Ja nyt alkoi jalkamatka, hei!
Soasjoen pappilan pihalla seisoi retkikuntamme reput selässä ja
leppäsauvat kädessä, valmiina aloittamaan ylämatkansa. Kirkkoherra
Koivula rouvineen antoi heille rappusilta viimeisiä neuvojaan.
— Siellä on Pomokairassa paljon tikan ja palokärjen pesiä... niitä
teidän sopisi mennessä tarkastaa.
Koivulan setä se vain huolehti linnuistaan. Kirkkoherran rouva
huomauttikin:
— Eivät lapset jouda koluamaan lintujen pesillä. Käy muuten niin,
etteivät ehdi koko kesänä kotiin. Muista sinä vain sitä sinun
kerrallista käräjäsaarnaasi.
Pojat olivat kuulleet jutun. Setä Koivulan oli pitänyt muutamana
keväänä mennä käräjäsaarnaa pitämään, kun hän kirkon ja pappilan
välillä oli huomannut palokärjen, joka naputteli onttoa hongan runkoa.
Käräjät olivat sinä vuonna siirtyneet tavallista myöhempään, ja setä
Koivulan oli tehnyt mieli katsoa, aikoiko palokärki pesiä puuhun.
Hän oli kiivennyt honkaan ja unohtunut sinne. Tuomari lautakuntineen
odotti kirkossa, mutta pappia ei vain kuulunut. Silloin oli
kirkkoväärti tullut portaille katsomaan. "Siellä on pappi puussa...
on tainnut löytää uuden pesän", oli suntio huuaissut hänelle tapulin
luukusta. "Eiköhän soiteta uudestaan papin kellot?" Sanottu ja tehty.
Setä Koivula oli säikähtänyt ja ollut vähällä pudota puusta alas.
Kauhtana oli pahasti revennyt, mutta siitä huolimatta hän oli pitänyt
käräjäsaarnan. Tuomari oli ollut vähän suutuksissaan, sillä käräjät
pääsivät alkamaan vasta tuntia myöhemmin. Mutta saatuaan kuulla
selityksen, hän oli nauranut. "Se on se Lintu-Jussi sellainen, että
sille pitää antaa anteeksi."
Setä Koivulalle se oli vähän kiusallinen juttu, eikä hän mielellään
kärsinyt kuulla siitä puhuttavan.
— Mitäpäs tuosta... mutta ne ovat klassillisia herroja ne palokärjet...
saaneet nimensäkin Mars-jumalan mukaan. Niiden elämää on soma seurata.
— Ole tuossa nyt... aina sinä niistä linnuistasi! Sanokaa nyt, lapset,
paljon terveisiä isälle ja äidille.
— Niin... Jumalan haltuun nyt sitten!
Pojat nostivat lakkiaan, pikku Sirkka niiata nyksäytti, ja reippaina
astuivat retkeläiset pappilan veräjästä ulos, suunnaten kulkunsa
jokiahdetta pitkin läpi kirkonkylän pohjoiseen. Yksi ja toinen
vastaantulija, joka tunsi heidät, toivotti onnea matkalle. Ja kylläpä
sitä tarvittiinkin, sillä Olan kotia Iijärvelle oli tasan kaksikymmentä
penikulmaa, puhumattakaan Kettusista, joiden kotiin Uujoelle tuli vielä
Iijärveltä kolmetoista.
Mutta hyvin olivat retkeläiset varustettuja. Evästä oli riittävästi.
Koivulan täti, jolla itsellään ei ollut lapsia, oli pitänyt heistä
huolta kuin omistaan. Hän oli paistanut lettuja ja pannut mukaan yhtä
ja toista hyvää. Oli suolattua kalaa, oli kuivattua poronlihaa, kahvia
ja sokeria. Leipää oli myös, sillä sitä oli usein vaikea saada köyhistä
Lapin taloista. Mutta retkeläiset luottivat siihen, että he saattoivat
matkan varrella vahvistaa eväsvarastojaan pyytämällä kalaa. Sitä varten
oli Kalle varustanut mukaansa onkia ja uistimia. Ola oli ripustanut
reppunsa kielekkeeseen rautapeltisen paistinpannun, ja Pekka oli saanut
kannettavakseen pienen kahvipannun. Olalla oli muassaan salonkikivääri
ja Kallella pistooli. Vielä kuului Kallen kantamukseen rankinen,
valkoinen telttakangas, jonka saattoi mukavasti jännittää kahden puun
tahi seipään väliin, ja jonka alla oli lämmin nukkua.
Sääskistä ei ollut vielä näin varhain haittaa. Ne tulivat tavallisesti
vasta juhannukseksi. Mutta sateen ja kylmän vuoksi oli tuollainen
rankinen hyvä olemassa.
Alkutaipaleella oli vielä kyliä ja taloja, joten heidän ei kolmeen,
neljään päivään tarvinnut yöpyä taivasalle. Mutta kuta pitemmälle matka
kului, sitä autioimmiksi kävivät seudut. Maat rupesivat kohoamaan, ja
viidentenä päivänä Soasjoelta lähdön jälkeen he näkivät ensimmäiset
varsinaiset tunturit. Olihan niitä näkynyt tosin jo ennen Soasjokeakin,
kuten Pyhätunturi ja Luosto, mutta ne olivat yksinäisiä ilmestyksiä,
kuin sattumalta joutuneet niin kauas muista erilleen. Mutta täällä
Soasjoen pohjoisosissa niitä näkyi kokonaisia ketjuja pitkin taivaan
rantaa. Sieltä täältä pisti esiin jokin korkeampi huippu. Lapset
koettivat arvata, mitä ne mikin olivat.
— Nuo ovat Nattaset, sanoi Kalle, osoittaen korkeaa tunturia, jossa oli
kaksi pyöreäpäistä huippua rinnakkain.
He seisoivat jylhän vaaran laella ja katselivat valtavaa näköalaa,
tuntien oman pienuutensa. Kalle ja Olakin, jotka olivat melkein
aikamiehiä, seisoivat vaieten. Heitäkin kammotti tämä yksinäinen, pitkä
taival. Mutta Pekka, joka joutui hurmion valtaan nähdessään tuntureita,
huudahti osoittaen sauvallaan pohjoista kohti:
— Tuolla... noiden tunturijonojen takana on kotimme!
Hän oli kuin sotapäällikkö, joka aikoi johtaa joukkonsa voittoon.
Pikku Sirkan sydäntä ahdisti. Kaukana, kaukana oli koti vielä. Matka
sinne tuntui loppumattomalta. Hän oli nyt kävellyt kymmenen penikulmaa,
ja jalat tuntuivat raskailta kuin lyijy.
Mutta Kalle lohdutti häntä:
— Älä ole milläsikään. Me emme kulje tänään pitemmälle kuin tuon
seuraavan vaaran laitaan. Siihen teemme tulen ja yövymme.
He lähtivät jatkamaan matkaa, jota Kallen kertoman mukaan ei pitänyt
olla päälle kolmen kilometrin. Mutta pikku Sirkasta tuntui tämä
lopputaival toivottoman pitkältä. Eikä kumma, sillä hän oli ensimmäistä
kertaa tällaisella retkellä.
Mutta hän oli urhoollinen pikku tyttö. Hän ei nurissut. Ola tarjoutui
kantamaan häntä selässään yli soiden, mutta Sirkka ihan närkästyi.
Kyllä hän yksinkin pääsi. Oikeastaan hän olisi ollut ketterin koko
joukosta, jollei kenkä olisi ruvennut hankaamaan jalkaa. Hän ei
kuitenkaan puhunut siitä mitään toisille. Pelkäsi näiden joutuvan
neuvottomiksi. Hyppien mättäältä toiselle hän eteni kauas toisten
edelle, jotka kantamuksiltaan eivät voineet niin nopeasti seurata.
Yhdeksän tienoissa illalla he saapuivat määräpaikkaan. Aurinko meni
vain puoleksi tunniksi piiloon keskiyön aikaan, mutta nyt se vielä
paistoi puiden latvain yläpuolelta. Erämaa oli hiljainen kuin hauta.
Vain haukat leijailivat heidän yläpuolellaan ja niiden naukutus
tuntui tässä suuressa äänettömyydessä pahaenteiseltä. Laululinnutkin
olivat vaienneet. Lähelläolevalta suolta kuului vain jänkälinnun
yksitoikkoinen piipitys.
Vaaran juurella oli yksinäinen, puolittain sortunut heinälato. Joku
uutistalokas oli sen siihen rakentanut, korjaten vaaran alta leviävältä
jängältä heinän. Mutta nyt ei sitä oltu käytetty enää moneen vuoteen.
Kaipa oli uutisasukas löytänyt paremmat heinämaat lähempää taloaan,
koska oli hylännyt tämän kaukovainionsa.
Kalle ja Ola rupesivat tekemään tulta. Sirkka istahti kivelle ladon
viereen, katsellen kuusankaa, joka kuusen oksalta toiselle hypellen
näytti tarkkaan seuraavan heidän puuhiaan. Sitä kutsuttiin täälläpäin
"kuukkeliksi", ja se oli uteliaisudestaan tunnettu. Se seurasi
matkamiestä välistä kilo metrimääriä ja oli toisinaan kyllin rohkea
siepatakseen leipämurusen ihan miehen selän takaa, tämän aterioidessa.
Se eli tavallisesti kuusen silmuilla, mutta saattoi heittäytyä
toisinaan kaikkiruokaiseksi kuin Pohjolan jätkä. Se oli kaunis lintu,
jota sen tungettelevaisuuden perusteella ei olisi luullut sellaiseksi
"salonkilaulajaksi" kuin se todellisuudessa oli.
Pekka oli mennyt joelle, joka virtasi vaaran ohitse. Hän viipyi siellä
hyvän aikaa eikä vastannut huhuiluun. Toisilla oli kahvi aikoja
valmiina, mutta Pekkaa vain ei kuulunut. He päättelivät silloin hänellä
olevan jotakin tärkeämpää tekeillä ja jättivät hänet rauhaan. Vasta kun
ateria oli valmis, he rupesivat uudelleen huhuilemaan häntä.
Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun poikaa ei ruvennut
kuulumaan. Ola lähti silloin joelle, mutta palasi hetken kuluttua
takaisin ilmoittamaan, ettei joella näkynyt ketään. Onkivapa ja suuri,
ainakin kolmen kilon painoinen hauki olivat ainoat, mitä hän löysi.
Mutta onkijaa ei näkynyt, ei kuulunut.
Silloin valtasi pelko koko retkikunnan. Kalle meni aivan kalpeaksi, ja
Sirkka hyrähti itkuun. Oliko Pekka hukkunut?
He kiiruhtivat joelle, mutta se oli kauttaaltaan niin matala, että
hyvin olisi erottanut, jos siihen joku olisi pudonnut.
He rupesivat yksistä voimin huhuilemaan:
— Pekka... Peek-kaah! Tännepää-in!
Mutta ei kuulunut mitään muuta kuin kaiku, joka mahtavan ukkosen
jyrinän tavoin kiiri pitkin saloa.
Silloin heidät todella valtasi pelko.
Päätettiin, että Kalle lähtisi ensiksi etsimään. Jollei hänen
onnistuisi Pekkaa löytää, niin sitten lähtisi Ola. Sirkkaa ei sopinut
jättää yksikseen, siliä hän oli kovin järkytetty.
Kalle lähti, ja Ola jäi Sirkan luo. He kuuntelivat Kallen huhuilua.
Ääni loittoni loittonemistaan, kunnes se lopulta kantausi heidän
korviinsa heikkona kuin sääsken laulu. Sitten sekin häipyi, eikä
kuulunut mitään.
Noin tunnin kuluttua Kalle palasi — yksin. Hän oli aivan neuvoton. Hän
kertoi kulkeneensa jokivartta alas pitkän matkaa, menneensä parissa
paikassa joen ylikin, mutta ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään.
Nyt oli Olan vuoro lähteä liikkeelle. Kalle jäi sisarensa luo
lohduttelemaan tätä. Sirkka oli jo aivan varma, että Pekka oli joutunut
surman suuhun ja hän itki katketakseen.
Kuin olisi ymmärtänyt pikku koulutytön surun rupes kuukkeli
yht'äkkiä visertämään. Nyt sai Sirkka oppia tuntemaan, kuinka tuossa
lintumaailman "mustalaisessa" asui hieno ja herkkä sielu. Se lauloi
osaaottavasti, mutta samalla iloisesti ja heleästi, niin että Sirkasta
rupesi tuntumaan, kuin olisi laulaja erikoisesti tahtonut lohduttaa
häntä.
— Kuulepas kuukkelia, kuinka kauniisti laulaa, sanoi Kalle, joka
samalla seurasi Olan etääntyvää huhuilua. Tämä oli lähtenyt
päinvastaiseen suuntaan kuin hän.
Kului tunti ja kului toinen, eikä Olaa kuulunut. Oli jo käsissä
keskiyö. Vieno kesäyön hämy kääri hetkeksi vaippaansa metsän ja suon.
Tuli loisti kirkkaammin, ja Kalle lisäsi siihen puita. Sirkka rupesi
jo pelkäämään, että Olakin oli eksynyt. Mutta Kalle rauhoitti häntä,
OJa oli siksi iso poika, ettei hän niinkään vain eksyisi. Lapissa
syntyneenä hän oli tottunut metsiä kulkemaan. Kyllä hän varmasti
palaisi ja toisi Pekan tullessaan.
He vaikenivat hetkeksi ja kuuntelivat. Ei kuulunut risahdustakaan.
Kuukkelikin oli herennyt äänettömäksi. Ilma oli tummansinertävää kuin
savun sekaista, ja jängältä, vaaran alta, alkoi nousta usvaa. Oli
melkoisen kylmää.
Silloin — yht'äkkiä rasahti jossakin katkennut oksa. Kalle ja Sirkka
höristivät korviaan. Kuului askeleita ja matalaäänistä puhetta. Lapset
hypähtivät pystyyn. Oliko se Ola vai kuka se oli?
Askelet lähenivät; nyt kuului jo puhekin selvempään. Sirkka tunsi Olan
äänen. Samassa tämä ilmestyi harjun takaa, taluttaen Pekkaa kainalosta.
— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? huudahti Kalle ja syöksähti
tulijoita vastaan.
— On... ja ei ole, vastasi Ola nauraen? - Tämä mies vain hourii.
Kalle tarkkasi Pekkaa. Tämä oli kalpea ja pelästyneen näköinen.
— Missä olet ollut?
Pekka yritti puhua, mutta tuokioon hän ei saanut sanaa suustaan.
Suupielet vain nykivät, ja näytti siltä, kuin olisi hän ollut itkuun
purskahtamaisillaan. Lopulta hän änkytti:
— Kar... kar... karvainen pää.
— Mistä karvaisesta päästä se puhuu?
Lopuksi aukeni Pekan puheväylä. Hän kertoi menneensä joen rantaan
uistattamaan. No, se tiettiin. Entä sitten? Niin... hän oli uistellut
aikansa ja saanut suuren hauin sekä ollut juuri huutamaisillaan
toisille, että tulisivat katsomaan, kun metsästä hänen takaansa oli
kuulunut outoa töminää, ja puiden välistä oli näkynyt karvainen pää
ja kaksi mustaa silmää. Hän oli ensin luullut sitä karhuksi, mutta
yks'kaks' oli pää siirtynyt toiseen paikkaan ja katsellut sieltä...
noin kaksi metriä siitä, missä hän oli sen ensiksi huomannut. Se
oli liikkunut aivan äänettömästi, lopulta niin nopeasti, ettei hän
ollut erottanut, missä se kulloinkin oli. Koko metsän laita oli
ollut täynnä karvaisia päitä, ja ne olivat heiluneet edestakaisin,
hävinneet hetkeksi ja sukeltaneet jälleen uudelleen näkyviin. Oli
vain kuulunut omituista tuhkimista, aivan kuin olisi joku lujaa
puhaltanut kouransilmäänsä. Silloin hän oli lähtenyt juoksuun, aikoen
luonnollisesti toisten luo. Mutta hätäännyksissään hän oli juossutkin
jokivartta ylös, ja koko ajan oli karvainen pää seurannut häntä. Hän
oli parantanut vauhtia, langennut, noussut jälleen ja pinkaissut kuin
henkensä edestä, — kunnes oli suin päin syöksähtänyt muutamaan kallion
koloon, jonne oli jäänyt makaamaan puoleksi tiedotonna. Vain kerran hän
oli nähnyt tuon karvaisen kummituksen ja kuullut sen tuhauksen. Sitten
se oli hävinnyt, ja hän oli maannut kolossa siihen asti kuin Ola oli
hänet löytänyt.
— No etkö kuullut meidän huutojamme?
— Kuulin kyllä, mutta en uskaltanut tulla ulos. Ajattelin, että se
uudelleen rupeaa minua ahdistamaan.
Seurasi pitkä äänettömyys. Lapset katselivat toisiaan säikähdyksestä
kalpeina. Mikä kumma se oli ollut?
— Ei se ole voinut olla muu kuin karhu, virkkoi Kalle viimein.
— Mutta kun minä en nähnyt muuta kuin pään.
— Karhu on taitava piiloutumaan. Sehän juoksee metsässä niin
mestarillisesti, ettei sitä juuri koskaan pääse näkemään.
— Karhu se on ollut, vakuutti Olakin.
— Lähdetään pois tästä, se syö meidät, itki Sirkka.
— Ei se enää tule, vakuutti Kalle. — Jos se on ollut karhu — ja mikäpä
muu se olisi voinut olla — niin se on säikähtänyt yhtä paljon kuin
Pekkakin ja kaikonnut matkoihinsa. Ei — kyllä me tässä olemme yötä.
Eihän Sirkkakaan jaksa kävellä kauemmas.
He päättivät siis yöpyä siihen. Tulta kohennettiin, ja pian loimusi iso
valkea kesäöistä taivasta kohti. Ruvettiin syömään, ja hetken kuluttua
jo naurettiin Pekan seikkailulle.
Varovaisuuden vuoksi levitettiin rankinen vanhaan heinälatoon. Oviaukko
tukittiin kiinni ladon pohjalta nostetuilla lattiapuilla, ja tuokion
kuluttua makasivat retkeläiset rankisen alla suloisessa sovussa.
Pikku Sirkka nukahti heti, mutta pojat valvoivat jonkin aikaa.
Heistä oli jännittävää nukkua keskellä ääretöntä saloa, kaukana
ihmisasunnoista. Olisivatpa opettajat saaneet olla heitä katsomassa.
Väsymys valtasi lopulta pojatkin. He vaipuivat sikeään uneen.
Parin tunnin kuluttua Kalle heräsi omituiseen murinaan, joka tuntui
tulevan kuin maan alta. Murinaa seurasi äkäisiä, lyhyitä tuhahteluja,
aivan kuin olisi joku käsipalkeilla voimakkaasti puhaltanut. Kalle
kömpi hiljaa rankisesta ulos ja koetti tirkistellä ladon seinän
raoista, mutta mitään ei näkynyt. Ulkona oli valoisaa kuin päivällä, ja
jossakin lähellä lauloi rastas.
Muriseva ääni kuului uudelleen ja nyt aivan ladon peränurkan takaa.
Kalle hiipi sinne ja huomasi samassa suuren, tumman otuksen, joka
päätään edestakaisin heilutellen kaivoi vihaiseti ladon nurkan
juuressa. Mättään palasia lenteli ilmaan sakeana tuiskuna, ja otuksen
suuri ruho nytkähteli pehmeästi kuin olisi se ollut liitoksistaan irti.
Se oli karhu.
Kalle tunsi polvensa käyvän heikoiksi. Pidellen molemmin käsin ladon
seinästä kiinni hän koetti pysyä pystyssä, mutta askeltakaan hän ei
uskaltanut ottaa. Murina eteni ladon seinää pitkin, ja joku heikompi
seinäpuu pullistui sisäänpäin pedon painaessa sitä raskaalla ruhollaan.
Karhu pysähtyi, kaivoi taas maata, murisi vihaisesti ja lähti jatkamaan
kulkuaan ladon ovea kohti.
Silloin muisti Kalle pistoolinsa. Hän hiipi rankisen luo horjahtelevin
askelin. Lattiapuut kolahtelivat hiljaa, mutta sittenkin tuntui niiden
aiheuttama kolina hänestä tuskallisen kovalla. Hän silmäsi oviaukkoa.
Se oli onneksi illalla tukittu. Mutta muutamalla tempaisulla saattoi
nuo harvat puut iskeä hajalle, ja silloin he olisivat kaikki karhun
kidassa.
Hän herätti Olan, joka kuorsasi seljällään. Tämä hieroi silmiään eikä
tahtonut pitkään aikaan tajuta, mistä oli kysymys.
— Ola, Ola, karhu on ulkona ladon edessä ja tulee sisään!
Ola kavahti pystyyn kuin ammuttu. Hän sieppasi salonkikiväärinsä,
ja ennenkuin Kalle ehti häntä estää, oli hän ladon seinän raosta
lähettänyt luodin pedon turkkiin.
Mutta — silloinkos kajahti ulkoa karjaisu, joka sai korven raikumaan.
Siihen heräsivät Pekka ja Sirkkakin ja rupesivat yhteen ääneen
huutamaan. Mutta nyt ei pojilla ollut aikaa rauhoittaa heitä.
Haavoittunut peto hyökkäsi kahdella jalalla ladon ovea kohti,
karjahdellen kauheasti. Toisella kämmenellään se tuon tuostakin tapaili
paistiaan ja huhtoi sitten ympärilleen hurjasti. Muutama silmänräpäys
vain, ja jo alkaisivat ovipuut rutista. Pekka ja Sirkka olivat
kömpineet ladon etäisimpään nurkkaan ja kädet silmillä parkuivat kuin
henkensä edestä.
Nyt olivat pikaiset neuvot tarpeen. Kalle tempaisi pistoolinsa, ja
vaikka hän olikin kasvoiltaan kalpea kuin palttina, hän seisoi keskellä
ladon lattiaa uljaana kuin sotasankari. Hän ojensi oikean kätensä
laukaistakseen, mutta karhu liikkui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt
laukaista. Näytti siltä, kuin olisi se etsinyt vihollistaan ladon
edestä, sillä se penkoi ja repi turvetta ihan vimmatusti. Yht'äkkiä se
nosti päätään, ja kuin kuunnellen, mikä sen korviin kantautuva ladosta
kuuluva outo ääni oli, se seisoi kahdella jalalla ladon oven edessä.
Silloin pamahti laukaus. Kalle oli ampunut ja tähdännyt suoraan
rintaan. Ja nyt kajahti erämaan hiljaisuuteen karjahdus kahta
kauheampi. Peto syöksyi oviaukkoa vasten, ja koko lato heilahteli kuin
olisi se ollut paperista. Kalle lähetti toisen laukauksen, ja tällä
kertaa peto aukaisi veristävän kitansa kuin aikoen nielaista koko
ladon. Sitten se ääntä päästämättä keikahti selälleen ja jäi, käpälät
taivasta kohti, makaamaan liikkumattomana.
Mutta nyt olivat Kallenkin voimat lopussa. Jännitys oli ollut liian
suuri. Hän lysähti ladon lattialle kuin lankavyyhti ja pistooli kirposi
hänen kädestään. Ola riensi häntä auttamaan, nostaen hänet istumaan
ladon seinää vasten. Unohtaen pelkonsa riensivät Pekka ja Sirkkakin
hänen luokseen lohduttamaan häntä.
— Älä ole milläsikään, Kalle, se on kuollut, sopottivat he yhtä aikaa.
Mutta Kalle kohottautui omin varoinsa istumaan ja virkkoi raukeasti
hymyillen:
— Minä ta-poin sen!
Vähitellen he toipuivat pelästyksestä ja rupesivat neuvottelemaan. Ei
pitänyt vielä lähteä ladosta ulos, sillä ei ollut aivan varmaa, oliko
peto todella kuollut. Kalle otti jälleen pistoolin käteensä, ja Ola
salonkikiväärin. Niin he istuivat hiljaa kuiskutellen ainakin runsaan
tunnin. Mutta kun ladon edessä makaava peto ei hievahtanutkaan, he
uskalsivat viimein kömpiä ladosta ulos.
Ohoo! Olipa se koko köriläs! Melkein yhtä suuri kuin täysikasvuinen
lehmä! Pekka, jonka pelko oli jo aikoja sitten hävinnyt, kiipesi
seisomaan karhun vatsan päälle ja lakkia heilutellen hihkaisi niin,
että korpi raikui:
— Eläköön karhunkaataja!
Olaa nauratti. Olipa se Pekka nyt miestä poikaa, kun ei ollut vaaraa
enää.
Pekka häpesi ja puitti nopeasti alas. Mutta Kalle virkkoi sovittavasti:
— Ei pidä Pekkaa pilkata. Luulenpa, että pelkäsimme vähän itsekukin. Ja
astuen metsän kuninkaan luo hän jatkoi juhlallisesti:
— Turkin riistämme nyt sinulta, mesikämmen!