Ensimmäinen kuvaelma.
Vahtiluoto. Taustalla aava meri. Vasemmalla kalamajoja, oikealla
luotsien vahtitupa torneineen. Vainio istuu vahtituvan portailla
tupakoiden, Honkala ja Kautola istuvat kivillä, Viklund maalaa kuvaa
Vainiosta.
VIKLUND. Ja minä vuonna se sattui se kova elokuun myrsky?
VAINIO. Jos katsotte tuonne akkunan pieleen, näette siellä sen
päivämäärän. Se tapahtui elokuussa 1891. Minä kyllä muistan sen päivän,
niin kauvan kuin elän, sillä silloin oli minun vahtivuoroni. Jo pari
päivää oli tuullut ankarasti ja vaikka se tuuli idästä, nousi vesi
nousemistaan. Ajatelkaa, että vesi nousi kovalla itätuulella, vaikka se
silloin tavallisesti laskee. Kyllä se tiedettiin, että tuuli kääntyy
lounaaseen, mutta sitä ei kukaan arvannut, että siitä nousisi sellainen
ryöppy.
VIKLUND. Ja saarella olivat tietysti kaikki levottomat?
VAINIO. Kuinka he eivät olisi olleet levottomat! Miehet ja suuri osa
naisista olivat Virosta tulossa, se tiedettiin. Ja vaikka jahtimme
ovatkin hyvät ja merikuntoiset, eivät ne sellaisessa tuulessa tahdo
voida tulla toimeen. Ne eivät näet tahdo kääntyä kovassa aallokossa. --
Ja vähä väliä tuli pikkupoikia kysymään, joko isän jahti on näkyvissä.
Ja aina he saivat minulta kieltävän vastauksen.
Ne, jotka silloin olivat Suursaaren kohdalla, kun myrsky alkoi,
kertovat, että se tuli kuin salama. Näkivät vaan suuren vaahtoavan
vesiseinän lähestyvän. Laineita ei tuuli heti nostanut, sillä se oli
niin kova, että katkaisi niiden harjat.
Purjeet, jotka olivat kovasti rievatut, otettiin heti kaikki alas. Ja
niin laskivat jahdit ilman purjeita huimaavaa vauhtia Suursaaren
Pohjoiskorkean alle ja monet heistä pääsivät Suurkylän lahteen. Mutta
toiset ajelehtivat edelleen keskellä vesistä pimeyttä, jossa eivät
voineet mitään nähdä, taasen aavalle merelle, kohti kiviä ja kareja. Ja
se se on surkeata, ettei niistä monestakaan sen jälkeen kuulunut mitään!
VIKLUND. Ja saarella oli varmaan silloin suuri suru.
VAINIO. Suru, no onhan sekin nimitys, joka sopii, vaikka huonosti.
Epätoivo silloin oli. Surtiin kuolleita, surtiin hukkaan menneitä talven
ja kesän vaivoja ja surtiin niitäkin, jotka sieltä hengissä pääsivät.
VIKLUND. Mitä niissä sitten oli suremista?
VAINIO. Mitäkö niissä oli suremista? Olisittepa nähneet haaksirikkoiset!
Katsokaapa Honkalaa tuolla. Hän on melkein kuuro, ei hän kuule muuta
kuin korvaan huutamalla. Hän oli veljensä kanssa pienellä purjeveneellä
Virosta tulossa, kun myrsky yllätti. Vene kaatui ja he koettivat pysyä
kölin päällä ja saada sitä kääntymään. Veljen voimat loppuivat siinä
ponnistuksessa. Lopulta sai Honkala veneen pystyyn ja veljensä, joka oli
uppoamaisillaan, siihen. Ja niin alkoivat he mennä myötätuulta vene
täynnä vettä. Veli jähmettyi ja kuoli vilusta. Honkala sitoi ruumiin
nuoralla tuhtoon kiinni ja niin he jatkoivat matkaansa. Seuraavana
päivänä he saapuivat kotisatamaan. Ja kun Honkala tuotiin maihin, oli
hän kuuro ja mielipuoli. Nyt hän jo on taas melkein terve järjeltään,
mutta ei naura koskaan.
(Katsoo merelle päin.)
Kas tuolla näkyy savua. Taitaa olla masina.
(Katsoo kiikarilla.)
Niin on. Luotsilippua ei vielä näy.
VIKLUND (On noussut lakattuaan maalaamasta ja pantuaan syrjään
maalaustelineensä.) Olitteko koko myrskyn ajan tornissa?
VAINIO. En. Torni horjui niin, että pelättiin sen kaatuvan. Täytyi mennä
alas vahtitupaan ja sieltä katselin rajuilmaa.
VIKLUND. Se mahtoi olla suurenmoinen näky. Eikö se ollut ihanata?
VAINIO (Luotsit hymyilevät.) Herra on lapsellinen. Se ei ollut ihanata.
VIKLUND. Anteeksi! Luulin teidän rakastavan merta, sillä onhan meri
kaunis ja etenkin rajuilmoilla.
VAINIO (Nousee.) Suokaa anteeksi, nyt puhutte tyhmyyksiä. Jos teidän
omaisenne olisivat rajuilmassa merellä, niin ei se taitaisi teistä olla
niin ihana.
VIKLUND (Hämillään.) En ole ajatellut asiaa siltä kannalta.
LOKKI (On tullut ulos luotsimajasta ja seisoo portailla.) Ja vaikkei
siellä juuri olisi omaisiakaan, niin luulisi herran kalpenevan, jos
sattuisitte näkemään haaksirikon, vaikka se olisikin ulkomaalainen
laiva. Viime syksynä kun olin täällä vahdissa yksin -- kaikki muut
olivat luotsaamassa -- näin yöllä raketteja lounaassa päin. Laiva oli
ajautunut Itäkivelle. Tuuli oli rankka ja yö niin pimeä, ettei eteensä
nähnyt. Yksinäni en voinut mitään tehdä. Toivoin vaan, että raketit
näkyisivät muille merenkulkijoille. Parin tunnin ajan niitä välkkyi
yössä ja sitten pimeni kaikki. Koko yön istuin kiikari kädessä tornissa
ja tähystin pimeyteen. Kun aamu valkeni, ei Itäkivellä näkynyt laivaa.
Raketit oli nähty kylään ja luotsikutteri näkyi luovivan luodon
ympärillä. Ketään ei ollut pelastunut.
VIKLUND. Kauheaa.
VAINIO. Meri on kavala.
EERO (Tulee luotsimajasta.) Masina lounaassa liputtaa luotsia.
(Menee.)
VAINIO (Puhuu kovalla äänellä Honkalan korvaan.) Masina tahtoo luotsia.
HONKALA. Käynpä kirjoittamassa päiväkirjaan.
(Käy majassa ja lähtee.)
VAINIO. Lokki, mene vetämään lippu tankoon, niin huomaavat, että luotsi
on tulossa.
(Lokki menee.)
KANERVO (Tulee.) Oletko maalannut ahkerasti Armas? Minä olen koonnut
paljon harvinaisia kasveja, niitä on runsaasti tällä luodolla.
VIKLUND. Enpä juuri. Olen kuunnellut luotsien juttuja.
KANERVO. Olemme jo olleet kolme viikkoa täällä etkä ole vielä saanut
mitään valmiiksi. Eikö meri enään viehätä vai onko sinulla muita
ajatuksia?
VIKLUND. Viehättää kyllä ja onhan tässä vielä aikaa. Ja muuten tuntuu
minusta siltä, kuin minun pitäisi täällä viipyä vuosia oppiakseni
tuntemaan merta. Se ei näy olevan niin helppoa.
KANERVO. Se kyllä näkyy harjoitelmistasi. Ne ovat samanlaiset kuin
tuhannet muut. Kuvataan merta ja siitä tuleekin pesuvati.
VIKLUND. Sangen rakastettava arvostelu. Annan sen sinulle anteeksi,
sillä saatpa vielä nähdä, että tästä tulee jotakin. Saatpa nähdä, että
minä vielä hämmästytän sinut ja kaikki muut. Enhän vielä ole alkanutkaan
parasta tauluani, jota olen niin paljon ajatellut. Huomenaamuna auringon
nousussa ryhdyn työhön. Silloin on Annikki lupautunut mallikseni. Tuolla
kivellä hän tulee istumaan ja minä tuolla. Siitä tulee jotakin mainiota.
Saatpa nähdä!
KANERVO. Luulen kyllä, että siitä tulee jotakin mainiota.
(Naurahtaa.)
VIKLUND. Mitä tarkoitat?
KANERVO (Vakavana.) Sitä mitä sanonkin, että siitä tulee jotakin
mainiota. Armas, oletko huvitettu Annikista taiteesi vai itsesi tähden?
VIKLUND. Mikä kysymys! Tietysti taiteeni tähden! Mitä voitkaan muuta
luulla? Olenko minä ennen osoittanut olevani sellainen että...
KANERVO. Olet.
VIKLUND. Oikeastaan sinä olet niin hävytön, että pitäisi suuttua sinuun,
mutta kun se pilaisi koko kesäiloni enkä muutenkaan tänään ole sillä
tuulella, annan sinulle anteeksi.
KANERVO. Kiitos jalomielisyydestäsi.
(Alkaa järjestellä ja tutkia kasvejaan.)
VAINIO. Kalamiehet taitavat jo nousta levoltaan.
VIKLUND. Niinpä näkyy. Tuollahan on minun mallinikin.
(Rientää pois.)
VAINIO. Kuulkaahan herra Kanervo. Tuo maalari näkyy katselevan Annikkia.
Teidän tulisi varottaa häntä. Me emme suvaitse semmoista. Muutenkin on
tuo maalari sellainen löperö. Eihän se ole mies eikä mikään. Hyppii edes
takaisin eikä tee mitään muuta kuin laiskottelee.
KANERVO. Olen hänelle siitä jo monta kertaa sanonut, mutta hän vaan
nauraa, lienee oppinut tapansa Pariisissa ja Itaaliassa.
VAINIO. Puhukaapa siitä vielä vakavasti hänelle! Asia ei minua liikuta,
mutta minulla on elämänkokemusta ja tiedän, mitä siitä seuraa.
KANERVO. Sopivassa tilaisuudessa varoitan häntä.
(Annikki ja kalastajia, naisia ja miehiä.)
ANNIKKI. Kas vaan kuinka herrat luotsit ovat vakavia. Näyttääpä melkein
siltä, kuin täällä ei tänä iltana saisikaan tanssia. -- Vai niin! Ei
vastausta. Kuulkaa te muut, kapteenilla on tänään kihti ja sama tauti
taitaa olla muissakin. Niin, niin, kun on jäykät jalat, ei tee mieli
hyppimään.
LOKKI. Annikki tuntuu olevan hyvällä tuulella. Saiko äitisi kaloja?
ANNIKKI. Ei saanut muuta kuin lokin verkosta.
VAINIO. Annikilla näkyy todellakin olevan hauska. Mistä se ilo nyt niin
yhtäkkiä?
ANNIKKI. Mistäkö nuoren ilo? Arvaapa ukko Vainio, saammeko tanssia tänä
iltana vai emme?
VAINIO. Mitäpä minulla siihen on sanottavaa. Olettehan saanut tehdä sitä
ennenkin. Tanssikaa vaan, kunhan ette tanssi itseänne piloille.
ANNIKKI. Minkä verran sinä tanssit nuorena, sen verran mekin.
(Annikki ja kalastajat menevät, Vainio pysäyttää Annikin.)
ANNIKKI. No mitä nyt.
VAINIO. Tahdon puhua kanssasi.
ANNIKKI. Mistä?
VAINIO. Tärkeästä asiasta.
(Vie Annikin syrjään.)
Kuule Annikki, ole varoillasi. On asioita, joilla ei leikitä. Oletko
nähnyt, kuinka Eero on tullut synkäksi. Hän on mies eikä mikään
tyhjäntoimittaja ja hänellä on vakavat aikomukset. Muista se!
ANNIKKI. Vai on Vainio ruvennut papiksi. Se toimi ei ole tuottavaa näin
saaressa.
VAINIO. Älä laske leikkiä. Asia on vakavampi kuin luuletkaan. Tiedäthän,
että Eerosta nyt kohta tulee vakinainen luotsi, ja hän on kauan
odottanut sitä voidakseen naida sinut. Sinä olet ollut hänen valittunsa
ja tiedät, että niin tulee käymään. Muista, että herra ei sinua ota
vaimokseen. Sen tekee vaan vertaisesi. Ja kun hän on kunnon mies, et saa
hänen kanssaan leikkiä.
ANNIKKI. Kuulkaa Vainio. Miksi te puhutte minulle tuosta herrasta. Hän
on vaan tahtonut maalata minun kuvani eikä muuta. Enkö saa antaa hänen
sitä tehdä? Vai mitä? Eikö se ole minun asiani, joka ei liikuta teitä
eikä Eeroa? Eero on kunnon mies, sen tiedän, ja minä kunnon tyttö, sen
tiedän myös.
VAINIO. No hyvä, kun sen tiedät, niin tee, mitä tahdot. Mutta muista,
ole varoillasi.
(Annikki menee.)
RASI (Tulee unisena ja silmiään hieroen luotsimajasta.) Päätäni
kolottaa.
VAINIO. Tietänet itse syyn. Pitäisihän sinun vanhan miehen osata olla
siivompi. Aina vaan kallistat lasin, jos kuka tarjoo.
RASI. Eipä siitä kellekään vahinkoa ole.
VAINIO. Ei ole muille, ellei itsellesi. Jos luotsikapteeni saa kuulla
tavoistasi, niin kyllä hän siitä pitää huolen, ettet kauvan saa laivoja
luotsailla. -- Arvasin kyllä eilen, kun menit sitä ruununmasiinaa
viemään, että venäläiset matruusit taaskin juottavat sinut humalaan.
Olit pari viikkoa ollut ilman viinaa ja silloin et tiedä, paljonko juot,
kun pääset siihen käsiksi. -- Eilen oli sinun muuten käydä huonosti,
olit nukkunut veneesi peräsimeen kotimatkalla. Ellei Honkala olisi
sattunut sitä tornista näkemään, olisit nyt joko Viron rannalla tai
meren pohjassa.
RASI. Eipä tuosta niin väliä olisi ollut!
VAINIO. Honkala on mennyt luotsaamaan. Nyt tulee Eeron vuoro. Mene
torniin, että hän pääsee vahdistaan.
RASI. Onpa tänään kirkas ilma. Oikein tekee silmiin kipeää.
(Vainiolle hiljaa.)
Onko vaimoni tullut tänne kalaan?
VAINIO. Ei. En ole häntä nähnyt?
RASI. Entä Hautala?
VAINIO. Ei hänkään.
RASI. Siis molemmat ystävät taas mantereella. Ja minun täytyy olla
täällä luodolla. Saatana soikoon! -- Onko sinulla antaa minulle ryyppyä.
Pääni on niin kipeä.
VAINIO. Ei ole. Mene nyt vaan torniin.