Kalastajatupa. Seinillä siistit paperit ja akkunoissa valkeat uutimet.
Perällä ulkoa tuova ovi, oikealla kamariin vievä ovi. Vasemmassa
nurkassa suuri leivinuuni, seinällä sanomalehtikimppu ja suuri
seinäkello. Oikealla pöytä ja ruokakaappi. Valaistus himmeä, sillä
ulkona sataa tihuttaa.
LEENA (Lukee virsikirjaa.) Sinun turviis suuri ja pyhä Jumala nyt
pakenemme, sinä kun olet meitä läsnä ja voit tuulen asettaa tyyneksi;
sillä sinulle täytyy meren ja kaikkein luotuin olla kuuliaiset.
Sentähden me Sinua nöyrästi avuksi huudamme: Herra vapahda meitä,
ettemme hukkuisi; älä rankaise meitä vihassas äläkä kurita meitä
hirmuisuudessas.
EEVASTIINA (Katsoo ovelta.) Mitä Leena nyt lukee?
LEENA. Luen rukousta myrskyn tullessa. Eihän siitä nyt enään ole apua,
kun myrsky on vienyt ainoan poikani, mutta se lohduttaa kuitenkin. On
niin vaikea olla. Olin aina luullut, että vanhoilla päivilläni pääsen
rauhaan, ettei enään tarvitse rajuilmoilla merellä väristä ja kiskoa
raskaita verkkoja. Nyt on kaikki mennyt. Eerosta ei enään ole minulle
apua. Hän on nyt isävainajansa luona meren pohjassa. --
EEVASTIINA. Niin, niin, kovasti meitä koetellaan. Ja kun Leena edes
saisi ruumiin siunattuun maahan!
LEENA. Eihän ne ruumista saaneet ylös ja tuskin sitä koskaan
nähdäänkään. Minne lie merivirta sen kuljettanut... Mitä Annikki nyt
sanoo?
EEVASTIINA. Nyt on kaksi viikkoa siitä, kun vene kaatui ja Annikki ei
tahdo syödä eikä juoda. Itkee vaan! Huonoksi on hänkin käynyt. Taitaa
olla omantunnon vaivat. -- Vieläkö ne herrat ovat täällä?
LEENA. Vielä ovat, tuolla ne pysyvät päivät pitkät kamarissa. Ei sieltä
juuri sanaakaan kuulu. Maalari on kirjoittanut sedälleen, että tulisi
noutamaan häntä pois. Nyt hän joka hetki odottaa laivaa tulevaksi.
Kunhan se tulisikin, että pääsisin rauhaan. Mutta mitenkä se Eero
oikeastaan hukkui? Olihan hän hyvä uimaan.
EEVASTIINA. Joko maalari on kertonut Leenalle, miten se tapahtui.
LEENA. Olenhan minä sitä häneltä kysynyt, mutta sanoo, ettei hän tiedä
siitä mitään. Annikki ja hän olivat pitäneet veneestä kiinni, kun Eero
tuli soutaen. Silloin juuri olivat Annikin voimat loppuneet ja hän oli
uponnut. Kun maalari kipusi Eeron veneeseen, näki hän Annikin taas veden
päällä ja veti hänet veneeseen, mutta Eeroa ei näkynyt. Sitten tulivat
luotsivanhin ja luotsit paikalle, mutta Eeroa ei löytynyt
naaraamallakaan. Sinne hän jäi poika parka.
(Purskahtaa itkuun.)
Eikö Annikki tiedä miten Eero hukkui?
EEVASTIINA. Hän ei kerro mitään koko tapahtumasta. Ja jos häneltä jotain
kysyy, herkiää hän itkemään niin kovasti, ettei uskalla tiedustella sen
enempää. Ja välistä hän on kuin mielipuoli, mutta ei sano mitään.
LEENA. Onko hän tavannut maalaria sen jälkeen?
EEVASTIINA. Ei minun tietääkseni. Kun joskus puhun Annikille hänestä,
suuttuu tyttö ja purskahtaa lopuksi itkemään. Toisen kerran taas hän
ilostuu, kun kuulee maalarin nimeä mainittavan. Mutta ei se ole oikein
luonnollista iloa. Se on liian hurjaa siksi. Annikki ei ole sama kuin
ennen.
LEENA. Vai ei ole sama kuin ennen. Ehkä...
EEVASTIINA. Mitä ehkä?
LEENA. Ei mitään. Muuten vaan.
EEVASTIINA. Hyvä Jumala, luuleeko Leena, että...
(Purskahtaa hurjaan itkuun.)
En ole itse uskaltanut sitä ajatella. Se ajatus olisi ollut niin kauhea.
Kun joskus olen alkanut jotain epäillä, olen karkoittanut ne ajatukset,
sillä ne tappaisivat minut. Minulla on ollut niin paljon suruja, että en
enään tahdo ajatella mitään, mutta eihän sekään tahdo onnistua.
LEENA. Mitä miehesi sanoo?
EEVASTIINA. Miehenikö? Hän ei sano sanaakaan. Kyllä näen, että hänkin
kärsii, mutta hän on aina samallainen, ei rohkene sanoa mitään.
LEENA. Entä Matti?
EEVASTIINA. Niin Matti, hän nosti hirveän melun, mutta kun Annikki
katsoi häntä tiukasti silmiin, meni hän ulos. Mitenkä se poika parka
muita neuvoisi, kun ei osaa ohjata itseäänkään!
ANNIKKI (Ilmestyy ovelle.) Minä ... tulin ... kertomaan, että kylän
pojat ovat nähneet ... jotain merellä uiskentelevan. Luulevat ...
sitä ... ruumiiksi.
LEENA ja EEVASTIINA. Eeronko ruumiiksi.
ANNIKKI. En tiedä. Luotsit ovat menneet veneellä katsomaan.
LEENA. Olisiko se Eeron ruumis? Saisinko kuitenkin hänet vielä nähdä.
(Rientää ulos.)
EEVASTIINA. Annikki, etkö todellakaan voi sanoa, miten Eero hukkui? --
Mikset vastaa? Tiedätkö jotain?
ANNIKKI. En ... olenhan kertonut kaikki, mitä tiedän.
EEVASTIINA. Kuulenhan äänestäsi, ettet puhu totta. Miksi salaat jotain?
ANNIKKI. Minä kerron teille kaikki, mutta en vielä. Minä kerron kaikki,
jos ... jos nyt jätätte minut yksin.
(Eevastiina menee. Annikki lähestyy peläten ja epäröiden Viklundin
kamarin ovea.)
Minun täytyy puhua hänelle, sillä muuten en koskaan saa rauhaa. En tahdo
uskaltaa. Jos äiti tietäisi, että minä menen häntä tapaamaan!
(Koputtaa oveen. Viklund tulee.)
VIKLUND. Päivää Annikki. Kas kuinka olet kalpea. Onko sinulla minulle
asiaa. Miksi et vastaa? Miksi koputit ovelleni?
ANNIKKI. Minä vaan tahdon Teille ilmoittaa erään asian.
VIKLUND. Minkä niin?
ANNIKKI. Minä tahdon vaan teille kertoa, miksi Eero upposi.
VIKLUND. Miksikö sulhasesi upposi? Se ei varmaankaan minua liikuttane.
ANNIKKI. Niin, ei suinkaan se teitä liikuta, vaikka se teitä koskee.
Tiedättekö, miksi Eero upposi? Tiedättekö, kenen syy oli, että Eero
upposi? Jos sen tietäisitte!
VIKLUND. Minä en todellakaan ole utelias. Minä ... minä ... kernaimmin
en tahdo sitä kuulla.
ANNIKKI. Vai ette tahdo sitä kuulla? Kyllä te nyt olette käynyt
ylpeäksi, vaikka ennen olittekin ystävällinen. Tietäkää, minulla on kova
luonto niinkuin kaikilla saarelaisilla, ja sen vuoksi teidän täytyy
kuulla se, että tietäisitte, minkä verran teillä oli siinä osaa...
VIKLUND. Sanoinhan jo, minä en tahdo sitä kuulla. Tämä on hyvin
harmillinen juttu. Olen kärsinyt siitä kylliksi. Minä tahdon nyt päästä
rauhaan. Kuule siis, minä en tahdo kuulla mitään.
ANNIKKI. Te ... tekö ... tahdotte päästä rauhaan? Ja minä ... minä saan
yksin kantaa kaikki, kaikki.
(Purskahtaa itkemään.)
Mitä minusta nyt tulee. Minun tulee yksin kantaa salaisuutta, jota en
voi kenellekään ilmoittaa. Minun tulee yksin kärsiä häpeä, josta en
elämässäni voi puhdistautua. Oi, jospa voisin kertoa jollekin kaikki,
kaikki. Jos kuka hyvä ihminen minua ymmärtäisi! --
VAINIO. Onko herra Viklund kotona?
VIKLUND. Tässä olen.
VAINIO. Luotsilaiva on tullut ja kapteeni on mukana. Hän kysyy, joko
herrat ovat valmiit lähtemään.
VIKLUND. Sepä hyvä. Viekää sana, että me tulemme pian.
(Menee kamariin.)
VAINIO. Annikki, sinä olet tuottanut paljon surua saareen.
ANNIKKI. Minäkö? Eikö muut?
VAINIO. Ehkä muutkin. Mutta sinua varoitin, etkä siitä huolinut.
LEENA (Tulee.) Hyvä Jumala. Se on Eeron ruumis. Kuinka hän on muuttunut!
Minun rakas poikani! minun onneton poikani.
ANNIKKI. Oliko ... se ... siis ... todella ... Eeron ruumis?
LEENA. Oli. He tuovat sen kohta tänne.
ANNIKKI. Toinen tuodaan ruumiina, toinen lähtee ainiaaksi. Mitä olenkaan
tehnyt...
LEENA. Etkö vieläkään kerro, miten Eero hukkui? Miksi sitä salaat?
ANNIKKI. Minä tahdoin salata kaikki. Minulla oli äsken vielä hiukan
toivoa, mutta nyt minulla ei ole mitään. Minulle on yhdentekevä,
kerronko kaikki tai en, sillä minulla ei ole mitään pelättävää eikä
mitään toivottavaa.
VAINIO. Kerro siis, jos tiedät jotain.
ANNIKKI. Minä tiedän paljonkin. Kuulkaa vaan tarkoin. Kun vene kaatui,
koetimme pysyä siinä kiinni, niinkuin jo tiedätte. Minä näin Eeron
tulevan ja minä pelkäsin häntä niin, että voimani uupuivat ja vaivuin
veteen. Tunsin, että joku tarttui minuun kiinni. Se oli Eero. Hän veti
minut veden pinnalle ja ui kanssani venettä kohti. Silloin hän sanoi
minulle: Annikki, rakas Annikki -- niin hän juuri sanoi -- rakas
Annikki, sano, oletko sama kuin saareen mennessäsi? Ja hän painoi minua
hurjalla voimalla rintaansa vasten. En voinut vastata. Hän kysyi
uudestaan: Annikki, rakas Annikki, vastaa tässä kuoleman edessä: Oletko
sama kuin saareen mennessä? Ja minä ... minä ... sanoin hänelle yhden
sanan vaan, yhden ainoan sanan, joka oli totta, sillä en voinut kuolema
silmien edessä muuta sanoa. Minä vastasin hänelle: En. Silloin hänen
kätensä herposivat minusta, tuntui siltä, kuin hän olisi heittäytynyt
kauvas minusta. Kun minä pääsin Eeron veneeseen, ei häntä näkynyt. Nyt
kuulitte kaikki!
(Heittäytyy pöytää vasten itkemään.)
(Viklund ja Kanervo tulevat huoneesta tavaroineen matkaanlähdössä.
Viklund antaa hätäisesti kättä Vainiolle ja Leenalle. Kanervo kättelee
lämpimämmin heitä. Annikkia he eivät häiritse. He ovat juuri ovella, kun
luotsit öljytakkeihin puettuna tulevat kantaen Eeron ruumista ja
sulkevat sillä hetkeksi tien.)
ANNIKKI (Nousee seisomaan. Katsoo ruumiin tuojia ja poislähteviä
herroja. Menee ovelle katsomaan heidän menoaan, palaa takaisin hitain
askelin ja vaipuu itkemään ruumiin viereen.)
(Esirippu.)