makuusijallaan, mutta
ei tietysti voinut siirtyä mihinkään, koska nukkui. Silloin hän näki
kummia: vanha lappalainen konttasi uudelleen hänen luokseen ja veti
perässään pitkää puukankea. Ilkeästi nauraen hän työnsi kangen Kallen
kyljen alle ja rupesi vääntämään. "Vai et aio lähteä! Kyllä minä sinut
siirtymään saan!" Kalle tunsi tukin pään kylkensä alla, mutta jokin
outo voima oli tehnyt hänet niin raskaaksi, ettei hän liikahtanutkaan.
Vain ruumiin keskipaikka kohosi hieman, mutta vaipui takaisin. "Oletpas
sinä painava!" tuumi lappalainen. "Mutta kyllä minä vielä konstit
tiedän!" Samassa hän konttasi tiehensä ja jätti kangen Kallen kyljen
alle. Kalle ajatteli, että mitähän se nyt meni hakemaan, kun samassa
rupesi maan alta kuulumaan lasten itkua. "Siellä lappalaisen lapset
valittavat, kun minä makaan niiden oven päällä", ajatteli Kalle ja
päätti siirtyä pois, Samassa hän heräsi.
Tuuli oli vain yltynyt. Metsässä heidän ympärillään ryski ja paukkui.
Rankisen seinässä olevasta harsoikkunasta näki, kuinka mäntyjen latvat
taipuivat. Jossakin etempänä kaatui suuri petäjä rytisten maahan, ja
hukanpentu parkui kallokkaassa. Sen ääni muistutti lapsen itkua. Kallen
päässä vilahti ajatus, että puu voisi kaatua heidän päällensä, ja hän
silmäili hätäisenä nukkuvia tovereitaan.
Kylkeä pakotti. Hän oli nukkuessaan kierähtänyt aivan rankisen reunalle
ja joutunut makaamaan kivenmukulan päällä. Siitä pakottava kipu.
Äskeinen oli ollut vain unta.
Samassa raoitti Lesken-Matti rankisen syrjää ja katsahti kauhistuneena
sisään.
— Lähdetään pois tästä! Tämä on noiduttu paikka! Pian, pian!
Kalle herätti toverinsa. He kömpivät ulos rankisesta, ja Lesken-Matti
osoitti venhettä. Sinne heidän piti rientää.
Saavuttuaan rantahietikolle, joka oli vain puolen sadan metrin
levyinen, kuului takaapäin kauhea rytinä. Iso petäjä oli kaatunut
heidän makuupaikkansa päälle.
Samassa Pekka parkaisi vihlovasti.
— Pentu, pentu! Hukanpentu jäi rankiseen!
Ola ja Kalle lähtivät ottamaan selvää, miten pennun oli käynyt.
Rankisen toinen pää oli joutunut petäjän alle, mutta toisesta päästä
kuului surkeaa vikinää. Siellä oli hukanpentu elossa.
Pojat kaivoivat sen esiin. Pennulle ei ollut tapahtunut minkäänlaista
vahinkoa. He kiskoivat rankisen irti, ottivat reppunsa ja kapistuksensa
ja palasivat venheelleen.
Siellä kyyröttivät toiset venheen laidan turvissa. Se antoi hiukan
suojaa. Lesken-Matti oli hakenut pari tukipuuta ja pönkittänyt niillä
venheen kohdalleen, ettei tuuli päässyt sitä röykyttämään. Hän kehoitti
lapsia paneutumaan hietikolle, venheen laidan alle pitkäkseen ja
levitti purjeen heidän alleen.
— Se oli viime tingassa, kun pelastuimme, höpötti hän hätääntyneenä. —
Jos ette olisi heti seuranneet, makaisitte nyt tuolla pää murskana.
Ja Lesken-Matti kertoi, että hän oli nähnyt unta, kuinka mahdottoman
pitkä lappalainen oli tullut häntä herättelemään ja sanonut: "Nouse
pois siitä! Siihen panee iso mies maata!" Hän oli heti ymmärtänyt, että
he olivat joutuneet manalaisten asuinpaikoille, ja hypännyt rankiselle
herättämään toisia. Ja niin oli käynytkin. "Iso mies" oli pannut maata
heidän sijalleen. Matti osoitti kaatunutta petäjää.
Kallekin kertoi unensa, ja Lesken-Matti vahvistui uskossaan, että
paikka oli noiduttu. Olan teki mieli panna vastaan, sillä hän rakasti
asioiden luonnollista selittämistä. Mutta hänkin oli niin omituisten
tunteiden vallassa, ettei viitsinyt puhua mitään. Pian he kuitenkin
rauhoittuivat ja kyyröttäen venheen laidan suojassa he lopulta
naureskelivat "isolle miehelle", joka oli ollut siksikin ystävällinen,
että oli ennakolta varoittanut heitä.
— Se oli varmaan samaa joukkoa, joka koetti kangeta minua ylös, virkkoi
Kalle.
— Mutta sinä olisit vain maannut välittämättä lappalaisen
ponnistuksista, jollei Matti olisi tullut meitä herättämään, torui
Pekka.
— Kyllä minä olin jo ennemmin hereillä, puolusteli Kalle. Ja sitten
kuunneltiin taas tuulen tohinaa.
— Minusta tuntuu, että se rupeaa heitättämään, virkkoi Ola hetken
päästä. - Ehkäpä se aamuksi tyyntyy.
Sitä toivoivat kaikki, pikku Sirkka kaikkein innokkaimmin. Hän kyyhötti
venheen laidan alla Matin pöykkyriin kääriytyneenä. Pannen kätensä
ristiin hän rukoili oikein hartaasti, että Jumala asettaisi myrskyn,
jotta he pääsisivät jatkamaan matkaansa.
Ja taivas kuuli pikku Sirkan rukouksen. Kun he avasivat silmänsä,
paistoi aurinko täydeltä terältään. Pienet laineet liplattivat
rantakiviä vasten, ja linnut lauloivat kilpaa. Tuntui siltä kuin
olisivat nekin kiittäneet Jumalaa kauniista säästä, joka oli seurannut
myrskyn jälkeen.
Mutta rumaa jälkeä oli tuuli tehnyt. Siellä täällä makasi petäjä
maassa, juuret ilmassa törröttäen. Oli onni, että rantahietikko oli
siksi leveä, ettei yksikään kaatunut puu ollut ulottunut venheelle
saakka.
Keventynein mielin laittelivat retkeläisemme venhettä kuntoon ja
lähtivät puolen päivän korvissa katkaisemaan loppupuoliskoa pitkästä
järvimatkasta.