Koulu oli loppunut ja todistukset saatu. "Kettusen komppania" oli
komeasti päässyt luokalta, Kalle kuudennelle, Pekka kolmannelle ja
Sirkka toiselle. Ostokset oli ostettu, selkäreput kunnossa, ja nyt
seisoivat kaikki kolme vaununsillalla, jutellen täti Mehtosen kanssa,
joka oli tullut "lapsiaan" saattamaan. Hän oli jo aamupäivällä
saattanut yhden joukon etelään päin, ja tässä olivat nyt hänen
pohjoiseen lentävät lintunsa, niinkuin hän leikillään sanoi.
— Sirkkaa minun tulee sääli. Kuinka ihmeessä sinä jaksat, lapsi parka?
— Kyllä minä jaksan, vastasi tyttönen, jolla oli jalassa paulakengät ja
vyöllä pieni puukko. — Tädin ei tarvitse yhtään olla huolissaan.
— Älkää nyt kulkeko pitkiä päivämatkoja, ettei Sirkka väsy. Kalle,
sinun pitää muistaa...
— Kyllä minä muistan.
Hän katseli väkijoukkoa ja huomasi Väinö Virtasen, joka hieno keppi
kädessä käveli laiturilla. Hän oli saanut ehdot ruotsissa, jotenka
suunniteltu huvimatka nyt muuttui opintoreissuksi. Hän oli jäänyt
kaupunkiin, vaikka olisi voinut matkustaa jo aamulla. Ilmeisestikin
tuon kävelykepin vuoksi.
— Jaha... täälläkö ne lappalaiset nyt ovat menossa?
Hän heilutteli keppiään, mutta huomasi samassa täti Mehtosen ja pujahti
väkijoukkoon.
Kallea nauratti. Mokomakin hepsake! Tarpoisipa heidän kanssaan Lapin
jänkiä, niin lähtisi herrastelemishalu.
Samassa soi kolmannen kerran, ja junailija puhalsi pilliinsä. Veturi
vihelsi, juna nykäisihe liikkeelle. Nenäliinaa heilutellen jäi täti
Mehtonen asemasillalle.
— Hyvästi, lapset! Terveisiä kotiin.
Kaupunki taloineen soljui heidän ohitseen. Tuossa oli hautuumaa, muuten
kaunis paikka. Siinä vilahti maantie, jolla Kalle ja Pekka olivat
kevätiltaisin harjoitelleet pyöräilyä. Tuolta näkyi lyseon punainen
peltikatto ja kauempaa tähtitorni. Merikin käväisi pari, kolme kertaa
näkyvissä, mutta sitten painuttiinkin jo leikkaukseen. Kasarmi...
oluttehdas... pumppu... rautasilta. Kohisten porhalsi juna yli sillan,
kiljahdellen hyvästiksi kaupungille, jonka tehtaiden piiput vielä
viimeiseksi viittoivat retkeläisille.
Kettusen komppania meni vaunuun. He olivat aloittaneet "anabasiksensa",
ylämatkansa, niinkuin kreikankielen opettaja koulussa oli heidän
kotimatkaansa nimittänyt.
* * * * *
Ristiniemellä liittyi heidän matkaansa Iijärven nimismiehen poika,
joka kävi ruotsalaista lyseota samassa kaupungissa. Hänen nimensä oli
Ola Svensk, ja hän oli reipas ja solakka nelitoistavuotias, päässyt
jo viidennelle luokalle. Ola oli tullut jo edellisenä iltana ja
jäänyt sopimuksen mukaan Kettusen komppaniaa odottamaan, Iijärvi oli
Uujoen naapuripitäjä, ja heillä oli yhteistä matkaa kolmisenkymmentä
penikulmaa.
He yöpyivät samaan majataloon ja olivat kuin saman perheen jäseniä.
Vaikka he kaupungissa kulkivat eri koulua ja puhuivat eri kieltä, he
kuuluivat nyt yhteen, Lappi, kotimaakunta, yhdisti heidät.
Aamulla varhain he istuivat rattaille, ja hevosmatka alkoi. Majatalon
isäntä itse oli heitä auttelemassa. Hän oli leikkisä mies, jolla aina
oli mukava sana matkamiesten varalle.
— Sanokaa niille papoille, että muuttavat pois sieltä tunturista,
veisteli hän nytkin muhoillen ystävällisesti. — Poroksihan siellä
ihminen muuttuu.
— Ei muutu, sanoi Sirkka nauraen.
— No varmasti! Heti kun nilkat alkavat napsua, se on merkki, että jo
rupesi muuttumaan.
— Sitten minun olisi pitänyt olla jo aikoja poro, sillä minun nilkkani
ovat napsuneet niin kauan kuin muistan, tuumi Pekka totisena.
Majatalon isäntä nauroi ja viittasi kädellään hyvästiä.
Svenskin Ola ajoi pikku Sirkan kanssa toisella, ja Kalle ja Pekka
toisella hevosella. Tie kulki suurten metsien ja laajojen soiden halki.
Siellä täällä näkyi jokin yksinäinen talo. Mäkeä ylös ja toista alas
sujui taival. He vaihtoivat hevosia kievareissa ja merkitsivät nimensä
päiväkirjaan. Sirkka pani merkille, että Olakin teki merkiltänsä
suomeksi. Niin — mitäpä hän olisi ruvennut erottautumaan toisista.
Täällä kaukana kiveliössä oli vain yksi mieli ja yksi kieli. Mutta
ainoa, joka merkitsi päiväkirjaan säätynsä, oli Pekka. Hän kirjoitti
säännöllisesti: "Lyseolainen Pekka Kettunen."
Samoin he täyttivät ahkerasti muistutussarakkeita, mutta aina
myönteiseen suuntaan. Jos he majatalossa sattuivat juomaan kahvia,
piirsi Pekka heti muistutuksen: "Tässä kievarissa on sitten eri
hyvä kahvi!" Taikka: "Kettusen komppania ja Svenskin Ola ovat tähän
majataloon erittäin tyytyväiset." Nuo päiväkirjat korjasi aikanaan
nimismies ja lähetti lopuksi lääninhallitukseen. Sielläkin saivat
siis niiden tarkastajat havaita, että kirkkoherra Kettusen lapset
ja nimismies Svenskin poika olivat suurella riemulla matkanneet
kesälomalleen.
Kahden päivän perästä he saapuivat Soasjoelle. Ola oli selittänyt
Sirkalle, että kaikkein ensimmäiseksi, ennenkuin tultiin itse kylään,
näkyisi tien käänteessä kirkon katto. Ja niin kävikin. Toisen päivän
iltana vilahti muutamasta tienkäänteestä näkyviin sinkkipeltikatto.
Sirkka silmäsi kysyvästi Olaan. Tämä nyökkäsi päätään. Aivan oikein: he
olivat Soasjoella. Muutamia satoja metrejä vielä, ja he laskeutuivat
joen rantaan ja rupesivat huhuilemaan lautturia. Tämä tulikin, vanha
pahkaposkinen äijä, joka jutteli tuttavallisesti Olan ja Kallen kanssa.
— Jaahah... se on tuota... taas koulu lopussa. Ja pohjoiseenko sitä...
tuota... painetaan?
— Sinnepä sinne, vastasi Ola. — Ja siellä oltaisiinkin, jollei
tarvitsisi koulua käydä.
— No, no... kyllä sitä sentään pitää koulua käydä. Ei herraslapsista
muuten tule mitään, jolleivät koulua käy. Rupeavat töllöttelemään ja
innistelemään ilmaa... niinkuin tämä meidän hosmestarin poikakin.
— Ettepäs tekään ole koulua käynyt ja olette päässyt lautturiksi,
virkkoi Pekka, joka oli ruvennut auttamaan lautan hilaamisessa.
— Minun ei ole tarvinnutkaan.
— No, miksi meidän tarvitsee?
— Ka... siinäpä se on, kun teidän tarvitsee. Rupeatte muuten
töllöttelemään.
Lapset nauroivat. Heistä oli tämä lautturi kerrassaan mukava mies. He
sanoivat hänelle hyvästiä kädestä pitäen, ja pikku Sirkka niiasi oikein
kauniisti.
— Uujoen papin tyttökö se sinä olet? kysyi lautturi. — Sinuapa ei ole
ennen näkynyt.
— Hän tuli syksyllä isän kanssa Norjan kautta, selitti Pekka.
— Ja nyt yrittää ensi kertaa jalkamatkaa. Ai, ai, pienet ovat jalat
vielä, mutta sirkeältäpä muuten näyttää.
— Kyllä minä jaksan siinä missä toisetkin, vakuutti Sirkka punastellen.
He lähtivät pappilaan, sillä se oli heidän tavallinen majapaikkansa.
Kirkkoherra Koivula rouvineen otti heidät ystävällisesti vastaan.
Ola ja Kalle saivat kertoa kirkkoherralle kaupungin kuulumisia.
Vaikka posti tuli tänne jo kolmesti viikossa, olivat matkamiesten
tuomat uutiset silti aina tervetulleita. Kirkkoherra kyseli koulun
opettajista; pari niistä oli hänen koulu- ja ylioppilastoveriansa.
Myöhään yöhön saakka istuivat pojat kirkkoherran työhuoneessa, ja tämä
näytteli heille munakokoelmaansa. Hän oli nim. innokas lintumaailman
tutkija, voipa sanoa pienoinen tiedemies, ja hänen kokoelmansa
käsittivät monta suurta kaappia. Ola ja Kalle, jotka olivat kumpikin
huvitettuja luonnontieteistä, kuuntelivat jännittyneinä kirkkoherran
selityksiä. Tämä näytti heille erästä harvinaista linnunmunaa, jota
kumpikaan ei ollut ennen nähnyt. Sitä he tarkastelivat nyt innokkaasti.
— Mistä setä tämän löysi?
— Tästä pappilan haasta, jutteli kirkkoherra, ja hänen oikean silmänsä
alla rupesi mukavasti nykimään. — Mutta arvatkaapa, kuinka kauan
haetutti, ennenkuin löysin pesän?
Sitä oli poikien mahdoton arvata.
— Kolme kokonaista viikkoa! Sinä aikana en tehnyt mitään muuta kuin
hain tätä yhtä ainoata pesää, (Tietysti kävin sunnuntaina kirkossa ja
toimitin jumalanpalveluksen.) Hätäisesti joudin syömään.
Pojat katselivat ihmeissään harvinaista setää. Ei ollut mikään ihme,
että hän oli saanut "Lintu-Jussin" liikanimen.
— Mutta kuinka setä sen löysi?
Kirkkoherra sytytti piippunsa ja kertoi:
— Näin muutamana päivänä postista palatessani harvinaisen linnun,
jota epäilin Pohjan pajulinnuksi. Sehän pesii Jäämeren rannoilla
eikä sitä juuri koskaan tavata näin etelässä. Seurasin sitä, kun se
lenteli edelläni puusta puuhun, ja arvasin sen pesineen jonnekin
tänne lähitienoille. No, ei muuta kuin hakemaan. Kulutin yhden päivän
ja kuljin pappilan ympäristön ristiin rastiin, mutta en löytänyt.
Pari kertaa näin sen haassa ja vahvistuin olettamuksessani, että se
on pesinyt sinne. Kun se on uunilinnun sukulainen, ajattelin sen
muuranneen itselleen pesän jonkin mättään koloon. Mitäs muuta kuin
järjestelmällisesti etsimään. Jaoin haan ruutuihin ja hain ruudun
päivässä. Kolmen viikon kuluttua löysin sen mättään kolosta koivun
juurelta. Siinä oli neljä munaa. Yhden niistä otin, ja tuossa se nyt on.
Poikien piti uudelleen katsoa tuota harvinaista munaa.
Se oli vaalea, sormenpään kokoinen, ja siinä oli vaaleanpunertavia
täpliä.
Setä Koivulan arvo oli poikien silmissä kohonnut moninkertaisesti. He
tunsivat suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Sellainen luonnontutkija!
Sellainen harvinainen pappi! Kukaties he olisivat valvoneet aamuun asti
ja kuunnelleet hänen kertomuksiaan, jollei kirkkoherran rouva olisi
tullut ajamaan heitä levolle.
— Kyllä meidän pappa valvoo vaikka viikon, kun pääsee linnuistaan
puhumaan, toruskeli hän, — Mutta poikien pitää aamulla taipaleelle.
Siellä vanhemmat odottavat jännityksellä, ja minä tiedän, että
odottavan aika on pitkä.
Eikä poikien auttanut muu kuin totella. Pekka ja Sirkka olivat jo
aikoja menneet "höyhensaarille".
Mutta vielä unissaankin he olivat kuulevinaan setä Koivulan matkivan
lintujen ääniä ja näkevinään, kuinka hänen oikean silmänsä alla
poskilihas mukavasti nyki. Ja he nauroivat onnellisina.