Almasuvannon isäntä lähti heitä venheellä saattamaan. Joki oli
useita penikulmia kuljettava, ja olisi ollut jo aikaisemminkin, jos
retkeläisemme vain olisivat halunneet sitä käyttää. Mutta heillä oli
vähän rahaa, ja se oli saanut heidät kieltäytymään. Sitä suuremmalla
ilolla he nyt tervehtivät Almasuvannon isännän ystävällistä tarjousta.
Joki mutkitteli korkeiden rantojen välissä. Toisinaan ne kohosivat niin
korkealle, että sai melkein pystyyn katsoa, ennenkuin erotti törmän
reunan. Kesällä ne lainehtivat hyväntuoksuista luonnon heinää. Jaakko
Musikka selitti, että tällaisia niittyjä kutsuttiin keläsniityiksi,
koska ne sijaitsivat korkeilla jokitörmillä.
Seutu oli aivan asumatonta, Almasuvannon uudistalosta oli kolme
penikulmaa lähimpään naapuriin, ja sinne, Kunnasenvaaraan, oli
Almasuvannon isäntä luvannut lapset saattaa. Hän aikoi kalastella
paluumatkalla, sillä ruokavarat olivat näin kesän alussa sangen niukat.
— Ettekö ole koettaneet onkia? tiedusteli Almasuvannon isäntä.
Eivätpä he vielä olleet isosti kalastaneet. Viimeistä edellisessä
yöpaikassa he olivat uistelleet, ja Pekka oli saanut kolmen kilon
painoisen hauin.
— Täällä on runsaasti kalaa... näissä vesissä, ja tähän aikaan vuodesta
on kala hyvä ottamaan. Nälkä se on hänelläkin talven jälkeen.
Pojat selittivät, että heillä kyllä oli aikomus koettaa kalaonneaan,
kun löytävät sopivan paikan. Näihin saakka olivat eväät vielä
riittäneet. Mutta eihän kalakeitto luotaan lykännyt.
— Eipä ei, arveli Jaakkokin. — Siikatauro varsinkaan...
Sirkka uteli, mikä se "tauro" oli. Jaakko selitti. Tauroksi sanottiin
sellaista keittoa, joka oli tuoreesta kalasta keitetty. Kun kala
turposi ja paisui, sanottiin sitä tauroksi.
Sirkasta oli hauskaa kuulla outojen sanojen selityksiä. Hän kyllä osasi
paikkakunnan kieltä, mutta aina silloin tällöin tuli esiin outo sana,
jonka merkitystä hän ei ymmärtänyt. Jaakko-isäntä selitteli mielellään.
Hänestä tuntui mukavalta olla opetusmestarina näille isoja kouluja
käyville, eikä hän huomannut haastellessaan, että kilometri toisensa
perästä livahti kuin itsestään.
Suvanto loppui, ja nyt oli tartuttava sauvoimiin. Jaakko siirtyi
perään, sillä se oli tärkein paikka sauvottaessa. Kalle vuorotteli
Olan kanssa keulassa, ja koko hyvin he tuntuivat olevankin taitoon
perehtyneitä. Almasuvannon isäntä antoi heille tunnustuksensa, ja siitä
olivat pojat mielissään.
— Pitää vain katsoa, ettei päästä venettä kankoamaan, huomautti
Jaakko-isäntä.
Mutta sitä sanaa ei taas Sirkka ymmärtänyt. Jaakko Musikka sai ruveta
selittämään.
— Kankoamiseksi sanotaan sitä, kun vene, kääntyen hiukan
poikkiviistoon, rupeaa jurraamaan vasten virtaa niinkuin itsepäinen
nautasonni, joka ei tahdo seurata taluttajaansa.
Ja Almasuvannon isäntä painallutti täydellä voimalla, niin että vene
viuhuen halkaisi virran vuolletta.
Nyt Sirkka ymmärsi. Hänestä oli tämä Perä-Pohjolan kieli ihmeellisen
rikasta sanoista ja sanankäänteistä. Oli oikein jännittävää kuulla
Almasuvannon isännän selityksiä.
— Katsokaapa tokkimuksia! huudahti samassa Pekka, joka uteliaana oli
silmillään seurannut joen molempia rantoja.
— Kas... siellähän näkyy olevan koko virkakunta, nauroi Almasuvannon
isäntä.
Rannalla, muutamassa lahdenpoukamassa hyppi ja päristeli joukko
eriskummallisen näköisiä, töyhtöpäisiä lintuja. Ne melusivat aivan kuin
olisivat riidelleet, hyppivät ja lentelivät edestakaisin ja näyttivät
todellakin olevan sotajalalla keskenään, päättäen niiden kirkumisesta
ja toistensa nokkimisesta. Ne olivat töyhtöhyyppiä. Muutamalla oli
valkoinen läikkä kurkun alla aivan kuin papin kaulus. Almasuvannon
isäntä selitti:
— Se on "pastori". Ja osoittaen eräitä toisia hän lisäsi:
— Ja nuo tuolla ovat "lautamiehiä".
Pekka seurasi uteliaana lintujen leikkiä. Häntä huvitti erikoisesti,
että niillä Almasuvannon isännän selityksen mukaan oli kullakin omat
nimensä. Sillä siellä oli paitsi edellämainittuja vielä "lukkari",
"tuomari" ja "kruununvouti". Olipa "nimismiehiäkin" pari kappaletta.
Todellakin kokonainen virkakunta!
— Mistä ne ovat sellaiset nimet saaneet? tiedusteli Pekka.
— No kun ne hääräävät juuri kuin herrat... pitävät käräjiä ja
kekkuloitsevat. Katsokaapa nyt pappia. Eikö se ole aivan ilmeisesti
kuin mikäkin pitäjän rovasti, arvokas ja juhlallinen. Ja lautamiehet
unisen näköisiä kuin konsana virkaveljensä käräjillä.
Sinne jäivät tokkimukset välejänsä selvittelemään, ja venhe liukui
hyvää vauhtia jokea ylös. Almasuvannon isäntä oli mestari sauvomaan.
Pienellä painalluksella hän sai venheen kulkemaan. Se oli hän, joka
varsinaisesti ohjasi.
— Taitoa sitä tähänkin tarvitaan, kehaisi hän, kun Sirkka ihmetteli
venheen kepeätä kulkua.
Puolenpäivän korvissa he saapuivat Kunnasenvaaran uudistaloon.
Pirtinväki kerääntyi rantaan tulijoita vastaan. Vieras oli harvinainen
täällä kaukaisessa kiveliössä. Lasten saapuminen viritti iloisen
mielialan uudistalossa. Kunnasenvaaran emäntä, pieni, tiitterä nainen
kapsahti heti lieden ääreen ja keikautti mustakylkisen kahvipannun
tulelle.
— Oikeassa oli meidän isä, kun sanoi, että tänä päivänä tulevat Uujoen
papin lapset, touhusi hän naureskellen.
Iiska-isäntä istui penkillä lynkäpäittensä varassa ja muhoili
tyytyväisenä.
— Mistä te sen tiesitte? utelivat lapset.
— Sääsket kertoivat, vastasi isäntä. — Niitä ei ole täälläpäin
vielä näkynytkään, mutta jo oli aamulla kuin pilveä tuolla alhaalla
lepikossa. Isäntä viittasi tuvan peräikkunaan.
Sirkasta siinä oli uusi ihme. Oliko se totta vai ei? Kunnasenvaaran
isäntä oli niin totisen näköinen, että ihan teki mieli uskoa.
— Eipä vainkaan, puuttui emäntä puheeseen. — Mutta kun se tämä meidän
ukko on vähän niinkuin tietäjän sukua. Se tietää asiat etukäteen.
Tuossa makoili aamulla sängyssään unenhorteessa ja laukaisi yht'äkkiä:
"Uujoen papin lapset tulevat tänään!" Minä siihen, että "älä höpötä
taas". Mutta ei se muuta kuin vänkäsi, että tulevat ne. No minä, että
tulkootpa sitten, eivät ne vieraita ole, ovat tulleet ennenkin ja
käyneet talossa. Ja eikös tuo äijänköntys arvannut oikein!
— Unissasiko näit? tiedusteli Musikan Jaakko. Häntä kiinnosti kaikki
salaperäinen ja outo.
— Niin kai se oli, murahti isäntä, joka näytti harvapuheiselta. — Niin
oli kuin olisi joku sanonut, että tulevat. Ja vielä sanottiin, että
tytöllä on kenkä hieronut, jalkaa...
Lapset katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja Sirkka punastui ja
kalpeni vuoron perään. Se oli aivan totta. Jo ensimmäisenä päivänä oli
vasemman jalan kenkä hangannut pahanlaisesti, mutta hän ei ollut siitä
hiiskunut mitään toisille. Illalla toisten huomaamatta hän oli sitä
voidellut sinkkisalvalla, jota hänellä sattui olemaan repussaan. Hän
oli pelännyt toisten hätääntyvän ja sen vuoksi ollut vaiti. Nukkumaan
pannessaan hän oli rukoillut, että Jumala lähettäisi enkelin auttamaan
häntä, koska hän muutoin pelkäsi jäävänsä jälkeen. Almasuvannossa se
oli jonkin verran asettunut, ja tänä päivänä oli ollut helppo, kun oli
saanut istua venheessä. Ihmeellistä, että Kunnasenvaaran isännälle oli
lähetetty sana. Se oli enkeli, joka sen oli tuonut.
— Onko sinulla kenkä hangannut jalkaa? kysyi Kalle.
— On, vastasi Sirkka hiljaa.
Lapset katselivat vuoroin toisiaan vuoroin talonväkeä. Oli tämä maailma
kummallinen.
— Riisupas kengät pois, niin katsotaan, kehoitti talon isäntä.
Sirkka totteli. Kunnasenvaaran isäntä otti kengät tarkastaakseen, sillä
aikaa kuin pojat tutkivat Sirkan jalkaa.
— Nämä ovat voitelun tarpeessa. Kyllä näistä kalu tulee, rauhoitteli
Iiska-isäntä.
— Etkä ole puhunut mitään, toruivat veljet Sirkkaa.
Tämä pillahti itkuun. Eihän hän ollut uskaltanut puhua. Oli pelännyt,
että toiset hätääntyisivät.
— Urhoollinen pikku neiti, toimesi Kunnasenvaaran emäntä. — Älä ole
milläsikään, kyllä me sen parannamme. Voitelemme suolattomalla voilla
ja haudomme pehmeäksi. Huomen aamulla voit taas jatkaa matkaa.
Sovittiin siis, että lapset yöpyisivät taloon ja vasta seuraavana
aamuna lähtisivät edelleen. Pojat käyttivät aikansa tutkimalla talon
läpikotaisin. He kävivät tallissa ja navetassa. Viimemainitussa
paikassa kiintyi Pekan huomio sonnivasikkaan, joka leveäotsaisena
katseli karsinastaan. Pekan mieli painahti apeaksi. Hän muisti
Tösselinsä.
— Mikä teidän vasikan nimi on? kysyi hän emännältä.
— Nuurperi.
Pekasta se oli outo nimi. Miksi sellainen oli annettu?
— No kun meillä on täällä sellainen paha nimismies, joka kiskoo
köyhältä viimeisenkin pennin. Niin tuo meidän isä, kun sattui
kärsimättömälle päälle, ja lapset tiukkasivat vasikan nimeä, sanoa
tokaisi, että "olkhoon vaikka Nuurperi!" Lensmanni oli käynyt samana
päivänä ulosotolla.
Emäntä huokasi, valmistaessaan haudetta lehmille ja jatkoi:
— Eihän se ole kyllä sopivaa, että elukoille annetaan ihmisten nimiä,
mutta se on tuo meidän isä niin itsepäinen... ja sitä paitsi — minä
olen kieltänyt lapsia, etteivät puhuisi vierasten aikana.
— Ja kuitenkin sanoitte meille!
— No... miten tuo nyt lie livahtanut, hätäili emäntä. — Pelkään, että
nimismies vielä sakotuttaa, jos saa kuulla.
— Eikä sakotuta! huudahti Pekka. — Meillä oli sonnivasikka, jonka nimi
oli Tösseli ja se oli kenraali. Mutta sen söi piispa.
Kalle ja Ola nauroivat. Pekan selityksestä saattoi saada ihan
hassunkurisen käsityksen. Kalle selitti emännälle asian.
— No niinhän minä sanoin! kiivaili Pekka.
— Sinä sanoit: meidän Tösseliä kenraaliksi, kiusoitteli Kalle.
— Enpähän sanonut!
— Sanoitpahan!
— En sanonut! Ja samassa karkasi Pekka Kallen kimppuun, ja navetassa
alkoi aika rätäkkä.
— Pojat, älkää viitsikö! rauhoitteli Ola, Mutta Kunnasenvaaran emäntä
nauroi:
— Ai, ai noita Uujoen papin poikia! Kyllä nuo vain perille kostuvat,
kun ovat noin kipakoita.
— Tuo Pekka on sellainen tosikko, nauroi Kalle.
— Siitä tulee pappi niinkuin isästäänkin, arveli emäntä.
— Ei tule! puuskutti Pekka.
— No mikäs sinusta sitten tulee?
— Insinööri.
— No sitten sinä rakennatkin meille rautatien, nauroi emäntä.
Siitä ei Pekka ollut yhtään varma. Häntä hiukan harmitti, että
emäntäkin ilkkui hänelle. Se oli kyllä väärinkäsitys Pekan puolelta,
sillä Kunnasenvaaran emäntä oli oikein ystävällinen ja hyvä ihminen.
Pojat lähtivät kiertämään ympäristöä, kun heillä kerran oli hyvää
aikaa. He painuivat metsään täydessä sovussa. Pekka oli unohtanut
suuttumuksensa, ja heillä oli yllin kyllin juteltavaa. Ola ihmetteli
kansan huumorintajua.
Paiskatapa nyt vasikka nimismiehen kaimaksi! Se oli mainiota! Olikohan
Iijäven lappalaistaloissa yhtään "Venskiä", kun hänenkin isänsä oli
nimismies?
— Enpä luule, virkahti Kalle. — Sinun isäsihän on tunnettu
lempeydestään.
— En minäkään uskoisi, sillä pappa on kovin pehmeänahkainen.
Ja siitä sukeusi poikien kesken periaatteellinen keskustelu, miten
kansaan oli suhtauduttava. Historian opettaja oli tunnilla maininnut
vanhan sananparren, että "gör bonden rätt, men aldrig gott" [tee
talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää], ja sen johdosta oli
Mikko Muikku välitunnilla kiivaillut ihan punaisena, että "kunpa
tekisivät oikein!" Mutta sitä ei oltu tehty. Talonpoikaa oli sorrettu
vuosisatoja. Ei siis ihme, että hänessä oli herännyt epäluulo ylempänä
olevia kohtaan. Siitä olivat pojat yksimielisiä. Mutta siinä erosivat
heidän mielipiteensä, että Kalle väitti talonpojan kyllä ymmärtävän
hyvääkin. Almasuvannon isäntä oli siitä selvänä esimerkkinä. Kun hän
sai karhunlihat, hän lupasi parkita taljan ja vielä päällepäätteeksi
kyyditsi heitä ilmaiseksi. Ja tässä talossa heitä oli hoidettu kuin
omaisia. Siskon kipeä jalka vahvisti taas sen tosiasian.
— No niin... ei väitellä. Hyviä ihmisiä täällä on joka paikassa.
Sovitaan siitä, että tuo vanha sananparsi pitää paikkansa kaikkialla
muualla, mutta ei Lapissa, Se on se poikkeus, joka vahvistaa säännön.
— Sovitaan! Se on oikein! Pojat löivät kättä sen päälle. Lappi oli
rauhoitettu alue, jonne eivät ulottuneet muun maailman riidat.
He olivat nousseet korkealle vaaralle, jolta oli laaja näköala
ylt'ympäri. Etelässä hohti taivaanranta sinisenä, mutta vaaleni
pohjoista kohti. Suuret metsät levittäytyivät joka puolella
silmänkantamattomiin. Täällä oli vielä puuta, mutta tuolla pohjoisessa,
mistä tunturit välkkyivät heitä vastaan, se harveni, kunnes se kokonaan
loppui Iijärven ja Uujoen välillä. Siellä ei kasvanut enää muuta kuin
vaivaiskoivu.
— Kaukana on jo kaupunki, tuumi Kalle. — Missähän lie Väinö Virtanen?
On tietysti matkalla Ruotsiin ja herrastelee laivankannella
kävelykeppeineen.
— Niin... se Virtanen on vähän "knapsu", virkkoi Ola.
— Siitä ei olisi näiden maiden tarpojaksi.
Siitä olivat toverukset yhtä mieltä. Sellaisista herrahtavista
koulupojista, joiden mieliharrastuksena oli hakkailu ja viime kuosin
mukaiset vaatteet, ei ollut Lappiin. Täällä ne olisivat uupuneet suohon
damaskeineen ja kävelykeppeineen.
— Minä en sitten välitä tytöistä! huudahti Pekka. — Meidänkin luokalla
on muutamia poikia, jotka ovat olleet haaleissa. Ätsh, sellaisia
mammanpoikia!
— Kyllähän niistä tytöistäkin saattaa välittää, mutta ei niiden perässä
pidä hypätä Väinö Virtasen lailla.
Olalla oli oma salaisuutensa. Hän oli "pihkassa" muutamaan suomalaiseen
tyttökoululaiseen, joka asui samassa pihassa. Mutta Olan "tykkääminen"
rajoittui vain iltahaaveiluihin ja kömpelöihin lemmenlauluihin, joita
hän kyhäsi muistikirjaansa.
— Ahaa... sinä tarkoitat Tyyne Haapalaa, ilkkui Pekka.
Olaa satutettiin arkaan kohtaan. Hän punastui korvia myöten. Mutta
tällaisessa tilaisuudessa, jolloin ympärillä aaltoilee aava erämaa
ja pojan rinta on eränkävijän mieltä täynnä, hempeys vaihtuu
suuttumukseksi. Olan tukeva käsivarsi tarttui Pekkaa kaulukseen ja uusi
rytäkkä oli nousemassa.
Mutta Kalle ehätti nyt väliin:
— Pojat, äskenhän sovimme siitä, että Lappi on rauhan maa. Me emme
hyväksyneet tänne Väinö Virtasen kaltaista kekkuloitsijaa, vaan
karkoitimme hänet ulos. Emmeköhän nyt karkoita Tyyne Haapalaakin saman
tien? Ulos _femina_ [nainen] paratiisista! Mitä arvelette, pojat?
— Samantekevä! Ulos _femina_ paratiisista! Vain äidit ja sisaret
tekevät poikkeuksen.
— Ja se vahvistaa taas säännön, sanoi Kalle.
— Minusta se rakkaus on vähän niinkuin ripulia, tuumi hän hetken päästä
kuin itsekseen.
Katseltuaan vielä jonkin aikaa ympärilleen pojat lähtivät
paluumatkalle. Auringon asemasta päättäen oli päivä jo pitkälle
kulunut. Linnut pyrähtelivät alempana vaaran kupeilla, ja ylhäällä
heidän päänsä päällä lensi iso lintu siivet levällään.
— Kotka! huudahti Kalle ja osoitti lintua, joka näytti katselevan
vaaran nokalla seisovia poikia.
— Ensi kertaa näen sen, — vaikka olen Lapissa syntynyt, sanoi Ola.
Hän seurasi kiinteästi komean linnun lentoa.
— Ilmojen kuningas! huudahti Pekka, joka ei myöskään ollut sitä ennen
nähnyt.
Kotka lensi suoraan pohjoista kohti. Pojat seurasivat sitä katseillaan
niin kauan kuin se näkyi. Viimein se erottautui vain pienenä mustana
pisteenä ja hävisi tunturien sineen.
— Se meni viemään tietoa, että me olemme tulossa, sanoi Pekka.
— Me olemme kuin roomalaiset, joiden edellä kotkat lentävät! huudahti
Kalle. — Me olemme matkalla Iijärveä ja Uujokea valloittamaan. Eläköön!
Kolmen pojan huuto kajahti hiljaisessa kiveliössä, saaden lähiseudun
vaarat raikumaan. Pojat heiluttivat lakkeja pohjoista kohti kuin
hyvästiksi kotkalle ja lähtivät sitten astumaan vaaran rinnettä alas.