EEVASTIINA (Tulee.) Ne suolat jäivät äskeisessä kiireessä saamatta.
Jokohan Leenalla olisi aikaa antaa niitä?
LEENA. Tulen kohta. Tiedäppä Eevastiina, että minä luulen, ettei niistä
herroista ole meille muuta kuin harmia. Eerokin näkyy heihin suuttuneen,
koska kävelee synkkänä tuolla rannalla. Kyllä se niin on, ettei niitä
pitäisi päästää koko saareen. Harvoinhan niitä täällä on ollut, mutta
aina niistä on ollut harmia.
EEVASTIINA. Sen vuoksihan niitä kaikki täällä koettavat karttaa. Mitenkä
kävi Anna-Marin, jonka mies oli rahanansiolla Ameriikassa. Hän otti
kolme vuotta sitten herroja luokseen asumaan ansaitakseen rahaa. Siellä
niitä sitten oli koko kesän ja lienevät viihtyneet hyvinkin, sillä
Anna-Mari on komea ihminen.
LEENA. Ja kun mies keväällä palasi Amerikasta, asuttuakseen kotitaloonsa
rahoillaan elämään, niin oli perhe lisääntynyt.
EEVASTIINA. Kertovat hänen illalla tulleen Hangosta Rasinlahteen ja
sieltä huonoa keväistä jäätä pitkin henkensä uhalla aamuyöstä saareen.
Oli vilkaissut akkunasta sisään, kun siellä oli valoista. Silloin näki
hän vaimonsa imettävän lasta. Ei mennyt tupaan lainkaan, vaan palasi
samaa tietä huonoa jäätä pitkin Rasinlahteen, meni tuttavansa
propsipomon luo ja pyysi viinaa, jota saikin.
LEENA. Oli juonut itsensä vallan siaksi, vaikkei koskaan ennen tietty
hänen ryyppäävän. Sitten kun selvisi, kirjoitti kirjeen vaimolleen,
ettei tarvitse häntä odottaa kotia. Sen hän jätti ja tuhat markkaa
pomolle vaimolleen toimitettavaksi ja läksi menojaan, luultavasti
takaisin Amerikkaan.
EEVASTIINA. Kaupungissa kuului taas juoneen itsensä humalaan ja sen
jälkeen ei ole hänestä kuulunut mitään.
(Viklund ja Kanervo tulevat.)
Niin ne suolat, mennäänkö aittaan hakemaan niitä.
(Leena ja Eevastiina lähtevät.)
VIKLUND. Minuun teki tuo luotsioppilaan käytös hyvin tympäisevän
vaikutuksen. Mikähän tästä tuleekaan? Alku näyttää huonolta. En luullut
kansanmiestä niin röyhkeäksi.
KANERVO. Hänellä oli varmaan syynsä. Etkö voi tietää, minkä vuoksi hän
sinua noin kohteli?
VIKLUND. En kuolemaksenikaan. Enhän mitenkään vielä ole ennättänyt häntä
loukata, kun tuskin olen puhunut puolta sanaa hänen kanssaan.
KANERVO. Kyllähän se tuntuu omituiselta, mutta ehkä se asia vielä
selviää. No, alammeko järjestää huonettamme, että pian pääsemme työhön
käsiksi. Minä otan esille kuivat kirjani ja sinä maalilaatikkosi.
VIKLUND. Maalaamisesta johtui minulle mieleeni, että jo olen saanut
ihanan mallin. Annikki on luvannut istua minulle tuohon tauluun, josta
kerroin.
(Oikaisee ruumistaan kuin uusia voimia saadakseen.)
Mitäpä tuosta luotsioppilaasta! Turhaan otin loukkautuakseni hänen
tylyydestään. Tullaanhan täällä toimeen ilman häntäkin. Missä kapsäkissä
ovat maalitarpeeni? Vai tuossa, hyvä! Tuntuu oikein hauskalta ryhtyä
työhön, kun on niin hyviä aiheita. Mutta mennäänpä tupaan järjestämään
tavaroitamme. Ota sinä tuo laukku, minä pidän näistä muista huolta.
(Menevät taloon.)
ANNIKKI (Tulee juosten.) Nyt on Kautolan jahti mereen menossa. Tule Eero
katsomaan! Sille kuuluvat antavan nimeksi "Onni."
EERO. Kiitos vaan kutsusta. En tule!
ANNIKKI (Loukkaantuneena.) Kun et tule, ole tulematta.
(Menee.)
EERO (Aukaisee tuvan oven.) Tuleppa tänne äiti. Minulla on sinulle
puhumista.