Nähnyt ole milloinkaan!
Kuinka taloa teet toista?
Teetkö senkin palamaan?"
Talonpoika joutuisasti,
Herran eessä paljain päin,
Kumartaapi maahan asti,
Vastaa herralle nyt näin:
"Se on talonpojan työksi
Aina tullut Suomenmaass':
Minkä herra maahan syöksi,
Rakens' talonpoika taas."
Kaarlo Kramsu.
Hakkapeliitta.
On usvast' astunut aamu
Jo Lytsen'in aukeillen,
Kun mustempi, murheen haamu
Taas peittävi päivyen:
On poissa Kustavi suuri --
Hepo juoksee haltiaton --
Ja puhtahan uskon muuri
Hänen kanssaan murtunut on.
Eräs urhosa poika Suomen
On maassa, haavoissaan;
Ei koittane uusi huomen
Tuon silmähän milloinkaan.
Maa ruskovi rinnan alla,
Jo silmiä peittää yö; --
Mut kuolla hän viel' ei malta,
Kun kesken on kaikki työ.
Ja toivoen tuskissansa
Hän selvähän aistelee,
Kuin Ruotsin ja Suomen kansa
Taas eistyen taistelee.
"Gud med oss!" kasvaen kaikuu ["Jumala kanssamme!"]
Taas puolelt' ystävien,
Ja "Hakkaa päälle!" jo raikuu
Kuin pauhina Pauvanteen.
Hän tempaa suitset ratsaan --
Taas säihkyvi säilän suu --
Ja lailla paatisen patsaan
Hän selkähän istautuu.
Ja kussa taistelu kuumin,
Etumaisna hän raivoaa
Ja johtaja-urhon ruumiin
Vihamiehiltä valloittaa.
Kun viimein on voitto saatu,
Ja tehtynä kaikki työ,
Hymysuin hän maahan kaatuu,
Ja silmät peittää yö.
Arvi Jännes.
Taneli Luukkonen.
Näin Luukkonen rohkea lausui:
"Nyt teille mä tarjoan,
Te korpien väijyvät sissit,
Urotyön niin loistavan.
"Teit' ajohon otuksen kutsun
Niin uljahan voimakkaan,
Ett'ei sen vertaista nähty
Ole saloilla Suomenmaan.
"Sen otuksen pyytää mä tahdon;
Mua siinä te auttakaa!
Kuningas siit' teitä kiittää
Ja Ruotsin ja Suomen maa.
"Nyt Venäjän mahtava Tsaari
Lähitienoilla majailee,
Hän, jonka rautainen koura
Sulo maatamme runtelee.
"Nyt kuivata voimme kaikki
Verikyyneleet Suomenmaan.
Ken sortoa enään pelkäis,
Otus semmoinen saaliinaan?"
Ja riemuiten sissit huusi:
"Sua seuraamme, Luukkonen!"
Mut Långström, iloinen veikko,
Hän huudahti nauraen:
"Mä leikissä myös olen myötä,
Mut sitä te muistakaat:
Nuo otukset suuret ne potkii,
Ja koivet on voimakkaat."
Jo nukkui levossa Tsaari,
Mut äkkiä heräjää,
Kun ulkona huudot kaikuu
Ja asehet helähtää.
Nuo metsien hurjat sissit
Ovat tulleet peitossa yön,
Nyt Tsaarin he vangita tahtoo,
Nyt alkavat verityön.
Mut Tsaarin vartijamiehet
On uljaat taistelemaan.
Ei kuolemata he kammo,
Ei väisty he paikaltaan.
Ja vihdoin kun taistelu lakkas,
Ja vastus voitettu on,
Niin nähtihin, että Tsaari
Pois päässyt on pakohon.
Ja Luukkonen kuolleita katsoi,
Veriuhreja urhotyön:
"En teidän tähden mä tänne
Ole rientänyt halki yön.
"Otus oiva täällä on nähty,
Sitä pyytää mä halusin,
Mut kurjien orjain ruumiit.
Mitä niistä mä huolisin?"
Mut Långström, iloinen veikko,
Hän naurahti, lausuen:
"Ei saalista aina saada,
Vaikk' ollaan jäljillä sen.
"Vaan siitä sä ylpeillä taidat,
Ett' ajettu milloinkaan
Niin jaloa otust' ei ennen
Ole saloilla Suomenmaan.
"Enk' usko, ett' edes vasta
Niin uljahan otuksen
Käy kimppuhun talonpoika,
Kuin käynyt on Luukkonen."
Kaarlo Kramsu.
Gezelius.
"Maan mainiona eikö Ruotsin valta
Nyt kansain kesken loista avaralta
Ja eikö Itämerta aaltoisaa
Se äidin lailla sylihinsä sulje
Ja ylpeänä voiton teitä kulje,
Rohkeesti vastustaen maailmaa?
"Kuningas yksi sitä hallitseepi
Ja yksi kansa siinä vallitseepi,
Se kansa uljas Ruotsin kansa on;
Siis kaikkialla, missä voittoisana
Sen lippu liehuu, siellä mahtavana
Sen kieli yksin armon saakohon.
"Mut mitä täällä teidän seuduillanne
Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne
Soi kieli outo, halpa Suomenmaan.
Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä?
Se ylevämmän siirtyköhön tieltä,
Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan."
Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti;
Sen kuuli vakavana loppuun asti
Gezelius piispa; sanan pontevan
Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin:
"Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin
Jumala pitää tunnustettaman.
"Te tahdotteko Hänen kunniaansa
Vähentää, joka suureen maailmaansa
Loi kansat, määräs kielet kansoillen
Ja heille kullenkin soi tehtävänsä,
Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä
Hänt' ylistäisi kansa jokainen?"
Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen
Sen kuuli. Siitä säen pienokainen
Lennähti nuorukaisen sydämeen.
Se liekiks yltyi, joka leimahdellen,
Jusleniuksen mieltä lämmitellen,
Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.
Välkähti aatos hänen hengessänsä:
"On Suomen kansallakin tehtävänsä,
Johonka sitä kutsuu sallimus.
Ei mua houkuttele loisto, maine;
Mua kyllin on, ett' olen Suomalainen;
Meillenkin koittaa päivän valkeus!"
B. F. Godenhjelm.
Sotavanhus pidoissa.
"Hovissa ol' joulutanssiaiset,
Kyntteliä loisti, viulu soi.
Pitäjäämme herrat sekä naiset
Kuomit kulkus-aisat sinne toi.
Niinkuin kirkko jouluaamuna,
Valaistuna joka ikkuna,
Loitolle se loisti illalla.
"Sinne, tahdost' armollisen herran,
Miekin, vanha kanto, kompuroin, --
Taivas palkitkoon sen hälle kerran,
Minä häntä kehun, minkä voin! --
Siellä herrain hyväin kammariin
Vei hän minut, kättä paiskattiin,
Piippuakin polttaa käskettiin.
"Puuta painoin; aloin kurkistella,
Suu, kuin salin ovet, ammollaan,
Salin, kynttilällä tuhannella,
Näin mä siellä ihanuudessaan.
Nytpä juuri juomat kannettiin, --
Mulle vankka lasi annettiin,
Oh, niin makealta maistui, niin!
"Hei, kuin viulu vinkui, kielet soivat!
Tanssiapa pyörähtelivät,
Herrat koreasti pokkuroivat,
Naiset niinkuin kukat nyökkivät.
Minä istuin siellä nurkassain,
Poltin vaakunaa ja katsoin vain;
Taikka maistelin ma lasiain.
"Tutuksi jo alkoi tuokin tulla,
Kun se loppui, tanssi lakkasi.
Säveliä silloin taas sain kuulla
Toisia, kun herrat lauleli.
Tuot' en juuri mikskään älynnyt, --
Lienenkö jo hiukan päihtynyt,
Raskaan' ainakin ol' nokkan' nyt.
"Silloin -- säpsähdin, kuin tykin luoti
Oisi käynyt vanhaan rintahan':
Kaikuipahan herrain suusta nuotti,
Voimakas ja tuttu, vastahan'.
Herra Jumala! -- En saata, en,
Selitellä tämän sävelen
Lumovaikutusta mielehen'!
"Tuo se oli, joka äänellänsä
Meitä taistoon kutsui, kiihdytti!
Tuo se silloin soi, kun veressänsä
Kuolemaan jo kaatui kumpppani!
Tuohan soi, kun liput liehuivat,
Vastatusten rivit riehuivat,
Sydänsuonten nesteet kiehuivat:
"_Porin marssin_ sävelehen kuulin!
Ylös syöksyin, kaikki unohtain, --
Vihollista vastaan jopa luulin
Miehissä nyt marssittavan vain.
'Rynnäkköön siis!' -- minä huutamaan.
'Eespäin, nuori joukko, eespäin vaan
Voittoon, kuoloon edest' isänmaan!'
"Näin ma huusin, -- hiljaisuuden hartaan
Kummastus ol' ympärilläni.
Kohta selvennyin, -- ja vanhaan partaan
Itkun hauliapa virtaili.
Hurjaa hulluuttani häpesin,
Vaan kun toisia nyt katselin,
Vuoti vettä silmät niidenkin. --
"Hyvät oli herrat, pidot oivat,
Enkä äkkiä niit' unohda;
Sillä uljaat sävelehet soivat
Alati nyt ukon korvissa.
Soivat; -- vanhain Porin sävelten
Kyllä tiedän selvän entehen:
Tämä vuosi mulle viimeinen!"
G. Lbk.
Karkuri.
On musta yö, on synkkä syksy-yö;
Rajusti rankkasade maahan lyö,
Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.
Kaikk' ihmiset jo meni levollen,
Elävät piilohon. Mut -- mitä kuulen! --
Metsässä on kuin kävis ihminen!
Jo näen: tuossa läheneepi mies
Taloa yksinäistä. Se kenties
On matkustaja eksynyt, hän varmaan
Yömajaan pyrkii, ilomielissään
Ja toivoo kohta helmaan unen armaan
Vaivoista matkan päästä lepäämään.
Mut ovellenpa astuvan ei näy --
Sivuitse hiljaa hiipien hän käy,
Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. --
Mit' aikoo hän, kenties hän rosvo on,
Mi talonväelle syvään nukkuvalle
Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton!
Sen näyttää koko muoto; partansa
Tuo pitkä, siivomaton, sakea;
Likaiset ryysyt kulunehen puvun;
Reikäinen kate pörhettyisen pään;
Ja liike levoton, mi Kainin suvun
Eroittaa muista ihmisveljistään.
Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies
Todella oli. Moni täällä ties
Jutella vielä töistä Korven Kustan,
Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on.
Ijäti näin on jälki veren mustan
Pois pesemätön, kuluttamaton.
Ei ollut aikanansa julmempaa,
Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa.
Helpommin hengitettiin, koska tiettiin:
Jo Korven Kusta vangiks saatihin,
Jo Siperian vuorien pohjaan vietiin,
Mist' ei voi päästä hengin elävin.
Mut onpa taas hän tänne osannut,
Maan altakin nyt jälleen palannut
Työhönsä vanhaan. Kädessäns' on rauta;
Sill' ikkunalta luukun murtaa pois --
Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa,
Unesta teitä herättää jos vois!
Mut ihme! liesi puolisammunut
On miehen kasvot täysin valaissut:
Eip' ollut sen, ken murhamiellä tuli,
Tää katse lempeä ja suruinen!
Ja yhä lempeemmäks se vielä suli,
Ja kyynel viimein vieri poskellen.
Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois,
Kuin sieluuns' imeä tään näön sois:
Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti
Sit' unta, jonka puhdas sydän suo. --
Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti,
Vaan sitten astui nimismiehen luo:
"Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo!
Käsiini pane tuttavani nuo!
Ja laittakaatte sitten vaikka minne!
Palanut tuolla mielen' oli vain
Yhdeksi hetkeks' vielä päästä sinne,
Miss' äidin syliss' istuskella sain!"
Suonio.
Eräs nälkätalven kuvia.
Oli kolkko: mä kangasta kuljin,
Lumi singoten silmihin lyö;
Jop' on päiväki maillensa mennyt,
Pian joutuvi jouluinen yö. --
Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
Maantietä mun eelläni päin?
Koto kaukana lienevi sillä,
Joka matkall' on tuiskussa näin!
Hepo joutuen juoksi sen kiinni.
Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös!
"Kuhun kuljet sä, onneton äiti,
Miss' arvelet vietellä yös?
Peninkulmalt' on kummallakin puolen
Talotointa, ja ummessa tie;
Pyry, yö, vilu surmasi suuhun
Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"
"Hyvin joudanki kuolla ma kurja,
Koto kuoltuan' mullakin ois!
Liki hiipasikin Manan siipi,
Tämän lapsen kun sammutti pois;
Kipuhuns' olis syönyt se rintaa --
Mitä vielä, kun läks' veri vaan!
Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,
Nukun luo, menen myös Manalaan!"
Oksanen.
Mierolais-äijä.
Päivän läike kirkas akkunoista
Pirttiin tunkee, kimallellen loistaa,
Pitkin seinuksia angervoiden
Tuoksut leviävät; askaroiden
Emänt' yksin kotitöissä hyörii,
Ketteränä permannolla pyörii.
Repaleinen vanhus sauvoinensa
Pirttiin astuu, kasvoin piirroksensa
On jo aika ammoin uureskellut,
Hopeata hapsiin hajotellut,
Jotka tummankellervinä kerran
Läikkyilivät. "Taloon rauha Herran!
"Vuotta kolmekymment' aalloissansa
Ai'an virt' on vienyt mukanansa;
Kaikk' on muuttunut, jo kaikk' on toisin:
Tuskin silmää uskoa mä voisin,
Jollei synnyinpaikan muisto pyhä
Mieless' säilyis muuttumatta yhä.
"Tässä synnyin, tässä mieheks vartuin,
Auran kurkeen ensi kerran tartuin.
Toisin silloin elettihin: eipä
Pöydäll' ollut puhtaan viljan leipä
Usein silloin, harvoin halla säästi
Pellon halmeen, joutumahan päästi.
"Usein kyllä vilja heilimöiden
Loisti, hedelmänä vuoden töiden,
Silloin elpyi toivo rintaan, vaivat
Unhottuivat, päiväpaisteen saivat
Mieleen tähkät nuokkuvat -- vaan vaihtui
Yöksi päivä kohta, toivo haihtui.
"Nousi suosta vainioiden alla
Turmiota tuoden harmaa halla,
Ahmisteli halmeen ilkkumiellä...
Mutta rinnass' sentään toivo vielä
Kyti: jospa suon vaan kuivaks saisi
Ehkä turman tuoja katoaisi.
"Petäjäistä, vehkaa kaiken vuotta
Syötiin, ojitettiin suo, -- vaan suotta.
Julmempana vielä entistänsä
Noro huokui kylmää henkeänsä...
Ojat suossa laajennettiin vielä,
Sentään hallan henki piili siellä.
"Voimat murti petäjäinen, karttui
Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui...
Isän, äidin, veikan, siskon vei se
Armotonna mullan poveen, -- ei se
Sääliskellyt. -- Yksin jäin mä, mutta
Kärsimähän mieron surkeutta.
"Siitä kolmekymment' on jo vuotta.
Nyt nään vasta ettei työtä suotta
Tehty ole: kuiva nurmi-niitty
Suo on nyt ja viljapellot liittyy
Hallatoinna siihen. -- Kiitos Herran!
Toisin kun nään kaikki vielä kerran."
Näinpä vanhus. Emännältä kieri
Kyynel, poskipäätä pitkin vieri;
Huoaten hän otti päästä vartaan
Leivän, antoi vanhukselle. Hartaan
Kiitoksen tää lausui -- sauvahansa
Tarttui taas ja jatkoi kulkuansa.
U. von Schrowe.
Hovin herra.
Astuu ruokalevoltansa
Hovin herra huoneestaan,
Pitkä piippu hampaissansa,
Vasen käsi puuskassaan.
Suur' on herra hovilainen,
Rikkain puolen Savonmaan,
Pitkin maita käypi maine
Uhkeasta talostaan.
Pulska talo, laajat pellot,
Aluskunta avara,
Sadan lehmän soipi kellot
Tarhatiellä illalla.
Siks'pä hymy huulillansa
Viiksen alta vilahtaa,
Kun hän leikkuupellollansa
Joukkoaan käy katsomaan.
Kuhilaita tuhatmäärin
Sängen päälle kohoaa,
Kirjavana joukko häärii
Työssä siinä uutteraan.
Tuota herra astuissansa
Ihastellen imehtii,
Tyytyväisyys savun kanssa
Rinnastansa lainehtii:
"Onhan tuossa tavarata,
Onhan aluks' ensinkin --
lähtee siitä hopeata,
Lähtee vähä varsinkin.
"Ensi-yönä panee halla'
Viljat viiden pitäjän,
Elon hint' on korkealla
Kuluess' ens' kevähän."
Ja hän hymyy hyvillänsä,
Tyven rauha rinnassaan,
Hyväileepi viiksiänsä,
Työväkensä luoksi saa.
Niinkuin kukko karjassansa,
Kotkottaa ja kaartelee,
Niin hän johtaa joukkoansa,
Komentaa ja katselee.
Sirpit leikkuu sukkelasti,
Seljät taipuu, oikiaa,
Herran mielest' hitahasti
Kumminkin työ sujuaa.
"Sarka puolillaan on vasta,
Hallan tuopi ensi yö. --
Lakata ei leikkaamasta,
Ennenkuin on kaikki työ."
Olki taittuu nopeasti,
Yhä sänki suurenee --
Pohjoistuuli koleasti
Hallaa ilmaan huokailee. --
Levotonna mieli sillä
Syän-alassa asustaa,
Jonka viljaa tuuli vielä
Näillä ajoin heiluttaa.
Herran työssä leikkaa tuossa
Aapo, mökin ainoa,
Rukihinsa viel' on suossa
Koskematta kokonaan.
Kalvakkana, päänsä hiessä
Päivätöitään maksaa hän,
Toisen ru'is sirpin tiessä,
Oma ru'is mielessään.
Usein miehen silmä siirtyy
Pilvettömään pohjoseen,
Usein kuuma kyynel kiertyy
Karkeoille kasvoilleen.
Äkkiä hän työstä lakkaa,
Kesken jättää lyhtehen,
Kuhilaasen sirpin nakkaa,
Astuu herran etehen.
"Eikö laskis' ehkä herra
Mua täksi illaks' pois --
Viel' ehk' ehtisi sen verran,
Että siemeniksi ois.
"Lapsi pien' on vaimollani,
Isä vanha sairastaa,
Halla tuolla takanani
Nälkää talveks ennustaa.
"Ei se huomiseksi heitä,
Mitä tänään ottaa saa --
Kaikk' on kohta koossa teillä,
Mull' ei vielä ollenkaan."
Herra katsoo kulmistansa
Pitkin pitkää piippuaan,
Kotkottaapi vihoissansa
Seisovalle huolissaan:
"Mitä kärtät joutavata --
Tuskin hallaa tuleekaan --
Ja jos tulee, panemata
Ei jää pelto minunkaan."
Aapo ryhtyy lyhteesensä,
Tuuli kuivaa kyyneleen,
Herra imee piippuansa,
Asteleepi edelleen.
Olki taittuu nopeasti,
Yhä sänki suurenee,
Pohjoistuuli koleasti
Hallaa ilmaan huokailee.
Jussi.
Pieni mierolainen.
Armas päivä paistaa, kohta
Lämpimäks jo muuttuu sää,
Hanki loisteessansa hohtaa,
Sulain kiteet kimmeltää.
Poika repaleissa vallan
Saloss' yksin kuljeksii.
Hongat, kuuset huminallaan
Häntä täällä tervehtii.
Pieni mierolainen aina
Yhä rientää eteenpäin,
Eipä murhe mieltä paina,
Rallatellen laulaa näin;
"Hopsis jalat! Väsymystä
Tunnetteko? Talohon
Kohta päästään, siellä kystä
Minulleki kyllin on.
"Hongat, kuuset, vaiheitani
Tahdotteko tietää te?
Kuulkaa, tässä kulkeissani,
Nyt mä teille kerron ne!
"Aina muistan riemuin vielä
Isän armaan mökkiä,
Viisi meit' ol' lasta siellä,
Vanhin niistä olin mä.
"Muistan kuinka kotikaski
Tähkäpäin jo kellerti;
Noro hallan irti laski,
Julma viljan runteli.
"Talvi tuli, loppui leipä,
Petäjäistä syötihin --
Äitiin tarttui tauti, veipä
Hänet kohta hautaankin.
"Häntä multaan saatoin, itkin
Haudallaan ma hetkisen.
Kyynel poskipäätä pitkin
Vieri, jääksi hyytyen.
"Siitä asti tepastellut
Olen mieron tietä ain'
Jopa sulle kertoellut
Olen, metsä, muistelmain.
"Hopsis, jalat, joutukaa jo
Muuten yövyn korpehen.
Varjot synkät lankeaa jo,
Tuolla päivä laskeiksen." --
Yhä kiitää, vaan ei vielä
Ihmis-asuntoa näy.
Metsän haamut poikaa tiellä
Uhkaa, mustaks yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valo
Syttyy taivahalle jo,
Leimuelee pohjanpalo,
Huokaa synkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessa
Öinen jylhyys häviää --
Vaan, ken tuolla kinoksessa
Kalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen siellä
Lepoon vaipui viimeiseen,
Jäätyneenä kiiltää vielä
Kyynel silmän murtuneen.
U. von Schrowe.
Scipio Africanus.
On vainon hirmupäivä päästy päähän,
Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi.
Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän,
Viel' ilmi hohteen taivahalle loi.
Mut taivaan alla riutuu tuskissansa,
Veriinsä nääntyy mainehikas kansa,
Ja kansan muistot liekki tasoittaa;
Lyö liekki Kartaagin, mut murhamiesi
Iloiten takoo kahletta ja liesi
Kuin hornan kita tultaan leiskottaa.
Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaa
On aatteissansa mies. Mit' aikoo hän?
Hän on kuin nukkunut, -- jo silmäns avaa
Ja katsoo, tähtää -- mitä näkee hän?
Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy,
Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyy
Ja rintaa vasten päänsä kallistuu;
Hän äsken iskun taivahalle heitti,
Mut mustat pilvet ennustähdet peitti,
Nyt lausumahan aukee miehen suu:
"Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen,
Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu;
Mä nähnyt olen kalman murhan, naisen,
Kuink' kultaansa hän surren lakastuu;
Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansa
On hautaan vienyt miehet parhaimpansa,
Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt;
Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa:
Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointa
Jää, hukkuu pois, näen ensikerran nyt.
"Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla
Maaks' sorretun Kartaagin e'essäin nään.
Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas-alla,
Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään,
Vaan kunnias sen vaati, Rooma, sen
Työn tehtäväksi määräsit, ja minä
Mies roomalainen olen, -- Huoli pois!
Ei huollut Curtio, kun maahan syöksi,
Ei Mucio, kuin murhan otti työksi.
Tät' työtä minäkö en kestää vois!
"Vaan täytymyst' ei minun kieltää sovi,
Ja se, se Kartaagiakin hautaan vei.
Niin säätää jumalat, ja tuonen ovi
Se vielä kerran aukee Roomallei.
Niin Rooma, kerran vahvat muuris murtuu,
Maan tasalle sun kuulu kansas sortuu,
Sep' Iliaan on kohtaloa vaan!
Mut käyköön niinkin, tulkoon kuolo mainen,
Kun kansansa vaan henk' on Roomalainen,
Meit' alentamaan voimaa tarvitaan."
P. Cajander.
Ferencz Renyi.
Vaiti seisoo Ferencz Renyi
Sotamiesten keskellä
Itävallan verihurtan
Kenraal Haynaun edessä.
"Virka mies, miss' on pääpesä
Koirain kapinoitsevain,
Joiden kiimaan kiiruhdit sa
Koulukeppis unohtain?
"Jos et virka viipymättä,
Mitä tietää haluan,
Tähän paikalle ma sinut
Kuolijaaksi ruoskitan."
Vaiti seisoo Ferencz Renyi
Huulin liikkumattomin.
Kenraal Haynau verihurtta
Yltyi vihan vimmoihin.
"Vai et virka, vai et pelkää
Kidutusta, kuolemaa?
Viel' on mulla muukin keino
Tahtoasi taivuttaa.
"Jos et virka viipymättä,
Mitä tietää haluan,
Tähän sinun silmäis eteen
Vanhan äitis ammutan."
Kyläst' akan sotamiehet
Toivat käyrävartisen,
Suoraksi hän ojentihe
Oman poikans' etehen.
"Henkein uhalla ma sinut
Isäinmaalle synnytin,
Sitäkö nyt säästääkseni
Pettäjäks sua tekisin?"
Vaiti seisoo Ferencz Renyi
Huulin liikkumattomin;
Vaiti oli suu, ja vaiti,
Vaiti oli sydänkin.
Kenraal Haynau verihurtta
Antoi käskyn ampua,
Sitten kääntyi vangin puoleen
Jatkoi julmaa puhetta:
"Vai ei ikälopust' ollut
Jätettävää elämään?
Vielä tässä toisen ikä
Lyhyempi päätetään.
"Jos et virka viipymättä,
Mitä tietää haluan,
Tähän sinun sisaresi
Äidin viereen ammutan."
Toivat tytön sotamiehet
Vielä keskenkasvuisen,
Kepeästi asteli hän
Oman veljens etehen.
"Silloin itkin, kun en päässyt
Kanssas sodan leikkihin,
Nyi en itke, maani eestä
Kuolla osaan minäkin."
Vaiti seisoo Ferencz Renyi,
Huuliaan ei liikuta.
Kenraal Haynau verihurtta
Antoi käskyn ampua.
"Vai ei sulle äiti, sisar
Yhtä verta olleetkaan?
Vielä tässä liiemmälti
Sydäntäsi osataan.
"Virka jo! jos et ja virka,
Mitä tietää haluan,
Tähän sinun jalkais juureen
Oman vaimos ammutan."
Toivat vaimon sotamiehet,
Vaimon vastavihityn,
Jolta sota tempas sulhon
Kesken ensi syleilyn.
"Puhu, Ferencz!" polvillaan hän
Ryömi lemmittynsä luo,
"Nuori olen, elo mulle,
Elon ilo mulle suo!
"Unhu, Ferencz! henkes oma
Mulle kallis pelasta,
Vapahina eläkäämme
Täältä poissa kaukana!
"Puhu, Ferencz, puhu, puhu!
Muista rakkauttani,
Muista, että minä olen
Sinun oma vaimosi."
Ja hän tarttui kiinni käsiin,
Painoi niihin huulensa,
Sanain asemesta seuras
Suudelmata suudelma.
Vaiti seisoo Ferencz Renyi
Huulin liikkumattomin;
Vaikka tuska miehen rintaa
Kohotteli aaltoihin.
Vihdoin puhkes tumma puna
Häpeävän katseehen,
Naisen nuoren työnti luotaan,
Kääntyi seljin hänehen.
Kenraal Haynau verihurtta
Antoi käskyn ampua.
"Sinut kiroon!" viime sanat
Pääsi naisen huulilta.
"Sinut kiroon, joka minut,
Oman vaimos" -- enempää
Ei hän saanut sanotuksi.
Ferencz Renyi säpsähtää.
Vaiti seisoo mielipuoli
Huulin liikkumattomin,
Vaiti ovat sotamiehet,
Vaiti kenraal Haynaukin.
Wäinö.
Munkazcy.
Hän istui istuimella,
Oli taitehen kuningas.
Ken sai hymyn, lauseen hältä,
Oli ainiaks onnekas.
Hän istui ja vastaan otti
Jumaloivien suosion --
Ja maailman ääret kaikui;
Munkazcy on verraton!
Ja vihdoin päätti hän tehdä,
Mi tehty on kerta vaan:
Hän päätti Kristuksen luoda
Ristillehen uudestaan.
Ja ristinpuussa jo rippui
Rakas Herramme tuskissaan,
Kyljestään verta jo tippui;
Vaan vait Hän ol' yhä vaan.
Ja pääkin jo kallistuupi
Ja kuolo jo lähenee --
Vaan Kristus se ristin päällä
Yhä vieläkin vaikenee.
Munkazcy se silloin sieppaa
Taas pensselin pivohon --
"Mun Herrani täytyy myöskin
Sanoman: Se täytetty on!"
Ja huulet jo liikkuu, liikkuu --
"Nyt huuda jos milloinkaan!"
Munkazcy niin kiljahtaapi;
Ja vaipuvi lattiaan.
Ja päivät ja yöt Munkazcy
Nyt valvoo ja vuottelee --
Munkazcyn Kristus se ain vaan
Ja ijäti vaikenee. --
J. Mustakallio.
Koskenlaskijan morsiamet.
"El'. armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa;
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
Niin sille se nöyr' on ja voimaton."
Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
Ja itsekin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Vilhelmi vie tätä morsiantaan.
"Voi kuinka kirkas on illan kuu,
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks' ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel entää
Mut koski kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purrellaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
Se kasteli hältä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Vellamon karjoja paimentaa,
Ja koskien kuohua katsastaa.
Sydän on Vellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossai
Voi syttyä niinkuin maalla:
Ja Vilhoa neitonen Vellamon
Se katsellut kauan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa voi ei kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäki käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään' näyttää?
-- Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On _Vellamonneidonpaasi_,
Se paasi, jolla hän Vilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi;
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.
Oksanen.
Kuusen alla.
"Armas Anna, huolet heitä!
Kaukomaille lähden pois.
Köyhyys erottaapi meitä;
Mut jos sulhos kultaa tois,
Rikkaus kaikk' esteet poistais,
Onnen tähti meille loistais."