— Toet ne kuitenkin on.
Ja hän rupesi juttelemaan Ahimelekista, joka oli asunut Sompion
puolessa vanhaan aikaan. Siinä se oli sitten ollut noita! Niin taitava,
että oli saattanut muuttaa itsensä milloin ketuksi milloin karhuksi —
aina tilanteen mukaan. Olipa kerran muuttanut itsensä säynäjäksi ja
uinut Luiroa alas ottaakseen selvää, mistä johtui, ettei lohi noussut
jokea ylös. Aina jokisuulla saakka oli käynyt ja joutunut jo kerran
uutistalokkaan nuottaan, mutta pelastunut viime tingassa potkaisemalla
itsensä yli venheen laidan. Oli neuvonut vaimolleen ja tyttärelleen,
millä keinoin nämä herättäisivät hänet lovesta, kun hän kotirannassa
tarttuisi heidän nuottaansa. No niin... muutamana päivänä vetivätkin
sitten vaimo ja tytär suuren säynäjän maalle, arvaten sen Ahimelekiksi,
joka oli palannut retkeltään. He kantoivat kalan pirttiin ja rupesivat
muistelemaan loitsulaulua, jonka isä oli heille lähtiessään opettanut.
Mutta kuolemakseenkaan he eivät kumpikaan enää muistaneet sitä. Kala
rupesi jo mätänemään pirtin penkillä, kun tytär muutamana päivänä
kehrätessään yht'äkkiä muisti:
"Ahimelek Anterias,
paijelee jo pajas!"
[Ahimelek Antelias, nousepas jo ylös! (lapin kieltä).]
Silloin ilmestyi isä Ahimelek yht'äkkiä pirtin penkille istumaan. Äiti
ja tytär jo riemastuivat. Mutta — samassa kuin Ahimelek yritti ruveta
puhumaan, loksahtivatkin hänen leukansa irti ja putosivat lattialle.
Hän oli kuollut.
Lapset kuuntelivat jännittyneinä. Olivatpa ne merkillisiä juttuja —
totta tosiaan! Ola muisti lukeneensa Amerikan intiaaneista melkein
samankaltaisia kertomuksia. Istui kaksi noitaa vastakkain ja tuijotti
toisiaan tulen yli, joka paloi heidän välissään. He olivat päättäneet
kaksintaistella sillä tapaa. Tuijottivat tuntikausia silmät kovina,
kunnes yht'äkkiä — toinen, heikompi, kellahti selälleen ja oli kuollut.
Toinen tappoi hänet henkensä voimalla.
Niinpä niin... maailmassa oli paljon salaperäistä, niinkuin täällä
Lapissakin. Oli sellaisia paikkoja metsissä ja tuntureilla, joissa ei
saanut unta. Ylös ajettiin väkisellä, ja niin piti siirtyä toiseen
paikkaan. Ne olivat haltioiden asuntoja.
Olipa Lapissa vanhaan aikaan asunut jättiläisiäkin, oli kokonaisia
kyliä, joiden asukkaat polveutuivat jättiläisistä. Niinkuin
Nilivaarakin Kittilässä. Kerrankin olivat hukat ajattaneet muuatta
jättiläistä kokonaisen päivän. Tämä oli lopulta päässyt pujahtamaan
erään kalastajan tupaan. Kalastaja asui järven saaressa ja makasi
korkealla, katonrajassa olevassa vuoteessaan, jättiläinen hyppäsi
vuoteen reunalle. Sieltä eivät sudet tavoittaneet häntä, kun hän istui
niin korkealla. Jalkojaan heilutellen oli jättiläinen vain lauleskellut:
"Hei, killeririepuja,
hei, killeririepuja!"
Silloin oli kalastaja herännyt ja huomannut, kenet oli saanut
vuodetoverikseen. Hän rupesi miettimään, millä keinoin pelastuisi.
Kun jättiläinen nyt siinä istui ja lauleskeli, työnsi hän tämän
yht'äkkiä sängyn reunalta alas. Jättiläinen putosi lattialle, ja
silloin hänen vyönsä ratkesi. Kaikki siinä olleet hopearahat holahtivat
pitkin permantoa. Sudet hyökkäsivät jättiläisen kimppuun ja repivät
kappaleiksi. Kun ne sitten olivat lähteneet tiehensä, kiipesi kalastaja
vuoteeltaan alas, kokosi jättiläinen hopeat ja tuli rikkaaksi mieheksi.
Tällaisia tarinoita Almasuvannon isäntä kertoi. Retkeläiset istuivat
korvat hörössä. Lappi rupesi tuntumaan heistä vielä salaperäisemmältä
kuin ennen. He kulkivat tonttujen, tietäjien ja jättiläisten
valtakunnassa. Kukaties he vielä itsekin kohtaisivat sellaisia.
Oli jo myöhäinen, kun Jaakko Musikka lopetti. Päät mitä ihmeellisimpiä
asioita täynnä paneutuivat lapset nukkumaan. Emäntä oli kantanut
sisään tuoksuvia heiniä ja levittänyt heille oikein mukavat vuoteet.
Tyytyväisinä matkaansa, talonväkeen ja koko maailmaan he nukahtivat, ja
aurinko oli jo kiivennyt korkealle, kun he seuraavana aamuna heräsivät.
Käki kukkui lähelläolevassa koivikossa.