Kun Goetheä hänen vanhoilla päivillään muistutettiin hänen
vallankumouksellisentitaanisesta nuoruudenrunostaan "Prometheus",
kerrotaan hänen melkein kauhistuneen sen "sansculottilaista"
mielenlaatua. Hän oli käynyt kokonaan vieraaksi sille 25-vuotiaalle,
joka kerran oli runossaan lingonnut Zeusta ja maailmanjärjestystä
vastaan kirouksensa ja uhkansa tai oikeammin: runo oli jo syntyessään
ollut vieras hänen sisimmälle itselleen. Goethe ei uskonut
vallankumouksiin, uskoakseen sitä enemmän rauhalliseen, elimelliseen
kehitykseen. Hänen nuoruutensa ja miehuutensa vuodet eivät olleet
kuluneet vailla sisäisiä taisteluja ja traagillisia ristiriitoja,
mutta ne eivät olleet voineet elättää hänessä kieltämisen ja kumouksen
henkeä. Hänen oma, onnellinen, tuloksista rikas kehitystiensä
ja hänen syvällinen luonnontuntemuksensa olivat kasvattaneet
hänessä lujan persoonallisen vakaumuksen, että vain rauhallinen,
asteettainen kehitys vei pysyviin saavutuksiin. Niin tuli Goethe,
jonka ajatus on monella alalla kulkenut vuosisatoja aikalaisten
edellä, näyttelemään vanhoillisen osaa ajankohtansa historiallisten
tapausten keskellä. Aikakauden suuri kansanliike, joka sattui hänen
ollessaan miehuutensa parhaassa iässä, Ranskan vallankumous, oli
hänelle vieras ja vastenmielinen. Hän näki siinä epäjärjestyksen,
kaaoksen, raakojen vaistojen ilmauksen, hävityksen -- tuskin muuta.
Sitä vastaan puhuivat hänen kokemuksensa, hänen elämänfilosofiansa,
hänen itsesäilytysvaistonsa, mikä viimemainittu ei suinkaan ole
samaa kuin mitä nykyajan sosialistit sanoisivat luokkaitsekkyydeksi.
Hän oli tottunut tapaamaan aatteen yksilöllisessä, persoonallisessa
muodossa, ja kun se tuli häntä vastaan joukkovaistojen kannattamana,
epämääräisenä, selkeentymättömänä kansanliikkeenä, ei hän sitä
tuntenut eikä tunnustanut. Tähän tulee lisäksi hänen syvälle juurtunut
vastenmielisyytensä kaikkea epäjärjestystä vastaan, vastenmielisyys,
joka on saanut klassillisimman, mutta usein väärin selitetyn ilmaisunsa
tunnetuissa sanoissa: "Minun luonteeni mukaista on että mieluummin
suostun tekemään jotain oikeudetonta kuin mukaudun epäjärjestykseen."
Goethen suhteesta _sotaan_ voimme sanoa jotenkin samaa kuin hänen
suhteestaan vallankumoukseen: Goethe ei uskonut sotaan. Ne, jotka
tällä hetkellä puhuvat saksalaisten militarismista, eivät voi
vedota Goetheen. Täydellä syyllä käytti hän itsestään nimitystä
"rauhan lapsi" -- täydellä syyllä, sikäli kuin eristämme tästä
käsitteestä kaiken, mikä voi viedä ajatukset nykyaikaiseen,
haaveelliseen rauhanaate-intoilijaan. Goethe ei suinkaan kieltänyt
sodan historiallista välttämättömyyttä, mutta hän ei uskonut sotiin
eikä niiden saavutuksiin. Kaikkein vähimmin uskoi hän, että sodan
arpa voisi tyydyttävällä tavalla ratkaista kansojen kesken syntyviä
erimielisyyksiä tai siveellisiä ristiriitoja. Hän ei uskonut niihin
oikoteihin, joita pitkin vallankumoukset ja sodat koettavat kuljettaa
kansojen historiaa. Jokainen edistys oli hänen elämänfilosofiansa
mukaan ostettava hedelmällisen, tuottavan, persoonallisen työn ja
elimellisen, henkisen ja aineellisen kehityksen hinnalla. Se tapa,
millä vallankumouksen giljotiini ja sodan miekka katkaisi tai oikeammin
kuvitteli katkaisevansa kehityksen Gordion-solmuja, oli hänestä vain
näennäinen. Inhimillinen kehitys, historiallinen kehitys kulki hänen
mielestään toisia teitä.
Goethe, joka koko elämänsä ajan tuntui olleen kohtalon erikoisen
kaitselmuksen alainen siinä suhteessa, ettei hän saanut, tahtoen
tai tahtomatta, jäädä vieraaksi millekään inhimilliselle, joutui,
huolimatta kaikesta vastenmielisyydestään vallankumousta ja sotaa
kohtaan, läheisenä todistajana olemaan mukana molemmissa. V. 1792,
43:n vuotiaana, seurasi hän nim. Weimarin herttuan Karl Augustin
nimenomaisesta tahdosta, ettemme sanoisi käskystä, ruhtinaallista
ystäväänsä liittoutuneiden, Preussin ja Itävallan, sotaretkellä
Ranskan vallankumouksellisia vastaan. Goethe lähti epämielellään
tälle retkelle. Hän oli hiljan palannut Italiasta ja oli juuri
ehtinyt uudelleen eläytyä kotiinsa, töihinsä ja tutkimuksiinsa,
jotka viimemainitut näihin aikoihin, enemmän kuin runo-suunnitelmat,
täyttivät hänen päivänsä. Karl August oli preussilaisena
kenraalimajurina ja kyrassierirykmentin päällikkönä mennyt edellä,
Goethe tuli herttuan lahjoittamissa böömiläisissä vaunuissa jäljessä ja
tapasi ruhtinaallisen ystävänsä ja isäntänsä leirillä Praucourt'issa
27 pnä elokuuta 1792 ja otti sen jälkeen osaa kaikkiin tämän Saksalle
vähemmän kunniakkaan sodan vaiheihin ja vaaroihin.
Näkyvänä kirjallisena tuloksena tältä retkeltä sisältävät Goethen
kootut teokset parisen sataa sivua käsittävän sotakuvauksen,
joka kuulunee siihen osaan runoilijan tuotannosta, mitä yleensä
kunnioituksella kierretään. Nykyään on tämä teos _Kampagne in
Frankreich_ (Sotaretki Ranskaan) saanut aivan erikoisen aktualisuuden
ja kirjallisuusluetteloista olenkin nähnyt sen runoilijan kotimaassa
äsken ilmestyneen uusina painoksina. Epäilemättä ansaitseekin
se tulla luetuksi. Sen kuvaukset tarjoavat sekä suorituksensa
että sisältönsä puolesta mieltäkiinnittäviä vertauksia nykyajan
sotakertomuksiin, vertauksia, jotka yleensä eivät lankea nykyhetken
sotakirjailijain eduksi. Se tarjoaa samalla herkullisen palasen Goethen
kehityshistoriaa. Ja ennen kaikkea saamme nähdä, miltä sota näytti
neron silmillä katsottuna, mitä liikkui uuden ajan suurimman luovan
hengen mielessä, kun hän näki, sodan muodossa, hävityksen ja tuhon
korotetuksi kansojen ja valtioiden pyhittämäksi periaatteeksi.
Georg Brandes erehtyy esittäessään Goethe-elämäkerrassaan, että
"Kampagne in Frankreich" perustuu kauttaaltaan runoilijan retken
kestäessä tekemään päiväkirjaan. Goethe kirjoitti ja julkaisi
sotakirjansa vasta kolmekymmentä vuotta Ranskan-retken jälkeen
eikä hänellä silloin ollut käytettävänään muuta kuin aivan pieniä
muistiinpanoja ja karttalehtisiä tältä ajalta. Sensijaan on hän
muistinsa virkistämiseksi turvautunut toisten, m.m. kamaripalvelijansa
Wagnerin muistiinpanoihin sekä sotahistorioihin. Merkitsemällä erikseen
muistelmansa päivä päivältä ja kuvittelemalla kaiken aikaa elävänsä
tapahtumain ajassa, on hän voinut antaa teokselleen todellisen
päiväkirjan tai, niinkuin me nykyään sanoisimme, sotakirjeiden muodon.
Mutta itse asiassa antavat ne meille kuvan yhtä paljon siitä, mitä
Goethe ajatteli sodasta v. 1822 kuin v. 1792. Niiden psykolooginen
todistusarvo on siten tavallaan kaksinkertainen. Ihmeteltävä on
niinikään niissä ilmenevä muistikuvien havainnollisuus ja tarkkuus,
joka tosin ei ole voinut varjella tekijää siellä täällä pieniltä
erehdyksiltä ja muistivirheiltä, mutta joka on voinut loihtia
kokonaisuudessaan tähän teokseen sellaisen alkuperäisen, hetkessä
nähdyn ja hetkessä kuvatun tapaussarjan tunnelman, että on eksytty
pitämään sitä todellisena päiväkirjana.
Kuinka kuvaavia ovatkaan tekijälleen jo teoksen ensimäiset sivut!
Niissä mainitaan itse asiassa hyvin vähän sodasta, mutta sitä enemmän
sangen monista ja sangen kauniista naisista, ranskattarista, joiden
kanssa runoilijalla oli onni syödä päivällistä Mainzissa tai joita
hän vain sivumennen näki jonkun vaununikkunan verhojen takaa tai
joille hän, onnellisimmassa tapauksessa, matkansa varrella sai antaa
rauhoittavia tietoja tai tehdä muita pieniä palveluksia. "Vihollisesta"
ei hän tiedä mitään ja koko sana esiintyy tuskin hänen kirjassaan.
Matkallaan päämajaan, usein läpi sodan hävittämien seutujen, tekee
hän puolueettomasti ja viileästi havaintojaan puoleen ja toiseen
ja hän mainitsee uskollisesti kaikki ne valitukset preussilaisten
sotilasten ryöstöistä, joita hän kuulee tilapäisiltä ajureiltaan.
Isänmaallisesta tai sotaisesta innostuksesta ei näy jälkeäkään,
mutta sensijaan elähyttää kaikkia hänen havaintojaan ja huomioitaan
valpas älyllinen uteliaisuus ja tiedonjano. Hän antaa elävän kuvan
Verdunin pommituksesta ja antautumisesta ja hän tutkii mielellään
esikuntaupseerien kanssa sotivien asemaa ja piirtää siitä kuvauksessaan
havainnollisen esityksen. Mutta jollei tarkkaan seuraa hänen kirjaansa
sivu sivulta, on vaikea tietää milloin saksalaiset ovat hyökkäämässä,
milloin lyötyinä ja pakoretkellä. Niin vähän on tässä kirjassa
sotaista, jännittynyttä, intohimoisesti tapahtumiin osaaottavaa
tunnelmaa. Olisi väärin sanoa, ettei kirjoittaja eläisi itse mukana
kuvattavassaan. Sitä hän kyllä tekee, mutta omalla tavallaan. Hänen
kirjassaan vilisee ihmisiä, mutta vain harvat heistä ovat sotilaita.
Hän piirtää ohimennen m.m. erinomaisen miellyttävän kuvan vanhasta
markiisi de Bombelles'ista, yhdestä niistä Ranskan kodittomista
emigranteista, jotka olivat liittyneet saksalaisiin. Goethe oli kerran
tavannut hänet hänen ollessaan lähettiläänä Veneziassa. Ilmeisesti ovat
Goethen sympatiat emigranttien eikä jakobiinien puolella, mutta ne
eivät esiinny koskaan räikeinä. Viha on hänelle tuntematon samoinkuin
kostonhimo. Hän kulkee sen ohi, jota hän ei ymmärrä ja joka on hänelle
vierasta.
Jouduttuaan kerran sotaan tahtoi Goethe luonnollisesti kokea, miltä
tuntuu olla vaaralle ja kuolemalle alttiina. Hän menee keskelle
kuulasadetta tehdäkseen tämän harvinaisen havainnon. Ja verrattomalla
itse-erittelykyvyllään kuvailee hän vaikutelmiaan: "Tunsin kohta,
että jotain epätavallista tapahtui minussa; pidin tarkkaa vaaria
itsestäni, mutta kuitenkin voin vain vertauskuvallisesti esittää,
mitä tunsin. Tuntui kuin olisin ollut hyvin kuumassa paikassa ja
ympäristöni lämpö olisi valahtanut minuunkin ja kuin olisin tuntenut
olevani täydellisesti yhtä ympäristöni kanssa. Silmät eivät menettäneet
mitään näkövoimastaan; mutta oli kuitenkin kuin maailma olisi saanut
eräänlaisen ruskeanpunaisen hohteen, mikä teki kaikki esineet
kouriintuntuvammiksi, havainnollisemmiksi."
Saksalaiset ja m.m. Brandes heidän mukanaan kiittävät Goethen
taistelukuvausten eloisuutta ja selkeyttä. Mielestäni kuitenkin vetävät
lukijan huomion näistä varsinaisista sotakuvauksista -- ehkä sentähden
että juuri tällä alalla tuotanto nykyään on epäilemättä suurempi kuin
kysyntä -- ne sivut ja luvut, jotka antavat meille enimmän Goethestä
itsestään. Tarkoitan sellaisia kohtia kuin esim. se, jossa Goethe
kertoo tutustumisestaan nuoreen filosoofiseen koulunopettajaan,
jolle hän antaa ohjausta Kantin tietokritiikin ymmärtämisessä, tai
se, missä hän kuvailee, kuinka hän kesken taistelun menoa, tuskin
ranskalaisten luodeilta suojattuna, keskustelee ruhtinas Reussin
kanssa väriteorioistaan. Hauskoja ovat myöskin Goethen mineraali- ja
maa-alatutkimukset, joihin hän aina löytää tilaisuutta, sekä hänen
yksityiskohtaiset havaintonsa häntä ympäröivästä kansanelämästä.
Sanalla sanoen: harva sotakirjeenvaihtaja on antanut niin vähän kuin
Goethe sodan rajoittaa inhimillistä näköpiiriään.
Saksalaisten sotaretki Ranskaan kääntyi Valmy'n taistelun jälkeen
heidän ratkaisevaksi tappiokseen -- siitä huolimatta että saksalaisia
ja heidän liittolaisiaan johti aikakauden suurin strateegi,
Braunschweigin herttua Karl Ferdinand, ja siitä huolimatta, että heidän
mieslukunsa, ainakin alussa, tuskin oli pienempi kuin ranskalaisten.
Valmy'n taistelun jälkeen oli Goethe lausunut profeetalliset
sanat: "Tällä hetkellä ja tässä paikassa päättyy ajanjakso
maailmanhistoriassa." Valmy'n voitolla Ranskan vallankumous tavallaan
kruunasi itsensä. Se osottautui paljon voimakkaammaksi kuin saksalaiset
olivat laskeneet.
Kukaan ei kantanut saksalaisten tappiota keveämmin kuin Goethe.
Pakolliselta sotaretkeltään palasi hän takaisin Weimariin runottariensa
pariin ja eli taas pian keskellä kuohuvaa luomiskautta.