TOINEN LAPSISTA. Äiti lähetti kysymään, näkyykö isän jahtia Virosta
tulevaksi?
VAINIO (Huutaa torniin.) Eero, näkyykö Peltolan jahtia?
(Lapsille.)
Sanokaa äidille, ettei näy vielä. Kyllä minä lähetän luotsin sanomaan,
kun tulee näkyviin.
TOINEN LAPSISTA. Mutta äiti itkee niin kovasti. Sanoo pelkäävänsä.
VAINIO. Sano äidille, ettei pidä pelätä. Ehkä isäsi on jossain
ankkurissa.
(Lapset menevät.)
VAINIO. Kun kerran tuli puhe merestä ja saarelaisista, niin sanottakoon
kerta kaikkiaan, että kaikki eivät kelpaa saaren asukkaiksi, sen olen
kyllä kokenut. Joka ei täällä ole syntynyt, se älköön tänne asettuko,
ellei hän ole sellainen mies, joka johonkin kelpaa.
(Katselee ulos akkunasta.)
Kova on ilma! -- Olen katsellut meidän pappejamme täällä saaressa. Kun
olin lapsi, oli täällä pappi, joka tuli tänne heti papiksi vihittyä. Hän
oli karkea mies, joka oli luotu kalastajaksi, vaikka hänestä
erehdyksestä oli tullut pappi; en siltä tahdo väittää, että hän olisi
ollut huono pappi, päinvastoin. Mutta kalastajana hän oli parempi. Hän
oli aina meidän kanssamme kalalla, kesät ulkoluodoilla verkoilla ja
nuottaa vetämässä ja talvet talvinuotalla. Ja hän osasi iskeä reijät
jäähän yhtä hyvin kuin kukaan muu ja kulettaa tankoa jään alla. Hän oli
oikein mies, sellainen mies, jota me saaressa rakastamme. Sitten hän
meni naimisiin. Savosta hän toi tänne vaimonsa, joka oli hento ja hieno
kuin lapsi. Muistan selvästi sen päivän, jolloin hän saareen tuli. Minä
olin isävainaani kanssa häntä mantereelta tuomassa. Kuinka me kaikki
häntä ihmetellen katsoimme, kuinka me hänen kalpeaa hipiäänsä
ihmettelimme! -- Alussa hän oli vähän ylpeä, sitten hän asettui, kun
näki, että me myöskin oltiin sitä. Ja kun hän näki, miten saaren naiset
raatoivat, ei hän tahtonut olla muita huonompi. Hän alkoi seurata
miestään kalamatkoilla ja kotona ollessa suolata hailia. Mutta sitä
hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä siihen hän ei ollut luotu. Hän kävi
huonoksi ja heikoksi, sai pari lasta ja kuoli keuhkotautiin. Ja
keuhkotauti, sehän se on saarelaisten tauti!
Pastorikin kuoli samana kesänä, kun oli matkalla sairaan luo. Taas oli
suuri suru kylässä, sillä sellaista pappia ei meillä ole ollut eikä
taideta saadakaan. Hän ei meille liikoja saarnannut, mutta kun hän
saarnasi, osasi hän asettaa sanat niin, että me häntä ymmärsimme, sillä
me emme kaikkea ymmärrä.
Sen jälkeen on meillä ollut monta pappia, mutta ne eivät täällä kestä
monta vuotta. Ja mikä pahin, he ovat useimmat valittaneet huonoja
tulojaan. Niinpä niin, mutta miksi he eivät elä niinkuin me muut,
silloin me heitä rakastaisimme. Miksi he eivät kalasta?
KANERVO (Katselee ulos akkunasta.) Ja aina se meri vaan vaatii uusia
uhreja. Tuolla se nyt on kivellä Kautolan uusi jahtikin, joka laskettiin
vesille samana päivänä kuin tulimme saareen.
VAINIO. Niin, siellä se on ja sinne se jää. Se on täällä niin
tavallista, ettei sitä enään juuri jaksa ajatellakaan. Antaa mennä vaan!
EEVASTIINA (Tulee.) Hyvää päivää! Minäkin tulin tänne katsomaan tätä
Herran ilmaa. En tiedä, olen kuin päästäni vialla, kun ne meidän
viimeiset verkot menivät viime myrskyssä Vahtiluodolla.
KANERVO. Lähdenpä tästä takaisin kotia. Ilmoittakaahan toki, kun Viklund
tulee saaresta, sitä tulinkin vaan sanomaan.
(Menee.)
EEVASTIINA. Mikähän tässä nyt meidätkin perii. Mahdoton oli arvata, että
siitä nousisi niin kova rajuilma. Juuri olimme saaneet verkot mereen --
eihän meillä ole nuottaa eikä nuottaosuutta, kun ollaan niin köyhiä --
ja sitten menimme kalamajaan levolle, niinkuin muutkin, jotka verkkoja
laskivat. Toiset jäivät nuottaa vetämään, sillä auringon laskussa kala
on liikkeellä. Sitten tulivat hekin levolle ja kaikki nukkuivat
sikeästi, kun Honkala tuli tornista herättämään ja sanoi, että oli
noussut iili. Kaikki juostiin ulos ja yritettiin veneisiin, mutta meri
oli niin vihainen, ettei päästy mihinkään. Ei auttanut muu kuin
katsella, kun myrsky vei verkot. Ja kukapa sitä olisi ilokseen
katsellut, sillä siinä meni monenkin ainoa omaisuus. Hätäkös niillä on,
joilla on rahaa ostaa rihmaa ja kutoa talvella uudet verkot! Toista se
on minun! Miehestäni ei ole mihinkään ja poika juo, jos saa pennin
ansaituksi. Ja Annikki...
(Purskahtaa kovasti itkemään.)
VAINIO. Niin Annikki, hänhän se teille oikein suruksi onkin. Se maalari
sai hänet houkutelluksi saareen ja siellä he ovat nyt olleet
vuorokauden, kun tuli myrsky eivätkä pääse pois. Miksette ole pyytänyt
kylänmiehiä heitä hakemaan?
EEVASTIINA. Olenhan pyytänyt, mutta eivät vastaa mitään. Katsovat vaan
vihaisesti. Ja jos joku vastaa, niin sanoo vaan pilkallisesti, että
antaa Annikin huvitella. Sanoihan Metsola minulle, että kun olen
kasvattanut tyttäreni herrain jälkiä juoksemaan, niin nythän minun muka
tulisi iloita. Ja enkö minä varoittanut, kun sanoi lähtevänsä maalarin
kanssa saareen! Hän vaan nauroi ja sanoi, että maalari maalaa hänestä
kuvan, joka pannaan Helsingissä näytteille ja että he tulevat ennen
auringon laskua kotia. Mutta sinnepä jäivät. Ja liekö tuon kotiin
tulostakaan enään niin erityistä iloa!
VAINIO. Ei se Annikki parka näy tietävän, mitä tekee. Jos hän
tietäisi...
(Viittaa kädellään torniin päin.)
Eero on tuolla. Hän on nyt ollut siellä kaksi vuorokautta yhtämittaa
melkein syömättä ja juomatta. Katselee vaan kiikarilla saareen päin,
missä Annikki on. Ei edes huomannut tänä aamuna, että laiva tahtoi
luotsia, ja se ei ole hänelle ennen tapahtunut. -- Onko Eevastiina
kuullut, että Kautolan uusi jahti Onni ajautui viime yönä Hallikariin.
Liiverin kouti katkesi eivätkä sitten saaneet jahtia kääntymään.
Täydessä lastissa se oli viljaa ja maaomenia. Se oli Kautolalle suuri
vahinko, häneltäkin taisi viime yönnä mennä kaikki omaisuus.
EEVASTIINA. Olenhan toki kuullut siitä, siellähän ne ovat kaikki
kylänmiehet pelastamassa, vaikkei siitä taida apua olla.
VAINIO. Eipä taida olla. Palasina kai lie jo jahti ja lasti meren
pohjassa.
LEENA (Tulee.) Onko Eero täällä vai onko hänkin mennyt pelastamaan, kun
ei ole käynyt ruualla?
VAINIO. Täällä on.
LEENA. Tuollako se on tornissa.
VAINIO. Siellä. Eikä se täältä ole poistunut kahteen vuorokauteen! Pitää
vaan vahtia.
LEENA. Annikkiako se?
VAINIO. Niin kai. Kun viime yönä tuli se kova iili ja pelkäsin torninkin
kaatuvan, koska suuret puut taittuivat kuin tulitikut, niin tulin tänne
torniin ja menin pyytämään häntä alas. Hän ei virkkanut muuta, kuin
ettei tule. Siinä kaikki!
LEENA. Ehkä Vainio kuitenkin vielä kävisi hänelle puhumassa, että tulisi
pois. Eihän se siitä parane, että hän tappaa itsensä nälkään tuolla
tornissa.
VAINIO. Turha vaiva. Ei häntä sieltä saa pois, ennenkuin Annikki tulee,
ja mitä hän sitten tekee, sitä en mene takaamaan. Hänellä on kova
luonto. Tunnen hänet pienestä pojasta ja tiedän, ettei hänen kanssaan
ole leikkimistä.
LEENA. Niin se taitaa olla. Ei kai hän tule tornista pois. Ja kun hän ei
vaan tekisi jotakin pahaa, kun Annikki tulee mantereelle! Minua
peloittaa niin se poika.
VAINIO (Katselee ulos akkunasta.) Tuolla näkyy Kautola tulevan maihin
jahtiaan pelastamasta. Kyllä siellä vielä on tuulta, koska ei ole kuin
kokkapurje pystyssä ja sillä laskettelevat myötäistä.
LEENA. Kunhan tulisi se Annikkikin!
EEVASTIINA. Niin, kunhan hänkin tulisi!
VAINIO. Parasta on, etteivät maalari ja Annikki vielä tule, sillä tuuli
on rankka ja maalari on huono purjehtija. Yöksi ehkä tyyntyy, kai he
silloin palaavat.
(Askelia kuuluu tornipottailta.)
Eero tulee. Mikähän hänet nyt saa alas tornista.
EERO (Tulee alas kovassa mielenliikutuksessa. Katsoo läsnäolijoita ja
kutsuu Vainion syrjään.) Kuulkaa, he tulevat. Minä näin veneen tulevan
Kaijaluodolta päin.
(Pui nyrkkiään.)
Jospa he jo olisivat täällä!
VAINIO. Malta mieltäsi! Mitä aijot tehdä?
EERO. En erityisempää, mutta hiukan hyvää kuitenkin. Kyllä minä heille
näytän!
VAINIO (Katselee ulos akkunasta.) Tuolla näkyy kuin näkyykin tulevan
haapia myötätuuleen. Ah sitä lurjusta, eihän se osaa pitää perää! Nyt
tuuli löi purjeen yli. Vähällä oli, etteivät kaatuneet.
EERO. Kunhan olisivatkin sen tehneet!
LEENA (Itkee.) Eero, Eero, älä toivo toisten ihmisten kuolemaa!
EERO. Mitä se äidille kuuluu, mitä minä toivon! Ovatko he toivoneet sen
parempaa minulle?
VAINIO. Huonosti purjehtivat. Kunhan ei heille todellakin kävisi
pahasti. Minä menen torniin vahtimaan ja pitämään heitä silmällä.
EERO. Kyllä minä menen sinne. Olen ottanut vahdin ja tahdon olla vahtini
loppuun.
VAINIO. Mene sinä vaan kotiasi lepäämään. Olet vahtinut kyllin.
EERO. En vielä, mutta ehkä kohta.
VAINIO. Tämä alkaa käydä arveluttavaksi. Mikähän tästä seuraa! Jos Leena
koettaisi puhua hänelle.
LEENA (Puhelee Eerolle, joka kulkee kiivaasti edestakaisin.) Voi Eero
poikani, mikä sinua vaivaa? Sanohan toki äidillesi! Miksi et vastaa? En
ole ollut näin levoton sen jälkeen, kun isävainaasi hylkeenpyydössä jäi
jäälautalle ja ajelehti Suomen lahdelle. Sinä olit silloin pieni poika
pahanen. Ja nyt, nyt olen aivan yhtä levoton! Kuule Eero lapseni, kerro
minulle kaikki! Ethän ole koskaan ennen ollut tuollainen.
(Yrittää lähestyä Eeroa, joka kääntyy kiivaasti äitiään kohden.)
EERO. Tekin vielä tulitte minua kiusaamaan.
LEENA. Mutta Eero?
EERO. Olkaa vaiti! Ei teidän jaarituksenne minua liikuta. Te olette itse
tähän kaikkeen syypää.
LEENA. Minäkö?
EERO. Niin juuri te!
(Leena purskahtaa itkemään ja istuutuu painaen silmät käsiinsä.) Itkekää
vaan! Olen ennenkin kuullut naisten ulinaa!
(Leena itkee, Eero kävelee mielenliikutuksessaan edestakaisin, seisahtuu
hetkeksi katsomaan äitiään, näyttää siltä, kuin hänenkin tekisi mieli
itkeä, mutta hän hillitsee tunteitaan, menee hitaasti torninportaita
kohti ja palaa äitinsä luo.)
Anteeksi äiti, älä itke minun takiani!
(Menee ylös torniin.)
VAINIO. No mitä Eero sanoi? Tai voinhan minä sen arvata Leenan
itkustakin!
KAUTOLA (Tulee.) Siellä se nyt on Onni, jahtini, joka nyt meni. Ja se
oli neljäs.
VAINIO. Eihän sitä vahingolle mitään mahda.
KAUTOLA. Eipä, ei. Mutta kyllä se kirveltää. Minä rakensin sen niin
hyvillä toiveilla ja siksi minä paninkin sille nimeksi Onni. Ei olisi
pitänyt antaa sille sellaista nimeä. Taisi olla Luojan uhmaamista!
VAINIO. Rakenna uusi!
KAUTOLA. Millä minä uuden rakennan? Siihen menee vielä vuosia, ennenkuin
saan niin paljon rahoja kokoon, että siihen kykenen. Onnikin maksoi
kolmetuhatta markkaa ja lasti erikseen. Taitaa olla minun vahtivuoroni
tänään, vaikka olinkin nyt poissa?
VAINIO. Mene vaan kotiasi, kyllä minä täällä olen vahdissa.
(Kautola menee.)
EEVASTIINA (Tulee.) Ei Leena arvaakaan, kuinka minua surettaa se
Annikki. Olihan minulla niitä huolia ennenkin kylliksi ja nyt piti
tuleman tämä vielä lisää. Ja minä kun toivoin, että Eero ottaisi sen,
mutta ei se taida nyt enään siitä huolia.
LEENA. Kunpa se sillä olisi hyvä, ettei se siitä huolisi, mutta kun se
vielä uhkaileekin. Ja hänellä on isävainaansa ylpeä luonto. Minkä hän
päättää tehdä, sen hän tekee. Oikein kylmältä tuntuu kuulla hänen
sanojaan. Ja siitä ei ole kauvan, kun hän oli reipas ja iloinen. Toivoi
aina vaan pääsevänsä luotsiksi minun ja Annikin takia. Oletko kuullut,
mitä hän sanoi minulle, kun määräys tuli.
EEVASTIINA. En.
LEENA. Se määräys tuli kolme viikkoa sitten juuri sen jälkeen, kun
maalari ensi kerran Vahtisaaressa oli maalannut Annikin kuvaa ja Eero
ensi kerran oli juonut itsensä humalaan. Mari, joka minulle aina on
uutisia kertonut, tuli kertomaan, että nyt se jo on tullut, se kauvan
odotettu valtakirja. Minä juoksin tupaan siitä Eerolle ilmoittamaan, kun
luulin hänen siitä ilostuvan. Hän ei ollut kuulevinaankaan. Kysyin,
miksi hän ei tuota uutista pitänyt sen tärkeämpänä. Silloin hän kavahti
penkiltä pystyyn ja ärjäsi: Minä en huoli siitä valtakirjasta! Saatte
polttaa sen. Se tuli liian myöhään! Ei hän sitä selittänyt, mitä sillä
tarkoitti, kun pyysin. Suuttui vaan ja ajoi minut ulos, minun, oman
äitinsä.
EEVASTIINA. Hyvä Jumala, ja minä luulin häntä niin hyväksi mieheksi.
LEENA. Hyvä hän kyllä onkin, mutta ylpeä. Ja kun hän heittäytyy tylyksi,
niin häntä ei pehmitä ei kyyneleet eikä mikään. Se on varma se.
VAINIO (Tulee.) Kunhan ne nyt saisivat luotsin laivaan. Vaikeaa se on.
Pitikin vielä osua Lintulan vuoro. Hän on väsynyt mies. Ja nyt ei luotsi
pääse laivaan muuten, kuin että heittävät laivasta nuoran, jonka hän
köyttää vyölleen ja hyppää mereen. Ja se ei ole ijäkkään miehen työtä.
Mitenkä kävi Hautasen? Sellaisen merikylvyn jälkeen sai hän yöllä
halvauksen, ja kun heräsi aamulla ei voinut liikuttaa toista puolta
ruumistaan. Eikä hän siitä ole parantunut ja tuskin parantuukaan.
Menetti sitten virkansakin, kun oli käynyt siihen kykenemättömäksi, ja
nyt hän näkee nälkää. -- Muuten taitaa nousta ukonilma. Idässä näkyy
pahoja pilviä. Kun se nousee tällaisella tuulella, niin se tekee
tuhojaan.
LEENA. Kun ei sitä Eeroa saa tornista pois, niin ehkä meidän Eevastiinan
kanssa on lähteminen kotia, ennenkuin ukonilma nousee. Tuletko
Eevastiina?
EEVASTIINA. Mennään vaan.
(Lähtevät.)
VAINIO (Panee hiljaa hyräillen tupakkaa piippunsa ja kiipee tornin
portaille.) Eero hoi, joko haapio on lähellä ja miten he selviävät tässä
tuulessa? -- Ei vastaa mitään. Antaa miehen olla.
RASI (Tulee.) Lintula taisi mennä luotsaamaan. Tulin tänne, koska nyt on
minun vuoroni.
VAINIO. Kuule Rasi! Miten oli sen Eeron juomisen kanssa kolme viikkoa
sitten, kun hän palasi humalassa luotsaamasta? Sinäkö häntä viekottelit,
koska yhdessä olitte kaupungissa?
RASI. En minä. En olisi muuten tuntenut samaksi mieheksikään sillä
kertaa. Olin juuri palaamassa kaupungista, kun Eero näki minut ja tahtoi
mukaansa. Sanoi, että nyt pidetään lystiä. Hän on muka kuullut, että
hänestä tehdään luotsi ja tahtoi sen johdosta juoda. Kyllä minä
huomasin, ettei se siinä syynä ollut, vaan en sanonut mitään. Annoin
pojan vaan jutella. Minä hankin viinaa kaupungista ja Eero maksoi. Sanoi
vaan, että nyt hän kerta oikein pitää hauskaa, kun on hyvä syy. Ja kun
hän humaltui, niin kiljui ja rähisi kuin hullu. Sain hänet veneeseen
lupaamalla, että juodaan kotimatkalla. Minusta tuntui niin pahalta,
etten itse sillä kertaa humaltunut ollenkaan. Sitten kotimatkalla hän
alkoi puhua minulle minun vaimostani ja kysyi, miltä tuntuu, kun vaimo
liehakoi toisen kanssa. Ja jumalist silloin minäkin aloin juoda oikein
uhmalla ja olin jo kerran tipahtaa mereen. Kun minä humalluin, alkoi
Eero selvitä, sen huomasin siitä, että hän rupesi minua tarkastamaan
niin omituisesti ja sitten ... no se ei kuulu tähän juttuun.
VAINIO. Mitä sitten?
RASI. Ei erityisempää! Jokohan saivat laivaan luotsin?
(Katsoo ulos akkunasta.)
VAINIO. Miksi et kerro loppuun? Mitä sitten tapahtui?
RASI. Eeron takia en sitä kehtaisi kertoa, sillä sitä en ennen ole
nähnyt hänen tekevän, mitä silloin teki.
VAINIO. No mitä hän sitten teki?
RASI. Hän itki.
VAINIO. Vai itki! Vai niin! Sitä ei meikäläinen tee usein.
RASI. Ei Jumala paratkoon.
VAINIO. Eikä ilman syytä.
RASI. Ei Jumala paratkoon.
VAINIO. Puhuiko hän mitään Annikista?
RASI. Ei puhunut. Sanoi vaan, että hän vielä kostaa. Sitä hän hoki
vähäväliä.
VAINIO. Itkiessäänkö?
RASI. Ei, Vaan sitä ennen. Itkiessään hän oli nöyrä kuin lapsi.
VAINIO. Mies parka!
(Ukkonen alkaa jyristä.)
Nyt se alkaa. Varjelkoon luoja nyt merellä kulkijoita.
RASI. Niin, ei siellä nyt ole hyvä. Ei Jumala paratkoon!
VAINIO. Kas vaan kuinka vihaisia iiliä se nostaa. Ja salamat ovat
kirkkaita kuin aurinko. Hyi kun löi lähelle! Iski melkein silmäni
sokeiksi.
RASI. Tuolla kaatui puu.
EERO (Tulee juosten alas tornista.) Haapio kaatui!
VAINIO. Annikinko?
EERO. Annikin haapio.
VAINIO. Rasi, tule pian hakemaan miehiä avuksi!
(Menevät.)
EERO (Katkerasti.) Se oli oikein. Se oli oikein. Minä ... minä ...
toivoin sitä...
(Purskahtaa itkemään.)
Minä ... minä ... tahdoin sitä... Nyt he saavat olla yhdessä kauvan...
Annikki vaipuu meren pohjaan ja viikon päästä hänen ruumiinsa ui maihin.
Ja minä sanon hänen ruumiilleen ne sanat, joita hän ei tahtonut kuulla
eläessään minun sanovan. Minä ... minä...
(Alkaa pukea öljynuttua päälleen.)
Minä, minä annan hänen kuolla. Minä olen kova. Miksi minä tämän nutun
puen päälleni, ikäänkuin olisin menossa heitä pelastamaan ...? ... ja
niinkuin he huolisivat minusta pelastajakseen? Annikki... Annikki...
Sinä olet minulle liian rakas. Ehkä et vielä ole mitään rikkonut! Ehkä
olet vielä yhtä puhdas kuin lapsena. Ehkä kuolet avutta ja syyttömänä.
Hyvä Jumala! Ehkä et olekaan minua pettänyt. Annikki, minä pelastan
sinut, minä pelastan sinut vaikka oman henkeni uhalla...
(Rientää ulos.)
(Esirippu.)