KAUTOLA (Katselee kalamajoihin päin nauraen.) Aika lysti herra!
VAINIO. Se maalariko?
KAUTOLA. Niin juuri, se sama. Katsokaapa, kuinka se loikkailee tuolla
kalliolla ja ajaa takaa Annikkia.
VAINIO. Kas vaan sitä mestaria!
KAUTOLA. Niinhän mekin nuorena juostiin, ennenkuin kihti kävi sääriin.
Nyt se on myöhäistä!
VAINIO. Oli siinä sentään ero, että hypittiin vertaisten kanssa. Jos me
sen teimme, oli se toista, mutta tuo herra...
KAUTOLA. Mitäpä siitä. Antaa herrojen huvitella, kun ovat
kesälaitumella.
VAINIO. Vai niin, vai on se sinusta yhtäkaikki?
EERO (Tulee tornista ja katsoo Annikin ja maalarin juoksentelemista.)
Voi sitä Annikkia!
KAUTOLA. Kas Eero! Älä ole milläsikään, kyllä sinä sen tytön saat, kun
herra on mennyt saaresta. Pian ne naisihmiset unhoittavat. Ei sellaisia
asioita pidä ottaa niin tunnolleen!
EERO. Kuka niitä sitten ottaa tunnolleen ja kuka täällä on puhunut, että
minä siitä tytöstä huolin, vaikka saisinkin. Antaa hänen vaan huvitella
ja tehdä, mitä tahtoo!
VAINIO. Puhutko totta vai leikkiä?
EERO. Sen vaan sanon, etten puhu leikkiä!
ANNIKKI (Tulee juosten. Viklund seuraa häntä, mutta nähtyään Eeron palaa
takaisin.) Oikein hengästyin. Tuo maalari juoksutti minua kolme kertaa
luodon ympäri. Hyvä oli, että pääsin pakoon.
(Nauraa.)
Kas vaan, kuinka Eero on totisen ja happaman näköinen kuin paistettu
nauris. Saako kysyä, mikä herra luotsioppilasta vaivaa? -- Vai ei
minulle vastata. No enpä tuota sure! Kylläpä taas toisen kerran sanoja
riittää.
VAINIO (Katselee ulos merelle päin.) Onpa tänään laivoja liikkeessä.
Tuolla on taaskin kolmimastoinen kuunari. Näyttää siltä kuin olisi
raudasta, koska se on harmaaksi maalattu. Menenpä torniin katsomaan,
pyytääkö se luotsia.
(Menee.)
KAUTOLA. Ovatko purjeesi veneessä. Nyt tulee sinun vuorosi.
EERO. Eivät ole. Otin ne maihin kuivamaan.
KAUTOLA. Voinhan minä ne panna veneeseesi.
(Menee.)
EERO. Annikki. Oletko unohtanut, mitä sinulle olen niin monta kertaa
puhunut? Etkö enää tahdo tulla vaimokseni, koska olet ruvennut
liehakoimaan ketä vaan?
ANNIKKI. Ja kuka se on se "ketä vaan"?
EERO. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Siitä päivästä, jolloin tuo maalari
tuli saareen, et ole enään ollut sama Annikki, jonka kanssa olen
lapsesta ollut toveri ja ystävä. Sinä olet joku muu, sillä se Annikki ei
koskaan nauranut minulle, vaan katsoi minua suurilla sinisillä
silmillään niin uskollisesti ja vakavasti, että teki oikein hyvää
sydämelle. Nyt en enään tiedä, ovatko silmäsi siniset vai ruskeat, sillä
en ole niitä nähnyt pitkään aikaan.
ANNIKKI. Onpa sinulla sitten huono muisti!
EERO. Kunpa minulla olisi huono muisti ja voisin unohtaa, silloin en
enään sinua tuntisikaan, vaan kulkisin ohitsesi kuin vieras ja hakisin
toisia tyttöjä.
ANNIKKI. Voithan sen tehdä.
EERO. Miten minä voisin sen tehdä, kun en saa hetkeäkään rauhaa
ajatuksiltani. Maalla ja merellä, öin ja päivin olet sinä mielessäni ja
päivä päivältä alkaa tuntua yhä tuskallisemmalta. Tuntuu kuin kaikki
liukuisi käsistäni, mitä olen toivonut ja ajatellut. -- Ja nyt juuri,
kun minusta näinä päivinä tehdään vakinainen luotsi ja tahtoisin saada
sinut vaimokseni, olet minulle niin vieras ja kylmä, kuin en olisi
koskaan sinua tuntenut ja koskaan sinua ajatellut. -- Annikki, lupaa
minulle, ettet liehakoi tuon maalarin kanssa, sillä hän ei sinulle tahdo
mitään hyvää. Lupaa heti hylätä tuo mies ja huomenna jo lähdemme
pappilaan. Lupaatko?
KAUTOLA (Tulee.) Purjeet ovat veneessä. Ovatko jo nähneet luotsilipun?
EERO. Eivät vielä.
(Hiljaa Annikille.)
Lupaatko?
ANNIKKI. Miksi vaadit minulta tätä lupausta?
EERO. Etkö siis tahdo luvata? Ajattele Annikki tarkoin asiaa. Älä nyt
hylkää minua, sillä siitä ei hyvä seuraa.
(Kalastajia, miehiä ja naisia alkaa liikkua luodolla.)
ERÄS TYTÖISTÄ. Missä Vainio on? Joko tanssi saa alkaa?
KAUTOLA. Vainio on tornissa. Kyllä hän tulee kohta.
EERO. Vastaa pian Annikki. Kohta se on myöhäistä.
VIKLUND (Tulee.) Joko tanssi alkaa? Sitä olisi hauska katsoa!
VAINIO (Tulee.) Laivalla on luotsilippu. Eeron on lähdettävä.
EERO. Siis et vastannut, Annikki. Voi sinua! Nyi minun on lähdettävä.
Jos tietäisit, millä mielellä sinut tänne jätän, niin olisit sanonut
edes yhden sanan!
ANNIKKI (Nauraa.) Voi sinua Eero parka kuinka mustasukkainen oletkaan.
(Eero menee luotsimajaan.)
VIKLUND. Annikki, saanko tanssia koko illan kanssanne?
ANNIKKI. Koko illanko? Jos ei juuri koko iltaa, niin ehkä vähempikin
riittää!
(Nuoriso alkaa tanssia piiritanssia "Väki tuli saareen". Eero tulee
luotsimajasta ja menee, katseltuaan raskain mielin toisten tanssia.)
Toinen kuvaelma.
Sama näyttämö kuin edellisessä. Auringon nousu.
VIKLUND. Annikki, te ette arvaa, kuinka minä nautin tästä luonnon
raikkaasta elämästä! Meri on kuin suuri arvoitus. Sitä katsellessa
muistuu mieleen niin paljon menneiltä ajoilta. Tuo kaukana häämöittävä
maa pienine suruineen ja iloineen säälittää minua. Sen ihmisraukat
kiusautuvat toistensa läheisyydestä ja pakkautuvat kuitenkin yhä
lähemmäksi toisiaan. Toista on elämä täällä! Tämä tunne on niin
omituinen ja valtaava, että se tempaa ihmisen arkipäiväisyyttä ylemmäksi
ja kuitenkin se täyttää rinnan niin omituisella kaiholla.
(Alkaa hiljalleen laulella "Viel Vogel sind geflogen".)
ANNIKKI. Tuota laulua en ole kuullut. Se on hyvin omituinen. Mitä se
tarkoittaa?
VIKLUND. Vallan yksinkertainen laulu, jossa lauletaan kaikista turhaan
valuneista kyynelistä ja kaikista kuihtuneista ruusuista. -- Niin,
kuihtuneista ruusuista. Kaikki ruusut kuihtuvat. Kun minä joskus vuosien
päästä palaan tänne saareen, olette tekin kuihtunut ruusu. Annikki,
suokaa anteeksi, minä tahdon kutsua teitä sinuksi. Vuosien päästä olet
sinäkin kuihtunut ruusu. Ja mitenkä ruusu voisikaan kauvan kukkia
merituulissa.
Ajattelen monasti erästä asiaa.
(Nousee ja lähenee Annikkia.)
Ajattelen sitä, kukahan tämänkin ruusun taittaa. Älä säikähdä! Se on
maailman meno. Onko sinulla jo sulhasta?
ANNIKKI. Mitä sillä tarkoitatte? Rakastettuako?
VIKLUND. Niin.
ANNIKKI. Kelläpä ei olisi rakastettua. Onhan se minullakin, vaikken
oikein osaa tietää sitä rakkaudeksi. Olemme lapsuudesta saakka
leikkineet yhdessä ja olemme hyviä ystäviä ja aijomme kai piakkoin mennä
naimisiin. Hän on kelpo mies, mutta...
VIKLUND. Miksi sanoit "mutta".
ANNIKKI. En tiedä.
VIKLUND (On lähestynyt Annikkia ja kietoo kätensä hänen ympärilleen.
Annikki vastustaa hiukan, mutta antaa sen kuitenkin tapahtua.) Annikki.
Oletko koskaan tuntenut oikein voimakkaasti, kuinka sydän sykkii ja veri
kiehuu ja elämä on korkeimmillaan? Ne ovat niitä hetkiä, joita varten
koko elämä on olemassa ja niitä on harvoja. Elämän tyhjä raataminen
tuntuu silloin niin kurjalta ja vähäpätöiseltä ja ajatukset sekaantuvat,
kaikki on oikein ja kaikki väärin.
ANNIKKI. Minä en ymmärrä puhettanne. Noin ei minulle vielä ole kukaan
puhunut.
VIKLUND. Etkö ymmärrä? Etkö tunne, kuinka tämä kaikki on hurmaavan
kaunista ja kaihomielistä. Katso, tuolla ruskottaa aamun nousu. Meri on
kuin punaista verta ja luodot kaukana hohtavat kuparilta. Eikö tämä saa
sydäntä sykkimään kovemmin ja lämpimämmin kuin mantereen kurjat maisemat
ahtaine metsäseinineen, jotka painavat mieltä kuin raskas painajainen?
Minusta tämä kaikki on täynnä suurta rakkautta, suurta hillitsemätöntä
intohimoa. Annikki, Annikki...
(Annikki koettaa irtautua hänestä.)
Annikki et saa mennä käsistäni. Minä tahdon olla sinua aivan lähellä,
pitää kättäni sinun ympärilläsi ja katsoa kauvas merelle ja ajatella ja
tuntea...
ANNIKKI. Minua alkaa niin pelottaa. Päästäkää minut!
VIKLUND. En, tuhat kertaa en. Kun olen sinut tähän saanut, taistelen
sinusta vaikka koko maailman kanssa, sinä luonnon raikas lapsi. Olet
kuin Aino kivellä, vaikka minä en olekkaan mikään vanha Väinämöinen.
(Kuiskaa.)
Annikki, minä rakastan sinua enemmän, kuin koskaan ennen olen ketään
rakastanut. Kaikki entisyys on kalpea ja kylmä tämän rinnalla. Tämä on
minun kesäinen satuni, minun kesäyönunelmani...
ANNIKKI. Puhutteko totta?
VIKLUND. Miten voit sitä epäillä. Totta, totta, niin totta kuin sydämeni
nyt sykkii kovemmin kuin koskaan ennen.
(Suutelee Annikkia.)
Älä pakene käsistäni. Se ei sinulle onnistuisi. Nyt sinä olet minun ja
minä en anna sinua kellekään. Sinä olet minun ruusuni.
(Mereltä kuuluu kaihoavaa laulua.)
Tule, tule mun ystäväni rantahan!
Siellä saat sinä nähdä mun.
Sua lemmin mä ain,
Sua kaihoan vain,
Tule, tule minun armahain!
Minun purteni merellä seilailee
Kotorannalta kauvas pois.
Myrsky laineilla käy,
Vielä maata ei näy,
Mua muistele armahain!
Mua muistatko ystäväni rannalla,
Konsa merellä laineet käy?
Sua lemmin mä vain,
Sua kaihoan ain,
Mua lemmitkö armahain?
ANNIKKI. Se on Eero, hyvä Jumala, mitä olen tehnyt? Miten voin häntä
katsoa silmiin, kun hän kohta on täällä?
VIKLUND. Älä pelkää Annikki. Eihän se mitään pahaa ollut. Eihän suutelo
ole syntiä.
ANNIKKI. Minusta tuntuu kuin olisin tehnyt itseni onnettomaksi. En
voinut arvata tästä semmoista tulevan.
VIKLUND. Hullutuksia! Nuorena tulee suudella ja rakastaa. Vanhana on
kyllä aikaa tehdä parannusta!
ANNIKKI. Kunhan kukaan vaan ei olisi nähnyt. Minua peloittaa. Päästäkää
minut! Miksi lakkasitte maalaamasta?
VIKLUND. Siksi, etten voinut maalata, sillä sydämeni oli liian
täynnä ... rakkautta.
(Suutelee.)
Tämä meriluoto ja kesäaamu, se oli liian voimakasta. Oi Annikki,
Annikki... Joku tulee.
(Rientää maalausvehkeidensä luo. Kalastajat alkavat tulla majoistaan.)
Hyvästi sinä öinen yksinäisyys. Kauvan ei sinua kestänyt, mutta
kylliksi, että sain esimaun tenhovoimastasi. -- Ei, tämä on väärä väri.
Ei tämä maalaus nyt tahdo sujua. Koetanpa vähän punaisempaa. Se tekee
kirjavan vaikutuksen. Äsh, sama juttu, kuin ennenkin! Värit eivät
sulaudu. Piirustus olisi kutakuinkin oikea, mutta värit! Ei tästä tule
mitään!
(Vetää pensselillä pari kertaa yli koko taulun.)
Tällä kertaa ei siitä tullut mitään, minun täytyy alkaa vallan alusta
vielä kerta.
(Nousee.)
ANNIKKI. Eikö taulusta tullutkaan mitään?
VIKLUND. Ei tällä kertaa, mutta kai sinä vielä toisenkin kerran istut
minun mallinani. Silloin meidän täytyy saada olla vallan kahden kesken.
En voi tehdä työtä, kun ihmisiä on ympärilläni kuin kirjavia kissoja.
Hyvin pian lähdemme yhdessä johonkin yksinäiseen saareen niin, ettei
kukaan siitä tiedä mitään. Siellä minä en muuta tee kuin maalaan ja
siitä tulee taulu, jota vielä kaikki kehuvat. Sen saat nähdä. Tiedätkö,
mitä opettajani Pariisissa sanoi minusta. Hän sanoi, että minä olen
erittäin lahjakas. Ja sitä ei sanota siellä monelle. Kyllä hän kerran
myöskin sanoi, että minä olen laiska ja ettei minusta tule mitään, mutta
siinä hän erehtyi. Kun saan tämän taulun valmiiksi, lähetän sen hänelle.
Siitä se vanhus saa nähdä, olenko ollut laiska. Se oli hyvä ajatus. Minä
lähetän hänelle tämän taulun, kun saan sen valmiiksi.
(Kalastajat tulevat.)
PERTTULA. No, onko taulu valmis? Miksi panette sen piiloon? Olisi
meikäläisenkin kerran pitänyt saada nähdä, miten sitä maalataan.
VIKLUND. Toinen kerta. Tämä ei ole vielä valmis. Käyttekö nuottaa
vetämään?
PERTTULA. Jo on aika. Näin auringon nousussa se on tehtävä, muuten ei
tule pyrstöäkään. Tytöt hoi nuotta mereen. Mitä vitkastelette? Käykää
vaan veneeseen ja alkakaa potkea. Ei ne hailit laiskan nuottaan tule. --
Kuka se siellä merellä laulelee. Kaunis ääni, taitaa olla Eero. Sillä on
aina ne laulunsa, vaikka ne enimmäkseen ovatkin niin akkamaisen
surunsekaisia.
MUUAN TYTÖISTÄ. Eeroko akkamainen?
KALASTAJA. Eipä mies, mutta laulut. Antaa naisten veisata Siionin
kannelta ja muita ruikutuksia, mutta miesten tulee laulaa merestä ja
sodasta. Niin juuri, saakeli, merestä ja sodasta. Soutakaa ulommaksi
nuotta, ei ne hailit ole näin kallion kupeessa. Vielä vaan, vielä vaan!
Nyt on hyvä. --
VIKLUND (On sulkenut maalilaatikkonsa ja korjannut syrjään muut
työkalunsa.) Te olette sentään onnellisia ihmisiä täällä meren karilla!
PERTTULA. Vai niin.
VIKLUND. Mikä on tämän ihanampaa? Tyyni meri, kirkas yö ja aamulla
varhain suuri punertava aurinko suoraan merestä.
PERTTULA. Kai, kai.
VIKLUND. Ette näy ymmärtävän, mitä tarkoitan. Olen suuri luonnon
ihailija.
PERTTULA. Kai, kai. Kyllähän meilläkin on silmät ja kyllähän meistäkin
tämä on kaunista. Onpa niinkin kaunista, että me täällä viihdyttäisi
ilman naisseuraakin. -- No joko on nuotta meressä? Tuokaa köydet
rannalle. Kas noin. Alkakaa vetää, mutta varovasti. Yhäkö se Eero siellä
merellä laulelee? Onko se mies ihan päästään vialla.
(Kalastajat vetävät nuottaa maihin ja mereltä kuuluu Eeron laulu.)
Merelle, merelle laulelen,
Merelle mieleni halaa,
Koska mun ainut armaani
Toista lempivi salaa.
Merelle, merelle lähden pois,
Merelle ainiaksi,
Että mun armaani luulisi
Minua vainajaksi.
Merellä oli minun kehtoni,
Merellä, merellä tuolla,
Merellä olen minä syntynyt
Ja merellä tahdon minä kuolla.
ANNIKKI (On laulua kuunnellessa alkanut nyhkyttää ja eronnut
nuotanvetäjistä.)
PERTTULA. Vai koski se laulu Annikkiin? Katsokaapa hyvä väki, kuinka
tyttöriepu alkoi itkeä.
ANNIKKI. Antakaa minun olla rauhassa! Vetäkää te vain nuottanne maihin.
PERTTULA. Kyllä se meillä on kohta kalliolla. Elä sinäkään jätä
nuottaasi mereen. -- Mitä kummaa? Mitä ne miehet siellä veneessä
tekevät! No onko se Rasi taaskin tuonut viinaa mukanaan? Eivät ne selvät
miehet noin veneessä mellastele. Ja Eerokin. No kaikkea sitä saakin
nähdä!
EEVASTIINA (Tulee kalamajasta ja puhuu ovelta majaan.) Nouse jo, Matti!
Koko kylän väki on jo kalalla ja sinä vaan venyt ja laiskottelet. Eihän
meille näin ollen tule mitään Viroon vietävää tänä vuonna. Kuuletko!
MATTI (Tulee unisena.) Hoh, hoi, olisipa se uni vielä maittanut! Mutta
täytynee kai ne meidänkin verkot saada vedestä pois, vaikka ei niissä
juuri kaloja liene.
EEVASTIINA. Eipä juuri, kun koko talven olet makaillut etkä verkkoja
parsinut. Enkä minäkään jouda kaikkea tekemään.
MATTI. Maannutko? Minä? Koko talven? Kudoinhan kokonaisen verkon ja
pyydystelin hylkeitä.
EEVASTIINA. Yksi verkko talvessa, se ei ole paljon. Ja hylkeitä et
saanut yhtään. Käväsithän vähän jäillä jaloittelemassa, siinä kaikki.
Pane airot veneeseen, niin lähdemme. Kas Annikki istuu tuolla ja itkee.
Mikä sinun on?
ANNIKKI. Ei mikään, mitä sitä kysytte?
EEVASTIINA. Itkithän.
ANNIKKI. En itkenyt. Väsytti vaan.
EEVASTIINA. Mikset nukkunut yöllä? Kuka käski valvomaan? Tule sinäkin
avuksi verkkoja kokemaan.
ANNIKKI. Kokekaa vaan verkot ilman minua. Ei minusta nyt ole siihen.
EEVASTIINA. Kun et tule, ole tulematta. Matista tosin ei ole suurta
apua, mutta kai minä jaksan tämän taakkani yksinkin kantaa loppuun
saakka. Ovatko airot veneessä? Mennään sitten.
(Matti ja Eevastiina menevät.)
PERTTULA. Vetäkää pauloja tasaisesti. Noin. Perä alkaa näkyä. Vetäkää
nopeammin. Noin vaan. Pekka hoi, tarvo kovasti, etteivät pääse ulos
perästä. Hyvä on, pian perä maihin. Kas vaan, melkein puolillaan hailia!
VIKLUND. Kas vaan. Ja aivan kuin kirkkainta hopeaa!
PERTTULA. Onhan se joskus onni saarelaisellakin.
VIKLUND (Lähenee toisten hommatessa kalojen kanssa Annikkia.) Mitä sinä
itket? Eihän sinulla ole mitään itkun syytä.
ANNIKKI. Eipä ei, mitenkä voin minä katsoa Eeroa?
VIKLUND. Tuota humaltunutta luotsiako. Säästä surusi siksi kuin hän
selviää.
ANNIKKI. Ei hän ole humalassa, hän vaan tekeytyy. Kyllä minä hänet
tunnen. Ei ole koskaan ennen juonut. Ja jos hän nyt on humalassa, on se
minun syyni. Hyvä Jumala, tuolla hän jo tulee veneestään maihin.
Katsokaa häntä! Menkää etemmäksi minusta!
VIKLUND (Menee syrjään.) Tämä kohtaus ei näytä hauskalta. Luotsi näkyy
ottavan asiat liian vakavalta kannalta.
PERTTULA. Katsokaapa Eeroa! Oletteko miestä ennen nähnyt noin valjuna.
Nyt hän tulee tännepäin. -- Eero hoi, tuleppa katsomaan Pietarin
kalansaalista! Vai onko sinulla muita saaliita kaupungista. Korjatkaa
kalat koreihin ja viekää varjoon!
EERO (Tulee humalassa.) Korjatkaa kalat koreihin ja tehkää työtä.
Vetäkää nuottaa tyynessä ja myrskyssä, kesällä ja talvella, kunnes
joudutte kalojen omaan nuottaan ja saatte suunne täyteen suolavettä.
Hikoilkaa kesät, palelkaa talvet ja nähkää nälkää vuosi umpeensa. Sitten
on kaikki hyvä! Sitten on kaikki, niinkuin Jumala tahtoo!
ERÄS TYTÖISTÄ. No, no Eero! Hillitse kieltäsi. Ole pilkkaamatta. Ei
tässä ole leikille sijaa.
EERO. Vai ei ole leikille sijaa. Luuletteko, että minä leikin. Kyllä
vaan! Kun minä teille annan hyviä neuvoja, niin pitäkää hyvänänne.
Vetäkää hailija ja syökää luita koko talvi. Kitukaa kesä, että sitä
saatte tehdä talvellakin. Jospa tulisi taaskin se suuri myrsky ja
pyyhkäisisi yhdellä vedolla kaikki veneet haileineen, ihmisineen meren
pohjaan! Sitten ei olisi huolta talvesta, ei kesästä!
ERÄS KALASTAJA. No Eero, oletko sinä vallan vimmattu? Mikä sinua vaivaa?
EERO. Mikäkö minua vaivaa? Ei mikään! Ei Herra paratkoon mikään! Sanon
vaan, mitä ajattelen. Kas Annikkikin on täällä? Päivää, päivää
neitiseni. Eikö hienot sormet pilaannu nuotan köysistä? Suolavesi on
hyvin kovaa. Vai ei vastata. Kysyn, kelpaavatko ne sormet herrojen
kosketeltaviksi, jotka nuotan köysistä kovettuvat? Mitä? Vai itketään.
Se on turhaa! Onhan sinulla niin suuria tuttavia, että pitäisi iloita.
ANNIKKI (On noussut kiveltä seisomaan.) Oletko sinä Eero? En tunne
sinua, sillä se Eero, jonka tunsin, oli vallan toinen mies.
EERO. En tunne minäkään sinua. Se Annikki, jonka minä tunsin, oli vallan
toinen tyttö. Vai ehkä tunsinkin väärin!
ANNIKKI. Jos vielä pilkkaat on kaikki loppu. Minä en sääli, jos minua ei
säälitä.
EERO. En minäkään. Pilkkaan minkä jaksan, sillä muuta en voi. Juokse
vaan muiden perässä ja juokse niille teille ainaiseksi, niin pääset
pilkkaa kuulemasta!
ANNIKKI. Hyvä on. Minä tottelen. Kun tahdot, niin teen sen. Minä menen
menojani, ja tee sinä samoin. Hyvästi!
(Menee.)
EERO. Annikki, älähän vielä! Tai mene vaan, minä en surusta kuole! En
kuolekaan, vaikka ehkä luulet. -- Vai oli teillä Pietarin kalansaalis,
kolme korillista!
(On tätä lausuessaan lähestynyt Viklundin maalaustelinettä. Katselee
hetken Annikin kuvaa ja paiskaa sen telineineen maahan.) Olipa se koko
rymäys!
PERTTULA. Eero, miten uskallat? Sen saat maksaa.
EERO. Periköön maksunsa, mistä haluaa. Minusta ei enään ole maksajaksi.
Minun rahani menee parempaan.
PERTTULA (Ottaa Eeroa käsivarresta.) Eero, nyt sinä et ole mies etkä
mikään, tule pois majaan. Ajattelehan toki, miten huudat ja pauhaat kuin
hullu.
EERO. Anna minun olla!
PERTTULA. Annikkiako sinä suret, kun olet noin mieliltäsi? Sano se
suoraan! Olenhan vanha ystäväsi.
EERO. Ei minulla ole ystävää.
PERTTULA. Sano vaan, mikä sinua vaivaa, niin ehkä voin sinua auttaa.
EERO. Minuako auttaa? Et voi.
PERTTULA. Sanoinhan, että voin, kun vaan virkat, että Annikkiko sinua
surettaa.
EERO. Jos sanoisin, niin mitä sitten?
PERTTULA. Niin kertoisin sinulle, mitä olen nähnyt.
EERO. Oletko jo nähnyt jotain?
PERTTULA. Olen. Heitä se hiiden tyttö menemään menojaan! Hän ei kelpaa
sinulle. Näin, kuinka maalari suuteli häntä.
EERO. Vai näit ... että ... maalari... Minä ... arvasin... Päätäni
hiukan huimaa... Minä ... annan ... sen ... tytön ... mennä ...
menojaan... Minä menen omia teitäni. Minä en sure ... en ... valita...
(Menee hoippuen pois.)
PERTTULA. Nyt se Eero asettui, alkakaa potkea uudestaan apajaa! Muuten
menee aika hukkaan. Joko nuotta on veneessä?
MUUAN JOUKOSTA. Jo.
PERTTULA. Hyvä on. Alkakaa soutaa. Ehkä hailit vielä kulkevat tässä
maiden alla. Soutakaa enemmän oikealle, ettei nuotta tartu kiveen. Hyvä
on.
(Eeron laulu kuuluu näyttämön takaa.)
Joko se taas alkoi laulaa. Ja taas surullista.