Mäntysaaren vahtimajakan tupa. Pienenpuoleinen huone, valkeat seinät.
Vasemmalla lattian alta ensi kerroksesta tulevat portaat, oikealla
torniin vievät kiertoportaat. Pöytä, penkki ja pari tuolia. Vainio
kulkee edestakaisin ja katselee toisinaan ulos. Lokki makailee penkillä.
Ulkona sadetta ja tuulta.
VAINIO. Kova ilma, kova ilma!
LOKKI. Onpa niinkin. Ei ole tänä kesänä vielä niin kovasti tuullut. Kun
se asettuu pohjoiseen näin kesäaikaan ja taivas pysyy näin pilvisenä,
niin kyllä sitä riittää useamman päivän.
VAINIO. Eipä siitä tuulesta nyt ole ollut puutetta. Kunpa vaan
kylänmiehet pääsisivät kunnolla Virosta kotia! Kai ne jo ovat matkalla,
koska on kaksi viikkoa siitä, kun läksivät.
(Katselee kiikarilla ulos.)
Tuolla näkyy virolaisen mallinen kuunari pyrkivän tänne päin. Kai se
Eero kohta näkee, onko sillä luotsilippua.
LOKKI. Niin Eero, yhäkö se vaan uhkaa olla vahdissa?
VAINIO. Ei sitä sieltä alas saa, ennenkuin se maalari Annikin kanssa
palaa Kaijaluodolta. Kaikkea sitä sattuukin, vaikka tiesinhän minä, että
se niin kävisi. Varoitinhan minä Annikkia, mutta ei siitä ollut apua.
Sen teki vaan mieli liehakoida maalarin kanssa, ja kun se toissapäivänä
sai Annikin kanssaan tuonne luodolle -- piti muka siellä maalata taulu
Annikista -- ja nousi tämä kova ilma, niin sinnepä jäivät pakostakin. Ei
ne heidänlaisensa purjehtijat tässä ilmassa sieltä pois pääse.
LOKKI. Mitä sanoo Eero?
VAINIO. Mitäkö Eero sanoo? Ei mitään! Vaikka kyllä sen näkee, että sillä
pojalla on tosi mielessä. Ei suinkaan hän muuten kahta vuorokautta
melkein syömättä ja juomatta pitäisi vahtia. Ja jos häntä pyytää
lähtemään kotiaan, niin...
(Lähestyy torniin vieviä portaita.)
Hän tulee, paras puhua muista asioista!
EERO. Siellä on taaskin laiva, joka tahtoo luotsia.
(Istuutuu.)
VAINIO. (Katsoo ulos akkunasta.) Lintula on vietävä isolla venheellä
laivaan. Ottakaa paljon miehiä soutamaan, että pääsette pian. Se ajaa
muuten Harvinmatalaan. Lokki, käy vetämässä lippu ja viemässä sanaa
kylään.
(Lokki pukee sadetakin päälleen ja lähtee.)
EERO. Te puhuitte varmaan minusta!
VAINIO. Mekö? Mistä sen näet?
EERO. Miksi en sitä tietäisi. Näinhän teistä, että olitte hämillänne,
kun tulin. Mitä te turhaan minusta puhutte, antakaa minun olla rauhassa!
VAINIO. No, no, Eero.
EERO. Niin juuri. Antakaa minun olla rauhassa. En minäkään teidän
asioihinne sekaannu. Ja mikä minulla sitten olisi hätänä! Ei mikään! Vai
luuletteko ehkä, että suren Annikkia? En rahtuakaan, tietäkää se!
VAINIO. No mene sitten kotiasi lepäämään! Mitä sinä turhaan olet
vahdissa, vaikka ei olekaan vuorosi.
EERO (Nousee seisomaan.) En mene! En vaikka luulisitte mitä! Minä olen
sanonut, että en lähde täältä vielä, enkä lähdekään. Mutta ehkä kohta!
Kyllä huomaatte, kun lähden, olkaa varmat siitä!
(Astuu edestakaisin lattialla hetken ja vaipuu sitten synkkänä
istumaan.)
VAINIO. Eero, kuule nyt vanhan miehen puhetta!
(Eero kavahtaa pystyyn.)
EERO. Minä en kuule kenenkään puhetta, olipa se kuka tahansa. En minä
ole mikään paitaressu, jonka päätä silitellään.
(Lähtee torniin ja lausuu ylösmennessään.)
Olkaa huoleti, luotsivanhin, tällä kertaa ei tornivahti nuku!
(Menee.)
KANERVO (Tulee.) Tulin tänne torniin katsomaan tätä Herran ilmaa. Eikö
Viklundia vielä näy? Yhäkö hän on Annikin kanssa saaressa?
VAINIO. Mitenkäpä he sieltä poiskaan pääsisivät! Ja Eero, hän vaan
vahtii tornissa ja odottaa Annikkia. Mikähän tästä lopuksi tuleekaan!
KANERVO. Surkeaahan se on, mutta minkäpä sille mahtaa.
(Katselee ulos akkunasta.)
Hirveä ilma. Ja myrskyävä meri. Kaikessa kauheudessaan on se
suurenmoinen. Mutta miltä se teistä saarelaisista näyttää?
VAINIO. Te tahdotte tietää, miltä meri meistä näyttää. Miltäkö meri
meistä näyttää? Sepä on ihmeellinen kysymys. En ole koskaan ajatellut,
miltä se näyttää, sillä en luule, että täällä karistossa juuri sitä
niillä silmillä katsellaan.
KANERVO. No millä silmillä sitten?
VAINIO. Kansa näkee sen kuin lapsi isänsä, mutta ei ajattele, miltä se
näyttää. Se tuntee vaan, että sen elämä on merestä riippuvainen, se
tuntee, että se on vuoroin kauhea ja vuoroin hyvä kuin oikkuisa nainen,
ja se tuntee, että meri sen tekee, että ulkosaarilla ei ruis kypsy. Meri
ei anna sille leipää, meri vaatii, että saarikansan tulee olla merelle
alamainen! Ja meren kanssa ei ole leikkiminen yhtä vähän kuin niiden
kanssa, jotka siitä elävät.
(Viittaa kädellään torniin päin.)
Pitkät talvet, kun jäät kulkevat meren selkää, lyhyet kesät, kun on
milloin tyyni milloin myrsky, saarikansa sen pienimpiäkin oikkuja tuska
rinnassa tutkii ja on oppinut niitä ymmärtämään. Mutta se, joka ei
merestä ja meren kansasta pääse selville, sen ei pidä tulla merisaareen.
KANERVO. Ymmärrän mitä tarkoitatte.
VAINIO. Miksi ette ymmärtäisi, sillä olettehan kansan lapsi!