»... Ja osta minulle Lundahlin kirjakaupasta puoli tusinaa Faberin
lyijykyniä n:o 2 ja sitten pieksunkengäkset Kauralasta, Siellä on
nahkatavara parasta. Varsinahkoja minulla on täällä, kun piti keväällä
"Tösseli" teurastaa. Se on kyllä suuri pettymys Pekalle, joka oli
kovasti kiintynyt mullikkaan. Mutta — kuten tiedät — meillä kävi piispa
huhtikuussa, ja me olimme äidin kanssa sitä mieltä, että se piti
teurastaa ("Tösseli" nimittäin). Se oli siis välttämättömyys, koska
porot olivat jo kovin laihoja siihen vuodenaikaan...»
Kalle Kettunen lopetti kirjeen lukemisen. Hän oli papinpoika Uujoelta,
Suomen pohjoisimmasta pitäjästä, Lapista. Kevätlukukausi oli
loppumaisillaan, ja Uujoen papin lasten oli viikon päästä aloitettava
kotimatkansa.
Pekka, Kallen veli, ei ollut vielä tullut kotiin kaupungilta. Hän oli
lyseon toisella luokalla, kun Kalle oli jo viidennellä, Sitäpaitsi asui
heitä samassa paikassa vielä kolmaskin, nim. heidän pikku sisarensa
Sirkka, joka oli tyttökoulun ensimmäisellä luokalla.
Rouva Mehtonen, täysihoitolan pitäjä, kurkisti oven raosta. Hän oli
neljänkymmenen ikäinen papinleski, joka elätti itseään ja viittä
lastansa pitämällä koululaisia. Kalle Kettunen oli alusta alkaen
asunut hänen luonaan, ja selvää oli, että nuoremmat, Pekka ja Sirkka,
seurasivat vanhimman veljen jälkiä.
— Eikö Pekka ole vielä tullut? kysyi rouva Mehtonen.
— Ei ole. Hän meni postimerkkiukin luo.
— Ai, ai sitä Pekkaa! Tuhlaa kaikki rahansa postimerkkeihin. Mutta
samanlainen oli meidän Aarokin pienempänä.
Rouva Mehtosen pää hävisi oven raosta. Hetken kuluttua tömisteli Pekka
sisään, kasvot loistaen.
— Minä sain kolme guatemalalaista kolmellakymmenellä pennillä! huudahti
hän heti ovessa.
— Ethän vain petkuttanut ukkia?
Pekka, reipas kaksitoistavuotias, katseli veljeään pitkään,
— Kuinka semmoisia puhut? Tiedäthän, etten minä petkuta ketään. Kas...
onko kotoa tullut kirje?
Pekka sieppasi kirjeen pöydältä. Kalle piti häntä syrjästä silmällä.
Hyvä, että veli sai itse lukea surullisen uutisen.
Yht'äkkiä kirje lensi lattialle. Pekka seisoi punaisena keskellä
huonetta.
— Kyllä minä vihaan sitä piispaa! huudahti hän, taistellen itkua
vastaan, — Syödä Tösseli, joka oli niin viisas vasikka! Kaikki minun
elättini syödään! Viime syksynä söivät Ruijan herrat kesyn hanheni, ja
nyt piispan herrat Tösselin!
Pekka itki.
Kalle koetti lohduttaa häntä:
— Älä nyt ole milläsikään. Kyllähän vasikoita aina saadaan.
Mutta Pekka keskeytti hänet:
— Saadaan kyllä... mutta sellaista kuin "Tösseli" ei saada koskaan.
Joka juoksi perässä kuin koira...
Hän pyyhiskeli silmiään ja kiivastui uudelleen:
— Minä en nosta lakkia enää piispalle, en! Ja sitten hetken päästä
hiukan tyynemmin: — Hyvä, että kokeet on jo ohi! Muuten olisin aivan
varmaan kirjoittanut ruotsissa nelosen.
Sirkkakin joutui siihen hätään.
— Onko kotoa tullut kirje? Voi, antakaa minulle!
Hän huomasi kirjeen lattialla ja kiiruhti ottamaan sen ylös.
— Isän ja äidin kirje lattialla! toruskeli hän herttaisesti. Hän oli
kymmenvuotias, terve ja punaposkinen, lyhyt pellavasaparo niskassa.
— Ai, ai, täällä on äitikullalta terveisiä reunassa. "Hoitakaa hyvin
Sirkkaa matkalla." — Kuule, Kalle, oletko lukenut tämän? veikisteli
hän. — Mitäs Pekka itkee?
Pekka silmäsi häneen tuikeasti.
— Kuule, Sirkka, tervehtisitkö sinä sitä ihmistä, joka löisi sinun
"Sofia Margareetasi" rikki?
— Enpä tietysti! Mutta... mitä... mitä sitten?
— Piispan herrat ovat syöneet Tösselin.
Pikku Sirkka seisoi suu ammollaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt aloittaa
kirjeen lukemista.
— Että äiti saattoikin suostua siihen! huudahti hän.
— Nyt, lapset, syömään! Ruoka jäähtyy.
Se oli täti Mehtonen, joka huomaamatta oli ilmestynyt huoneeseen.
— Mistä Tösselistä te puhutte?
Kalle sai selittää asian. Se oli se sonnin mullikka, josta oli ollut
puhe, ja joka oli saanut nimensä kuuluisan kenraali Stösselin mukaan.
— Vai niin... semmoisia ne piispan herrat ovat.
Mutta ei sille voi mitään. Piispalle pitää tarjota parasta, mitä
talosta löytyy. Kyllä minä tiedän.
Täti Mehtonenpa sen tiesi. Olihan hän papin leski.
Ruokasalissa odotti jo joukko poikia ja tyttöjä. Kun "Kettusen
komppania" saapui, luettiin lyhyt pöytärukous ja käytiin käsiksi
aamiaiseen.
Aterian aikana keskusteltiin siitä, pitikö Pekka Kettusen tervehtiä
piispaa vai ei. Kuudesluokkalainen Väinö Virtanen, kruununvoudin poika,
kannatti Pekkaa.
— Ne ovat byrokraatteja, sanoi hän. Hän edusti konventissa
vapaamielistä suuntaa.
Mutta Timo Tapanila, joka itse aikoi papiksi, virkkoi arvokkuutta
teeskennellen:
— Piispoille pitää olla piispain ruokaa.
Mutta silloin hän sai vastaansa Matti Muikun, talollisen pojan, joka
ei voinut sietää Timo Tapanilaa, koska tämä hänen mielestään esiintyi
liian mahtipontisesti.
— Jos minä olisin pappina, ja sinä tulisit minun seurakuntaani
tarkastamaan, syöttäisin sinulle kissanraadon.
— Lapset, lapset! torui täti Mehtonen. — Pöydässä ollaan kauniisti.
Timo Tapanilan itsetietoisuutta oli verisesti loukattu. Hän virkkoi
halveksivasti:
— Ja minä erottaisin sinut virasta!
— Älkää kinatko, rauhoitteli Väinö Virtanen isällisesti. —
Tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole pappeja eikä piispoja.
— Onkos kissanraatoja?
Se oli Kalle Kettunen, joka sen kysymyksen viskasi.
Papinpoikana hän katsoi velvollisuudekseen vastustaa Väinö Virtasta,
joka ylpeili vapailla mielipiteillään.
Minkälaisen päätöksen olisi väittely mahtanut saadakaan, jollei
täti Mehtonen olisi korjannut lautasia pois. Koko joukko odotti
jännityksellä seuraavaa ruokalajia.
— Ai, viiliä! huudahtivat he kuorossa, kun huomasivat tarjottimella
kymmenkunta pientä, lasista viilipyttyä.
— Se on kesän merkki, virkkoi talon vanhin poika, seitsemäsluokkalainen
Aaro. Ja keskustelu sai kuin itsestään uuden suunnan.
Puhuttiin kesästä ja kesän vietosta. Jokaisella oli omat
suunnitelmansa. Talon poika, Aaro Mehtonen, aikoi mennä sahalle
työhön. Hän oli köyhä ja hänen piti ansaita. Väinö Virtanen, vaikka
itse suunnittelikin huvimatkaa Ruotsiin, hyväksyi arvelematta Aaron
aikeen. Hänen mielestään oli hyvä tutustua kansaan, koska se oli se,
joka tulevaisuuden yhteiskunnassa tulisi ottamaan komennon. Sitäpaitsi
ruumiillisen työn tekijät olivat hänestä oikeita aatelisia, ja he
"säätyläiset" pakostakin vain jonkinlaisia yhteiskunnan loisia.
Matti Muikku aikoi möyriä kotitalonsa pelloilla, silti yhtään
pyrkimättä Väinö Virtasen aatelissäätyyn. Hänestä se oli
yksinkertaisesti velvollisuus. Timo Tapanila pelkäsi saavansa ehdot
matematiikassa, ja hänen kesänsä kuluisi siis kirjan ääressä. Se
oli hänestä verinen vääryys, sillä mitäpä papit matematiikalla
tekivät. Hehän eivät tarvinneet muuta kuin neljä laskutapaa
kokonaisilla luvuilla, sillä eihän heillä ollut muuta laskettavaa kuin
kantokirjansa. Tytöillä oli omat suunnitelmansa, millä puutarhanhoito,
millä navetta. Mutta Kettusen pojat aikoivat ruveta eränkävijöiksi.
— Mitä ne semmoiset ovat? kysyi talon nuorin, kuusivuotias Eeva.
— Ne ovat sellaisia, jotka pyydystävät riistaa, kaloja ja lintuja,
karhuja ja kettuja, yleensä kaikkea, mitä erämaassa liikkuu ja elää,
selitti Kalle Kettunen.
— Siis myöskin sääskiä, huomautti Väinö Virtanen pilkallisesti.
— Miks'ei, vastasi Kalle huolettomasti. — Minä olen aikonutkin laittaa
hyönteiskokoelman.
Väinö Virtanen ei puhunut mitään, sillä eläinoppi oli hänen
kompastuskivensä.
— Niin... sellaisiksi me rupeamme, yhtyi puheeseen Pekkakin, suu täynnä
viiliä. — Me otamme kuukauden eväät ja lähdemme samoilemaan tuntureita.
— Mutta — kuinka te jaksatte kävellä? uteli pikku Eeva.
— Me harjoittelemme kotimatkalla.
Niinpä niin. Olipa näillä lapsipoloisilla kotia matkaa... Uujoelle,
Suomen pohjoisimpaan kärkeen. Rouva Mehtonen säälitteli pikku Sirkkaa
ja epäili, mahtaisiko hän jaksaa.
— Jaksan kyllä, vastasi tämä reippaasti. — Ja jos uuvun, saavat Kalle
ja Pekka laittaa paarit ja kantaa minua.
— Me kyllä emme rupea sinua kantamaan, huomautti Pekka. — Jos et jaksa,
saat jäädä.
— Kuinka monta penikulmaa teille nyt karttuukaan matkaa?
— Ristiniemeltä kolmetoista Soasjoelle, mutta se ajetaan hevosella.
Siihen loppuu maantie, ja sitten alkaa apostolinkyyti. Kolmekymmentä
penikulmaa suunnilleen.
— Kolmekymmentä penikulmaa! Se on vallan hirveätä! Mutta tottakai
sentään voitte käyttää venettä?
— Noin kymmenen penikulman verran. Loppu on käveltävä.
Toverit katselivat pelonsekaisella kunnioituksella "Kettusen
komppaniaa". Se oli eri väkeä.
— Mutta eikö nyt löydy mitään keinoa päästä helpommin? tiedusteli Väinö
Virtanen, joka lukukauden alussa vasta oli muuttanut Kallen kouluun.
Hän ei olisi kävellyt penikulmaakaan, saatikka sitten kahtakymmentä.
— Ei ole... jaa, jos Ruotsin ja Norjan kautta matkustaisi, niin sitten
kyllä. Mutta se tulee kovin kalliiksi.
Kalle Kettusella oli aikamiehen ilme, kun hän tämän sanoi.
— Hm! Tulevaisuuden yhteiskunnassa, — aloitti Väinö Virtanen, mutta
rouva Mehtonen oli ruvennut lukemaan pöytärukousta, joten Virtasen
filosofia keskeytyi.
Aamiaisen jälkeen hajaantui kukin taholleen. Oli käsissä viimeiset
koulupäivät ja läksyistä vielä huolta. Toiset lähtivät kello
kahdeltatoista kouluun. Mutta Kalle, jolla sattui olemaan lupa, lähti
toimittamaan isänsä määräämiä ostoksia.
Kadulla hän pysähtyi hetkiseksi. Ylhäältä ilmasta kuului omituisia
rämäjäviä ääniä. Kurkiparvi lensi kaupungin yli, kiila pohjoista kohti.
Kallen sydän sykähti ilosta.
— Terveisiä Uujoelle! kuiskasi hän, seuraten lintujen lentoa, kunnes
ne hävisivät kirkontornin taa. Pian hekin kolme olisivat matkalla
pohjoiseen, Lappiin, rakkaaseen, valoisaan Lappiin!