Nyt alkoi karhun nylkeminen, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä.
Pojille ei ollut ennen sattunut sellaista hommaa. Mutta he olivat
neuvokkaita miehenalkuja, jotka eivät niinkään vain masentuneet
vaikean tehtävän edessä. He siis neuvottelivat, miten tuo työ olisi
suoritettava.
Kalle muisti kuulleensa, että karhua nyljettäessä oli ensin viillettävä
nahka raajojen sisäpuolelta ja vatsan kohdalta halki ja sitten
ruvettava nylkemään sivuille päin. Siis tuumasta toimeen. Pojat kävivät
innostuneina työhön käsiksi, ja ennen puolta päivää oli mesikämmeneltä
riisuttu turkki.
Mutta kylläpä he olivatkin sen näköisiä. Yltäpäätä veressä ja karhun
talissa kuin teurastajat konsanaan. Pekalla oli naamakin ihan veren
vallassa, kun hän verisellä kämmenseljällä oli tuon tuostakin
pyyhkäissyt hikistä otsaansa. Aurinko kiersi rataansa jo toista kertaa,
kun he illalla kyykkivät paitasillaan nuotion ympärillä pestyään
vaatteensa joessa ja asetettuaan ne kuusen oksalle kuivamaan.
Kalle oli pystyttänyt ladon eteen tukevan seipään ja ripustanut
siihen karhun taljan kuin voiton merkiksi. He istuivat nyt kaikki
tulen ympärillä, syöden illallistaan ja karkoitellen tungettelevia
muurahaisia loitommas.
— Neiti Sirkka saa nyt suoda anteeksi, että esiinnymme vähemmän
sopivasti puettuina. Mutta me olemme tulleet sodasta kuningas
Mesikämmentä vastaan ja huuhtoneet hurmetta valuvat vaatteemme joessa,
lausuili Ola juhlallisesti.
— Mitä te minusta välitätte! Minä kuvittelen, että te olette
hurstikauhtanaisia muinaissuomalaisia, jotka ovat kokoontuneet
uhrijuhlaan. Opettaja näytti sellaisen taulun koulussa. Siinä oli
johtaja ihan Kallen näköinen.
— Entäs minä... näitkö minua siinä kuvassa? uteli Pekka.
— Kyllä... sinä pitelit johtajan miekkaa hänen selkänsä takana.
— En minä halua olla palvelija. Minä tahdon olla vapaa mies niinkuin
toisetkin.
— Niin... vapaita miehiä olemme jokainen... metsän urheita poikia,
jotka veroitamme Tapion aittaa. Siinä köljöttää ukko ilman turkkia.
Pojat, osoittakaamme kaatuneelle vihollisellemme kunniaa ja
peittäkäämme hänen ruumiinsa havuilla.
Kalle nousi ensimmäisenä ja rupesi karsimaan oksia lähellä olevasta
kuusesta. Hetken kuluttua oli karhu haudattu valtavan havukasan alle.
— Mutta mistä ihmeestä metsän kuningas eksyi tänne? kummasteli Ola,
kun pojat olivat jälleen istuneet tulen ympärille ja hörppivät Sirkan
keittämää kahvia.
— Siitä pitää ottaa selvä. Kukaties on tässä lähellä haaska.
Vaatteet olivat jo kuivuneet, ja pojat pukeutuivat nopeasti. Kulkien
jokivartta ylös, Pekan piilopaikan ohi, he saapuivat pienen jängän
laitaan, jota yhdeltä puolen reunusti tiheä pajupensaikko. Siellä,
muutaman pajupensaan takana, makasi lehmän raato, josta taka-osa oli jo
melkein syöty.
— Tässä on nyt arvoituksen selitys, sanoi Kalle. — Karhu on maannut
myöhään pesässään ja lähtenyt sitten saalistamaan. Koko talven
nukuttuaan se on ollut nälkäinen ja käynyt uutisasukkaan lehmän
kimppuun armotta. Kukahan onneton laski karjansa näin aikaisin ulos?
— Siltä on loppunut heinät, niinkuin usein käy täällä pohjoisessa, ja
niin on lehmät täytynyt laskea ulos, selitti Ola.
— Niin, sanoi Pekka, joka ei ollut kuunnellut Kallen selitystä. —
Siksi oli karhukin niin levoton, kun me yövyimme liian lähelle sen
aterioimispaikkaa, Kesäkarhu voi toisinaan yltyä ihan hirmuiseksi, jos
sitä häiritään.
— No... se ukkeli ei enää syö toista lehmää, yhtyi puheeseen Kalle. —
Me olemme pitäneet siitä huolen.
— Niin... me olemme pitäneet siitä huolen, toimesi Pekkakin.
— Ainakin sinä huusit niin paljon kuin kurkusta lähti, veisteli Ola.
— Mitäpäs muutakaan olisin voinut tehdä, puolusteli Pekka. — Peto
pelkää ihmisääntä. Siinä on kuninkaallinen kaiku, joka ilmaisee
luomakunnan herran ja käskijän.
Paluumatkalla käytiin katsomassa Pekan piilopaikkaa. Se oli kuin
pienoinen luola kahden kallion välissä.
— Ja siinä on sitten sen kuninkaallisen käskijän palatsi, nauroi Ola,
joka ei malttanut olla tekemättä kiusaa Pekalle.
Pekka suuttui ja lähti juoksemaan.
— Minä eksyn uudestaan, niin pääsette minusta, huusi hän.
Mutta Kalle rupesi sovittamaan. Ei pitänyt leikistä suuttua. Ja
sitäpaitsi saatettiin hän jo jättää Pekka rauhaan. Eikö päätetty niin
kerta kaikkiaan?
Sama se. Pekka houkuteltiin jälleen seuraan, ja niin lähdettiin
leiripaikkaa kohti.
Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun karhun päältä oli
kuusenhavut viskottu syrjään. Ilmeisesti oli joku heidän
poissaollessaan käynyt täällä.
— Tämähän on merkillistä, tuskitteli Ola. Hän alkoi jo kohta toden
teolla uskoa kummituksiin.
Oli suunnilleen puolen yön aika, ja aurinko ajelehti taivaalla
huntuunsa verhoutuneena. Se paistoi punaisena, ja sen laidat
liekehtivät ja leimusivat sulan metallin tavoin. Sitä saattoi paljain
silmin katsoa.
— Kuka kumma on täällä käynyt nuuskimassa? ihmetteli Kallekin.
Pekkaa ja Sirkkaa alkoi jo uudelleen pelottaa. Läheltä piti, etteivät
he ruvenneet itkemään. Mutta he olivat jo kuitenkin siksi paljon
kokeneet tämän vuorokauden kuluessa, että jaksoivat hillitä itsensä.
— Se on varmaankin ollut ihminen, virkkoi Sirkka vapisevin äänin.
— Kukapa muu... mutta haluaisin tietää, kuka, vastasi Ola. — Hei, jos
siellä metsässä on joku, niin astu esiin! jatkoi hän huutaen. — Taikka
muuten —.
Hän ei ehtinyt lausettaan lopettaa, kun Sirkka nykäisi häntä takin
helmasta ja viittasi oikealle, metsän laitaan.
— Tuolla seisoo mies...
Pojat katsoivat osoitettuun suuntaan ja heidät valtasi kumma olo. Jos
he olisivat olleet autiolla saarella, he olisivat voineet vannoa,
että heidän edessään seisoi ilmetty Robinson Crusoe. Niin merkillisen
näköinen oli vieras. Paksu köysikimppu olalla, päässä tuohilipalla
varustettu lapinlakki ja jalassa rikkinäiset nahkahousut hän muistutti
metsäläistä, joka on vuosikausia asunut yksin, erillään muista
ihmisistä. Tukeva ryhmysauva kädessä hän astui nyt retkeläisiä kohti,
jotka vaistomaisesti perääntyivät muutaman askelen.
— Päivää... vaikka yöpä nyt taitaa olla, tervehti hän. — Tekö sitä
olittekin!
Ei se ollut mikään Robinson Crusoe, vaan Almasuvannon isäntä, Jaakko
Musikka, joka oli lähtenyt lehmäänsä hakemaan.
— Se ei ole enää elävien ilmoilla, ilmoitti Kalle. — Tuossa on teidän
lehmäntappajanne.
Hän osoitti nyljettyä karhua.
— Niinpä ajattelinkin, kun ei sitä ruvennut kotiin kuulumaan. Vai te
sitä olette tämän pedon kaataneet. Teittepä hyvän työn.
Ja Almasuvannon isäntä kertoi, että useana keväänä oli karhu näillä
main asustanut. Kerran ennenkin se oli jo heiltä lehmän syönyt. Ja nyt
meni toinen.
Almasuvannon isäntä huokasi ja tuijotti tuleen. Lasten kävi häntä sääli.
— Mutta — minkäpä sille tekee. Kun on mennyt, on mennyt, eikä sitä auta
surra.
Hän tarkasteli karhun raatoa ja kysyi:
— Ette kai te tätä mihinkään kuljeta? Meillä on syötävät vähissä.
Etteköhän luovuta tätä minulle, niin saan vellin höystöä?
Pojat suostuivat siihen ilolla. Mitäpä he karhun lihalla tekivät,
Sovittiin, että almasuvantolainen lähtisi hakemaan hevosta talosta,
joka sijaitsi vajaan penikulman päässä joen yläjuoksun varrella. Hän
vedättäisi sapilailla karhun raadon kotiinsa ja panisi lihat suolaan.
— Korpit sen muuten nokkivat, tuumi hän puheensa päätökseksi.
- Siinä samassa menee kai sitten taljakin. Sillä me olemme tässä
neuvotelleet, miten sen saisimme kulkemaan.
— Aivan niin... mutta se pitää ensin kytkeä. Muuten se menee pilalle.
Ja Almasuvannon isäntä ryhtyi heti taljaa kytkemään.
Saatuaan työnsä valmiiksi hän asetti sen ladon seinää vasten ja virkkoi:
— Siitä tulee komea nahka Uujoen pappilan lattialle, kunhan se
pehmitetään ja muokataan. Minä kyllä voin senkin tehdä, kun sain karhun
lihat. Sittenpä talvella toimitan sen postin mukana Uujoelle.
Almasuvannon isäntä lähti hevosta hakemaan. Menomatkalla hän poikkesi
lehmän haaskalle, jonne pojat neuvoivat hänelle tien.
— Ehkäpä siitäkin voi vielä jotakin korjuuseen panna, virkkoi hän
mennessään.
Lapset rupesivat laittautumaan levolle. Edellinen yö oli ollutkin
hiukan katkonainen, jotenka uni nyt oli hyvään tarpeeseen. Ei ollut
myöskään enää pelkoa, että heitä nyt häirittäisiin. He nukkuivat
pitkälle, puoleenpäivään.
Aurinko paistoi täydeltä terältään, kun he heräsivät ja rupesivat
laittamaan tulta. Karhun lihat ja talja olivat hävinneet; Almasuvannon
isäntä oli käynyt ne hakemassa. Lapset haukkasivat hiukan aamiaista,
kokosivat tavaransa ja lähtivät jatkamaan matkaansa.
Iltapäivällä he saapuivat Almasuvannon uudistalolle, jossa talonväki
otti heidät ystävällisesti vastaan. Emännällä oli pata liedellä; hän
keitti parast'aikaa karhun lihaa.
— Vai sellaisia karhunkaatajia te olette, puheli hän hyväntuulisena.
— Teittepä hyvän työn, kun tapoitte pedon; se olisi koko kesän ollut
karjaa uhkaamassa. Äpyli-riepu! huokasi hän sitten, — Minä jo aavistin,
että sille on käynyt huonosti, kun ei alkanut kuulua. On täällä metsän
kiveliössä oltava, on.
— Miksei isäntä ole koettanut ampua sitä? kysyi Ola. Hän ihmetteli sitä
tyyneyttä, millä erämaan ihmiset alistuivat kohtaloonsa.
— No kun ei ole oikein niitä pyssyvärkkiäkään... pahanen haulikon
räiskä vain. Eikäpähän tuota ole liettynytkään pitkiin aikoihin,
puolusteli isäntä itseään.
— Mitenkäpä se talvella tiettyisi? Makaahan se... karhu. Olisit
kiertänyt... joutessasi ja neuvottanut sitten vaikka lensmannin
ampumaan. Ainahan se kyselee karhun pesiä...
— No... ammuttuhan tuo nyt on. Ei siihen enää tarvita lensmannia.
Almasuvannon isäntä oli kaivanut piippuvehkeensä esiin ja istui pirtin
pankolla hiukan nyreän näköisenä.
Emäntä kantoi karhukeiton pöytään ja kehoitti lapsia syömään. Mutta
-ei ottanut rokka oikein maistuakseen. Se maistui liiaksi metsälle,
niinkuin isäntä sanoi. Pikku Sirkka ei voinut syödä ollenkaan, eikä
juuri Pekkakaan. Mutta Ola ja Kalle pistelivät keittoa puulusikalla,
vaikka sisu tuntui panevan vastaan. He eivät kuitenkaan viitsineet
kieltäytyä — Kalle varsinkaan. Ja niin he söivät hyvän annoksen tuota
kitkeränmakuista ruokaa.
— Eihän se metsäperäläinen osaa ruokia valmistaa, puheli emäntä. —
Mutta kyllä nuo meidän mukulat sen sijaan pistelevät.
Ja hyvin näytti keitto talon lapsille maistuvankin. Pieni, viisivuotias
pojan tenavakin, jolla ei ollut muuta yllään kuin risainen paita,
pisteli keittoa suurella puulusikalla ja virkkoi tuon tuostakin,
kääntyen nauraen vierasten puoleen:
— Karhutoppaa!
Mutta olipa ystävällisellä emännällä sen sijaan viiliä Sirkalle ja
Pekalle. Kokonainen suuri pytty kannettiin kummankin eteen. Ja ylpeinä
kuin kuninkaat he istuivat pyttyjensä ääreen. He jakoivat viilin
keltaisen pinnan eri valtakuntiin ja maanosiin ja sitten kilpailivat,
kumpi heistä ennemmin sai jonkin valtakunnan "hävitetyksi". Pekka se
tavallisesti peri voiton. Mutta voitti Sirkkakin kerran. Hän popsaisi
Portugalin yhdellä siemauksella. Pekka ei kerinnyt sitä kyllin nopeasti
löytämään — hän oli hiukan heikko maantieteessä. Mutta se olikin Sirkan
ainoa voitto. Venäjät, Turkit ja Unkarit söi Pekka puolta nopeammin
kuin Sirkka, eikä tämä sitä pahakseen pannut.
— On ne nuo lapset, ihmetteli Almasuvannon isäntä, — kun pitää
viilipyttykin riikeihin jakaa.
Ilta kului haastellessa. Almasuvannon isäntä oli mainio kertoja.
Emännän sanojen mukaan hän olikin oikeassa virassaan, kun pääsi
"muistelemaan". Ja kylläpä Jaakko Musikalla muisteluksia olikin.
Hän kertoi tietäjistä ja noidista, jommoisia oli ennen vanhaan asunut
ympäri Lapinmaata. Ne olivat olleet niin väkeviä, että olivat tappaneet
toisensa penikulmien päästäkin. Ja paljaalla sanansa voimalla vallan.
Sellainen oli ollut Kiurun Hannukin. Hän oli kerran riitaantunut
erään toisen noidan kanssa mikkelikirkolla. "Katto sie etheesti,
näetkö kevättä vielä!" oli Hannu kerskunut. "Aina mie senthään siinä
pärjhään kuin siekin!" oli toinen rinnustellut. "Sepä saahaan nähhä.
Ennenkuin jäät lähtevät Kiurujärvestä, oIet sie lautojen välissä!" Ja
niin oli käynyt. Ennenkuin Kiurujärvestä lähtivät jäät, tuotiin Vesman
Jeremi kuolleena kirkolle. Hän oli kaatunut höyläpenkin päälle, sanaa
puhumatta. Kiurun Hannu oli hänet tappanut viiden penikulman päästä.
Lapset kuuntelivat höröllä korvin. Olipa hyvä, että nyt oli valoisa
vuodenaika, muuten olisi Sirkkaa ruvennut pelottamaan. Musikan Jaakko
näytti kovin salaperäiseltä kertoessaan. Hänen mustat silmänsä
kiiluivat kuin karhulla. Emäntäkin unohtui hetkeksi kuuntelemaan hänen
juttujaan.
— Kyllä se meiän isä noita osaa, hymähti hän sitten kuin puolittain
pilkalla.