Silmäst' Antin, totinen,
Sama toivo häntä kohtaa
Katsehesta neitosen.
Anna uskollisin mielin
Hälle vastaa, hellin kielin:
"Katso kuusta vieressämme,
Ainiaan se vihannoi;
Kuvatkoon se lempeämme,
Jot' ei talvi murtaa voi!
Aina olkoon, niinkuin kuusi,
Lempemmekin tuore, uusi!"
Antti läksi. Vuodet vaipui
Ajan virtaan nopeaan,
Verkalleen vaan onni taipui
Hälle suomaan lahjojaan.
Vihdoin kultaa saatuansa
Palajaa hän kotiansa.
Taas hän seisoo kukkulalla,
Jossa kuusi kohoaa;
Armaan koti rinteen alla
Koivuin takaa pilkoitta.
Kaipausta suloisinta
Täynnänsä on Antin rinta.
Mutta kuusen pimennossa
Leikki lapsi pienoinen.
Antti lapsen katsannossa
Huomaa sävyt Annasen,
Tuntee kuni leimauksen
Kummallisen aavistuksen.
Heti astui lapsen luoksi,
Tervehti sen hoitajaa;
Ujostelematta juoksi
Poika vastaan tulijaa.
"Mikä nimes?" -- "Antti." -- "Nainen,
Kenen laps' on pienokainen?"
Hoitajalta lapsukaisen
Antti vastauksen sai;
"Se on poika Peltolaisen,
Joka Annan tuolta nai." --
"Annan! Koivulamko Annan
Vaiko toisen, Metsärannan?"
"Koivulan. -- Hän kauan vuotti
Ensimäistä sulhoaan,
Uskollisna aina luotti
Antin rakkauteen vaan,
Kunnes viimein kertoi maine,
Että Antin kätki laine.
"Riutuneena kuni kukka,
Jonka myrsky kuihduttaa,
Surkastui nyt Anna rukka,
Kantain tuskaa kauheaa.
Kaiken lohdutuksen hylkää,
Itkien vaan kuollutt' ylkää.
"Aika kumminkin tuo hoivan;
Annan murhe lieventyi,
Rakkaudessa miehen oivan
Onni jälleen lähestyi;
Mutta ensi lempi yhä
Annalla on muisto pyhä." --
"Anna jälleen onnellisna!
Muisto uuden tuskan tois,"
Antti mietti murheellisna
Itseksensä, kääntyi pois;
Kuusest' oksan taittoi vielä,
Konsanaan ei nähty siellä.
B. F. Godenhjelm.
Lauluun pyyntö.
"Mä pyydän, huomenna olkaa
Niin hyvät, mun veikkosein,
Ja lauluun kanssani tulkaa
Taas vienoisin sävelein." --
"Vai taasen lauluhun soisit
Sä heräävän impyes;
Tuon vähemmästäkin voisit
Jo uskoa omakses!
"Ei mont' ole iltaa vielä
Kun hänelle laulettiin,
Ja muistathan miten siellä
Tul' ilmestyi kyntteliin:
"Se olihan toivon tähti,
Min sullen sytytti hän.
Jo nytkö se sammua ehti?
Voi houkko muu ystävän'!" --
"Oi heretkää, mua kuulkaa,
Pois leikki nyt veikkosein,
Jo lauluun kanssani tulkaa
Taas vienoisin sävelein.
"Niist' ei mun armaani herää,
Ei siit' ole huolta, ei!
Niin nukkuvi hän täll' erää" --
"Mitä, hänet Tuoniko vei?"
"Ei toivon tähtönen paista
Nyt enään ikkunastans,
Mut tuolta taivahan laesta
Se täst'edes vilkkuvi vaan!
"En enään ikkunans' alle
Mä vie teitä laulamaan,
Vaan tuonne hautausmaalle --
Siell' lepoon hän lasketaan."
J. P. Hannikainen.
Valvojaiset.
Siell' laajan pöydän ympärillä
Nuor' istuu parvi paimenten.
Ja korven saalis, karhun jalka,
On olvikannun viereinen.
Vaan alla orren honkapuisen
Ei riemunkannel kaiukaan,
Ja reunall' ei nyt herkkupöydän
Juo nuoret riemumaljojaan.
Ei viulu-Aapran virret vieri
Nyt lailla hyppysoitelman,
Ja laulu nuorten metsämiesten
On sävel surun haikean:
On parvest' uljain miehentoivo,
On ylkä sorja sortunut.
Hän, jonka luoti karhun löysi,
On kylmäks aivan kalvennut.
Siin' äiti istuu kyynelsilmin
Pään luona poikavainajan,
Ja isä, vailla lohdutusta,
Myös sortuvans' sois hautahan.
"Miks omiaan ei syksy riistä,
Vaan kevätvesat katkaisee?
Tääll' elänyt ken kyllin ompi,
Hän hautahan jo joutanee."
Näin kaikuu virret kaipausta
Ja viulun kielet surua.
Niin ilmestyypi valko-impi
Sisällen yöstä mustasta.
Hän kirkastui -- vaan haamun lailla
Kasvonsa kohta vaaleni:
Kuin kuolon enkel', armahansa
Hän vuotehen luo lankesi.
Nyt kynttilätkin kirkkahammin
Valaisi kuolinvuotehen
Ja sävelvirrat suruisammin
Soluivat kautta sydänten.
Yön kaiken voimakkaasti kaikui
Näin murhevirret ahkeraan,
Vaan ylkänsä luo impi vaipui --
Ja siit' ei noussut milloinkaan.
Syysluonto armotonko voitti
Näin ihmis-elon kevähän?
Kun kukka puhkes, päivä koitti --
Jo hallayö vei hedelmän.
Vaan varro! Herran päivän tullen
Saat kuulla kelloin kaikuvan,
Saat kuulla täältä kutsutullen
Ikuisen kevään koittavan.
J. H. Erkko.
Pesijä.
On suvipäivän helle,
Ei tuulen henki käy,
Värettä vienoisint' ei
Kalvolla lahden näy.
Tuo siintäväinen taivas,
Heijastaa siinä vaan
Ja rannan äyräät, kunnaat
Kuvastaa kupeitaan.
Rannalla lahden tyynen
On nainen yksinään,
Hän sotkee, huljuttelee
Ja huuhtoo pyykkiään.
Ja lip-lap uutterasti
Käy läiky tappuimen
Ja lip-lap vastaa kaukaa
Myös kaiku kiireillen.
Ja tapuin vinhaan läikyy,
Mut naisen silmä tuo
Se veden tyyneen kalvoon
Vaan katseitansa luo.
Mik' kumma silmät yhä
Näin puolehensa saa? --
Tuo kaukainenko kunnas,
Mi siinä heijastaa?
Niin, kaukainen tuo kunnas
Ja laakso kaukainen,
Mi kauempana vielä
Nyt kätkyy taakse sen.
Ja mieleen hälle muistuu
Aik' armas kevähän
Ja muistot menneen ai'an
Ja niiden kanssa -- hän.
Niin -- helteisenä paistoi
Näin päivä silloinkin
Ja kirkas, tyynen tyyni
Ol' lahden kuvastin.
Sen pintaa pitkin souti
Kaks sorsaa kaislistoon --
Ne pesäsensä laati
Rannalle juurikkoon.
Näin entisaikain muistot
Nyt mieleen heräjää
Ja kyynelpari naisen
Silmissä kimmeltää,
Rinnasta hältä nousee
Hiljainen huokaus --
Sen ilmi tuoko kaipuu,
Vai unheen katkeruus?
Jo tapuin vinhemmästi
Taas läikyy entistään
Ja polttavammin päivä
Valavi hellettään.
Mut tuuli herää vieno,
Se lahden röyheltää --
Jo katoo kuva kunnaan,
Sen muistot häviää.
U. von Schrowe.
Morsian.
Hän kangasta helskytellen
Nyt kutovi uutteraan
Ja kultainen kihlasormus
Hänen kiiltävi sormessaan,
Ja niidet ne nousee, laskee
Ja sukkula suihkailee,
Jalat tanssivat polkusilla
Ja loimet ne lyhenee.
Vaan kalpeus poskipäillä
On kuroissa morsion,
Ja silmässä luonti, tuike
Niin outo ja kumma on.
Mut sukkula kiirein lentää
Ja neitonen myhäjää,
Ja kutrien kultalaineet
Ne harteilla läikkyää.
"Jo herkeä lapsi parka!
Mi kankaalla kiire on?
Jo toisehen kuuloitettiin
Sun kultasi uskoton."
Vaan sanoja näitä äidin
Ei kuulevan neito näy,
Sen sormissa vinhemmästi
Vaan sukkula suihkain käy.
Näin kutonut viikon, kaksi
Ja kolmekin kohta on.
"Jo herkeä tyttö raukka,
Käy lapseni lepohon.
Sun uskoton kulta petti,
Jo huomenna häät on sen
Ja alttarin luona pappi
Hänet vihkivi toisehen."
Jo lankevi illan varjot
Ja himmeä ehtii yö.
Kaikk' käyvät jo leposalle,
Vaan neitoa estää työ.
Hän loppuhun kankaan saapi,
Sen puista jo irroittaa;
Läp' yön puvun neuloo siitä.
Sen aamuhun valmiiks saa.
On aamu ja käy hääsaatto
Nyt kirkkohon verkalleen
Ja vieressä sulhon uljaan
Käy morsian kruunuineen.
Ja uhkea Herran huone
Luo tuntehet hartahat;
He saattoa johdatellen
Luo alttarin astuvat.
Vaan alttarin luona nainen
On kalvea, verho sen
On palttinakaapu, sormus
Sen sormessa kultainen.
Ja keltaiset kutrit liehuin
Luo sulhasen rientää hän:
"Et uskoton ollut sentään,
Oi armahin ystävän'!
"Nää morsiusvaatteet vasta
Tän' aamuna valmiiks sain --
Sun pettävän äiti luuli --
Mä luotin ja toivoin vain,
Sun valasi kalliit muistin --
Voi kuinka sä rikkosit ne! --
Ja tänne mä riensin -- Kulta,
Nyt käymmehän vihille!"
Näin lausuen autuaasti
Mielipuoli nyt myhäjää,
Käs'vartehen sulhon tarttuu,
Luo alttarin lähentää.
Taas morsiussaatto kohta
Käy kirkosta palaten --
Kaks keskessä mielipuolta
Ja morsian murheinen.
U. von Schrowe.
Leena.
Ja Leena istuvi kankaallaan
Ja morsiusseppel on kulmillaan.
Lyö pirtaa, niisiä helskyttää.
Ja oudosti silmä se välkähtää.
"Oi laps, mikä kiire sull' on työ?
Käy, raukka, maata, jo pääll' on yö."
"En, en, mua vartovi armahan',
Ma morsiusvaatetta valmistan."
"Oi raukka, sun ruumiis raukee pois."
-- "Oi, jospa se vieläki raukeemp' ois."
"Sun silmäs tuike se tummenee."
-- "No, tummetkoon, se ei haittaa tee."
"Sun poskeltas puna pois putoaa."
-- "Mun kultani lempivi hopeaa."
"Oi, turha on toivosi, onneton,
Sun petti hän, hällä jo toinen on."
"Ei pettää voi minun kaivattun',
Ens' sunnuntaina hän noutaa mun."
Käy pirta ja niidet ne helskähtää
Ja oudosti silmä se välkähtää.
* * *
Pyhä aamu on, tyynt' yli vetten, maan,
Ja huomenkello se kaikuu vaan.
"Laps', nouse, päivä jo kirkas on,
Ja kellot jo kutsuvi kirkkohon."
Mut Leena hän työnsä on päättänyt
Ja vaivoistansa hän huokaa nyt.
Hän tyynenä nukkuvi vuoteellaan,
Ja morsiusseppel on kulmillaan.
Ja hääpuku valkea yllähän,
Ja valkeamp' entistään on hän.
"Jo kirkonkellot ne yhteen soi.
Oi, lapsi raukka, mik' on sun, oi?"
Hän kättä sen koskevi kalpeaa,
Mut vastaukseks likistyst' ei saa.
Hän suutelon painavi huulillen,
Ei tunnu henkeys lämpöinen.
Hän posken poskelle lähentää,
Mut kylmä ja valju se on kuni jää.
Ja hetken viipyvi, katsoo vait
"Oi, tuoni, nyt morsion kauniin sait."
P. Cajander.
Vaivais-Aapo.
Petäjistössä kankahalla
Vaivainen on hökkeli vain,
Ja vieläkin vaivaisempi
Sen hökkelin on asujain.
Kyll' on rikas ollut hänkin,
Nuor' ollut on aikoinaan,
Rujo nyt on, pettua syöpi,
Tytär ainoa riemunaan.
Syys-ilt' oli myöhä kerran,
Pesävalkea leimuaa.
"Mikä liike ulkona tuolla?
Ken yöksi nyt tänne saa?"
Matalast' ovest' astuu mökkiin
Mies röyhkeä liikkeiltään.
Pukimestaan hohtavi kulta
Ja irstaus silmistään.
"Hyv' ilta!" -- "Herran rauha!
Mikä mökkihin kreivin toi?" --
"Olet köyhä, ma tuon avun sulle,
Joka puuttehes poistaa voi."
Ja kultia hän pivon täyden
Nyt pöydälle levittää,
Ja ne valkean hohtehessa
Niin ihmeesti välähtää.
"Ja sun tyttäres kaunokaisen
Komeaan minä vien hovihin,
Puetan hänet kultiin, silkkiin
Ja kalleihin kivihin."
Näin lausuvi, kullat hohtaa,
Ja immyt tuo punattaa,
Ja hän rientävi luo, kädellänsä
Sen poskea koskettaa.
Mut polttava liekki lensi
Ukon silmähän raukeesen,
Ja hän nousi ja leimuvan katseen
Hän viskasi vieraasen.
"Pois, röyhkeä!" niin hän huusi
Tuen ottaen sauvastaan,
"Pois, röyhkeä! pois kätes riettaat!
Impi olkohon rauhassaan!
"Veren kansastas olet juonut,
Hien, työn olet ryöstänyt,
Ja tahdotko kunnian vielä
Vaivaiselta riistää nyt!
"Se kallis on kullall' ostaa.
Pois, pois tuo lahjas vie!
Häpiäll' en liikkunut vielä,
Ei tarpehen nytkään lie.
"Jos niin sen tahtovi Luoja,
Voin kuolla ma näljissäin,
Mut lapseni kunnia myydä,
Ei, herra, se ei käy päin."
Hän istui, kullan pyyhkäs
Tyköään, kuni polttavat' ois;
Mut vieras vait, puhumatta
Rahat otti ja hiipi pois.
Ja riemastuin tytär juoksi
Isän helmahan herttaiseen,
Ja hiilokseks tuli riutui,
Pois hiipuen hiljalleen.
P. Cajanber.
Poku.
Poku, kaunis Karjalan orhi,
Isän' armaan ylpeys aikoinaan,
Jalo, kirkassilmä ja tyyni,
Oli parhain juoksija Suomenmaan.
Rodun oivimman valikointa,
Hyvä, hellä kasvatus aikainen,
Hyvä ruokko, Karjalan kaura
Sekä työ ol' saanehet aikaan sen.
Ja se korvas hoitajan huolet.
Hepo säysy, ketteräsääri tuo,
Ja se kaiken korvasi ruokon,
Stepa rengin vaivan ja kaurat nuo.
Kun ol' ukko konttorityössään
Kamarissaan istunut kyllikseen,
Tai huolet mieltä kun painoi,
Pokun tuotti hän sekä kilpareen.
Ja hän valjait' tutkivi ensin,
Jopa kouraans' ottavi ohjat hän
Sekä korjaan istuvi viimein;
Poku poika lähtevi lönkkimään.
Ja kun lahden pääsivät jäälle,
Poku tehtävänsä jo tarkoin ties:
Lumitierat lensi, ja poijaks
Oli käynyt harmajapäinen mies.
Punan nostaa poskihin tuuli,
Veret vanhat nuorena kiehuvat,
Lumitierain lailla jo tuuleen
Murehetkin lentävät mustimmat.
Pekunoineen tuolta ja täältä
Moni yhtyy naapuri kilpaan nyt;
Poku poijallenpa se mieleen:
Likimailleen yhtä ei päästänyt.
Poku kilpaan kiihteli varsat
Sekä miehet Karjalan kaunihin;
Hevosmiesten nosti se innon,
Hepokunnon myös koko Suomenkin.
Nevan jäällä näytti se sitten,
Miten eespäin rientävi Suomenmaa,
Sekä Moskovan pajareille,
Miten oivan meilläki kyydin saa.
* * *
Käsivars kun herposi herran,
Tutun ään' kun kaikunut enää ei,
Poku hiljalleen, alapäisnä
Rauhaan herransa ruumiin vei.
Ja se meiltä muutaki silloin
Veti rattaillaan ikipäivikseen:
Elinvoiman äitini hellän
Sekä nuoruus-aikani riemuineen.
Arvi Jännes.
Äiti ja lapsi.
Mökki matala on kankahalla;
Kenen kurjan asuinmaja tää?
Vaimo köyhä, raukeneva sairas,
Asuu siellä poikasensa kanss'.
Kinostornit mökin ympär' seisoo,
Rakentavat vinkan pohjaisen,
Taivas kirkkahana kaarteleikse,
Seiniss' paukkuu tammipakkanen.
Äyriä ei arkuss' äidin löydy,
Huoneen kaarnaleipä kaikki on,
Nälkäisenä tulisijall' istuu
Äänetönnä pieni poikanen.
Äidin silmä häntä katsellessa
Säälin kyyneleissä viruilee;
Mutta viimein olkivuoteeltansa
Vaisull' äänellä hän haastelee:
"Oma poikaseni, armahani,
Sydämmeni kultakäpynen,
Täytyypä mun lähettää sua käymään,
Mieron kurjaa tietä astumaan.
"Tule tänne, puenpa sun päälles,
Talven kylmäss' ett'et palele;
Ota olallesi paimenlaukku,
Siihen pannos antipalaset."
Vuoteen reunall' äiti huohottaen
Poikaa varustelee matkahan,
Ottaa kerran vielä sylihinsä
Sydämmensä kultakäpysen.
"Ole oma, uljas poikaseni,
Mieron kenkiä kun polkeilet,
Toivo päivii parempia vielä,
Majassamme onnen päiviä.
"Meill' on kohta kesä lämmin, kaunis:
Viita soi ja linnut laulelee,
Koska mansikoita poimeilemme
Aholl' aurinkoisen paisteessa.
"Ole oma, kiltti poikaseni,
Madollenkaan pahaa älä tee,
Siivost' astu kylissä ja teillä,
Muista aina taivaan Jumalaa."
Niinpä vaimo huohottaen lausuu,
Poikaa kyyneleillä valellen;
Lähtee poika tielle talviselle
Emäntien armoa anomaan.
Kauan äiti häntä katselevi
Mökin akkunaisen ääreltä,
Kyynelvirta hänen helmaans' vuotaa,
Povi painuu, sydän musertuu.
Katoo viimein hänen silmistänsä
Metsän korpeen pieni matkamies;
Äiti vuoteellensa kallistuvi,
Taivaan korkeuteen rukoillen.
Kelmeällä reunall' eteläisen
Päivän lamppu seisoo hymyten,
Himmentyy ja sammuu lounaisessa,
Kuumottavat latvat honkien.
Jo on tullut, myrsky vuorilt' ärjyy,
Kaikkiall' on pauhu, pimeys;
Pinta maan ja otsa kylmän taivaan
Peittyy lumituiskun kierroksiin.
Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
Kankahalla majan ympäri?
Petoin ulvominen herättääpi
Kurjan vaimon vaisust' unestaan.
Niinkuin kirouksen kaupungista
Vimmattujen sieluin kirkuna,
Niinpä kaikuu susilauman ääni,
Parku, meteli ja ähellys.
Tämän kuulee kauhistuen vaimo,
Toki liikkumatta vuoteeltaan;
Hikihelmet kylmät otsalt' kiirii,
Kun hän hiljaisesti rukoilee:
"Pelasta mua täältä, korkein taivas,
Pelasta myös pieni poikasein!
Täällä aina ahdistua ja tuska,
Siellä rauha iankaikkinen."
Niin hän hiljaisesti rukoileepi,
Myrkyn riehuessa kankaalla,
Villin petojoukon ulvoessa;
Korkuudessa kuultiin rukous.
Tähtikirkas puol'-yön taivas kiiltää,
Myrsky raueten jo hengittää;
Äänetön, kuin lähde lehtilaaksoss',
Sinitaivaall' loistaa kelmee kuu.
Vaaleana olkivuoteellansa
Vaimo kuolon unta uneksuu,
Kädet ristiss' kylmän rinnan päällä;
Rukoukseen on hän nukkunut.
Vaaleana lumivuoteellansa
Poika talvimetsäss' uneksuu,
Kädet ristiss' vasten kylmää rintaa;
Rukoukseen on hän nukkunut.
Kinoksella pieni poika istuu,
Lumi kiirehellä kimmeltää;
Kainalossa onpi paimenlaukku,
Kaarnaleivän pala laukussa.
Tammipakkanenpa seisautti
Sykkimisen vienon sydämmen;
Mut nyt ollos huoletonna, poika,
Kylmän, nälän tuskist' ainiaan.
Tähtikirkas puol'-yön taivas kiiltää,
Hurja myrsky lepoon käynyt on.
Äänetön, kuin lähde lehtilaaksoss',
Sinitaivaall' loistaa kelmee kuu.
Kaksi tähtee, armahammat muita,
Säteileepi taivaan kannella.
Miks' niin ihmeellisen ihanasti
Murheen laaksoon katsahtavat he.
Runotarpa kertoa nyt tietää:
Kunnianpa kirkkaudessa
Onpi äiti poikasensa kanssa;
Alas katsovat he hymyten.
Mikä autuus tyyness' katsannossa,
Sointo, rauha iankaikkinen!
Menneet päivät kankahalla johtuu
Heidän mieleens' unelmana vaan.
Aleksis Kivi.
Silmälasit.
Pohjanmaalla kaukaisella
Asui vanha eukkonen
Tilallansa rauhaisella
Kanssa pienen tyttösen.
Stiina oli tytön nimi,
Viisi kesää nähnyt vaan,
Vielä peukaloaan imi
Eikä surrut tapojaan.
Töistä mailman ikävintä
Oli Stiinall' aapinen;
Lukuhetket ankarinta
Nuhdetta toi mummosen.
Lelut, kanat, kukot, muuta
Oli mieless' ainiaan,
Mutta kirjan oppii uutta
Stiina yhä kammoi vaan.
Kerran mummon vieraisilla
Ollessa vaan hetkisen,
Istuu Stiina kotosella
Mummon "lasit" koettaen.
Aapiskirja kädessänsä
Lukea hän koettaa;
Kova onni! -- hädässänsä
Stiina "silmät" pudottaa.
"Rikki! voi, se oli pahaa --
Mitä mummo sanoopi? --
Eikä ole mulla rahaa --
Varmaan hän nyt toruvi."
Pieni sydän suruissansa
Oli vallan katketa;
Kyyneleitä murheissansa
Silmät vuosi tulvana.
Mummo tuli, surumielin
Tapaturman havaitsee,
Mutt' ei sentään sanoin, kielin
Käpyänsä toruile.
Vaan hän otti lempeästi
Syliin oman kultansa,
Itkein puhui suloisesti,
Lohduttaen armasta.
Vaan ei enään Raamattua
Mummo voinut lukea,
Senpä Stiina huomattua
Tuntee syvää surua.
Stiina alkoi mietiskellä,
Pientä päätään vaivata,
Eikö hän vois huojennella
Rakkaan mummon huolia.
Työhön ryhtyi hartahasti,
Koko syksyn tutkien;
Joulu tuli, sujuvasti
Luki Stiina mummollen.
Nyt ei mummo "lasiansa"
Enään yhtään tarvinnut,
Hänen lasisilmiksensä
Oli Stiina muuttunut.
Minna Krohn.
Vanha mummo.
Kasteli kukkaa vanha mummo,
Kukkaa ikkunalla.
"Missä on tyttösi, vanha mummo?"
-- "Kaukana maailmalla."
"Tiedätkö millä hän kulkee tiellä,
Vaivainen mummo kulta?" --
"Tiedä en, -- maailma taisi niellä,
Taikka jo peittaa multa.
"Kastelen kukkaa, armastani,
Muistelen tyttölasta,
Tuskinpa jälleen puhdastani
Löytänen maailmasta."
J. H. Erkko.
Kehrääjä-äiti.
Ja äiti istuvi, kehräjää,
Ja kyynel silmähän vierähtää.
"Pois aurinkoiseni läksi, pois,
Oi, jos pian taas hänet nähdä vois!
"Ihanainen hän oli, kaunoinen,
Oli puhtoinen kuni pulmonen.
"Samanlaisena jos hänet nähdä sais,
Oi, aurinkoiseni jos palajais!"
Ja rukki se hyrräten, pyörien käy,
Mut armasta poikaa vaan ei näy.
Ja äiti istuvi, kehräjää,
Ja kyynel silmähän vierähtää.
"Iloitse, äiti, kun poikasi
Jo mainehen siivillä kiitävi."
"Ylistetty luoja!" ja viuhuen
Nyt rukki se hyrrävi pyörien.
-- "Hän luokses saa, kotimatkall' on,
Mut niinkuin syksyn puu alaston."
-- "Ylistetty luoja, kun vaan hänet saan!"
Mut rukki se tyyntävi vauhtiaan.
-- "Oi äiti parka ja vaivoinen
Sun kuollut on poikasi kaunoinen".
-- "Ylistetty luoja, kun puhdas nasaa
Hän äidin helmahan taas nukahtaa."
Eik' enää rukki se hyrräten käy,
Eik' enää kyynel vierivän näy.
P. Cajander.
Asiallisia selityksiä.
Pispa Henrikin Suomen apostolin, murhasi suomalainen talonpoika _Lalli_
Köyliönjärven jäällä Tammik. 19 p, 1158.
Annikki ja Kesti. Keskiajalla, jolloin Suomen kauppa paraasta päästä
oli Hansalaisten käsissä, pitivät saksalaiset kauppiaat täällä
asiamiehiä, jotka syksyllä tulivat tänne kauppahuoneen asioita
ajamaan, vaan keväällä palasivat kotimaahansa.
Klaus Kurki, Laukon herra, oli Ylisen Satakunnan tuomari. Hänen
julma tekonsa lienee tapahtunut vuosien 1470 ja 1480 vaiheilla.
Kaupin linna. Kansantarinan mukaan tapahtunut Marttilassa
Varsinais-Suomessa.
Birger Jarlin linna perustettiin 1249.
Ilkka. Jaakko Pentinpoika Ilkkalainen, kotoisin Ilmajoelta, oli
talonpoikaiskapinan päällikkö Nuijasodassa. Klaus Fleming'in vouti
Abraham Melkiorinpoika mestautti hänet Ilmajoen kirkolla 1597.
Hannu Krankka, kotoisin Limingasta, oli niinikään talonpoikaispäällikkö
Nuijasodassa. Sai Tarharannan kahakassa mainitun Abraham Melkiorinpojan
vangiksi.
Jaakkima Verends. Sotaherra, jolla oli virkoja ja läänityksiä
Suomen ja Liivin maalla. Kohteli talonpoikiaan Suomessa aivankuin
maaorjiaan Liivinmaalla. Kuoli Riiassa 1623.
Hakkapeliitta oli suomalaisen soturin nimitys 30-vuotisesssa sodassa.
Kustaa II Aadolf kaatui Lützenin tappelussa lähellä Leipzigiä
Saksanmaalla 6. p. Marrask. 1632. Runoelma on sepitetty saksalaisen
aiheen mukaan.
Taneli Luukkonen oli etevin sissipäälliköistä Ison-Vihan aikana. V.
1713 kerrotaan hänen tehneen Viipurin ja Pietarin välillä hyökkäyksen
muutamaan aateliskartanoon, missä Pietari Suuri par'aikaa söi
päivällistä.
Gezelius nuorempi, Turun piispa 1690-1718. Nuorukainen Taneli
Juslenius, joka tässä mainitaan, oli sittemmin professorina ja piispana
innokkaimpia Suomen kielen, kansanrunouden ja historian tutkijoita.
Eräs nälkätalven kuvia 1867 vuoden lopulta.
Scipio Africanus nuorempi oli Roomalainen sotapäällikkö, joka valloitti
Kartaagin kaupungin vimmatun vastustuksen jälkeen 146 e. Kr. Curtio
syöksyi auvenneesen maanhalkeamaan pelastaakseen isäinmaansa. Murcio
Scaevola yritti surmata etruskilaisten kuninkaan Porsennan; kun häntä
uhkauksilla koetettiin saada tunnustuksiin, pisti hän oikean kätensä
leimuavaan uhrituleen, osottaaksensa, miten vähän hän kuolemaa ja
kidutuksia pelkäsi.
Ferencz Renyi oli unkarilainen kyläkoulun opettaja, joka otti osaa
1848-vunden vapautussotaan ja eli mielipuolena vielä 30 vuotta tässä
kerrotun tapauksen jälkeen.
Munkazcy on maailman kuulu unkarilainen taidemaalari.
Muutamia sanain selityksiä.
S. 1. Kaalimaa = Gaelin maa, Wales Englannissa.
S. 2. Evätä = kieltää, varoittaa; piltti ja vantti (Ruots. pilt ja
fant) = poika; maatajouhi -- jonka häntä maahan ylettyy; suvikunta =
suven vanha.
S. 3. Lastat = liisteet; harmi = harmaa hevonen; kynnäppäinen = tehty
kyynäppää- l. jalavapuusta; virma = lauma; purtu = hevosen syöttäminen.
S. 4. Pannahinen = kirottu.
S. 6. Laapuri = keihäs; lyly = vasen suksi; vuolake = ohut leipäpala;
kalhu = oikeanpuolinen lyhyempi suksi; kaljama = paljas jää, iljanko.
S. 8. Nousiaiset = luult. joku uhri, joka onnellisesti päätetyn matkan
jälkeen heitettiin maahan.
S. 9. Kiltti = ylpeä; hytyrä = hattu; himahella = sitä ääntä osottava,
jolla hieno lanka l. kieli menee poikki.
S. 10. Reista = houkutus; valski = petteliäs; korko = kukkula.
S. 11. Puolapuu = telalaitos, jolle laiva vedetään maalle; veskoroida =
tehdä t. puhua turhaa.
S. 12. Sukkuinen = luult. sulkkuinen s.o. silkkinen; vietinki =
joutilas iltahetki.
S. 14. Keito = paha.
S. 17. Kaiehtia = kaiteella valmistaa, kutoa; näätämiesi = näätämies,
lanko.
S. 19. Valjutella = jäähdyttää.
S. 20, Västärä = puu-ikkuna.
S. 21. Liikkiö = kinkku; karpio = 10 kappaa.
S. 23. Kemppi = erinomainen.
S. 26. Valju = onneton.
S. 27. Kultata = kaltata s.o. kuumalla vedellä polttaa, niin
että korvat lähtee.
S. 28. Elki = paha tapa.
S. 29. Ymmärkki (ruots. himmelrike) = taivaan valtakunta.
S. 31. Kontu = luult. suuret Konnun kylät liki Kaarostan eli
Oranienbaumin kaupunkia Inkerissä; vaarus = itseensä luottava; vointua
= vaipua; nartsia = käydä narisuttaa.
S. 32. Kaivata = saattaa.
S. 33. Kutvatukka = kiharatukka; junia = liittyä yhteen.
S. 34. Ummiskenkä = nahkakenkä.
S. 35. Pasmakka = kenkä.
S. 99. Vinkka = vinha.
S, 100. Vaisu = tuskainen.
S. 102. Ähellys = äherrys, ähkyminen; kiiriä = pyöriä.